Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 4. Lupaus kuolin-vuoteella
| 3. Sotamiehen sormet | 4. Lupaus kuolin-vuoteella Satanen muistelmia Pohjanmaalta Kirjoittanut Sara Wacklin |
5. Reivi L... ja Kivi-Taneli |
Eräs seitsemän vuotinen poika oli kuolevalle isällensä luvannut laittaa niin, että hän isälliseksi jouduttua olisi äitinsä ja kahden nuoremman sisarensa turva, jotka nyt jäivät suurimpaan köyhyyteen ja murheesen.
Raskaana makasi tämä pyhä lupaus pojan sydämellä, seuraten häntä nuoruutensa ajan, mutta myöskin antaen hänelle moninkertaisen voiman ja halun oppimiseen ja lukuun, johon taipumuksensa häntä varhain veti.
Harvoin tämä ahkera poika sai yölepoa ja harvoin kävi hän ikänsä tavallisiin huvituksiin. Hän oli kooltansa pieni ja terveytensä kehno. Vaaleat tukka-kähkyrät riippuivat valjuen kasvoinsa yli ja silmistänsä loisti odottava ikävyys, todistava sitä, ettei hänen olemisensa maan päällä tulisi pitkäksi.
Usein valitti hän päänsärkyä, saadaksensa jakaa aamiaisensa pienen sisarensa kanssa, joka pyysi enempää.
Poika oli jo kolmetoista vuotinen ja koulun ylimmäisellä luokalla, kunnes eräänä päivänä äitinsä ilmoitti hänelle varattomuuden tähden ei nyt enää voivansa pitää häntä koulussa, sitä vähemmin kustantaa papiksi, johon hänellä oli sekä halu että lahjat. Äiti käski hänen valitsemaan minkä muun elatuskeino hyväänsä.
Poika vaalistui ja lankesi taitoksiin.
Pian virkosi hän taas ja sanoi pahasti jaksamisensa syyn olleen sen, että koulussa oli ollut katkua, sekä lupasi estelemättä ruveta miksi äitinsä vaan tahtoi.
Sitten sai hän paikan Tornion aputeekissä, jossa isäntänsä pian hyvästi mielistyi ahkeraan ja hyväntapaseen poikaan.
Mutta pian murtui tämäkin isällinen turva. Aputeekin isäntä kuoli äkkinäiseen halvaukseen. Suoni kyllä avattiin, mutta ilman toivottua seurausta. Vihdoin nostettiin ruumis, miten tavallista oli, kylmään suojaan.
Murehtiva poika, joka koko yönä ei saanut unta silmiinsä, kävi sydän yönä ihan yksinään murheissansa itkemään hyväntekiänsä ruumiin luokse. Hämmästyen huomasi hän, että suoni oli vuotanut ja ruumis paikaltansa siirtynyt.
Paikalla toimitti hän lääkärin, joka kaikin keinoin koetti virvottaa kuolletta, mutta yritykset olivat turhat. Tämän tapauksen jälkeen tuli raskasmielinen nuorukainen vieläkin alakuloisemmaksi.
Ollessaan kahdeksantoista vuotinen, oli hän jo pari vuotta yksinään hoitanut Tornion aputeekin. Muutamat varakkaat kaupunkilaiset tarjoivat hänelle rahaa lainaksi, että tämä yleisesti arvostettu nuorukainen olisi saanut aputeikin omaksensa.
Tällaisesta jalomielisestä tarjouksesta liikutettuna, kysyi hän neuvoa holhojaltansa (vörmyntäriltänsä).
Sulasta hyvänsuomasta neuvoi tämä ei vastaanottamaan tarjousta, sillä hän toivoi hänen ensin vähän makailevan, ennenkun hän näin nuorena rupesi omaksensa.
Myöhemmin oli hän pari vuotta pääkäyttäjänä eräässä Tukholman aputeekissa, mutta tuli vähä ennen sodan alkua Ouluun, jossa myöskin pääsi aputeikiin.
Mutta täll’aikaa kasvoi raskasmielisyytensä korkeampaan määrään. Hän oli jo täyttänyt 21 vuotta, eikä vieläkään nähnyt mahdolliseksi täyttää isällensä kuolin-vuoteella antamaa lupausta.
Nuorukainen rakasti soitantoa ja viulunsa oli ainoa ystävä, jolle uskoi surunsa ja huolensa ja joka ihanin surullisin sävelin kuvaili ne tunteet jotka olivat särkeneet mielensä rauhan.
Pienen palkkansa jakoi hän köyhälle äidillensä. Ainoan juhla-nuttunsa möi hän, auttaaksensa sisartansa oppimaan soitantoa, jonka arveli auttavan hänen toimeen tulemistansa.
Kunnes vihdoin oli murheesta melkein nääntyä, päätti hän käydä sotapalvelukseen, jossa voi odottaa joko elämää tai kuolemaa, mitenkä itse sanoi, sillä surullista kohtaloansa ei voinut muuten kantaa.
Ensin pääsi hän alaupseeriksi Vaasan pataljoonaan ja sellaisena voitti hän päällikköinsä suosion tarkkuudellani ja innollansa.
Esimiehensä, evesti K. osotti tälle vakamieliselle nuorukaiselle suurta suosiota ja luottamusta.
Eräänä päivänä kutsutti evesti hänen, kysyen miksi ei palkkaansa vaatinut, jota toiset eivät unohtaneet. Onko teillä, kysyi hän, niin runsaasti varoja ettette ruunun palveluksessa tarvitse sen palkkaa?
Ei ole, vastasi nuorukainen rohkeasti.
Te tiedätte, lausui esimies ystävällisesti, minun olevan tyytyväisen teidän palvelukseenne; myöskin olette ehkä huomanneet, että minä suon teille isällisesti hyvää. Sentähden soisin saavani tietää teidän elämästänne. Te ette syö ravintolassa miten kumppaninne. Te olette kivuloisen ja riutuneen näköinen. Te ette ota palkkaanne ulos. Muuta en tiedä teidän erityisestä elämästänne ja senlaista en voi ymmärtää.
Sallikaa herra evesti minun säästävän rahani.
Että nuori mies on ahne ja saita, vastasi evesti, sitä en voi kärsiä yhtä vähän kun tuhlaamista. Teidän on muuttaminen mieltä, muuten emme enää ole ystävät.
Nuorukaisen silmässä kiilsi kyynel, kunnes vastasi: arvostetun esimiehen mieltä en rikkoisi, mutta tätä en voi luvata.
Käyden pari kertaa ympäri lattian ja vanhuksella katsahtaen surumielistä nuorukaista, lausui evesti liikutettuna: poikani! tämä ei ollut käsky, vaan sydämellinen toivo, tarkottava omaa hyvääsi. Mitä nyt sanoin sen sanoin isällisenä ystävänä, enkä esimiehenä.
Koska olette niin jalomielinen, niin en huoli mitään salata. Minulla on köyhä äiti ja sisar – enempää ei voinut sanoa.
Heille siis säästätte palkkanne; mutta mistä elätte itse?
Minä ihan olin menemässä lähimäiseen metsään syömään päivälliseni. Kas tässä se on herra evesti. Taskustansa veti hän kappaleen juustoa ja kovaa leipää.
Onko tämä jokapäivänen ruokanne, kysyi evesti liikutettuna.
Surumielisesti vastasi nuori sotilas: äitilläni ei ole parempaa.
Evesti likisti nuorukaisen rintojansa vastaan sanoen: tästä päivästä alkaen olet mun pöytä-vieraani. Ja sitten istuivat päivälliselle.
Pari viikkoa myöhemmin makasi Toivolassa kuoleva nuorukainen vuoteellansa.
Eräs sotakumppali, joka istui vieressänsä, kysyi, tahtoisiko puhutella rykymentin pappia.
En, vastasi nuorukainen hiljaisesti, mutta lueppa minulle sisareni viimenen kirja!
Ystävän sitä lukeissa, pani hän kätensä ristiin. Kasvoillansa loisti taivaallinen hymy. Elämänsä katkera kamppailus oli loppunut. Kirkastettu henki muutti kotiinsa. Ruumis avattiin. Kuoleman syyn sanoi lääkäri olleen äkkinäisen muutoksen nälästä väkevään ruokaan.
Mutta kuolemansa jälkeen toteentui isä-vainajalle antama lupauksensa, joka elämänsä aikana täyttämättömänä oli mieltänsä niin kovin rasittanut. Murehtien vastaanotti äitinsä ne rahat joitten säästäminen oli maksanut rakastetun poikansa hengen. Nämät tuottivat hänelle tuleviksi päiviksensä paremmat ajat.
Rauha ja siunaus paenneen enkelin muistolle, joka ansaitsee arvonsa niitten Suomen sankarien rinnalla, jotka kotimaan puolesta sotakentällä lankesivat.