Ryöstölapsi: 12 luku
| 11 luku | 12 luku. Kuulen Punaisesta Ketusta. Kirjoittanut Robert Louis Stevenson |
13 luku |
Olimme vielä kansihyttiä puhdistamassa kun pieni tuulenpuuska puhalsi pohjoisluoteesta. Sade lakkasi ja aurinko pilkisti esiin.
Mutta nyt minun täytyy antaa pieni selitys, ja hyvä olisi jos lukijalla olisi kartta apuna. Sinä päivänä, jona sumussa purjehdittiin Alanin venheen yli, olimme kulkemassa Pienen Minchin läpi. Taistelun jälkeisenä päivänä olimme kantautuneet Cannan-saaren itäpuolelle, tämän ja Eriska-saaren väliin Long Island-saaristoon. Suorin tie täältä Linnhen lahteen olisi nyt ollut ahtaan Mull-salmen kautta. Mutta kapteenilla ei ollut merikarttaa; hän ei uskaltanut viedä prikiään niin kauas saaristoon. Kun nyt tuulikin oli suotuisa, päätti hän ennemmin kiertää Tiree-saaren länsipuolitse ja tulla siten suuren Mull-saaren eteläpuolelle.
Tuuli pysyi koko päivän samalla suunnalla pikemmin kiihtyen kuin laimentuen, ja iltapäivällä alkoivat laineet aavalta mereltä vyöryä jo ulommaisten Hebridien ympäri salmeen. Sisäsaaria kiertäessämme oli suuntamme lounainen, joten ensimäiset jättiläislaineet tulivat sivulta heilutellen meitä pahasti. Mutta kun yön tultua käännyimme Tiree-saaren ympäri, joten suuntamme tuli enemmän itäiseksi, kävivät ne myötäisiksi.
Aamupäivä oli kuitenkin, ennenkuin hyökylaineet meidät yllättivät, erittäin ihana, meitä suosi kirkas auringon paiste ja joka suunnalla näkyi vuorisia saaria. Alan ja minä istuimme kansihytissä, jonka molemmat ovet olivat auki, – tuuli oli näet myötäinen – ja poltimme yhden tai pari piipullista kapteenin hienoa tupakkaa. Silloin saimme kuulla toistemme elämänvaiheet, ja se oli erittäinkin minulle tärkeää kun minä siten sain tietoja jylhästä Highlannista, jonne pian olin joutuva. Siihen aikaan, jolloin tuo suuri kapina vielä oli tuoreessa muistossa, täytyi joka miehen tietää mitä teki, ohjatessaan kulkunsa noille kanervakankaille.
Kertomalla hänelle kaikki vastoinkäymiseni, olin hänelle esimerkkinä. Alan kuunteli kertomustani erittäin hyväntahtoisesti; mutta mainitessani hyvän ystäväni Mr Campbellin nimen, hän ponnahti ylös istualtaan sanoen vihaavansa kaikkia sen nimellisiä ihmisiä.
»Mutta», sanoin minä, »hän on mies, jonka ystävyydestä ylpeilisit.»
»Campbellien kanssa en tahdo olla missään tekemisissä», huudahti Alan, »paitsi jos lyijypalasesta on kysymys. Minä vainoon heitä kaikkia kuin metsän eläimiä. Kuoleman kielissäkin kömpisin polvilleni kamarini ikkunan ääreen ampuakseni jotakuta heistä.»
»Mutta mitä sinä, Alan, Campbelleille kiukuttelet?»
»No niin», vastasi Alan, »sinä tiedät aivan hyvin että minä olen Appinin Stewarteja ja että Campbellit ovat kauan kiusanneet ja ryöstäneet sen nimisiä ihmisiä. Ovatpa he vieneet meiltä maatiluksiakin kavaluudella – mutta eivät koskaan miekalla», karjaisi hän iskien viimeistä sanaa lausuessaan nyrkkinsä pöytään. Mutta siitä en minä ollenkaan välittänyt, sillä tiesin alakynteen joutuneitten tavallisesti niin puhuvan. »Mutta he ovat tehneet vieläkin enemmän», jatkoi hän, »ja kaikki vain samassa tarkoituksessa: saadakseen mielet yhä enemmän kuohuksiin. He ovat valehdelleet kuin reppukerjäläiset sekä sanoissa että paperilla, mutta aina vain kietoutuen lain suojelevaan vaippaan.»
»Sinun, joka tuolla tavalla tuhlaat nappeihisikin», huomautin, »en juuri luulisi kauppa-asioita paljon ymmärtävän.»
»Saattaa niin olla», vastasi Alan hymyillen. »Tuhlaavaisuuteni perin samalta mieheltä kuin nappinikin, isä paraltani, Duncan Stewartilta, rauha hänen sielulleen. Hän oli sukunsa uljain mies; ja paras miekkailija koko Highlannissa, David, ja se on sama kuin koko maailmassa. Sen voin vakuuttaa, sillä hän se juuri minuakin opetti. Hän oli Black Watchissa siihen aikaan kuin väennosto niissä seuduissa toimitettiin, ja kuten muitakin jalosukuisia omillaaneläjiä, seurasi häntä palvelija kantaen matkoilla hänen pyssyään. Nyt sattui niin että kuningas halusi nähdä Highlannin miekkailijoita, ja isäni sekä kolme muuta valittiin Lontooseen lähetettäviksi, jotta hän saisi nähdä parhaimmat. He olivat olleet palatsissa ja kuningas Yrjön, kuningatar Karolinan ja tuon Cumberlandin, verikoiran, sekä monen muun, joiden nimet olen unhottanut, läsnäollessa he näyttivät miekkailutaidon perinpohjin, viipyen siinä kokonaista kaksi tuntia. Heidän lopetettuaan puhui kuningas, vaikka hän olikin tunnettu vääryyden tekijä, kauniita sanoja ja antoi joka miehelle kolme guineaa. Mennessään ulos palatsista täytyi heidän kulkea erään portinvahdin kojun ohi. Silloin juolahti isäni mieleen, että hän kun ehkä oli ensimäinen jaloverinen highlantilainen, joka tämän portin kautta kulki, pitäisi hänen tuolle vahtiparalle selvään näyttää minkälaisia miehiä he ovat. Hän pisti siis kuninkaalta saamansa kolme guineaa portinvartijan kouraan ikään kuin se olisi ollut hänen tavallinen tapansa, ja jäljessä tulevat kolme toveria tekivät samalla tavalla; ja niin he tulivat kadulle hyötymättä penniäkään vaivoistaan. Mielipiteet ovat eriäviä siitä, kuka ensimäisenä antoi rahansa portinvartijalle, mutta toden totta se oli juuri minun isäni, ja sen olen valmis näyttämään toteen sekä miekalla että pistoolilla. Niin, sellainen oli isävainajani, Jumala häntä armahtakoon!»
»Mielestäni hän ei ollut omiaan jättämään sinulle suuria perinnöitä.»
»Siinä olet oikeassa», vastasi Alan. »Hän jätti minulle ainoastaan housut jalkojeni peitteeksi ja vähän muuta. Siinä juuri oli syy miksi tulin ruvenneeksi sotaväkeen, teko, joka on tahrannut kunniani parhaimmassa iässä ollessani ja vieläkin olisi raskauttava asianhaara, jos joutuisin punatakkien käsiin.»
»Mitä», huudahdin, »olitko sinä Englannin sotaväessä?»
»Olin», vastasi Alan. »Mutta Preston Pansin luona menin minä oikeassa olevien puolelle – ja se sovittaa jossakin määrin hairahdukseni.»
Minä en voinut oikein hyväksyä sellaista kantaa. Pidin näet sotaväestä karkaamista anteeksiantamattomana, kunniaa loukkaavana tekona. Mutta niin nuori kuin olinkin, olin kuitenkin liian viisas lausuakseni mielipidettäni julki.
»Ai, ai, Alan parka», sanoin vain, »sellaisesta on kuolema rangaistuksena.»
»Niin on kyllä», vastasi hän; »ja jos he saisivat minut käsiinsä, roikkuisi Alan pian köyden silmukassa. Mutta minulla on taskussani Ranskan kuninkaan antama valtakirja, jonka pitäisi ainakin osaksi suojella minua.»
»Sitä suuresti epäilen», sanoin.
»Minä epäilen itsekin», vastasi Alan kuivasti.
»Mutta taivaan tähden, hyvä ystävä», huudahdin, »sinä, joka olet tuomittu kapinoitsija, karkulainen ja Ranskan kuninkaan puoluelainen – mikä houkuttelee sinua takaisin tuohon maahan? Se on Jumalan uhmaamista!»
»Mitä vielä», vastasi Alan. »Minä olen käynyt siellä joka vuosi neljänkymmenen kuuden jälkeen!»
»Minkä tähden?»
»Minulla on palava halu saada nähdä ystäviäni ja maatani», vastasi hän. »Ranska on epäilemättä hyvä olinpaikka, mutta minä ikävöin kotipuolen kanervikkoja ja hirvilaumoja. Ja sitten on minulla muutamia asioita, joista minun on pidettävä huoli. Silloin tällöin minä saan muutamia nuorukaisia Ranskan kuninkaan palvelukseen rekryyteiksi, ymmärräthän, ja siten ansaitsen aina jonkun kolikon. Mutta pääsyynä ovat päällikköni, Ardshielin asiat.»
»Muistaakseni oli sinun päällysmiehesi nimi Appin», huomautin.
»Niin kyllä; mutta Ardshiel on klaanin kapteeni», kuului hänen selityksensä, josta minä en kuitenkaan tullut hullua hurskaammaksi. »Katsos nyt, David, hän, joka koko miehuutensa iän on elänyt kuuluisana miehenä ja on syntyperältään ja nimeltään kuninkaallinen henkilö, on syösty sellaiseen alennustilaan, että hän elää eräässä Ranskan kaupungissa kuin mikäkin köyhä ja mitätön mies. Tuon miehen, jonka vihellystä neljäsataa miekkaa totteli, olen minä näillä omilla silmilläni nähnyt ostavan voita torilta ja kantavan sen kaalinlehdessä kotiinsa. Tämä ei ole ainoastaan katkeraa nähdä, vaan suuri häpeä meille hänen sukulaisilleen ja klaaninsa asukkaille. Tässä ihanassa maassa on lapsia, Appinin toivoja, joille täytyy opettaa aakkosia ja miekan käyttöä. – Appinin alustalaisten täytyy nyt maksaa veroa Yrjö kuninkaalle; mutta sydämeltään he ovat luotettavia, he ovat päällikölleen uskollisia. Ja millä rakkaudella, kurjuutta kärsimällä ja mahdollisesti uhkamielisyydelläkin, nuo ihmisparat haalivatkaan kokoon toisen veron Ardshielille. Ja, David, minä olen välittäjä, joka kuljetan ne perille.» Näin sanoen hän löi kädellään vyöhönsä, jotta guineat kilisivät.
»Maksavatko he molemmille?» huudahdin.
»Aivan niin, molemmille», vastasi hän.
»Mitä, kahdet verot?» kysyin uudelleen hämmästyneenä.
»Niin, David», sanoi hän. »Minä selitin erilailla kapteenille, mutta tämä on totta. Ja minua ihmetyttää miten vähän heitä tarvitsee siihen pakottaa. Mutta tämä on sukulaiseni ja isäni ystävän Glensin Jamesin työtä, James Stewartin, Ardshielin velipuolen. Hän juuri kantaa verot ja pitää niistä huolta.»
Silloin kuulin ensi kerran tuon James Stewartin nimen, joka sittemmin, siihen aikaan kuin hänet hirtettiin, tuli niin kuuluisaksi. Mutta tästä seikasta en paljoa välittänyt, koko huomioni kun oli kiintynyt noiden highlantilaisten jalomielisyyteen.
»Se on jaloa», huudahdin. »Minä olen whig, tai vähän parempi; mutta sittenkin minä sanon tätä jaloksi menettelyksi.»
»Sinä olet whig», vastasi Alan, »mutta sinä olet sivistynyt mies; siinä syy. Jos sinä olisit joku noita kirottuja Campbelleja, kiristelisit hampaitasi, tämän kuullessasi. Jos olisit »Punainen Kettu...»
Sitä nimeä lausuessaan hän puri hampaitaan yhteen ja vaikeni. Olen nähnyt julmistuneita hahmoja paljonkin, mutta en koskaan kauheampaa kuin nyt Alanin, mainitessaan »Punaisen Ketun» nimeä.
»Kuka sitten ’Punainen Kettu’ on?» kysyin kauhistuneena, mutta tarkkaavaisena vieläkin.
»Kukako hän on?» huudahti Alan. »No niin, minä kerron sen sinulle. Kun klaanien miehet joutuivat Cullodenin luona tappiolle, joten hyvä asiamme meni myttyyn, ja hevoset kahlasivat vuohisiaan myöten Pohjan miesten jalossa veressä, täytyi Ardshielin paeta kuin ahdistetun hirven vuoristoon vaimoineen ja lapsineen. Meille oli vaikea tehtävä toimittaa hänet laivaan, ja hänen vielä kanervikossa piileskellessään nuo englantilaisroistot kävivät käsiksi hänen oikeuksiinsa. He riistivät häneltä oikeudet, anastivat hänen maatilansa ja riisuivat aseet hänen alustalaisiltaan, miehiltä, jotka polvesta polveen olivat niitä kolmekymmentä vuosisataa kantaneet; menivätpä he niinkin pitkälle, että riistivät vaipat heidän selästään – ja nyt pidetään rikoksena tarttanin[1] käyttämistä; ja jos mies käyttää esimerkiksi hametta,[2] pistetään hänet heti vankikoppiin. Mutta yhtä he eivät voineet riistää: rakkautta, jota klaanin asukkaat tuntevat herraansa kohtaan. Nämä guineat ovat siitä todistuksena. – Maatiloille tulee nyt muuan mies, eräs Campbell, punatukkainen Glenuren Colin –.»
»Häntäkö sinä nimität Punaiseksi Ketuksi? kysyin keskeyttäen.
»Tahdotko hankkia minulle hänen hiusharjaksensa?» huudahti Alan raivokkaasti. »Aivan niin, hän juuri on tuo mies. Hän saapuu maatilalle, saa kuningas Yrjöltä kirjalliset todistukset siitä, että hän on Appinin maiden n. s. kuninkaallinen käskynhaltija. Alussa hän ei pidä suurta ääntä ja on Shnemus’in, Glensin Jamesin, päällikköni asiamiehen hyvä ystävä ja veli. Mutta pian hän sai kuulla tästä, mitä sinulle nyt olen kertonut, että nimittäin Appinin väki, arentilaiset, torpparit ja työkansa, käänsivät taskunsa nurin maksaakseen toisen veron ja lähettääkseen sen meren yli Ardshielille ja hänen lapsiparoilleen. Miksikä sinä nimititkään tätä, kertoessani sinulle äsken siitä?»
»Minä sanoin heidän käytöstään jaloksi, Alan», vastasin.
»Olet sinä sentään jonkun verran parempi kuin tavallinen whig!» tuumi Alan. »Mutta kun se saapui Colin Royn korviin, kiehahti hänessä Campbellien samea veri. Hän kiristeli hampaitaan juomatavaroilla katetun pöytänsä ääressä. ’Mitä, jottako yksi Stewarteista saa täältä palan leipää, enkä minä voi sitä estää?’ Haa, sinä Punainen Kettu! jos minä joskus saan sinut pyssyn kantaman päähän, niin Jumala sinua armahtakoon!» (Alan vaikeni hillitäkseen kiukkuaan). »No, David, mitä luulet hänen tehneen? Hän ilmoitti antavansa vuokralle kaikki arentitalot. Mustassa sydämessään hän ajatteli: ’Pian minä saan toisia arentilaisia, jotka tarjoavat enemmän kuin nämä Stewartit, Maccollit ja Macrobit (kaikki nimiä, David, jotka esiintyvät minun klaanissani) ja silloin’, ajattelee hän, ’täytyy Ardshielin Ranskassa ruveta kerjäämään’.»
»No mitä siitä seurasi?» kysyin.
Alan pani pois kädestään piipun, jonka hän kauan sitten oli antanut sammua, ja laski kätensä polvilleen.
»Sitä et koskaan voisi arvata», vastasi hän. »Nämä samat Stewartit, Maccollit ja Macrobit, jotka maksavat kaksi veroa, yhden pakosta kuningas Yrjölle ja toisen hyvästä sydämestään Ardshielille, tarjosivat näet hänelle paremmat hinnat kuin kukaan Campbell koko laajassa Skotlannissa. Kaukaa – niinkin etäältä kuin Clyden rannoilta ja Edinburgin toiselta puolen – hän oli kyllä etsittänyt heitä ja pyytänyt heitä tulemaan. Yhdeltä Stewartilta oli näet nyt leipä ryöstettävä muutaman punatukkaisen Campbelli-koiran mieliksi!»
»Tämä on kummallinen, mutta kaunis kertomus, Alan. Ja vaikka olenkin whig, olen iloissani, että tuo mies joutui tappiolle.»
»Hänkö tappiolle? Vähänpä tunnet Campbelleja ja vielä vähemmän Punaista Kettua. Hänkö tappiolle? Ei; eikä joudukaan, ennenkuin hänen verensä lasketaan kankaalle! Mutta jos se päivä koittaa, David ystäväni, jolloin saan aikaa ja sopivaa tilaisuutta metsästämiseen, niin ei koko Skotlannissa kasva kylliksi kanervaa, suojellakseen häntä minun kostoltani!»
»Alan ystäväni», lausuin. »Sinä et menettele ollenkaan viisaasti etkä kristillisesti purkaessasi tuolla tavalla kiukkuasi. Sinun sanasi vahingoittavat yhtä vähän Ketuksi nimittämääsi miestä, kuin tekevät sinulle itsellesi hyvää. Kerro minulle selvään kertomuksesi! Mitä hän sitten teki?»
»Huomautuksesi on paikallaan, David», vastasi Alan. »Totta tosiaan eivät ne häntä vahingoita; enemmän siihen tarvitaan! Ja lukuunottamatta huomautustasi kristillisyydestä, josta minulla on kokonaan toinen mielipide, tai en ole ollenkaan kristitty, olen kanssasi yhtä mieltä tässä asiassa!»
»Olipa mielipiteet minkälaisia tahansa», vastasin, »tunnettu asia vain on, että kristinusko kieltää kostamasta.»
»Huomaa selvään», lausui Alan, »että sinua on Campbell opettanut! Heille ja heidän laisilleen olisi tämä erittäin mukava maailma, jos kanervapensaiden takana ei istuisi miehiä pyssy kädessä! Mutta se on sivuseikka. Minunhan piti kertoa, mitä Punainen Kettu sitten teki.»
»Niin, kerro siitä!»
»No niin, David. Kun hän ei päässyt hyvällä uskollisista alustalaisista erilleen, vannoi hän karkoittavansa heidät pahalla. Ardshielin täytyi kuolla nälkään, se oli hänen tarkoituksensa. Hän ei onnistunut saamaan niitä, jotka elättivät Ardshielia hänen pakopaikassaan, pois tiloiltaan vuokraamalla talot uudestaan; – mutta sen täytyi tapahtua laillisella tai laittomalla tavalla. Sen vuoksi hän keräsi nyt selkäsuojakseen lakimiehiä, todistuksia ja punatakkeja. Ja kaikkien seudun hyvien ihmisten täytyi lähteä matkaansa, poikien isäinsä kodista, paikoilta, jossa he olivat syntyneet ja kasvaneet ja leikkineet lapsuutensa ajan. Ja ketä ovat heidän seuraajansa? Paljasjalkaisia kerjäläisiä! Kuningas saa kauan odottaa verojaan; hän jää vähemmälle. Mutta eläköön vähän säästävämmin; mitä Punainen Colin siitä piittaa! Jos hän vain voi vahingoittaa Ardshielia, on hänen toivonsa täytetty, ja jos hän voi ryöstää ruuan päällikköni pöydältä ja pikku leikkikalut tämän lasten käsistä, marssii hän laulaen kotiinsa Glenureen.»
»Annapa minunkin sanoa sana tähän asiaan!» lausuin. »Jos pienempiin veroihin tyydytään, on varmaa, että hallituskin on mukana tässä jutussa. Se ei ole yksistään tuon Campbellin syyksi luettava, ystäväni, – siihen ovat syynä hänelle annetut määräykset. Ja mitäpä siitä olisi hyötyä, jos tappaisitkin tämän Colinin vaikka huomenna? Hänen sijaansa tulisi uusi käskynhaltija niin pian kuin hevoset jaksavat sinne nelistää.»
»Sinä olet kunnon poika tappelussa», sanoi Alan, »mutta, ystäväni, suonissasi virtailee whigien verta!»
Hän puheli kyllä ystävällisesti, mutta tyynen pinnan alla kiehui sellainen viha, että katsoin viisaimmaksi vaihtaa keskustelunainetta. Sanoin sentähden ihmetteleväni miten mies hänen asemassaan saattoi kiinni joutumatta käydä täällä, vaikka koko vuoristo oli täynnä sotaväkeä kuin piiritystilaan julistettu kaupunki.
»Se käy päinsä helpommin kuin sinä luuletkaan», vastasi Alan. »Metsätön mäen rinne on kuin leveä tie: jos yhdessä kohti on vahti, niin kuljetaan toisesta. Ja joka paikassa on siellä ystävien taloja ja ystävien navettoja ja heinäpieleksiä. Kun sitäpaitsi puhutaan, että maa on täynnä sotamiehiä, niin se on parhaimmassa tapauksessa vain tyhjä sananparsi. Sotamies ei täytä suurempaa alaa maata kuin hänen kenkänsä pohjat. Minä olen kalastellut joella ja saanut oikein komean raudun ja vahti on ollut kumminkin toisella puolen. Ja kerrankin istuimme kanervapensaissa kuuden jalan päässä toisistamme, ja kuunnellen hänen vihellystään opin erään kauniin kuninkaallisten laulun. Tämä laulu se oli», lausui hän viheltäen säveleen.
»Eikä nyt sitäpaitsi», jatkoi hän, »ole enää asiat niin kireällä kuin vuonna neljäkymmentäkuusi. Ylämaa on, kuten he sanovat, rauhoitettu. Ja ihmekös tuo, kun he Cantyresta Kap Wrathiin saakka ovat riistäneet mielestään kaikki ampuma-aseet ja miekat asukkailta, lukuunottamatta kuitenkaan niitä, jotka nuo huolelliset ihmiset olivat piilottaneet katto-olkiin! Mutta yhden asian minä tahtoisin tietää, David; kuinka kauan maa pysyy rauhoitettuna? Ei kovinkaan kauan, arvelet kai, kun sellainen mies kuin Ardshiel on pakojalalla ja Punaisen Ketun tapainen istuu hänen kotonaan naukkien viiniä ja köyhiä rasittaen. Mutta vaikea on päättää, mitä kansa tahtoo kärsiä ja mitä se ei tahdo. Tai kuinka on selitettävissä se seikka, että Punainen Colin saa rauhassa ratsastella minun kotiseudussani, Appinissa, ilman että kukaan lähettää kuulaa hänen kalloonsa?»
Sen sanottuaan Alan vaipui ajatuksiinsa ja istui pitkän aikaa synkkänä ja äänettömänä.
Tahdon liittää tähän, mitä minulla on muuta sanottavaa ystävästäni. Hän oli taitava musiikkimies, erittäinkin säkkipillin soittamisessa. Omalla murteellaan hän oli etevä runoilija; hän oli lukenut paljon ranskan ja englanninkielisiä teoksia; oli hyvä onkimies, tarkka ampuja ja verraton miekkailija, niin lyhyellä kuin omalla erikoisella miekallaankin. Hänen vikansa olivat jokaisen huomattavissa, ja minä tunsinkin ne kaikki. Pahimman niistä, lapsellisen kärkkäytensä loukkautumaan ja nostamaan riitaa, hän, muistaen taisteluamme kansihytissä, hillitsi minun kanssani puhellessaan. Mutta tekikö hän sen siksi, että minä olin hyvin suorittanut osani siinä, vai siksi, että minä olin ollut hänen verrattoman urhoollisuutensa todistajana, sitä en voi sanoa. Sillä vaikka hän suuresti pitikin toisten rohkeudesta, ihaili hän kuitenkin enimmän Alan Breckin uljuutta.