Tieteellisen arkistolaitoksemme syntyajoilta (1939)

Kirjoittanut Kaarlo Blomstedt.

Suomalaisen Tiedeakatemian vuosikokouksessa huhtik. 15 p:nä 1939 pidetty esitelmä, täydennettynä. — Lähteinä on käytetty Suomen ja Ruotsin valtionarkistojen virka-arkistoja, hallituslaitostemme asiakirjoja, Ruotsin eri kollegien pöytäkirjoja, akteja ja kirjeitä, Venäjän Ruotsin-lähetystön nootteja, Reinh. Hausenin v. 1883 julkaisemaa Öfversigt af Finlands statsarkivs uppkomst, tillvext och närvarande organisation y. m. Osaksi on lähteet edempänä erikseen mainittu. Tarkempi tieto lähteistä annetaan tekeillä olevassa valtionarkiston historiassa.

I

Satakaksikymmentä vuotta sitten, maaliskuun 15 päivänä 1819, nähtiin sadan hevosen vetämän kuormastojonon, kruununpalvelijain valvomana ja kasakkakomennuskunnan suojelemana, lähtevän Turun tullista taivaltamaan Helsinkiä kohti. Neljä päivää matkattua saavuttiin Suomen uuteen pääkaupunkiin. Kuormastosta kannettiin sata valtavaa pakkalaatikkoa, jotka sijoitettiin raatimies Etholénin talon »pieneen kivirakennukseen». Talo, joka sijaitsi Etelä-Esplanadin ja Unioninkadun kulmassa, siinä missä nyt on pääministerin asunto, keskusvirastojen huoneistoja y.m., oli vuokrattu senaatin tarpeisiin. Pakkalaatikot sisälsivät kallisarvoista tavaraa: Suomea koskevia erilaatuisia asiakirjoja kolmen vuosisadan ajalta, kuten tilikirjoja ja niiden monenlaatuisia liitteitä Kustaa Vaasan hallituksen alkuajoilta asti, kaupunkien maistraattien ja rajatullikamarien y. m. sisältörikkaita pöytäkirjoja y. m. s., erilaatuisia tärkeitä sotilasasiakirjoja ja monia muita Tukholmassa sijaitsevien keskusvirastojen hallussa olleita tai muualta myöhemmin kertyneitä arkkivaalioita sekä Suomen hallituskonseljin eli senaatin asiakirjoja siltä kymmenvuotiskaudelta, minkä se jo oli ehtinyt toimia.

Kuvassa keskellä vaalea Etholénin talo Helsingissä Unioninkadun ja Eteläesplanadin kulmassa. Talo oli Senaatin arkiston ensimmäinen sijantipaikka Helsingissä aikana ennen Senaatinlinnan valmistumista. Kuva on 1870-luvulta, jolloin taloa oli arkiston päivien jälkeen laajennettu Eteläesplanadin suuntaan. Kuvituskuva.

Ruotsin-vallan aikuinen asiakirjamassa oli vuosina 1810— 1812 meren poikki, samaa tietä jota se aikojen kuluessa oli vähitellen kulkeutunut länteen, tuotu suurimmaksi osaksi Venäjän kruunun omistamalla kuunarilla, osaksi pienemmillä aluksilla, takaisin kotimaahan ja sijoitettu silloiseen pääkaupunkiimme Turkuun. Kurjista suojista se, tulipalojen, kosteuden ja hivuttavan pölyn uhallakin kutakuinkin säilyneenä, oli etsitty Ruotsissa esille Haminan rauhankirjan XII artiklan mukaisesti ja pitkällisten, osaksi varsin vaikeidenkin neuvottelujen jälkeen, joita toiselta puolen Suomen hallituksen valtuuttama komissio ja Venäjän Tukholman-ministeri, kenraali van Suchtelen sekä toiselta Ruotsin ulkoministeri ja keskusvirastot olivat käyneet suullisesti ja kirjallisesti. Turussa siitä oli muodostettu virastontapainen, jota joskus nimitettiin »Suomen yleiseksi arkistoksi», joskus »Keisarillisen Senaatin yleiseksi arkistoksi», mutta jolle pian vakiinnutettiin nimi »Senaatinarkisto». Sitä oli Turussa säilytetty parissa akatemiatalon huoneessa, ja sen ensimmäisenä hoitajana oli ollut virkailija, jonka arvonimenä oli »ylimääräinen vahtimestari». Kun vihdoin, neljän vuoden kokemuksen jälkeen, oli havaittu, että tavallinen vahtimestari ei kyennyt järjestämään ja luetteloimaan eikä myöskään hoitamaan lainausta virastoihin — muusta arkiston käytöstä ei sanottavasti ollut puhettakaan — , päätettiin hallitsijan suostumuksella asettaa sen johtoon todellinen virkamies, joksi alussa vuotta 1817, hakuajan jälkeen, nimitettiin prokuraattorin toimituskunnan kopisti Calonius. Hänenlaisiaan juriidisen koulutuksen saaneita hallinnollisia pikkuvirkamiehiä oli sitten senaatinarkiston varsinaisina arkistonhoitajina pitkälle Helsingissä-olon aikoihin, aina vuoteen 1862 asti.

Paljon oli Tukholman enimmiten pimeisiin ja vaikeapääsyisiin, suurelta osalta kuninkaallisen linnan maakerroksessa sijaitseviin arkistokomeroihin jäänyt asiakirjoja, joiden olisi pitänyt joutua Suomelle, mutta joita — sekaviin kasoihin sullottuja kun lisäksi olivat äskettäin (1802 ja 1807) sattuneiden tulipalojen jälkeen — ei löydetty; niitä ehkä ei aina osattu vaatiakaan sen epäonnistuneen johtosäännön nojalla, jonka hallituskonselji oli suomalaiselle vastaanottokomissiolle vahvistanut; sitä ei ole aikaisemmin katsottu olevan syytä julkaista eikä tila salli minun tässä sitä selostaa, vaan jätän sen toiseen yhteyteen, jolloin käsittelen koko vastaanottotoimintaa tarkemmin, samoin kuin koko sitä pääarkistomme kehityskautta, johon tässä luodaan pikakatsaus. Hyvän tahdon puutetta en Ruotsin silloisten viranomaisten taholla ole havainnut esiintyneen, mutta kylläkin taitamattomuutta ja tietämättömyyttä sekä silloisen ajan kankeata muodollisuutta; toistaiseksi luulisin juuri tästä ensi sijassa johtuneen sen erimielisyyden, jota osittain ilmeni suomalaisten ja ruotsalaisten välillä. Kuten edempänä näemme, oltiin Ruotsissa myöhemmin valmiita edes osittain korvaamaan tapahtuneita laiminlyöntejä.

Mystillinen oli ollut niiden tärkeiden sotilaskarttojen ja linnoituspiirustusten kohtalo, joiden perimistä varten oli määrätty Tukholmaan lähtemään ja van Suchtelenin välittömän valvonnan alaisena toimimaan everstiluutnantti Otto Karl von Fieandt, tunnettu sotilastopografi. Hän tosin, koska ei ollut ottanut lopullista eroa Ruotsin armeijasta, ei päässyt Suomen edustajaksi Tukholmaan ensinkään, vaan tuli hänen ainoaksi viralliseksi tehtäväkseen reversaalien ja arkkivaalioiden tarkastus Turussa. Mutta hänen haltuunsa tuo asiakirja-aineisto joka tapauksessa joutui, senjälkeen kadotakseen tuntemattomille teille. Hausen on lyhyen arkistohistoriikkinsa alaviitteessä esittänyt sen arvelun, että sanotut historiallisestikin suurenarvoiset asiakirjat, piirustukset ja kartat olisi viety Pietariin. Olen erinäisistä syistä aikaisemmin pitänyt sanottua arvelua pelkkänä luulona, mutta nyttemmin olisin taipuvainen katsomaan, että arvelu ei ole suinkaan aiheeton. Otan tällöin huomioon sen päättäväisyyden ja itsepintaisuuden, millä venäläiset viranomaiset, näihin luettuna kenraalikuvernööri Steinheil, olivat ajaneet von Fieandtin ehdokkuutta ja hänen asettamistaan, vastoin senaatin mielipidettä, erikoisasemaan komission rinnalla, sekä toiselta puolen sen seikan, että v. Fieandt aikoinaan oli ollut, ei ainoastaan Anjalan miehiä, vaan erityisestikin selvän kavaltajan Hastfehrin apulaisena neuvotteluissa Sprengtportenin ja venäläisten kanssa sotasyksynä 1788, ja että taas Ehrenström kertoo^[1] hänen sodan alussa 1808 luovuttaneen venäläisille itärajamme seutuja koskevia karttoja, joita oli hänen hallussaan siltä ajalta, jolloin hän oli palvellut Suomen tiedustelu- ja topografijoukoissa. Eihän ole mahdotonta, että tässä Ehrenströmin kertomuksessa on perää, ja kenties von Fieandt todella teki samanlaatuisen tempun Ruotsista 1810 luovutettuihin vastaavanlaisiin, koko Suomea koskeviin kokoelmiin nähden.

II

Joka tapauksessa maahamme saatu ja täällä kartutettu ja yhäti karttuva arkistoaineisto oli niin rikassisältöinen ja käytännöllisten tarpeidenkin kannalta arvokas, että sen suojaamiseen kannatti kiinnittää edes jotakin huomiota. Kun 1820-luvulla senaatinlinna vähitellen valmistui, siirrettiin arkistokin sinne varsin pian. Aluksi sen säilytyspaikkana oli talon lännenpuolinen kylkirakennus, Hallituskadun ja senaatintorin kulmassa. Kuitenkin sen käytettäväksi aluksi luovutettiin vain viisi maakerroksen huonetta, joihin mahtui ainoastaan uudempi asiakirja-aines. Kallisarvoisin osa arkistoa oli sijoitettava senaatintalon ullakolle. Kaksi arkistolle kohtalokasta vuosikymmentä sen vanhimmat aarteet saivat olla tällaisessa tilassa, kunnes koko arkisto vihdoin keväällä ja kesällä 1846 muutettiin itäisen kylkirakennuksen pohjoiseen osaan, Hallitus- ja Ritarikatujen kulmaan, mistä se sai useita huoneita, lopulta hyvän joukon toistakymmentä, ja lisäksi galleriasalin, jossa oli myös silloisiin oloihin nähden väljänlainen ala tutkijapöytiä varten. Kun asiakirjamassat yhä kasvoivat, rakennettiin arkistolle vihdoin v. 1890 nykyinen kaunis talo, viistoon vastapäätä tieteellisten seurain nykyistä toimitaloa; talot ovat saman arkkitehdin käsialaa.

Valtionarkiston tiloihin ennen vuotta 1890 kuulunut Galleriasali Senaatinlinnassa. Kuvituskuva.

Kauan joutuivat siis majailemaan mitä mahdottomimmissa suojissa ja mitä sopimattomimman hoidon alaisina kansamme menneisyyttä valaisevat kirjalliset ainekset juuri siihen aikaan, jolloin meilläkin toiselta puolen romantiikan nostattama kansallis-isänmaallinen herätys ja samoihin aikoihin voimistuva pyrkimys jatkaa Porthanin aloittamaa, asiakirjalähteisiin pohjautuvaa kriitillistä »historiallista ja tilastollista» tutkimustyötä — kuten silloin sanottiin — alkoi kääntää tutkijain katseet tuohon kotimaassa käsilläolevaan ainehistoon.

Kilvan oli kaikkialla Euroopassa jo varhemmin, etenkin 1800-luvun toiselta vuosikymmeneltä lähtien, riennetty etsimään ja julkaisemaan varsinkin keskiajan oloja valaisevaa erilaatuista lähdeainesta, keskiajan, joka erikoisesti viehätti romantikkoja. Pari esimerkkiä mainitakseni: Saksassa alkoi ilmestyä muhkea julkaisusarja »Monumenta Germaniae historica», Ruotsissa aloitti toimintansa seura, joka sikäläisessä tieteellisessä maailmassa yhä nauttii erikoista arvonantoa ja jonka nimi »Kungl. Samfundet för utgivande av handskrifter rörande Skandinaviens historia» on muuallakin yleisesti tunnettu. Ruotsissa myös Liljegren alkoi julkaista suurisuuntaista keskiajan diplomatariota. Meillä ryhtyi v. 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura sekä keräilemään historiallisia todistuskappaleita että julkaisemaankin niitä ja niiden pohjalla laadittuja tutkielmia »Suomi»-kirjassaan. Jo paljoa aikaisemmin oli lähteiden keräys- ja tutkimustyönsä aloittanut Porthanin oppilas ja aikalainen, Suomen ensimmäinen arkkipiispa Jaakko Tengström, ja 1830-luvulla olivat jo tunnettuja tutkijoita ja lähteiden julkaisijoita hänen kaksi vävyänsä Wilhelm Gabriel Lagus ja Juhana Jaakko Tengström; pian ryhtyivät, m.m. Ruotsissa, lähteitä keräämään myös Fabian Collan ja Edv. Grönblad. Oman maan ja oman kansan tuntemuksen tarve kannusti useimpia näistä miehistä heidän työssään, eivätkä he suinkaan pysähtyneet vain keskiajan asiakirjoihin, vaan erityisesti myös 1500-lukua valaiseviin, jospa myös myöhäisempiinkin arkistolähteisiin. Ylimalkaan kiinnostivat silloisten tutkijaimme mieltä ne kaudet, jolloin havaittiin Suomen kansan eläneen erikoisen voimakasta ja omintakeista elämää. Suorastaan käänteentekevä tapahtuma tutkimuksessamme oli, kun 1840-luvun puolivälissä vihdoin Aadolf livar Arwidsson, isänmaastaan karkoitettuna ja joutuneena Tukholman kuninkaallisen kirjaston päälliköksi, keskelle tai ainakin lähelle mitä suuriarvoisimpia maamme varhaisemman historian alkuperäislähteitä, aloitti perustavalaatuisen ja vieläkin tärkeän julkaisusarjansa »Handlingar till upplysning af Finlands häfder».

III

Valitettavasti meillä — niinkuin naapurimaissakin — tietojen ja yhä uusien pelkkien tietojen etsintä muodostui ennen pitkää kiihkeäksi ja kateelliseksi kilpailuksi siitä, ken niitä enimmin sai ja ken niitä ensinnä ehti käyttää hyväkseen. Kun, kuten näimme, arvaamattoman antoisa, taaksepäin 1500-luvun alkupuolelle palautuva yhtenäinen sarja lähdeaineksia oli järjestämättömänä työnnetty senaatin ullakolle ja kun n.s. arkistonhoitaja, tavallinen virkaherra, ei niiden hoidosta ja suojelemisesta välittänyt, teki tosin heräävän tutkimusharrastuksemme vakava edustaja, dosentti Gabriel Rein jo v. 1833 anomuksen päästä edes väliaikaisena tuota arkistoa hoitamaan; mutta anomus hylättiin. Näin saivat innokkaat tietojen keräilijät vapaasti penkoa noita asiakirjamassoja. Työnteko oli ullakolla vaivalloista ja aikaa viepää, ja pian havaittiin parhaaksi anastaa ja viedä kotiin — samalla kilpailijan saavuttamattomiin — kappale kappaleelta mitä arvokkainta materiaalia. Se ainoa, vaikka katkera tunnustus on annettava, että erittäinkin eräs senaatinarkistossa puuhaavista keräilijöistä, jo mainittu, tutkijana ja asiakirjainjulkaisijanakin tosin ansioitunut Wilhelm Gabriel Lagus, osoitti huomattavaa arvostelukykyä siivossa hommassaan, että hän toisin sanoen osasi yleensä erottaa arvokkaan vähempiarvoisesta.

Lakitieteen professori, historioitsija ja rehtori Wilhelm Gabriel Lagus (1786-1859). Kuvituskuva.

Sitä mielialaa, mitä Laguksen menettely synnytti historiantutkijaimme keskuudessa, kuvaavat eräät merkinnät kirjastonhoitaja Sven Gabriel Elmgrenin laajassa ja kiintoisassa päiväkirjassa, joka kohdakkoin ilmestyy painosta dosentti A. Maliniemen toimittamana. Kaksi päivää Laguksen kuoltua Elmgren jouluk. 20 p:nä 1859 kirjoittaa: »Se, mikä eniten himmentää Laguksen muistoa, on tuo ruma keräilijä-menettely (»den fula samlare-oseden») luvattomasti anastaa haltuunsa historiallisia todistuskappaleita, hänen kateellinen halunsa kätkeä historialliset asiakirjansa muilta ja pidättyä niitä julkaisemasta painosta, koska muilla silloin saattaisi olla niistä hyötyä». Enimmältä osalta sangen kirpeän arvostelunsa^[2] Elmgren päättää sanoihin: »Käsikirjoituskokoelma lienee hyvin kallisarvoinen, jospa vain kaikilta tahoilta ei tule omistajia vaatimaan omaansa takaisin». Tammikuun 15 päivänä 1861 Elmgren merkitsee päiväkirjaansa: »Viime lauantaina myöhään illalla Wilhelm Lagus (W. G. Laguksen poika) pyysi minua luokseen läpikäymään eräitä nippuja hänen isänsä suunnattoman suuresta käsikirjoituskokoelmasta ja etsimään jotakin, jota hän tahtoi saada esille. Sain myös itseäni varten tehdä niistä muutamia muistiinpanoja. Sama etu on suotu myös Bomanssonille (joka silloin oli senaatin arkistossa ylim. amanuenssina), ja hän onkin sitä käyttänyt hyväkseen. Hän on myös auttanut Wilhelm Lagusta jonkin verran järjestämään tuota ennen aivan kaoottista paperinippumassaa. Kokoelma käsittää useita korkeita kasoja (»staplar»), jotka on sijoitettu lattialle, ja niissä oli kuitenkin vain sitomaton osa. Kirjastossa on sitäpaitsi useita pakkalaatikoita täynnä käsikirjoituksia tai interfolioituja kirjoja. Valitettavaa vain on, että kokoelma selvästi osoittautuu epärehellisellä tavalla syntyneeksi. Sillä varsin huomattava osa on silminnähtävästi kuulunut senaatinarkistoon. Bomansson onkin senvuoksi ensin vaatinut Wilhelm Lagukselta takaisin senaatinarkiston omaisuutta — minkä tämä aluksi pani kovasti pahaksensa ja ankarasti kiivastui — , ja senjälkeen hän tänään on ilmoittanut asiasta Nordenstamille ja Langenskiöldille (senaatin vaikutusvaltaisimmille jäsenille) sekä aikoo nyt esittää kirjallisen vaatimuksen akateemiselle konsistorille, kun kokoelman lahjoittamisesta yliopistolle testamentin mukaisesti tehdään ilmoitus. Tärkeimpänä syynä tähän ankaraan toimenpiteeseen on vainajan päätön määräys, että kaikki paperit on sinetöitävä ja avattava vasta 50 vuoden perästä. Tämän kateellisen määräyksen hänen kerrotaan tehneen jo 1848, omien sanojensa mukaan kiukusta fennomaaneja kohtaan, mutta itse asiassa todennäköisesti siitä syystä, että ukko niin pitkälle kuin suinkin tahtoi pitää salassa kokoelmiensa hankintatavan ja estää oikeita omistajia esittämästä vaatimuksiaan. Parasta olisi, jos yliopisto kieltäytyisi vastaanottamasta koko lahjaa tuollaisella ehdolla, joka pilaa melkein koko sen arvon». Yliopisto otti kuitenkin lahjan vastaan. Ja suurta haittaa tuotti tuollaisen aineiston salassapitäminen niille monille tutkijoille, jotka vuosikymmenien kuluessa selvittelivät kansamme historian merkillisimpiä aikakausia ja joiden harmikseen täytyi todeta Laguksen huolimattomasti valmistamasta, tosin vasta hänen poikansa Wilhelmin julkaisemasta suurteoksesta »Finska adelns gods och ätter», mitä arvokkaita aineksia miehellä oli ollut käytettävinään. Kun ne kookkaat kirstut, joihin W. G. Laguksen poika oli isänsä kokoaman saaliin sulkenut, vuonna 1909 avattiin,^[3] löydettiin niistä siis osaksi varmojen tietojen, osaksi todennäköisten odotusten mukaisia ensiluokkaisen tärkeitä ja mitä monipuolisimpia historiamme lähdeaineksia. Allekirjoittanut sai nuorena amanuenssina avustaa »pesänselvittelyssä» — Lagus oli näet vienyt kätköihinsä asiakirjoja monista muistakin kuin senaatin arkistosta. Olen siten henkilökohtaisesti saanut kokea sitä jännitystä ja sitä järkytystä, mitä niin usein herättää suurperinnön jakaminen perillisten kesken.

Lagus tiettävästi ei kuitenkaan pyrkinyt keräyksillään hankkimaan nimenomaisesti taloudellista etua itselleen eikä perillisilleen. Osaltaan tähän ehkä saattoi vaikuttaa Elmgrenin mainitsema ilmitulemisen pelko, mutta kiellettävissä ei ole, että hän — kuten jo olen huomauttanut — oli todellinen, ahkera tutkija, joka kautta elinaikansa saattoi julkisuuteen sekä tutkimuksia että asiakirjasarjoja.^[4] Tärkeä asia hänelle joka tapauksessa oli, että muut eivät päässeet asiakirjoihin käsiksi ennen häntä, ja tämä johti hänet väärille teille.

Kokonaan eri laadun väkeä oli toinen saman aikuinen keräilijä, everstiluutnantti Carl Gustaf Tamelander, jonka 1859 oli pakko erota postitirehtöörin apulaisen virasta, missä hän oli tullut vihatuksi ulkomaisten sanomalehtien sensorina ja tuottanut laitokselleen häpeätä epärehellisenä rahavarain hoitajana^[5]. Hänen menettelynsä senaatinarkistossa oli mitä häikäilemättömintä: sinettejä, nimikirjoituksia y.m. sellaisia kerätessään hän ilman muuta leikkasi tai veitsen taikka saksien puutteessa r e p i asiakirjoista kappaleita, vähääkään välittämättä siitä, seurasiko mukana tekstiä rivien lopuista miten paljon tahansa. Mutta myös kokonaisia asiakirjoja tai lehtiä hän anasti. Samanlaista keräystä hänkin harjoitti muuallakin kuin senaatinarkistossa ja omisti näin varsin arvokkaan kokoelman, johon kuului m.m. joukko keskiaikaisia pergamenttikirjeitä. Pian virastaeronsa jälkeen hän yhtä häikäilemättä tarjosi — raha- asiat kun olivat täysin hunningolla — kokoelmaansa yliopiston tai muun valtion laitoksen lunastettavaksi;^[6] ja samana vuonna valtio sen ostikin ja sijoitti sen senaatinarkistoon. Puolisentoista vuotta myöhemmin, maalisk. 7 p:nä 1861, Elmgren päiväkirjassaan kertoo Tamelanderista kumman jutun, joka saattaa hänet vieläkin surkeampaan valoon. Elmgren kirjoittaa: »Kirjastoon oli tullut tötteröpaperi, jonka me havaitsimme senaatinarkiston asiakirjain näköiseksi. Pyysin sentähden Bomanssonia ottamaan asiasta selkoa Vinogradoffin kauppapuodissa, ja sen hän tekikin eilen. Sieltä hän löysi kokonaisen pakkalaatikollisen asiakirjoja, jotka ilmeisesti olivat peräisin senaatinarkistosta; hän osti sentähden neljä leiviskää (pund) historiallisia todistuskappaleita yhdestä ruplasta leiviskältä, ja oli hyvin iloinen löydöstään. Ne oli sinne makulatuurina myynyt everstiluutnantti Tamelander; samoin tämä oli Vinogradoffille myynyt tukuttain pidätettyjä ja siis perille saattamattomia sanomalehtiä, mutta ne oli muutamia vuosia sitten postitirehtööri (Akates) Gripenberg ostanut takaisin». Kuukautta myöhemmin (huhtik. 4 p.) on Elmgrenillä vielä seuraava pieni uutinen: »Tänään sai Bomansson edelleen kauppias Vinogradoffilta korillisen historiallisia todistuskappaleita, niiden joukossa myös 1788 vuoden sotaa koskevia. Tällä kertaa Vinogradoff antoi ne lahjana senaatinarkistolle; ne olivat tietenkin kuuluneet samaan Tamelanderin kokoelmaan, joka niin häpeällisesti myytiin venäläiseen puotiin.»

Omaa luokkaansa oli arkistokeräilijä, tunnettu Carl Axel Gottlund. Hänestä voimme sanoa Suomen senaatinarkiston lopultakin melkein yksinomaan hyötyneen, joskohta Elmgren väittää hänenkin jossakin määrin anastaneen myös senaatinarkiston asiakirjoja. Tuon omituisen isänmaanystävän ja omalla tavallaan suomalaisuudenharrastajan, mutta luonteeltaan kärttyisän ja kateellisen sekä itsekkään miehen edesottamukset ovat suurin piirtein yleisesti tunnettuja. Jo Yrjö Koskinen on niihin viittaillut »Nuijasota»-teoksensa toisen painoksen esipuheessa, ja viimeksi on dosentti Eric Anthoni eri tutkielmissa yksityiskohtaisesti selvitellyt hänen tapojansa kartuttaa asiakirjakokoelmiaan^[7]. Tuskin on mahdollista enää saada selville sitä, onko Gottlund voinut omin neuvoinsa saada haltuunsa Ruotsin arkistoista niitä historiantutkimuksellemme korvaamattomia lähteitä, jotka nykyisin ovat valtionarkistomme omia, sellaisia kuin »Gottlundin kopiokirjan» nimellä tunnettu laaja ja tavattoman tärkeä side kirjeitä Suomen ja Ruotsin historiassa kiihkeän toiminnan täyttämältä, käänteentekevältä 1500-luvun viimeiseltä vuosikymmeneltä tai »Acta historica»-kokoelmassamme olevat, etupäässä samoihin aikoihin liittyvät suuriarvoiset irralliset asiakirjat. Mahdotontahan ei ole, että hänellä on ollut apuna joku ruotsalainen, joskohta Tukholmassakin arkistot, sellaiset kuin valtionarkisto, kamarikollegin arkisto ja kamariarkisto, olivat 1800-luvun alkuvuosikymmeninä niin kehnoissa suojissa tai niin alkeellisen valvonnan alaisina, että Gottlund hyvinkin on saattanut yksiksensä niissä tutkiskella, »lainata» niistä asiakirjoja ja pitää ne ominaan.

Suomen kielen lehtori ja arkistotutkimuksen pioneeri C. A. Gottlund (1796-1875). Kuvituskuva.

Muuan Gottlundin toimenpide niiltä ajoilta, 1840-luvulta, jolloin meillä toiselta puolen varsinainen arkistotutkimus — ja siihen usein liittyvä »keräily» — rupesi saamaan vauhtia ja toiselta puolen pääarkistomme järjestäminen todella pantiin alulle, antaa valaistusta Gottlundin toiminnan yleiselle suunnalle ja osoittaa hänen käyttämiään menettelytapoja. Olen ottanut sen käsittelyn alaiseksi, koska se valaisee silloisia pohjoismaisia arkisto-oloja yleensäkin. Armfeltien eli Joensuun kartanon arkistossa on Gottlundin ministerivaltiosihteerille, kreivi Alexander Armfeltille osoittama memoriaali syyskuun 1 päivältä 1841. Memoriaali ei suinkaan ole ollut tuntematon eikä unohduksissa. Siitä on vuosia sitten tehty merkintä myös valtionarkiston virka-arkiston luetteloihin, mutta vasta viime vuonna sen kokonaisuudessaan julkaisi Eric Anthoni; samalla hän painatti myös Gottlundin kesäk. 14 päivänä 1844 samasta asiasta Ruotsin kuninkaalle Oskar I:lle osoitetun esityksen.^[8] Kysymyksessä oli laajan ja tärkeän Suomea koskevan asiakirjamäärän hankkiminen tänne Ruotsin valtionarkistosta, koska ne kuuluivat meille Haminan rauhansopimuksen perusteella. Vertaamalla molempia esityksiä toisiinsa havaitsemme ensinnäkin, että Gottlund oli käyttänyt arkistotutkimuksiinsa erityisesti sitä aikaa, jolloin professori ja kanslianeuvos J. G. Liljegren oli, aluksi v:sta 1823 Ruotsin valtionarkiston aktuaarina ja sittemmin, v:sta 1829, sen päällikkönä. Liljegren oli päässyt valtionarkiston virkamieheksi vastoin kansliahallituksen tahtoa, yksinomaan suosijansa, sanotun hallituksen päällikön, ulkoasiainministeri von Engeströmin mahtavan vaikutusvallan ansiosta. Myös valtionarkiston virkamiehistö oli ankarasti vastustanut Liljegrenin nimitystä. Hän olikin virkaansa varsin sopimaton. Ruotsin valtionarkiston historian kirjoittaja lausuu: »Jos Engeströmillä oli ollut joitakin toiveita siitä, että Liljegren oppineisuutensa kautta voisi nostattaa valtionarkiston henkilökunnan työhön ja toimintaan ja kohottaa laitoksen arvoa, eivät ne suinkaan toteutuneet. Kaikki kulki vanhoja raiteitaan. Virkamiehet eivät tulleet ahkerammiksi kuin ennenkään. He saivat elellä omin päinsä, mistä on todisteita luotettavalta taholta. Forsslundista kerrotaan, että hän, joka katsoi tulleensa vääryydellä syrjäytetyksi Liljegrenin tieltä, oli päättänyt olla mitään tekemättä laitoksessaan, ja siinä päätöksessään hän myös lienee uskollisesti pysynyt.» Velttoja ja huolimattomia olivat muutkin virkamiehet.^[9]

Edellämainitussa esityksessään Gottlund nimenomaan viittaa Liljegrenin hyvänsuopaisuuteen ja avuliaisuuteen. Eräässä meidän valtionarkistossamme olevassa Gottlundin omakätisessä hänen käsikirjoitustensa luettelossa on — kuten Anthoni on maininnut — irtonainen paperiarkki, johon on merkitty: »Summittainen ilmoitus tärkeistä, Suomen historiaa valaisevista käsikirjoituksista, jotka on jätetty toukok. 5 päivänä 1834 N. N:n haltuun Tukholmassa», siis samoihin aikoihin, jolloin Gottlund siirtyi Suomeen. Kun Anthoni tutkielmassaan sanoo Gottlundin tätä merkintää jopa mystifikatioksi, on hän tullut käyttäneeksi verraten hämärää sanontaa. Se 112 à 114 numeroa käsittävä luettelo Tukholman valtionarkiston suojissa^[10] säilytetyistä, todella ensiluokkaisen tärkeistä asiakirjoista — joukossa paksuja volyymejä — , joka muodostaa sanotun »summittaisen ilmoituksen» ja joka on yhtäpitävä Gottlundin 1841 Armfeltille lähettämään memoriaaliin liitetyn luettelon kanssa, ei tietystikään ole voinut Gottlundin omasta päästä syntyä. Anthoni on jättänyt luettelon julkaisematta ja tarkastamatta, luettelossa mainitut asiakirjaryhmät ovat yhä vielä olemassa ja etupäässä Ruotsin valtionarkiston hallussa; sen olen minäkin osaksi itse voinut nähdä, osaksi saanut varmemmaksi vakuudeksi todeta äskettäin Tukholmassa tekemäni tiedustelun kautta. Todennäköisenä pitäisin, että Gottlund, joka on ollut hyvinkin läheisessä yhteistoiminnassa Liljegrenin kanssa ja saanut tältä verraten vapaan vallan liikuskella arkistossa, on Tukholmasta lähtiessään joko jättänyt sanotun kokoelman Liljegrenin haltuun itse valtionarkistoon tai — mikä silloisissa oloissa ei näytä olleen mahdollisuuksien ulkopuolella — vaikkapa siirtänyt ne jonkun tuttavan suojiin, kunnes tarjoutuisi sopiva tilaisuus koko asiakirjamassan kuljettamiseen Suomen puolelle. Huomauttamista ansaitsee, että Liljegren, jonka piti läpikäymän myös kamariarkiston sekamelskaisia kokoelmia, juuri samaan aikaan, jolloin Gottlund oleskeli Ruotsissa, esitti kamarikollegille sellaisten arkkivaalioiden lahjoittamista yksityisille tutkijoille, jotka muka olivat pilaantuneita ja joista ei Ruotsilla muka ollut hyötyä. Esitys, joka toki hylättiin, koski samanluontoisiakin arkistoaineksia kuin ne, joita Gottlund pyyteli itselleen. Gottlundin onnettomuudeksi oli Liljegrenin apulaiseksi, ylim. kanslistiksi Ruotsin valtionarkistoon vihdoinkin tullut todella kykenevä ja tarmokas mies, tunnettu Bror Emil Hildebrand, jonka työskentely valtionarkistossa tietenkin ennen pitkää muodostui ikäväksi esteeksi Gottlundin hämäräperäisille puuhille. Uusi ankara isku hänelle oli, kun Liljegren 1837 teki itsemurhan, ja vielä pahempi asia ehkä oli, että valtionarkisto hänen jälkeensä sai taitavan ja tarmokkaan päällikön, kuuluisan valtio- ja hallintomiehen sekä tutkijan Hans Järtan, joka arkiston nosti siihenastisesta alennustilastaan.^[11] Kiihkeästi Gottlund kuitenkin himoitsi tuota arvokasta saalista. Kenties toivoen aikeilleen menestystä, kun Järta oli 1840 muuttanut Tukholmasta Upsalaan (kuitenkin jäämällä toistaiseksi edelleen valtionarkiston päälliköksi), Gottlund sitten 1841 teki edellämainitun yrityksensä Armfeltin välityksellä saada luetteloimansa asiakirjat diplomaattista tietä luovutetuiksi Suomelle. Hän vetosi mielestänsä moniin suuriin ansioihinsa ja lisäsi memoriaaliinsa toivomuksen, että hänen sallittaisiin Suomelle vaadittavista yksityisistä asiakirjoista vaivainsa korvaukseksi rikastuttaa »omia historiallisia kokoelmiansa» joillakin lisillä, koska tämä muka saattoi käydä päinsä ilman mitään vahinkoa sille ainekselle, minkä voidaan katsoa kuuluvan julkisiin arkistoihin^[12]. Myös on Gottlund — kuten Anthonikin huomauttaa — laskenut saavansa palkkiota vastaan ottaa osaa luettelossa mainittujen asiakirjain esille hakemiseen. Mitä Armfelt lieneekin tehnyt memoriaalin johdosta — se tuskin antoi aihetta toimenpiteisiin — , Järta, jonka ohjeita Hildebrand tarkoin noudatti, varmastikin olisi alkuunsa torjunut tuonlaisen vaatimuksen. Uusi mahdollisuus näytti vielä kerran avautuvan, kun toisaalta Järta alussa vuotta 1844 vihdoinkin erosi virasta ja valtionarkiston johto jäi väliaikaiselle kannalle ja kun toisaalta samoihin aikoihin nousi valtaistuimelle Oskar I, joka aikoinaan oli suonut tukeansa Gottlundille tämän ahertaessa Värmlannin suomalaisväestön hyväksi. Uudelle kuninkaalle lähettämässään esityksessä Gottlund väittää vain odottaneensa Oskar I:n valtaistuimelle nousua, voidakseen esittää pyynnön, että nuo asiakirjakokoelmat, joista Ruotsille ei ollut mitään hyötyä, jotka vain lisäsivät valtionarkiston tilanahtautta ja — mistä hän tällä kertaa pitää sopivana aivan erikoisesti huomauttaa — joiden saamisesta Suomelle senaatti ei ollut katsonut tarpeelliseksi esittää vaatimuksia, nyt vihdoinkin luovutettaisiin, mutta tällä kertaa k o k o n a i s u u d e s s a a n Gottlundille itselleen. Hän vetoaa julkean anomuksensa tueksi siihen, että hän kymmenen vuoden ajan oli tehnyt palveluksia Ruotsin alamaisille (tietenkin tarkoittaen Värmlannin suomalaisia) ja että hänelle siitä oli koitunut huomattavia kustannuksia, joiden takia hänellä vielä oli melkoisia velkojakin Tukholmassa. Tuskin tarvitsee lisätä, ettei tämäkään Gottlundin yritys johtanut mihinkään tulokseen. Selvää myös on, että kummassakin tapauksessa tosin saattoi olla vaikuttamassa isänmaan historiantutkimukselle siitä joskus koituva hyöty, mutta samalla oli varmasti kannustamassa Gottlundin oma sekä kerääjänahneus että odotettavissa oleva taloudellinen etu. Uusia yrityksiä oli Gottlundin sittemmin täysin toivotonta tehdä, kun Ruotsin valtionarkistonhoitajaksi paria vuotta myöhemmin tuli Suomesta siirtynyt kuuluisa lainoppinut ja Ruotsin valtionarkistossa tutkimuksia harjoittanut Juhana Jaakko Nordström ja kun sitäpaitsi samaan aikaan Ruotsin säädyt valtionarkistolle myönsivät uudet väljemmät säilytyspaikat.

Vaikka Gottlundilta näin raukesivat tyhjiin toiveet saada omaksensa — kuten hän itse sanoo — »kokonainen seinällinen» suuriarvoista arkistomateriaalia, oli hänellä silti hallussaan ainutlaatuisen arvokas kokoelma, jota hän ahnaasti vartioi, kunnes vihdoin taloudelliset vaikeudet pakottivat hänet suunnittelemaan sen myymistä. Samoihin aikoihin, jolloin Iaguksen kuuluisa testamentti oli käsittelyn alaisena ja jolloin Tamelander myi arvottomalla tavalla hankitut saaliinsa osaksi Suomen valtiolle, osaksi venäläiselle kauppiaalle, tarjosi Gottlund, talvella 1860, kokoelmiansa senaatin lunastettaviksi. Hän vaati 8.000 ruplaa, senaatti oli suostuvainen maksamaan 5.000. Todistaakseen, että hän laillisella tavalla oli tullut kokoelmiensa omistajaksi, ja samalla houkutellakseen senaattia koroittamaan tarjoustaan Gottlund julkaisi »Finlands Allmänna Tidningissä» laajan, monisanaisen selostuksen tutkimuksistaan, keräystöistään ja kokoelmiensa arvokkuudesta. Hän väitti saaneensa Ruotsista peräisin olevat alkuperäisasiakirjansa tunnetun tukholmalaisen keräilijän Nescherin kuolinpesän huutokaupasta v. 1828. Tähän huomauttaa Sven Gabriel Elmgren päiväkirjassaan (maalisk. 26 p. 1860) aivan oikein: »Mutta Nescherin elämäkerrassa Biografiskt Lexiconissa sanotaan, että hänen kokoelmiaan ei huutokaupattu, vaan että ne osti Tukholman kunink. kirjasto. Kumpi on oikeassa? Gottlund tahtoo sälyttää Nescherin niskoille asiakirjain anastamisen (Ruotsin) valtionarkistosta; mutta elämäkerran kirjoittaja sanoo, että Nescher oli siinä suhteessa omantunnontarkka, päinvastoin kuin tavalliset keräilijät».^[13]

Syksyllä 1860 Gottlundin lopultakin oli pakko tyytyä senaatin tarjoamaan summaan, koska hänen omaisuutensa kuulutettiin pakkohuutokaupalla myytäväksi. Huomattavasti olivat Tamelander ja Gottlund joutuneet ulkoapäin hankkimillaan aineksilla kartuttamaan tieteellisesti arvokkaimpia senaatinarkiston asiakirjaryhmiä, ja tahtoen tai tahtomattaan tuli sen tehneeksi — tosin vasta pitkiä aikoja myöhemmin — osaksi myös W. G. Lagus. Valitettavasti vain heidän keräystyönsä oli sitä laatua, että siihen lähtemättömästi on liittynyt häpeätä.

Korostettakoon kuitenkin uudelleen; että arkistolaitoksessa Ruotsissa niinkuin meilläkin yleisesti vallitsivat sellaiset olosuhteet, että voidaan sanoa »tilaisuuden tehneen varkaaksi». Tavallansa seurattiin naapurimaassamme» — ja meillä — niitä perinteitä, joita oli tässä suhteessa saatu 1700-luvulta. Ruotsin-puoleisista »keräilijöistä» 1700-luvulla oli luonteenomaisimpia, myös naiivisuudessaan ja vilpittömyydessään, antikviteettiarkiston virkamies C. R. Berch.^[14] Myös todellisia varkaita, jotka anastivat papereita vain myydäkseen ne kauppiaille makulatuurina, oli Tukholmassa tuolloin. Niinpä kamariarkistosta vietiin 1781— 82 rautaristikko-oven reikien läpi suuret määrät enimmäkseen Suomen eri läänejä 1600- ja 1700-luvuilla koskevia tilikirjoja; osa kuitenkin saatiin takaisin, ennenkuin silloin kallishintaisen käärepaperin puutteessa olevat kauppiaat (»hökare») olivat ehtineet ne käyttää tarpeisiinsa^[15]. Samantapaisia varkauksia ja murtautumisia arkistohuoneistoihin tapahtui ainakin vuodesta 1695 lähtien, jolloin edellä (siv. 187) mainittu Kaarle Xl:n julistus annettiin, 1800-luvun alulle asti, ja usein olivat niihin syyllisiä virastojen ja niiden arkistojen palveluskuntaan kuuluvat henkilöt. Paljon saatiin kauppapuodeista tai varkaiden kätköistä takaisin, mutta joukoittain asiakirjoja, kokonaisia suuria volyymejäkin, siten hävisi kokonaan.^[16]

Kuvaavana esimerkkinä siitä, mitä Ruotsissa vielä 1800-luvun toisellakin puoliskolla saattoi itse arkistovirkamiehistön taholla tapahtua sellaista, joka ei ole luettavissa varkausrikosten joukkoon, mutta joka osoittaa »arkistonhoidon» alkeellisuutta ja arkistonhoitajien mentaliteettia, huomautettakoon »keräystyöstä», jota kamarikollegin kamreeri Sandberg hoidossaan olevassa kamariarkistossa harjoitti vuosikymmenien kuluessa. Hän kokoili irrallisia asiakirjoja ja irroitteli sidotuista volyymeistä arkkeja ja lehtiä, jotka sekavana massana olivat hänen yksityisessä tallessaan, ja joihin hän tosin liitteli omia, suurelta osalta mitättömiä muistiinpanojaan ja jäljennöksiään. Kun hän täysinpalvelleena erosi virasta, näki Ruotsin valtiovalta hyväksi lunastaa korkeasta summasta takaisin nuo anastetut asiakirjat, vieläpä myöntää Sandbergille moneksi vuodeksi melkoisen palkkion siitä, että hän muka järjesti ja luetteloi sekä sidotti sekoittamansa asiakirjat. »Sandbergin kokoelma», joka käsittää puolisentoistasataa valtaista nidettä (usein parikin tuhatta foliota niteessä), on meikäläisillekin tutkijoille hyvin tunnettu, mutta valitettavasti hänen aikaansaamansa »järjestys» tekee työskentelyn tuon kokoelman parissa melkein toivottomaksi.^[17]

IV

Miellyttävämpiäkin asioita valtionarkistomme kasvusta noina aikoina, jolloin siitä alkoi muodostua tieteellinen tutkimuslaitos, meillä on kerrottavana. Todella ansioituneita sen kokoelmien kartuttajia olivat m. m. dosentit Edv. Grönblad ja J. E. Waaranen, molemmat myös ansiokkaita historiantutkijoita ja asiakirjajulkaisujen toimittajia. Kumpikin heistä ahersi vuodesta vuoteen ulkomaisissa arkistoissa ja kirjastoissa, jäljennellen itsellensä perustavalaatuisia Suomen historian asiakirjakokoelmia kaukaiselta keskiajalta 1600-luvulle saakka. Edellinen, joka oli syntynyt 1814, suoritti työtänsä, muiden tehtävien ja sairauden aiheuttamin keskeytyksin, kaksi vuosikymmentä (1839 — 1859) Tukholmassa, Upsalassa, Lundissa, Kööpenhaminassa ja Pohjois-Saksassa, jälkimmäinen, joka oli kahtakymmentä vuotta nuorempi, kymmenen vuotta (1857 — 1867) Tukholmassa ja Moskovassa. Kummankin työn katkaisi verraten nuorella iällä mielisairaus, ja heidän jäljennöstöidensä tulokset lunastettiin kuolinpesiltä senaatinarkistoon (valtionarkistoon), Grönbladin 1865 ja Waarasen 1869. Siellä ne ovat olleet ahkerassa käytännössä, joskohta uudenaikaisemmat ja tarkemmat jäljennökset sekä monilukuiset asiakirjajulkaisut ovat osa osalta vähentäneet niiden käyttöarvoa.

Waarasen kohdalta on eriksensä mainittava ne taitavat ja tarmokkaat toimenpiteet, joiden kautta — täysin luvallista tietä — senaatinarkisto sai mitä arvokkaimpia alkuperäislähteiden sarjoja haltuunsa. Tukholman kamariarkistossa tutkimuksia harjoittaessaan hän oli tutustunut kokonaisiin ryhmiin niinhyvin sellaisia Suomea koskevia tili- y. m. asiakirjoja, jotka 1810 — 1812 vuosien arkistoluovutuksia tehtäessä oli joko unohdettu tai jätetty löytämättä, kuin myös Käkisalmen lääniä ja Inkeriä sekä muita n. s. Itämerenmaakuntia koskevia, joihin nähden Suomen omistusoikeus oli voitu asettaa kysymyksenalaiseksi. Hän ryhtyi toimenpiteisiin näiden arkkivaalioiden luovuttamiseksi Suomelle, ja diplomaattista tietä saatiinkin — Ruotsin kamarikollegin ja ulkoasiaindepartementin papereista tekemieni havaintojen mukaan jokseenkin helposti — Kunink. Majesteetin suostumus luovutukseen. Lokakuussa 1864 saapui tänne useita satoja volyymejä käsittävä lähetys. Tiliasiakirjojen joukossa oli m. m. tunnettu Jaakko Teitin valitusluettelo; yksityisluontoisia oli Eerik Flemingin maakirja. Kamarikollegin pöytäkirjoista ja akteista näkyy, että edellämainitsemani kamreeri Sandberg oli tehokkaasti avustanut Waarasta, ja samaan viittaa Ruotsin ulkoasiaindepartementin arkistossa oleva, Venäjän ministeriltä tullut nootti, jossa 1865 ilmoitetaan Venäjän hallitsijan myöntäneen Sandbergille Annan ritarikunnan ritarimerkin.

Lohjan tuomiokunnan tuomiokirjoja 1700-luvulta. Kansallisarkisto. Kuvituskuva.

Mitä kaikkea apua kamreeri Sandberg oli antanut ja missä muodossa yhteistyö hänen ja Waarasen kesken tapahtui, siitä eivät tuntemani lähteet tarkemmin kerro. Mutta lisävalaistusta Sandbergin omituisiin arkistonhoitajakäsityksiin ja siihen tapaan, millä asiakirjain luovutus suoritettiin, ne kylläkin antavat. On syytä tässä siitä lyhyesti kertoa, sitäkin enemmän, koska se osoittaa, kuinka siellä jo toista vuosikymmentä ennen Waarasen käyntiä oli mieliä valmistettu asiakirjain luovuttamiseen.

Kun v. 1850 oli herännyt kysymys lisätilan hankkimisesta kamariarkistolle, ja Sandbergille annettiin kehoitus lähettää selvitys arkiston kokoelmista, lausui hän m. m. seuraavaa: »Mitä tulee hovitileihin (joita oli 1600-luvulta ja 1700-luvun alulta), on niiden säilyttäminen täysin aiheetonta, koska ne kaikki ovat niin vanhoja, että niistä ei enää ole mitään tietoja hankittavissa; ja osoittaa Kunink. (kamari)kollegin pöytäkirja marrask. 24 p:ltä 1802, että tuollaiset asiakirjat on luovutettava Kunink. sotakollegille käytettäviksi patruunain valmistamiseen rykmenteissä;^[18] mutta koska kyseiset tilit toistasataa vuotta ovat olleet säilytettyinä holveissa, jotka eivät ole olleet kosteudesta vapaita, ja siis eivät ole sanottuun tarkoitukseen käyttökelpoisia, lienee syytä ryhtyä muihin toimenpiteisiin niiden hävittämiseksi.» Muista Sandbergin luettelemista asiakirjaryhmistä ansaitsevat tässä erikoista mainitsemista ne, jotka olivat kertyneet Ruotsille ennen kuuluneilta alueilta; hän esitti, että ne asiakirjat, jotka koskivat Inkeriä y. m. nyttemmin Venäjälle kuuluvia maita, luovutettaisiin Venäjän lähetystölle, kun taas muihin nähden olisi tiedusteltava Preussin ministeriltä, haluaisiko Preussi niitä. Kamarikollegi ei toki puoltanut Sandbergin esitystä muuta kuin siinä kohdin, että ulkomaiset tilit luovutettaisiin vieraiden maiden hallituksille, jos nämä diplomaattista tietä niitä pyysivät. Kunink. Majesteetti puolestaan päätti, ettei ollut soveliasta ottaa käsiteltäväksi edes viimeksimainittua luovutusmenetelmää, koska mitään pyyntöä ei ollut esitetty, vaan että asiakirjat oli edelleen säilytettävä kamarikollegin alaisessa kamariarkistossa^[19] Joka tapauksessa siis oli olemassa eräänlainen valmistava periaatteellinen päätös uudesta asiakirjain luovuttamisesta Suomelle jo melkoista aikaisemmin kuin Waaranen ryhtyi edelläkerrottuihin toimenpiteisiinsä. Ja senjälkeen oli kamariarkiston sekasortoisia asiakirjaryhmiä pengottaessa luetteloitu myös eräitä sarjoja, jotka etupäässä koskivat Ruotsin entisiä Itämerenmaakuntia (Viroa, Liiviä ja Inkeriä). Waaranen teki niistä oman luettelonsa, jonka otsikoksi hän pani »Luettelo niistä Suomea koskevista asiakirjoista ja tileistä, jotka viranomaiset ovat ilmoittaneet olevansa halukkaita luovuttamaan Suomelle Kunink. kamariarkistosta Tukholmasta». Keitä nuo viranomaiset olisivat olleet, sitä hän ei mainitse; todennäköisesti hän tarkoittaa ylempänä selostettuja, Kunink. Maj:lle tehtyjä esityksiä. Mutta — kuten edellä on osoitettu — luetteloon merkityt asiakirjat (toistasataa volyymiä, joista muuten itse asiassa vain kolmasosa koski Suomea) saatiin Suomelle. luovutetuinpa vielä lisääkin asiakirjoja, jotka Waarasen luettelon mainitsemia volyymejä esiin haettaessa tavattiin; ne lienevät koskeneet yksinomaan Suomea ja niitä oli noin 90 volyymiä.^[20]

Toisenkin erinomaisen arvokkaan asiakirjain suursiirron Suomeen Waaranen hoiti, sillä kertaa suomalaisen miehen, arkistotutkimusharrastuksistaan tunnetun sotilaan Otto Furuhjelmin tehokkaalla avulla ja ehkäpä aloitteestakin.^[21] Jo 1860 oli Furuhjelm Sven Gabriel Elmgrenille, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran silloiselle sihteerille lähettänyt kirjeen, jossa hän oli huomauttanut, kuinka runsaasti Suomea koskevaa arkistoainesta oli Moskovassa oikeusministeriön arkistossa ja kuinka suotavaa olisi, että joku suomalainen lähetettäisiin sitä tutkimaan. Waaranen olikin halukas lähtemään, ja niin hän monet vuodet tuli oleskelleeksi Venäjällä. Furuhjelm sai selville, että keisari Aleksanteri I jo 1817 oli antanut käskyn luovuttaa Suomelle kaiken sanotussa arkistossa (joka aikaisemmin oli kulkenut Venäjän senaatinarkiston nimellä) säilytetyn Vanhaa-Suomea sekä valtausaikoina 1714 — 21 ja 1742 — 43 koko Suomea koskevan arkistomateriaalin. Jostakin syystä ministerivaltiosihteeri Rehbinder oli tyytynyt vain suhteellisen vähäiseen määrään akteja, joita tänne tuli eri aikoina. Furuhjelmin ja Waarasen tarmokkaiden ponnistusten avulla ja senjälkeen kuin oli käyty kirjeenvaihtoa Suomen ja Venäjän viranomaisten välillä, saatiinkin keväällä aikaan päätös, jonka mukaan sanotusta arkistosta oli Suomelle luovutettava 499 sidettä ja 37 nippua Viipurin lääniä koskevia asiakirjoja sekä kamarikollegin konttorista 28 journaalikirjaa ja 63 protokollakirjaa ynnä niihin liittyviä asiakirjoja 6 nippua, jotka koskivat yleensä Vanhaa-Suomea sekä Viroa ja Liivinmaata eli Itämerenmaakuntia. Waaranen valtuutettiin ottamaan vastaan tämä suuriarvoinen lähetys, ja Suomen Pietarissa olevan tullitoimiston kautta hän sen toimitti Helsinkiin.

Voimme sanoa, että tulevaan valtionarkistoomme vihdoinkin oli kerääntynyt suurin piirtein katkeamaton sarja tärkeimpiä koko Suomen kameraalis-hallinnollisia oloja valaisevia asiakirjoja Kustaa Vaasan hallituskaudesta aina v:een 1811, puhumattakaan siitä, mitä kertyi autonomisen Suomen omista virastoista. Kun otamme lisäksi huomioon kaikkia muita Suomen sisäisen elämän aloja koskevat laajat sarjat, joita oli saatu sekä erityisesti Ruotsista että myös Venäjältä ja kotimaastakin, oli tutkijoillamme ainesta, joka väkevästi veti heitä tutkimaan nimenomaan Suomen kansan vaiheita vuosisatojen kuluessa. Tietenkin oli — ja on — edelleen monissa ratkaisevissakin kysymyksissä turvauduttava etenkin siihen materiaaliin, mikä oli jäänyt entisen yhteisen valtakunnan päämaahan.

V

Mutta — niinkuin olemme havainneet — arkistossa oli suoritettava myös sisäinen suurtyö, ennenkuin siellä oli vapaat tutkimusmahdollisuudet. Tämä työ, lähinnä senaatintalon ullakolle alkujaan vietyjen vanhempien kameraalisten asiakirjain läpikäyminen, järjestäminen ja luetteloiminen alkoi 1840-luvun alulla ja valmistui 1850-luvun puoliväliin mennessä. Aloitteen tähän tärkeään tehtävään, joka oli oleva pohjana senaatinarkiston muodostumiselle todella tieteellisen tutkimuksen ahjoksi, teki senaatin talousosaston silloinen mahtava varapuheenjohtaja, salaneuvos Lars Gabriel von Haartman. Hän huomautti jouluk. 20 p:nä 1843, kuinka arkistonhoitaja muka ei muiden tehtäviensä vuoksi ehtinyt tuollaiseen työhön antautua; tosiasiallisesti hän tietenkin tarkoitti, ettei alhaisella juristivirkamiehellä ollut siihen tarvittavia edellytyksiä. Senvuoksi hän esitti, että työ uskottaisiin »kirjallisesti sivistyneelle» henkilölle. Sellaiseksi hän katsoi dosentti J. E. Grönbladin. Tämä olikin jo vuodesta 1840 lähtien harjoittanut tutkimuksia myös kysymyksessäolevassa senaatinarkiston osassa. Hyvin luultavaa on, että von Haartmanin aloite oli lähtöisin Grönbladista itsestään. Tämähän oli edellisinä vuosina harjoittanut tutkimuksia Ruotsin valtionarkistossa, jossa parhaillaan oli samanlainen järjestelytyö käynnissä, jopa nimenomaan »valtionarkiston historiallisessa osastossa»^[22], joka käsitti samoihin aikoihin palautuvia asiakirjoja kuin järjestettävä osa senaatin »vanhempaa arkistoa».

Edvard Grönblad A. von Beckerin vuonna 1858 ikuistamana. Kuvituskuva.

Senaatti hyväksyi von Haartmanin esityksen, ja vuoden 1844 alussa Grönblad aloitti työnsä, joka tapahtui von Haartmanin välittömän valvonnan alaisena. Työ vei paljoa pitemmän ajan kuin alkujaan oli laskettu, ja tuon tuostakin oli Grönbladin raporttien johdosta annettava uusia virantoimitusmääräyksiä. Työajan pituuteen vaikuttivat osaksi yhä uudet suunnitelmat, osaksi Grönbladin monet matkat ja ajoittain uudistuva sairaus, osaksi taas sekin, että hän samalla teki varsin laajoja muistiinpanoja itseään varten, siinäkin kohden noudattaen, kuten alempana (siv. 201) esitettävästä raportista näkyy, saamiaan ohjeita. Sitäpaitsi hän ei ollut tässä työssä muuta kuin osan päivää, vaan yhä edelleen pysyi toimessaan yliopistonkirjastossa ja yliopiston dosenttina. Mielenkiintoinen on varsinkin se raportti, jonka Grönblad ensimmäisen työvuoden päätyttyä antoi von Haartmanille, mielenkiintoinen ja selvä siitäkin syystä, että se on vapaa Grönbladin silloisinakin aikoina tavallista suuremmasta sanavuolaudesta ja senvuoksi todella yleiskatsauksellinen. Kun raportin pääosa julkaistiin Snellmanin »Saima»-lehdessä, valittaakin Grönblad alaviitteessä itse sitä, että — kuten hän sanoo — »se omituinen muoto, mihin tällainen virallinen asiakirja on täytynyt pukea, on pakottanut kirjoittajan pyrkimään noudattamaan mahdollisimman suurta lyhyyttä.» Raportissaan Grönblad selvittää järjestettävän sarjan luonnetta, joka tekee sen tutkijalle paljoa antoisammaksi kuin myöhempien aikojen tilikirjat liitteineen; senjälkeen hän selostaa Suomen hallinnollista jakoa linnalääneineen ja erilaatuisine voutikuntineen ennen vuoden 1634 uutta hallintojärjestelmää ja ilmoittaa tämän jaon pohjalla järjestäneensä asiakirjat suuriin ryhmiin, kuitenkin kussakin linnaläänissä eli, kuten hän työn suunnitteli, maakunnassa, noudattamalla aikajärjestystä. Ne tilikirjat, jotka koskivat laajempia aloja tai alueita, järjestettiin omaksi yhdeksänneksi (tai paremmin sanoen ensimmäiseksi) ryhmäksi, joka sai nimen »Allmänna handlingar». Ainoastaan viimeksimainittu ryhmä sekä Savon ja Karjalan asiakirjat olivat vuoden 1845 alkuun mennessä vielä vailla alkujärjestelyä.

Luetteloimistyö oli harvinaisen perusteellista. Raportissaan jouluk. 10 p:ltä 1848 Grönblad siitä kirjoittaa von Haartmanille:

»Itse asiakirjain luetteloimiseen tai yleisen rekisterin laatimiseen vanhemmasta arkistosta en siis saattanut ryhtyä ennenkuin syksyllä 1847, sittenkuin kuitenkin aikaisemmin, niinkuin minulla 1845 antamassani raportissa on ollut kunnia ilmoittaa, olin väliaikaisesti luetteloinut I pääosaston »Yleiset asiakirjat» sijaintilipuilla (lokalsedlar), jotka kiinnitettiin jokaiseen aktiin. - - - - Osoittaakseni sarjan jatkuvaisuuden koko vanhassa arkistossa aion merkitä jokaisen eri aktin, vanhimmasta nuorimpaan asti, keskeytymättä jatkuvalla numerosarjalla, jotka numerot kiinnitetään asianomaisiin akteihin ja merkitään luetteloon yhdessä niiden varsinaisten otsikkojen kanssa, samoinkuin ilmoitetaan, mitä niissä muuten saattaa olla suhteessa tai toisessa huomauttamisen arvoista - - - -. Jokaisen vihon tai aktin kohdalle (luetteloon) merkittiin: 1) sen vanha pääotsikko, sellaisena kuin se tavallisesti on kirjoitettuna päällykseen, ja, milloin tämä otsikko olennaisesti poikkeaa itse aktiin erillisesti merkitystä, myös tämä jälkimmäinen; 2) otettiin luettelossa huomioon itsenäisesti volyymin erikoinen sisällys, koska, niinkuin usein on laita, kumpikaan pääotsikko ei täysin sitä ilmaissut taikka jos, niinkuin vielä useammin sattuu, irtonaisia akteja, jotka eivät alkujaan ole kuuluneet vihkoon, on niihin pistetty, mutta niiden kuitenkin voidaan katsoa sinne kuuluvan; 3) huomautettiin myös, oliko sisällyksestä jokin osa, jonka pääotsikoiden mukaan olisi pitänyt olla vihossa, poissa, sekä oliko tämä puute vanhempaa vai nuorempaa alkuperältään; 4) lisäksi täytyi ilmoittaa, jo oman turvallisuuteni vuoksi ja hyvän maineeni säilyttämiseksi vastaisuudessa, kaikki ne aukot, käsittivätpä ne yksityisiä akteja, suurempia tai pienempiä vihkojen osia taikkapa kokonaisia vihkojakin, joita voitiin havaita vanhemmassa arkistossa, jolloin usein oli todettavissa varsin tuoreita sen käden jälkiä, jonka tekemiä ne olivat, seikka mikä valitettavasti ei siellä ole mikään harvinaisuus, mistä minä nöyrimmästi pyydän saada vastedes lähettää Herra Salaneuvokselle erityisen selostuksen arkistosta annettavani lopullisen raportin yhteydessä; 5) vihdoin on minun, samalla kuin rekisteriin olen merkinnyt vihkojen ulkonaisen kunnon, täytynyt kiinnittää huomiota itse päällyksiin, joihin vanhemmat tilit ovat olleet sidottuina, tutkia näitä päällyksiä ja ilmoittaa, minkälaisia nämä keskiaikaiset fragmentit ovat, Keis. Senaatin käskyn mukaan, joka Manuale Aboensen löydön johdosta on määrännyt, että nämä päällykset on irroitettava tilivihkoista ja jätettävä Yliopistonkirjastolle, toimenpide, jonka suorittamisen olen lykännyt siksi kuin koko se osa arkistoa, missä sellaisia päällyksiä esiintyy, on täysin järjestetty, luetteloitu ja numeroitu, jotta en häiritsisi järjestystä ja aikaansaisi myöhemmin vaikeasti korjattavaa sekasortoa. Kaiken tämän lisäksi olen vielä, läpikäydessäni näitä vanhempia akteja, pyrkinyt keräämään isänmaan vanhemmista historiallisista ja statistisista olosuhteista tärkeimpiä tietoja, joita olen tavannut, ja senvuoksi osittain tehnyt sellaisista akteista otteita, osittain täydellisesti niitä jäljentänyt, siinä mielessä että voisin, näiden ja muualta saamieni ainesten pohjalla, tulevaisuudessa koettaa luoda kuvauksen vanhemmista kulttuurioloistamme, ainakin kuningas Kustaa I:n ajasta lähtien. Olen ottanut itselleni tämän vapauden Herra Salaneuvoksen itsensä Keis. Senaatille tekemän korkeasti valistuneen esityksen nojalla, kun kysymys minun määräämisestäni tähän tehtävään ensin herätettiin, että minun tulisi eroittaa ja isänmaan parhaaksi käyttää, mitä työn kuluessa epäilemättä ilmaantuisi historiallisesti ja statistisesti huomioonotettavaa.» Kaksi tuntia päivässä Grönblad, sanoo voineensa työhön käyttää. Arkistosuojien koleus näkyy osaltaan vaikeuttaneen hänen työskentelyänsä. Viivytystä hän puolustelee myös sillä, että hän on suorittanut työnsä yksin, vain vahtimestarin apua käyttäen, mitä hän muuten pitää hyvänä asiana, koska hän vain siten voi vastata työn tarkkuudesta.

Grönblad koki luetteloonsa — niinkuin hän raporteissaankin sanoo — tehdä myös merkintöjä siitä, mikä joko yleinen tai erikoislaatuinen arvo tutkimukselle eri volyymeillä saattoi olla, jotapaitsi hän yhtämittaa pyhän vihan katkeroittamana — täydellä syyllä — huomautteli niistä rosvouksista, joiden kohteeksi eri asiakirjat olivat tunnottomien keräilijäin taholta joutuneet (»färska spår efter skändligt furtum» ynnä muita sellaisia merkintöjä tapaa luetteloissa yhtämittaa). Kuten näimme, oli ennen lopullista luetteloimista tilikirjoista irroitettu pergamenttikannet, jotka keskiajan kirjallisuuteen kuuluvina muistomerkkeinä luovutettiin yliopiston kirjastolle; valitettavasti Grönbladilta kuitenkin jäivät hänen hankkimiinsa uusiin, sinisiin pahvikansiin tai luetteloihin siirtämättä ne erinomaisen tärkeät provenienssi-, tarkastus- y.m.s. merkinnät, joita oli tehty alkuperäisiin pergamenttikansiin. Ei liene tarpeellista tässä edelleen selostaa Grönbladin järjestely- ja luetteloimistyötä, niin runsaasti kuin pelkästään hänen raporttinsa tarjoavatkin siihen tilaisuutta; monen eri tieteen tutkijat ovat jo pian sadan vuoden kuluessa saaneet sitä käyttää hyväksensä, ja kaikki ovat antaneet sille ihailevan tunnustuksensa. Tämä valtionarkiston n. s. sininen kokoelma käsittää nykyisin kahdeksattatuhatta numeroa, mutta Grönbladin alkuperäisessä luetteloluonnoksessa oli näitä »akteja» 10.800. Kaikki se asiakirjamäärä, jota Grönblad tarkemmin tai ylimalkaisemmin käsitteli, ilmenee hänen tammik. 10 p. 1853 lähettämäänsä raporttiin liittämästään luettelosta, joka edellämainittujen lisäksi käsitti »tilejä ja asiakirjoja» n. 1.900 numeroa, »Suomen kaupunkien asiakirjoja» (s.o. kauppakollegiosta saatuja aksiisi- ja hallioikeuksien tuomiokirjoja, rajatullikamarien asiakirjoja y.m.s.) n. 1.000 vihkoa, Vanhaa-Suomea koskevia oikeuskollegion asiakirjoja (1820-luvulla saatuja) n. 1.500 numeroa sekä »hajoitetun Suomen armeijan asiakirjoja» (1600-luvun lopusta lähtien) n. 2.300. Koko sen n.s. vanhemman senaatinarkiston volyymimäärä, jota Grönblad hoiteli, nousi hänen ilmoituksensa mukaan siis 17.500 volyymiin. — Uudempi, autonomisen Suomen aikana kertynyt erilaatuinen ainehisto ei kuulunut Grönbladin käsiteltäviin.

Grönblad näkyy olleen luonteeltaan verraten epäsympaattinen; itse hän lausuu eräässä Juhana Jaakko Nordströmille kevättalven kuluessa 1852 kirjoittamassaan luonnottoman laajassa, 26 tiheästi kirjoitettua suurikokoista sivua käsittävässä kirjeessä^[23], että hänen »luonteensa lähtemättömimpiin piirteisiin kuuluu rakastaa ja vihata syvästi ja uskollisesti», kuinka hän kulloinkin katsoo olosuhteiden vaativan. Tämä »jättiläiskirje» — Grönbladin omaa sanontaa käyttääksemme — on erinomainen todistus siitä, kuinka leppymättömästi Grönblad todella saattoi vihata, lähimpänä aiheena oli tällä kertaa se, että hän ei ollut saanut hakemaansa yliopistollista matkastipendiä ja että se oli annettu luonnontieteilijälle. Hän alkoi jo tuumia muuttoa Ruotsiin ja pyysi siinä suhteessa Nordströmilta neuvoa ja tukea. Kirje sisältää siellä täällä myös tietoja Grönbladin töistä senaatinarkistossa ja hänen suhteistaan ammattitovereihinsa. Niinpä hän — kaikkien »Lagidien», s. o. Tengström-Laguksen perhekunnan jäsenten, kiihkeä vihamies — sanoo kanslianeuvos Wilhelm Gabriel Laguksesta, että »tuo kastrullineuvos» — kuten tätä ivaten nimitettiin — ei voi unohtaa tai antaa anteeksi sitä, että olen tunkeutunut tutkimusalalle, jolla ukko kauan katsoi itsellään olevan privilegium exclusivum, ja etta sillä alalla olen aikaansaanut, joskaan en paljoa, niin kuitenkin enemmän kuin hän, eikä myöskään sitä, että olen paljastanut, ilmiantanut ja tehnyt tunnetuksi hänen varkautensa (furta) senaatinarkistossa.» Järjestelytyöstään Grönblad kertoo huhtik. 8 p:nä kirjeensä jatkossa: »Tänä vuonna päättyy tehtäväni senaatinarkistossa. Mutta jo syyskuussa olen täysin vapaa. Sillä 14 päivän perästä on kaikki, minkä olen ottanut tehtäväkseni, valmiina, s. o. koko arkkivaalimassa, joka käsittää asiakirjoja ajalta 1530 — 1807 (yli 15.000 numeroa), ei ole ainoastaan siirrettynä uuteen huoneistoon, asetettuna paikoilleen ja järjestettynä eri sarjoihin ja ryhmiin niiden sisäisen luonteen ja yhteyden mukaan sekä yleiskatsaus kaikkeen laadittuna, vaan myös arkiston koko vanhin osa (1530 — 1634) yksityiskohtaisesti luetteloituna n.s. registratuuraan eli oikeammin sanoen selostavaan luetteloon, joka käsittää noin 275 tiheään kirjoitettua sivua. Se, minkä nyt olen tehnyt, on ollut sekä ylivoimaisesti vaikein ja työläin osa että samalla kiintoisin. Vain tällä osalla arkistoa on todellista historiallista arvoa.» Grönblad ei, kuten näkyy, ymmärtänyt enempää kuin hänen aikalaisensa yleensäkään vuoden 1634 jälkeisten tilikirjain y.m.s. merkitystä tutkimuksen lähteinä.

Grönbladin laskelmat työn valmistumisesta pettivät nytkin, kuten sanottu ja kuten usein käy. Päiväkirjassaan Elmgren toukok. 9 p:nä 1853 kertoo: »Kandidaatti Bomansson on otettu amanuenssiksi senaatinarkistoon Grönbladin esityksestä, palkkana 100 hopearuplaa vuodessa ja velvollisuutena työskennellä arkistossa päivittäin 2 tuntia. Tämä on hyvä asia — hän jatkaa — koska siten tuo sangen rikas senaatinarkisto joutuu edes jossakin määrin historiantutkijain saavutettaviin, sillä Bomansson on ahkera ja epäitsekäs. Grönblad sitävastoin on monen vuoden kuluessa estänyt jokaiselta pääsyn sinne, koska hän pelkää jonkun voivan etsiä esille historiallisia tietoja ja voittaa mainetta ennen häntä. Se epäjalo ja alhainen kateus, joka on ominaista sekä Grönbladille että kanslianeuvos Lagukselle ja Gottlundille, on suuresti vahingoittanut suomalaista historiantutkimustamme, hidastanut sen kehitystä ja synnyttänyt sen väärän luulon, että Suomessa ei olisi mitään Suomen historian todistuskappaleita.»

VI

Karl August Bomansson avasi Senaatin arkiston yleisölle. Kuvituskuva.

Näin oli K. A. Bomansson aloittanut tärkeän toimintansa arkistolaitoksemme hyväksi. Grönblad oli — kuten Elmgrenin merkinnöistäkin näkyy — itse pyytänyt (edellämainitussa, tammik. 10 päivänä 1853 lähettämässään raportissa) itselleen apulaista (»behjelplig handtlangare»), jonka pääasiallisena työnä piti oleman »puhtaasti mekaaninen» osa työtä, nim. »vanhojen kansien irroittaminen ja uusien paneminen joukkoon vihkoja, joita on kaikkiaan n. 6.000.» Muissa ei ollut pergamentteja. Ihmetyksellä ja ihastuksella — niin Bomansson on kertonut Hausenille, vielä elossa olevalle seuraajalleen valtionarkistonhoitajana — hän näki, mitä verrattomia tutkimusaarteita senaatinarkiston vanhempi osa sisälsi. Kuten tunnettua, hän myös itse ammensi niistä runsain mitoin omiin tutkimuksiinsa. Aluksi Bomansson sai virkatehtäväkseen — edelläsanotun lisäksi — vain avustaa Grönbladia tämän järjestämien asiakirjain folioimisessa ja kokoonasettamisessa sitomista varten. Grönblad puolestaan vielä keväällä 1853 suunnitteli siirtymistä Ruotsiin. Hän lähtikin matkalle, mutta jouluk. viime päivinä 1854 Elmgren tietää kertoa: »Grönblad on nyt jälleen saanut senaatinarkiston käsiinsä ja kieltänyt Bomanssonia jatkamasta tutkimuksiaan. Näin on tämä historiallinen lähdeaitta (detta historiska magasin) uudelleen suljettuna tutkimuksilta, mikä on varsin valitettava asia». Kaikesta päättäen Grönbladin suhde Bomanssoniin kuitenkin jälleen parani; ainakin sai Bomansson uudelleen oikeuden harjoittaa tutkimustyötään. Päivälleen vuotta myöhemmin, jouluk. 28 p:nä 1855, Elmgren näet saattaa kirjoittaa: »Bomansson on saanut Rehbinderin stipendin, joka on jokseenkin suuri ja hänelle, köyhälle miehelle, varsin hyödyllinen. Hän voi nyt häiriintymättä antautua historiallisille tutkimuksilleen senaatinarkistossa sekä julkaista historiallisia monografioja, jota varten hänelle on annettu painatusapua yliopistosta».

Saatuaan Krimin sodan päätyttyä ulkomaanmatka-passin Grönblad heinäk. 1 päivänä 1856 lähettämässään raportissa ilmoitti työnsä senaatinarkistossa päättyneeksi. Työn tulokset olivat, kuten jo olen huomauttanut, kaikkea kiitosta ansaitsevia. Grönbladiin itseensä ei tässä yhteydessä ole enää aihetta palata.

Senaatinarkisto oli siis jälleen pelkästänsä hallinnollisen virkamiehen ylijohdossa ja näinollen — ehkä onneksi kylläkin silloisissa oloissa — vapailta tutkijoilta kutakuinkin suljettu.

Vasta parin kolmen vuoden kuluttua arkisto lopullisesti muodostui pysyväiseksi tieteelliseksi laitokseksi. Monien turhien yritysten jälkeen näet Bomanssonin onnistui saada lopulla vuotta 1858 aikaan senaatin päätös, jolla arkistoon toistaiseksi perustettiin eräänlainen amanuenssinvirka nimenomaan tieteellisiä tarkoituksia varten. Kun oli kysytty yliopiston konsistorin mieltä sopivasta henkilöstä, määrättiin Bomansson ylim. amanuenssiksi tammik. 31 p:nä 1859. Heti senjälkeen hän ilmoitti sanomalehdissä, että senaatinarkisto oli tutkijain käytettävissä, ja näin oli arkisto — kuten Hausen historiikissaan sanoo — uudestisyntynyt. Senjälkeen kuin virallinen arkistonhoitaja Pehrman 1862 oli nimitetty talousosaston kirjeasiain reistaattoriksi, jätettiin senaatinarkisto vihdoin yksinomaan tieteellisesti kouliintuneen henkilön johtoon; kuitenkin Bomansson vielä monta vuotta sai olla vain v.t. arkistonhoitajana.

Arkiston myöhemmistä vaiheista kerrottakoon, että se vihdoin vuonna 1869, toukokuun 10 pnä, siis jokseenkin tarkalleen 70 vuotta sitten, sai nimen »Finlands statsarkiv», »Suomen valtionarkisto», mikä nimi sillä on ollut kuluvan huhtikuun 1 päivään saakka, jolloin sille, itsenäisen valtakunnan julkisten tieteellisten ja virastoarkistojen keskusvirastona sekä tieteellisenä pääarkistona, vahvistettiin nimeksi pelkkä »valtionarkisto», ruotsiksi »riksarkivet», vastaavien Keski-Euroopan ja Pohjoismaiden arkistonimitysten mukaisesti.

VII

Samalla vuosikymmenellä, 1860-luvulla, jolloin valtionarkistomme lopullisesti järjestyi tieteelliseksi tutkimuslaitokseksi ja sai itsenäisen aseman, tapahtui myös historiantutkijaimme järjestäytyminen omaksi yhteenliittymäkseen. Yrjö Koskisen johdolla he melkein päivälleen 75 vuotta sitten, keväällä 1864, aluksi muodostivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran alaosaston, Historiallisen Osakunnan, josta yksitoista vuotta myöhemmin, niinikään Yrjö Koskisen aloitteesta, syntyi Suomen Historiallinen Seura. Historiallisen Osakunnan perustajia ja ensimmäisiä intomielisiä jäseniä olivat Yrjö Koskisen ohella sellaiset historian, tilastotieteen, maantieteen, arkeologian ja kansatieteen merkkimiehemme kuin Gabriel Rein, Matthias Akiander, Sven Gabriel Elmgren, K. A. Bomansson, H. A. Reinholm, K. E. F. Ignatius, Julius Krohn, F. J. Rabbe, K. A. Castren, J. R. Aspelin, Z. Topelius ynnä monet muut; viimeisenä jäseniksi kutsutuista oli valtionarkiston tuleva tarmokas päällikkö, silloinen ylioppilas Reinh. Hausen, joka jo 1870 oli läsnä Historiallisen Osakunnan kokouksissa. Suurelta osalta noiden miesten hartaan tuen ansiota oli, että valtionarkisto sai hallituksenkin taholta osaksensa kasvavaa arvonantoa. Omasta kokemuksestaan he hyvin tiesivät, mitä hyötyä oli laitoksesta, joka tarjosi reaalista pohjaa heidän tutkimustyöllensä ja siten vapautti tieteen entisaikain sinimaailmoja tavoittelevista tuulentuvista.

Monet niistä tutkielmista, joita edelläluetellut historioitsijat tai heidän jo ennen 1860-lukua manalle menneet edeltäjänsä loivat ja jotka perustuivat täkäläisiin arkistolähteisiin, olivat pelkkiä asiatietojen toteamisia, toiset taas silloisiin oloihin nähden varsin ansiokkaita todellisia tutkimuksia probleeminasetteluineen. Mutta oikeastaan vain yksi heistä, Yrjö Koskinen, oli kyennyt noiden lähteiden ja Ruotsista keräämiensä ainesten pohjalla luomaan laajemman, yhtenäisen synteesin, klassillisen teoksensa »Nuijasota, sen syyt ja tapaukset». Yrjö Koskisen kirjeenvaihto osoittaa, mitä haittaa ja vaivaa hänelle tuotti se, että hänellä ei ollut vapaata pääsyä täällä säilytetyn lähdeaineksen pariin. Kun hän 1850-luvulla »Nuijasotaansa» valmisti, täytyi hänen suureksi osaksi käyttää apunansa senaatinarkistossa palvelevaa Bomanssonia, koska Grönblad — tuon aikakauden lähteiden julkaisija, mutta jo varsinaisen tieteellisen työnsä päättänyt mies — kateellisena koetti vaikeuttaa hänen tutkimuksiansa. Ja Gottlundin kokoelmien vihdoin jouduttua julkiseen arkistoon Yrjö Koskisen oli laadittava teoksestansa uusi laitos, jossa tosin yleisnäkemystä ei tarvinnut ensimmäisestä painoksesta olennaisesti muuttaa, mutta joka huomattavasti täyteläisempänä ja vivahdusrikkaampana on katsottava melkeinpä itsenäiseksi uudeksi teokseksi. Yrjö Koskisen »Nuijasotaan» kysymyksessä olevan aikakauden nykypäiväisetkin tutkijat säännöllisesti nojautuvat, vaikka eivät aina näytä katsovan aiheelliseksi sitä ilmoittaa.

Ilman valtionarkiston tarjoamia aineksia ja ilman työtoverien uutterata erikoiskysymysten selvittelyä Yrjö Koskiselta ehkä olisi kokonaan jäänyt kirjoittamatta hänen »Suomen kansan historiansa», joka — oltakoon sen yksityiskohdista ja sen eräistä puolista eri mieliäkin — mahtavasti ja kohottavasti vaikutti sekä aikalaisiin että jälkipolviin.

Lähde: Blomstedt Kaarlo: Tieteellisen arkistolaitoksemme syntyajoilta. Historiallinen aikakauskirja 2/1939, s. 181-206.

Viittaukset

1. S. J. Boethius, Statsrådet Johan Albert Ehrenströms efterl. historiska anteckningar, ss. 365 — 366. Ehrenström sanoo v. Fieandtia »innokkaaksi sprengtportenilaiseksi ja siveelliseltä luonteeltaan huonoksi ihmiseksi» (»en ifrig Sprengtportian och till sin moraliska caractere en dålig menniskja»). Huomiota tietenkin on kiinnitettävä siihen, että Ehrenström muistelmiaan kirjoittaessaan jo pitkät ajat oli ollut Sprengtportenin kiihkeä vihamies.
2. Elmgren väittää Laguksen myös osoittaneen ilmeistä nepotismia yliopistollisissa virantäyttämiskysymyksissä — missä syytöksessä lieneekin perää — , jopa pitäneen tapana »pientä maksua vastaan hyväksyä tutkinnoissa ylioppilaita ilman tarvittavia tietoja»; viimeksimainittu väite tuntuu uskomattomalta, joskohta W. G. Lagus viimeisinä elinvuosinaan oli henkisesti kovin »väsähtänyt».
3. Laguksen asiakirjakokoelmasta ja sen synnystä on E. G. Palmén, joka edusti yliopistoa kirstuja avattaessa ja niiden sisältöä tarkastettaessa ja jaettaessa, julkaissut varsin temperamentillisen selostuksen (Hist. Aikakauskirja 1910). — Eräänlaiseen itsetiedottomaan hirtehishuumoriin viittaavana Wilhelm Gabriel Laguksen keräystoiminnan piirteenä mainittakoon, että tuo yliopistomme lainopin professori ja aikanansa myös yliopiston rehtori oli kokoelmiinsa jäljentänyt myös erään Kaarle Xl:n aikana annetun julistuksen, joka ankarana kohdistuu »arkistovarkaisiin».
4. Ruotsin VA:ssa Lagus työskenteli ainakin vv. 1835 ja 1838. Valtionarkistonhoitaja Järta kirjoittaa hänestä viimeksimain. vuonna: »Hän on pirteä ja uuttera tutkija. Muutamaa tuntia tännetulonsa jälkeen hän saapui valtionarkistoon ja on siellä nyt joka aamupäivä.» Vrt. S. Bergh, Sv. riksarkivet 1618 — 1837, s. 424, ja sama, Sv. riksark. 1837 — 1846, s. 40.
5. Vrt. Tamelanderista postitirehtöörin apulaisena myös Y. Nurmio, Suomen postilaitos vuosina 1808 — 1870, ss. 185 — 186.
6. Vrt. Elmgrenin ankaria sanoja hänestä päiväkirjassaan lokak. 17 p. 1859.
7. Vrt. myös L. Sjödin, Sv. riksdagsakter IV 3, esipuhe.
8. Hist. tidskr. f. Finland 1938, ss. 114 — 121.
9. Vrt. S. Bergh, Sv. riksarkivet 1618 — 1837, ss. 206 — 207, ja Bengt Hildebrand, C. J. Thomsen och hans lärda förbindelser i Sverige 1816 — 1837, passim.
10. N. s. slottsarkivet, johon tässä yhteydessä äskettäin on viitattu, on varsin nuori, 1890-luvulla syntynyt.
11. Vrt. Liljegrenistä vielä Bengt Hildebrand, m. t.
12. Siis sama ajatustapa, minkä näimme olleen Liljegrenillä.
13. Nescheristä vrt. Biographiskt Lexicon IX 1 (1843) ja Nordisk Familjebok 19 (1913).
14. Kts. hänestä H. Schück, Ett porträtt från frihetstiden, Carl Reinhold Berch (Stockholm 1923).
15. S[am] H[Edar], Stölder i kammararkivet 1781 — 1782 (Medd. fr. Sv. riksarkivet för år 1930, ss. 213 — 215).
16. Vrt. esim. Sam Hedar, Offentliga handlingar hos Stockholms kryddkrämare, hökare och krögare (Medd. fr. Sv. riksarkivet för år 1935, ss. 84 — 103).
17. Vrt. Sandbergin kokoelmasta Sam Clasonin ja Erik Naumannin historiikkia mietinnössä Betänkande rör. frågan om ordnande av de under kammarkollegium lydande arkivens ställning (Stockholm 1919), ss. 122 — 128. — Sandbergista arkistonhoitajana ja Ruotsin ylempien viranomaisten käsityksistä arkistoainesten säilyttämiseen nähden kts. myös alempana olevaa esitystä.
18. Vrt. tällaiseen asiakirjain käyttöön nähden m. m. K. Blomstedt, Uudenkaupungin ja Turun rauhansopimuksissa määrätyt asiakirjain luovutukset, s. 24 (Hist. Ark. XXXII, 12).
19. Vrt. Clasonin ja Naumannin edelläm. historiikki, ss. 126 seurr.
20. M. t., s. 129.
21. Vrt. tästä esim. K. Blomstedt, Historia, muinaistutkimus, maantiede (Suomal. Kirj. Seura 1831 — 1931), ss. 34 seurr., Emil Nervander, Blad ur Finlands kulturhistoria, ss. 201 — 232, sekä m. m. VA. kenr. kuv. kanslian akti 1863, n:o 36, ja valtiosihteerinviraston akti 1863, n:o 92.
22. Vrt. S. Bergh, Svenska riksarkivet 1837 — 1846, ss. 20 ja 41 seurr.
23. Kirje on v. 1914 ostettu VA:oon, jossa sitä säilytetään Biographica-kokoelmassa (Grönblad).