Ryöstölapsi: 13 luku

12 luku

13 luku. Haaksirikko. Kirjoittanut Robert Louis Stevenson

14 luku

Oli jo myöhäinen yö ja niin pimeä kuin tähän vuoden aikaan saattoi olla (oli siis vielä jotenkin valoisaa), kun kapteenin pää ilmestyi kansihytin ovelle.

»Tulkaa nyt ulos», sanoi hän, »ja koettakaa, kykenettekö luotsin virkaa toimittamaan.»

»Onko tämä joku teidän konnankoukkujanne?» kysyi Alan.

»Näytänkö minä nyt sellaiseen halukkaalta?» tiuskasi kapteeni. »Minulla on muutakin ajattelemista, – prikini on vaarassa!»

Hänen huolestuneista kasvoistaan ja etenkin katkerasta äänestä, jolla hän viimeiset sanansa lausui, näimme selvään, että hän puhui täyttä totta, ja me astuimme sen tähden, Alan ja minä, mitään petosta pelkäämättä kannelle.

Taivas oli kirkas, tuuli puhalsi navakasti ja oli purevan kylmä. Päivän kajastus väikkyi vielä taivaan rannalla ja melkein täysi kuu paistoi kirkkaasti. Priki purjehti aivan liki tuulta kiertäessään juuri Mull-saaren lounaista kulmaa, jonka kukkulat, Ben More sumun peittämine huippuineen muita korkeammalla, olivat suoraan alahangan puolella. Vaikka Covenant ei oikeastaan noussut hyvin tuuleen, kiiti se kuitenkin viskelehtäen ylös ja alas ja lännestä tulevien maininkien takaa ajamana vinhaa vauhtia laineiden halki.

Yö oli siis jotenkin suotuisa purjehtimiseen, ja minä aloin jo ihmetellä, mikä kapteenia mahtoi vaivata, kun hän, laivan kohotessa erään korkean hyökylaineen päälle, viittasi kädellään ja käski meitä katsomaan. Kaukana alahangan puolella näimme kuun valossa välkkyvän veden kohoavan yhtäkkiä ilmaan kuin suihkulähteestä ja heti sen jälkeen kuulimme hiljaista pauhinaa.

»Tiedättekö mitä tuo on?» kysyi kapteeni synkästi.

»Siellä murtuvat laineet salakareja vastaan», vastasi Alan. »Mutta nythän te tiedätte missä ne ovat ja muutahan teidän ei tarvitsekaan tietää.»

»Niin kyllä», lausui Hoseason, »jos se olisi ainoa.»

Ja ikäänkuin hänen sanojensa vahvistukseksi kohosi samassa kauempaa etelässä toinen vesipatsas ilmaan.

»Kas tuolla!» huudahti kapteeni. »Näettehän itsekin. Jos minä olisin tiennyt näistä salakareista, jos minulla olisi ollut merikartta, tahi jos Mr Shuan olisi jäänyt eloon, en kolmestakymmenestä guineasta, ei, en edes kolmestasadastakaan olisi tuonut prikiäni tällaiseen louhikkoon! Mutta te, sir, jonka piti meitä ohjata, eikö teillä ole sanaakaan sanottavana?»

»Minä tuumailen tässä», vastasi Alan, »että nämä mahtavat olla noita niin sanottuja Torran Rockseja^[1].»

»Onko niitä paljonkin?» kysäsi kapteeni.

»Minä en kyllä ole mikään luotsi», vastasi Alan, »mutta muistaakseni on niitä kymmenen peninkulmaa.»

Mr Riach ja kapteeni vilkasivat toisiinsa.

»Kai täällä jossakin on väylä niiden läpi?» kysyi kapteeni.

»Epäilemättä», vastasi Alan, »mutta missä? Mutta mieleeni muistuu nyt että kareja pitäisi rannempana olla harvemmassa.»

»Todellako? No sitten meidän, Mr Riach, täytyy laskea enemmän tuuleen; meidän tulee päästä niin lähelle Mull-saaren kärkeä kuin tuuli sallii; ja silloin jo suojaa maa meitä tuulelta ja tämä louhikko jää alahangan puolelle. Muuta neuvoa ei nyt ole. Yrittäkäämme siis!»

Näin sanoen hän antoi käskyn perämiehelle ja lähetti Riachin keulamastoon tähystelemään. Kannella oli ainoastaan viisi miestä, Hoseason ja Mr Riach niihin luettuna. Siinä oli kaikki, jotka olivat työhön kykeneviä – tai ainakin kykeneviä ja halukkaita. Siksi täytyi Mr Riachin kiivetä mastoon. Siellä hän istui nyt tähystellen ympärilleen ja yhtämittaa ilmoitellen huomioitaan kannella olijoille.

»Etelässä meri on epäilyttävän näköinen», huusi hän ja lisäsi hetken kuluttua: »Maan puolella näyttää selvemmältä.»

»Olkoon menneeksi, sir», lausui Hoseason Alanille, »me koetamme teidän osoittamaanne tietä. Mutta minun mielestäni voisin yhtä hyvin uskoa sokeaa viuluniekkaa. Rukoilkaa Jumalaa, että olisitte oikeassa.»

»Jumalaa rukoilenkin», sanoi Alan minulle. »Mutta missä minä olen kuullut tästä väylästä puhuttavan? No niin, no niin, kohtalolleen ei voi mitään.»

Saapuessamme lähemmä niemen kärkeä alkoi kareja ilmestyä tuhkatiheään aivan tiellemmekin, ja useat kerrat käski Mr Riach meitä muuttamaan suuntaa. Joskus tuli hänen käskynsä aivan viime hetkellä, sillä eräskin kari oli niin likellä prikin ylälaitaa, että aallon murtuessa sitä vastaan tyrskyt lensivät kannelle saakka kastellen meidät likomäriksi.

Valoisassa yössä näimme nuo salakarit yhtä selvään kuin päivällä ja se kai teki tilamme vielä tuskaisemmaksi. Minä näin myöskin kapteenin kasvot, kun hän seisoi siellä perämiehen vieressä kohotellen vuorotellen toista ja toista jalkaa ja tuontuostakin puhaltaen käsiinsä, mutta lakkaamatta kuunnellen ja tähystellen ja näyttäen järkähtämättömältä kuin korven honka. Ei hän eikä Mr Riach ollut osoittautunut taistelussa eteväksi, mutta nyt minä näin, että he omalla alallaan olivat pelkäämättömiä, ja minä ihmettelin heitä vieläkin enemmän huomatessani Alanin käyneen kalmankalpeaksi.

»David», lausui hän, »tällaista loppua en ole itselleni toivonut!»

»Mitä, Alan», huudahdin, »pelkäätkö sinä?»

»En», vastasi hän huuliaan kostutellen, »mutta täytynee sinunkin myöntää, että tällainen kuolema olisi kovin epämiellyttävä.»

Vähän väliä käännellen milloin toiselle milloin toiselle puolen välttääksemme jotakin salakaria, mutta lakkaamatta kohoten vain tuuleen ja ohjaten maata kohti, olimme jo silloin päässeet Iona-saaren ympäri ja lähenimme Mull-saaren sivua. Vuorovesi virtasi niemen luona hyvin voimakkaana ja heitteli pahasti prikiä. Kaksi merimiestä hoiti ohjausratasta ja joskus täytyi Hoseasonin itsensäkin olla heille apuna. Näytti hyvin kummalliselta, kun kolme vankkaa miestä koko ruumiinpainollaan väänsi ratasta, mutta se ponnisti vastaan kuin elävä olento, työntäen miehet takaisin. Tässä olisi ollut meille suurikin vaara tarjona, jollei meri niillä paikoin olisi ollut karitonta. Sitäpaitsi ilmoitti Mr Riach mastosta, että hän edessä päin näki selvää vettä.

»Te olitte oikeassa», lausui Hoseason Alanille. »Te olette pelastanut prikin, sir; minä muistan tämän tilinteossa välillämme.» Ja minä olen varma, ettei hän ainoastaan aikonut, vaan olisi tehnytkin sen mitä lupasi, sillä niin suuriarvoinen oli »Covenant» hänelle.

Mutta nämä ovat vain minun omia arvelujani, sillä asiat eivät käyneet niin kuin hän oli arvellut.

»Laskekaa vähän alemmaksi!» huusi Mr Riach. »Kari on tuulenpuolella.»

Mutta samassa ryösti vuorovesi prikin mukaansa, vieden tuulen sen purjeista. Priki kääntyi toiselle puolen joutuen taas tuuleen ja seuraavassa silmänräpäyksessä se iski karia vasten sellaisella jysäyksellä, että me kaikki lensimme kannelle pitkällemme ja Mr Riach oli vähällä pudota alas mastosta.

Minä olin pian jaloillani. Kari, jolle laiva oli ajanut, oli lähellä Mull-saaren lounaista kärkeä, erään pienen Erraid nimisen saaren edustalla. Viimemainittu näkyi matalana ja mustana alahangan puolella. Toisinaan kuohuivat hyökyaallot suoraan ylitsemme, toisinaan taas ryskyttivät prikiä karia vasten, jotta me selvään kuulimme kuinka se pirstoi runkoaan kallioihin. Purjeiden mahtavasta jyminästä, tuulen vingunnasta ja vaahdosta, jota kuun valossa näin lentelevän ympärillämme, sekä vaaran tunteesta oli pääni kai mennyt melkein sekaisin, koska minulla ei ollut selvää käsitystä siitä mitä näin.

Samassa huomasin Mr Riachin ja miesten puuhaavan ruuhen ympärillä. Juoksin heitä auttamaan yhä vieläkin ollen päästä pyörällä, mutta heti kun kävin työhön käsiksi, selkeni ajatuskykyni. Ruuhen vesille saaminen ei ollut suinkaan helppo asia, sillä se oli keskellä laivaa ja kaikenlaista kalua täynnä, ja suuremmat hyökylaineet pakottivat meidät tuontuostakin lakkaamaan työstä ja alkamaan taas uudelleen. Mutta milloin vain saatoimme, teimme työtä kuin hevoset.

Sillä aikaa olivat kaikki haavoitetut, jotka vain kykenivät, kömpineet kanssista kannelle ja ryhtyneet hekin auttamaan; kun taas toiset, jotka avuttomina viruivat lavitsoillaan, kiusasivat minua huutaen ja anoen pelastusta.

Kapteeni ei välittänyt mistään mitään. Näytti siltä kuin hän olisi yht’äkkiä tullut tylsämieliseksi. Hän seisoi yhdessä kohti pidellen maston köysistä, puhellen itsekseen ja parahtaen joka kerran kun laiva kolahti kallioihin. Priki oli hänelle kuin vaimo ja lapsi. Päivästä päivään hän oli välinpitämättömänä katsellut miten Ransome parkaa rääkättiin; mutta kun prikistä tuli kysymys, näyttivät sen saamat jysäykset koskevan häneenkin.

Koko siltä ajalta kun ruuhen kanssa työskentelin, en muista mitään muuta, kuin sen että katsoen sivulleni rannalle päin, kysyin Alanilta mikä maa se oli. Hän vastasi sen olevan hänelle mitä pahimman, sillä se oli Campbellien maata.

Olimme käskeneet erään haavoitetuista pitämään silmällä laineita ja varottamaan meitä. Meillä oli jo ruuhi melkein merikunnossa, kun tämä mies kirkasi: »Herran tähden, pidelkää!» Hänen äänestään kuulimme, että nyt oli jotain tavatonta tulossa. Ja aivan oikein huutoa seurasikin niin mahtava hyökylaine, että se nosti prikin ylös ilmaan ja paiskasi sitten kyljelleen. Joko nyt huuto tuli liian myöhään, tai pidin minä liian heikosti kiinni, en voi päättää; mutta laivan äkkiä heilahtaessa lensin minä kaidepuiden yli mereen.

Minä vajosin, sain vettä suuni täyteen, kohosin veden pinnalle, näin vilaukselta kuun ja vajosin uudelleen. Sanotaan, että kolmannen kerran vajoaa liian syvälle. Minua ei silloin saane laskea muiden ihmisten joukkoon, sillä minua ei haluta panna paperillekaan kuinka monta kertaa vajosin ja kohosin taas takaisin pinnalle. Koko ajan pyöritteli, riuhtoi ja puristeli vesi minua ja sulki sitten taas kokonaan märkään syliinsä. Kaikki tämä sai minut niin pois suunnilta, etten surrut enkä pelännyt.

Yhtäkkiä huomasin pitäväni kiinni jostain pyöreästä puusta, joka auttoi minua jonkun verran, ja samassa olin tyynessä vedessä ja aloin saada tajuntani takaisin.

Puu, josta olin saanut kiinni, oli vara-raaka. Kauhistuin huomatessani kuinka kauas prikistä olin ajautunut. Koetin huutaakin; mutta se oli selvästi jo äänen kuulumattomissa. Priki pysyi vielä koossa, mutta olin liian kaukana ja liian alhaalla nähdäkseni olivatko he jo saaneet ruuhen vesille vai eivät.

Huutaessani huomasin, että osa vedenpinnasta prikin ja minun välillä ei ollut niin myrskyistä, mutta kuohui kuitenkin vielä valkoisena, ja kuun valossa näin sen olevan aivan täynnä pyörteitä ja vesikuplia. Toisinaan koko tuo ala heilahti sivulle kuin elävän matelijan häntä; toisinaan se taas hävisi silmänräpäykseksi kokonaan ja kuohahti sitten uudelleen. En voinut ymmärtää mitä ilmiö merkitsi, ja se sai minut yhä enemmän pelkäämään sitä. Mutta nyt tiedän että sen täytyi olla vuoroveden synnyttämä voimakas virta, joka oli kuljettanut minua niin kovaa vauhtia ja pyöritellyt niin armottomasti ja sitten ikäänkuin leikkiin kyllästyneenä heittänyt minut ja vara-raa’an maan puolelle.

Nyt olin aivan yhdessä kohti ja aloin tuntea, että voi yhtä helposti kylmettyä kuoliaaksi kuin nukkuakin. Erraidin ranta oli lähellä. Kuun valossa näin selvään kanervikot ja kiiltokiven kimaltelevan kallioissa.

»Jos nyt en jaksa päästä tuonne asti, olen hukassa», ajattelin itsekseni.

En osannut ollenkaan uida, kotiseudullani kun Essenin vedet ovat kovin vähäpätöiset; mutta kun tartuin raakapuuhun molemmin käsin ja potkin jaloillani taaksepäin, huomasin pian liikkuvani. Raskasta oli työ ja surkean hidasta kulku; mutta noin tunnin ajan potkittuani ja pulikoituani pääsin onnellisesti mataloiden kumpujen reunustamaan hietarantaiseen lahdelmaan.

Meri oli siellä aivan tyyni, tyrskyjen kohinaa ei kuulunut; kuu paistoi kirkkaana ja minä tuumailin itsekseni, etten koskaan ollut nähnyt niin autiota ja yksinäistä paikkaa. Mutta se oli kuivaa maata; ja kun vesi viimeinkin kävi niin matalaksi että saatoin jättää raakapuun ja kahlata pohjaa myöten maalle, en voi sanoa olinko enemmän väsynyt vai kiitollinen. Joka tapauksessa olin kuitenkin sekä väsynyt että kiitollinen; väsyneempi kuin koskaan sinä yönä, ja Jumalalle yhtä kiitollinen kuin – sitä toivon – usein muulloinkin olen ollut, vaikka en koskaan suuremmalla syyllä.

1. Torran Rocks = Tyrskyvät kalliot. Suom. muist.