Ryöstölapsi: 11 luku
| 10 luku | 11 luku. Kapteeni myöntyy. Kirjoittanut Robert Louis Stevenson |
12 luku |
Noin kello kuuden aikaan istuuduimme Alan ja minä aamiaista syömään. Lattia oli lasin sirpaleitten ja veritahrojen vallassa ja se vei minulta ruokahalun. Muuten asemamme oli miellyttävä, tavallaan hullunkurinenkin. Olimme näet ajaneet päälliköt ulos omasta hytistään ja käytettävinämme olivat kaikki laivan juomat, niin viini kuin väkijuomatkin, sekä kaikki herkkuruuat, kuten vihannessäilykkeet ja hyvä leipä. Tämä jo oli itsessään kylliksi saamaan meidät hyvälle tuulelle; mutta suurimpana syynä leikillisyyteemme oli kuitenkin se, että Skotlannin kahden janoisimman miehen (Mr Shuan oli näet kuollut) täytyi laivan keulapuoleen suljettuina tyytyä juomaan, jota he enimmin vihasivat, – kylmään veteen.
»Saat nähdä», huomautti Alan, »eivätkö he piankin tule puheillemme. Miehen voi kyllä pidättää taistelemasta, mutta maistelemasta ei koskaan.»
Me viihdyimme hyvin toistemme seurassa. Alan puheli todellakin mitä herttaisimmin; ja ottaen pöydältä veitsen, hän leikkasi minulle takistaan yhden hopeanapeista.
»Nämä minä sain isältäni, Duncan Stewartilta», lausui hän, »ja yhden niistä annan nyt sinulle viime yön muistoksi. Ja kuljetpa sinä missä tahansa, ovat Alan Breckin ystävät kokoontuvat ympärillesi, kun vain näytät tätä nappia.»
Tämän hän sanoi ikäänkuin hän olisi ollut Kaarle Suuri ja sotajoukkojen käskijä. Ja niin suuresti kuin ihailenkin hänen rohkeuttaan, olin aina vaarassa nauraa hänen turhamaisuudelleen. Sanon vaarassa, sillä minua pelottaa jo ajatellakin sitä vihaa, joka hänessä olisi syttynyt jollen olisi hillinnyt naurunhaluani.
Heti kun olimme päässeet syömästä, alkoi hän kaivella kapteenin arkun sisällystä, kunnes löysi sieltä vaateharjan. Sitten hän riisui takin päältään ja rupesi tarkastelemaan pukuaan ja hankaamaan siitä pois tahroja niin suurella huolella, että sellaisen olin luullut olevan ainoastaan naisten tapana. Totta puhuen ei hänellä ollutkaan toista pukua, ja sitäpaitsi se sopi, kuten hän itse sanoi, vaikka kuninkaalle ja sentähden oli siitä pidettävä kuninkaallista huolta.
Nähdessäni, miten huolellisesti hän nyhti langat pois siitä, mistä oli napin leikannut, aloin pitää hänen lahjaansa arvokkaampana.
Hän oli vielä täydessä puuhassa, kun kuulimme Mr Riachin huutavan meitä pyytäen päästä puheille. Minä kiipesin kattoikkunan laidalle istumaan, pistooli kädessä ja kasvoiltani hyvin rohkean näköisenä, mutta sisimmässäni peläten lasin särkyvän, ja pyysin häntä puhumaan suunsa puhtaaksi. Hän tuli kansihytin luo ja nousi köysikimpun päälle, joten hänen leukansa tuli katon tasalle. Hetken ajan silmäilimme äänettöminä toisiamme. Luullakseni ei Mr Riach ollut ensi miehiä taistelussa eikä senvuoksi ollut saanutkaan pahempaa vammaa kuin haavan leukaansa, mutta hän näytti hyvin alakuloiselta ja väsyneeltä, kun oli ollut jalkeilla koko yön joko vahdissa tahi haavoitettuja hoitamassa.
»Tämä oli huono teko», lausui hän viimein päätään pudistaen.
»Se ei ole meidän syymme», vastasin.
»Kapteeni tahtoisi puhua ystäväsi kanssa», sanoi hän. »Voivathan he keskustella ikkunan ääressä.»
»Mutta emmehän tiedä mikä petos hänellä nyt on mielessä», huomautin.
»Ei mikään, David», vastasi mr Riach. »Ja jos hänellä olisikin, niin, suoraan sanoen, emme saisi miehiä mukaamme.»
»Ovatko asiat sillä kannalla?» huudahdin.
»Saatanpa sanoa sinulle vielä enemmänkin», vastasi hän. »Niin ei ole laita ainoastaan miesten vaan minunkin, pelkään minä, David.»
Tätä sanoessaan hän hymyili minulle. »Ei», jatkoi hän sitten, »ainoa toivomme olisi päästä hänestä erillemme.»
Keskustelin asiasta Alanin kanssa ja päätökseksi tuli, että puheille pääsö myönnettiin ja molemmin puolin luvattiin heittää vihollisuudet siksi aikaa. Mutta Mr Riachilla oli muutakin asiaa. Hän pyysi minulta ryyppyä entisen ystävyytemme nimessä ja niin hartaasti, että minä viimein ojensin hänelle tuopillisen paloviinaa. Hän joi siitä osan ja vei loput mukanaan, arvattavasti jakaakseen sen päällikkönsä kanssa.
Hetken kuluttua tuli kapteeni, kuten oli sovittu, erään ikkunan ääreen ja seisoi siellä sateessa, kantaen kättään siteessä ja näyttäen niin kalpealta ja synkältä ja niin vanhentuneelta, että sydämeni soimasi minua, kun olin häntä ampunut.
Äkkiä Alan ojensi pistoolin hänen kasvojaan kohti.
»Pankaa tuo ase pois!» lausui kapteeni. »Enkö minä ole antanut sanaani, sir? vai tahdotteko te häväistä minua?»
»Kapteeni», vastasi Alan, »minä pelkään ettei sanaanne ole luottamista. Viime yönä te höpisitte ja löpisitte kuin toriämmä ja panitte sitten sananne pantiksi minulle, vahvistaen sen kädenlyönnillä; mutta aivan hyvin tiennette miten kävi. Häpeä sanallenne!»
»Hyvä, hyvä, sir», lausui kapteeni. »Vähän te hyödytte vannottelemisestanne. Mutta meillä on muutakin puhumista», jatkoi hän katkerasti. »Te olette saattaneet prikin häviöön. Minulla ei ole kylliksi miehiä jäljellä sitä hoitaakseni, ja ensimäinen perämieheni, joka oli minulle välttämätön, on saanut miekkanne sisuksiensa läpi ja kuollut sanaakaan virkkamatta. Minulla ei ole muuta neuvoa, sir, kuin purjehtia takaisin Glasgowiin hankkimaan uusia miehiä, ja sieltä olette, jos haluatte, löytävä niitä, jotka voivat paremmin kanssanne puhella.»
»Vai niin?» huudahti Alan. »Mutta minä tahdon tosiaankin puhua heille! Vaikka koko tuossa kaupungissa ei olisi ketään, joka ymmärtää englanninkieltä, on minulla heille kaunis puhe pidettävänä! Viisitoista matruusia toisella puolen ja mies ja puolikasvuinen poika toisella! Ai, ai, mies paha, se on surkeaa!
Kapteeni sävähti punaiseksi.
»Ei», jatkoi Alan, »se ei käy päinsä. Teidän täytyy laskea minut maihin juuri siinä paikassa, mistä oli sovittu.»
»Mutta», väitti kapteeni vastaan, »minun ensimäinen perämieheni on kuollut – itse tiedätte parhaiten millä tavalla. Ei kukaan meistä jäljelle jääneistä tunne tätä rannikkoa; ja se on vaarallisimpia purjehdusvesiä.»
»Minä annan nyt teidän valita», lausui Alan. »Laskekaa minut maihin joko Appinissa, Ardgourissa, Morvenissa, Arisaigissa tai Morarissa; taikka, sanalla sanoen, missä tahansa kolmenkymmenen peninkulman laajuisella alalla kotipaikastani lukien, lukuunottamatta kuitenkin Campbellien tiluksia. Onhan siinä alaa! Jos siihen ette osaa ohjata, täytyy teidän olla yhtä kunnoton purjehtija kuin taistelija. Ja minun kotipaikkani miehet purjehtivat pienillä kalastusvenheillään saaresta saareen millaisella ilmalla tahansa – vieläpä yölläkin, jos niikseen tulee.»
»Mutta pieni kalastusvenhe ei olekaan laiva», vastasi kapteeni. »Se ei ole syväkulkuinen.»
»No sama se, Glasgowiin sitten, jos haluttaa», sanoi Alan. »Teille saadaan siis lopultakin nauraa.»
»Vähät minä nyt naurusta välitän», vastasi kapteeni. »Mutta tämä kaikki maksaa rahaa.»
»Aivan niin, sir», sanoi Alan, »en minä mikään tuulenpieksäjä ole. Kolmekymmentä guineaa jos laskette minut maihin merenrannalla ja kuusikymmentä jos viette Linnhen lahteen.»
»Mutta, sir, täältä missä nyt olemme, ei ole kuin tunnin matka Ardnamurchaniin. Antakaa minulle kuusikymmentä, niin saatan teidät sinne.»
»Ja minäkö antautuisin vaaraan joutua punatakkien käsiin ollakseni vain teille mieliksi?» huudahti Alan. »Ei, sir. Jos tahdotte ansaita kuusikymmentä guineaa, on teidän vietävä minut omille alueilleni.»
»Mutta siten joutuisi priki vaaraan», väitti kapteeni, »ja teidän henkenne samalla.»
»Ottakaa tai olkaa ilman», vastasi Alan.
»Voisitteko te ollenkaan auttaa laivan ohjaamisessa?» kysyi kapteeni synkän näköisenä.
»Sitä en voi taata», vastasi Alan. »Minussa on enemmän miekkailijan (kuten itsekin olette nähnyt) kuin merimiehen vikaa. Mutta minut on monet kerrat noudettu täältä ja laskettu maihin tälle rannalle, ja pitäisi minun sentähden ainakin jonkun verran tuntea sen salakareja.»
Kapteeni pudisti synkkänä päätään.
»Jos minulta olisi tämän onnettoman luovimisen aikana tuhlaantunut vähemmän rahaa», lausui hän, »näkisin mieluummin teidät köyden silmukassa kuin sallisin prikini joutua vaaraan. Mutta olkoon niin kuin tahdotte. Niin pian kuin saan vähänkin tuulta (ja jos en aivan pahasti erehdy, onkin sitä jonkun verran tulossa) käytän sitä hyväkseni. Mutta vielä yksi asia. Joku kuninkaan laivoista saattaa tavata meidät ja panna tarkastuksen toimeen, johon minä en ole syypää. Tämä rannikko on täynnä risteilijöitä – te tiedätte kyllä minkätähden. No niin; jos niin sattuisi käymään, antanette kai silloin rahat minulle.»
»Kapteeni», vastasi Alan, »niin pian kuin merkkilipun näette, on teidän asianne kiiruhtaa pakoon. Mutta minähän kuulin, että teillä siellä keulapuolella on viinan puutos. Eiköhän tehtäisi tässä pieni vaihtokauppa: puteli paloviinaa kahdesta saavillisesta vettä.»
Se oli keskustelun loppuehdotus, ja molemmat puolet täyttivät sen tunnollisesti. Siten saimme me, Alan ja minä, viimeinkin pestä kansihytin ja hävittää tappamiamme miehiä muistuttavat verilätäköt. Ja kapteeni ja Mr Riach tulivat taas omalla tavallaan onnellisiksi, – viinaa saatuaan.