Rautakorko: Yhdestoista luku

Kymmenes luku

Yhdestoista luku. Merkillinen seikkailu. Kirjoittanut Jack London

Kahdestoista luku

Mr Wickson ei kutsuttanut isää luokseen. He tapasivat toisensa eräällä lautta-aluksella Berkeleyn ja San Franciscon välillä, niin ettei hänen isälle antamansa varoitus ollut ennakolta harkittu. Jolleivät he olisi sattumalta tavanneet, ei varoitus olisi koskaan tullut kysymykseenkään. Vaikka lopputulos silti kaikessa tapauksessa olisi ollut sama. Isä polveutui vanhasta, jäykkäluontoisesta amerikkalaisesta suvusta, jolta hän oli perinyt paljon sille luonteenomaista jyrkkyyttä ja itsepäisyyttä.

»Ernest oli oikeassa», hän sanoi heti kotiin palattuaan. »Ernest on erinomainen nuorukainen, ja näen sinut mieluummin hänen vaimonaan kuin itse Rockefellerin tai Englannin kuninkaan.»

»Mikä nyt on?» kysyin hämmästyneenä.

»Oligarkia on tallaamaisillaan meidät jalkoihinsa, sinut ja minut. Wickson sen melkein suoraan minulle sanoi. Hän oli sangen ystävällinen ollakseen oligarkki. Hän tarjoutui auttamaan minut uudestaan virkaan yliopistossa. Mitä siitä arvelet? Hän, Wickson, viheliäinen rahasaksa, määrää, saanko minä opettaa valtion yliopistossa. Mutta hän tarjosi minulle vieläkin enemmän – tarjoutui tekemään minusta erään suuren, hankkeissa olevan luonnontieteellisen yliopiston rehtorin. – Oligarkian näetkös täytyy koettaa päästä tavalla tai toisella liioista rahoistaan.

»’Muistatteko, mitä sanoin tuolle sosialistille, tyttärenne sulhaselle?’ hän sanoi. ’Sanoin, että me tallaisimme työväen jalkoihimme. Ja sen me teemmekin. Mitä teihin tulee, tunnen kunnioitusta teitä kohtaan tiedemiehenä; mutta jos te yhdistätte kohtalonne työväenluokan kohtaloon – niin varokaa itseänne, siinä kaikki’. Ja sen sanottuaan hän pyörähti ympäri ja lähti.»

»Se merkitsee sitä, että meidän on mentävä naimisiin ennen suunnittelemaamme aikaa», arveli Ernest, kun me kerroimme asian hänelle.

En voinut seurata hänen ajatusjuoksuaan, mutta pian pääsin asian perille. Näihin aikoihin maksettiin neljännesvuoden osinko Sierran tehtaiden osakkaille – eli oikeastaan olisi pitänyt maksaa, sillä isä ei saanut maksuosoitustaan. Muutamia päiviä odotettuaan isä kirjoitti tehdasyhtiön kirjurille. Vastaus saapui oitis, ja siinä ilmoitettiin, että kirjat eivät osoita isällä olevan mitään osaa tehtaassa, ja kohteliaasti pyydettiin lähempiä selityksiä.

»Kyllä tulen selittämään sille konnalle», sanoi isä ja lähti pankkiin noutamaan kysymyksessä olevia osakepapereita, joita hän säilytti pankin talletusholvissa.

»Ernest on sangen merkillinen mies», sanoi isä, kun minä hänen palattuaan autoin päällystakkia hänen yltään. »Minä toistan vieläkin, että tuo sinun sulhasesi on sangen merkillinen mies.»

Olin pannut merkille, että aina kun hän tuolla tavoin kehuskeli Ernestiä, oli joku onnettomuus tapahtunut.

»Ne ovat jo astuneet jalkansa minun päälleni», isä selitti. »Sieltä ei löytynyt osakepapereita. Laatikko oli tyhjä. Sinun ja Ernestin on mentävä naimisiin hyvin joutuin.»

Isä piti yhä kiinni tiedemiehen perinpohjaisuudesta. Hän haastoi Sierra-yhtiön oikeuteen, mutta yhtiön tilikirjoja hän ei saanut esille. Hän ei vallinnut oikeuslaitosta kuten Sierra-yhtiö. Se ratkaisi koko jutun. Hän sai maistaa lain ruoskaa, ja tuo julkea rosvous meni täydestä.

Minua melkein naurattaa muistellessani sitä menettelytapaa, mitä isään nähden noudatettiin. Hän tapasi Wicksonin sattumalta San Franciscon kadulla ja sanoi, että Wickson on kirottu lurjus. Ja senjälkeen isä vangittiin, syytettynä uhkauksesta, häntä sakotettiin poliisioikeudessa ja kehoitettiin olemaan siivolla. Se kaikki oli niin hullunkurista, että hänen kotiin palattuaan täytyi itsensäkin nauraa. Mutta mikä melu siitä nostettiinkaan paikkakunnan sanomalehdissä! Niissä puhuttiin vakavasti, kuinka väkivallan itu näyttäytyy jokaisessa, joka innostuu sosialismiin; ja isää, jolla oli takanaan pitkä ja rauhallinen elämä, osoitettiin esimerkkinä tuon väkivallan basillin turmiollisista vaikutuksista. Niinikään useat lehdet huomauttivat, miten isän järki on heikentynyt ankarassa tieteellisessä työssä, ja häntä suositeltiin lähetettäväksi valtion mielisairaalaan. Eikä se ollut pelkkää puhetta. Siinä piili arveluttava vaara. Mutta isä oli kyllin viisas hoksatakseen sen. Hänellä oli oppaanaan piispan esimerkki, ja hän otti siitä oppia. Hän oli rauhallinen, vaikka hänelle tehtiin veristä vääryyttä. Ja minä olen vakuutettu siitä, että hän sillä hämmästytti vihollisensa.

Oli kysymys meidän talostamme – meidän kodistamme. Kiinnityksen omistaja vaati saatavaansa, ja meidän oli jätettävä talo hänelle. Tietysti ei sellaista kiinnitystä todellisuudessa ollut olemassakaan. Sekä maa että rakennus olivat velattomat. Mitään kiinnitystä niihin ei oltu koskaan otettu eikä annettu. Mutta siitä huolimatta meitä vastaan esitettiin täydellisesti laillinen kiinnekirja, eikä siinä mikään auttanut. Isä ei nostanut melua. Niinkuin häneltä oli aikaisemmin ryöstetty hänen rahansa, samoin häneltä nyt ryöstettiin hänen kotinsa. Hänellä ei ollut mitään, mihin vedota. Yhteiskunnan koneisto oli niiden käsissä, jotka olivat liittoutuneet häntä kukistamaan. Hän oli sydämeltään filosofi, eikä hän edes suuttunut tuon tapahtuman johdosta.

»Minun tuomioni on luettu», hän sanoi minulle, »mutta silti ei minulla ole mitään syytä olla koettamatta päästä siitä mahdollisimman vähällä mielenliikutuksella. Minun vanhat luuni ovat hauraat, ja minä olen oppinut ymmärtämään elämää. Jumala tietää, etten halua viettää viimeisiä päiviäni hullujenhuoneessa.»

Tässä muistuu mieleeni piispa Morehouse, josta ei ole pitkään aikaan mainittu mitään. Mutta kerronpa ensin naimisiinmenostani. Tapahtumain sarjassa sillä ei ole mitään merkitystä, käsitän sen vallan hyvin, ja siksipä ainoastaan mainitsen siitä.

»Nyt meistä tulee todellisia köyhälistöläisiä», sanoi isä, kun meidät häädettiin kodistamme. »Olen aina kadehtinut tuota sinun nuorukaistasi sen tähden, että hän omaa kokemukseen perustuvat tiedot köyhälistön elämästä. Mutta nyt tulen sitä itse näkemään ja oppimaan.»

Isässäni mahtoi olla aika lailla seikkailijan verta. Hän näet käsitti meidän onnettomuutemme jonkinlaisena seikkailuna. Hänessä ei voinut huomata suuttumusta eikä edes katkeruutta. Hänessä oli liian paljon ajattelijaa, ja hän oli liian yksinkertainen elämäntavoiltaan kaivatakseen mukavuutta, mistä meidän nyt oli luovuttava. Niinpä kun me sitten muutimme asumaan Market-streetin eteläpuolella olevaan köyhälistönkaupunginosaan San Franciscossa, hän antautui tähän seikkailuun oikealla lapsen hartaudella ja innostuksella, johon liittyi tavattoman älyn terävä näkö ja taju. Hän ei koskaan kangistunut mieleltään. Hänellä ei ollut vääriä arvokäsityksiä. Sovinnaiset tai totunnaiset arvot eivät koskaan olleet hänen edessään minkään arvoisia. Ainoat arvot, mitä hän tunnusti, olivat matemaattisia ja tieteellisiä tosiasioita. Minun isäni oli suurisuuntainen mies. Muutamissa suhteissa hän oli vielä suurempi kuin Ernest, jota suurempaa en ole tavannut.

Minäkin löysin jonkinlaista viihdytystä tästä meidän elämänmuutoksestamme. Jollei muuta, niin olinhan ainakin vapautunut siitä järjestelmällisestä vainosta, mitä oli niin runsain määrin tullut meidän osaksemme siitä pitäen, kun jouduimme oligarkian vihoihin. Ja minulle tuo muutos oli niinikään seikkailua, ja vielä kaikista suurenmoisinta lajia, sillä se oli rakkausseikkailua. Meidän elämässämme tapahtunut muutos joudutti meidän avioliittoamme, ja minä olin jo silloin Ernestin vaimo, kun muutimme asumaan noihin neljään huoneeseen San Franciscon laitakaupungilla.

Lyhyesti kerrottuna tämä juttu kuuluu näin: Minä tein Ernestin onnelliseksi. Minä ilmestyin hänen myrskyiseen elämäänsä, en uutena häiritsevänä voimana, vaan rauhan ja levon lähteenä. Minä annoin hänelle lepoa. Se oli minun rakkauteni palkka hänelle. Mitä suurempaa siunausta olisinkaan voinut toivoa kuin tuoda unhotusta ja sytyttää valoisaa iloa hänen väsyneisiin, poloisiin silmiinsä?

Nuo armaat, väsyneet silmät! Hän työskenteli uutterammin kuin kukaan, koko ikänsä hän oli työskennellyt toisten ihmisten hyväksi. Se oli hänen ihmisarvonsa mitta. Hän oli humanisti ja rakastaja. Ja hän, jonka suonissa virtaili taistelijan veri, jolla oli jättiläisen ruumis ja kotkan mieli – hän oli niin hyvä ja hellä kuin runoilija. Ja hän olikin runoilija. Teon laulaja. Ja koko elämän iän hän lauloi ihmisyyden laulua. Ja hän teki sen sulasta ihmisrakkaudesta, ja ihmisten tähden hän antoi henkensä ja ristiinnaulittiin.

Ja kaiken sen hän teki toivomatta palkintoa vastaisuudessa. Hänen käsityksensä mukaan tulevaista elämää ei ollut olemassa. Hän, joka hehkui kuolemattomuutta, kielsi itseltään kuolemattomuuden – sellainen oli hänen tarinansa. Häntä, joka oli mieleltään niin lämmin, vallitsi tuo kylmä ja kielteinen filosofia, materialistinen monismi. Minä tapasin kiusata häntä sanomalla, että minä mittasin hänen kuolemattomuuttaan hänen sielunsa mitalla. Silloin hän aina nauroi, hänen käsivartensa kurottuivat minua kohti, ja hän sanoi minua suloiseksi metafyysikokseen. Ja sellaisissa tilaisuuksissa tuo väsähtänyt ilme aina katosi hänen silmistään, ja niihin ilmestyi rakkauden onnen loiste, joka sellaisenaan kelpasi riittäväksi todistukseksi hänen kuolemattomuudestaan.

Hän tapasi niinikään sanoa minua dualistikseen. Ja hän selitti, miten Immanuel Kant puhtaan järjen avulla kumosi järjen, palvellakseen Jumalaa. Ja hän todisti, miten minä olen tehnyt itseni samanlaiseen menettelyyn vikapääksi. Kun minä tunnustin olevani syyllinen, mutta samalla puolustin tuota menettelytapaa erittäin järjellisenä, hän veti minut lähemmäksi itseään ja hymyili niinkuin ainoastaan Jumalan lapset voivat hymyillä. Minä tapasin väittää, että perinnöllisyys ja ympäristö voivat selittää hänen omaa alkuperäänsä ja erikoisia luonteenominaisuuksiaan yhtä vähän kuin tieteen kylmä sormi voi saada selville elämän sisintä olemusta.

Kun hän sanoi minua suloiseksi metafyysikokseen, niin minä sanoin häntä kuolemattomaksi materialistikseni. Ja niin me rakastimme ja olimme onnellisia; ja minä annoin hänelle anteeksi hänen materialisminsa hänen suurenmoisen työnsä tähden, johon hän ryhtyi toivomatta siitä sielulleen voittoa, ja sen tähden, että hän oli niin vaatimaton.

Mutta oli hän ylpeäkin. Kuinka hän olisi saattanut olla kotka olematta ylpeä? Hänen vakaumuksensa mukaan rajoitettu, kuolevainen elämän siru, joka tuntee itsensä Jumalan kaltaiseksi, on enemmän kuin Jumala. Siten hän ylisti sitä, mitä hän sanoi kuolevaisuudeksi. Hän lausui mielellään säkeitä eräästä runoelmasta. Hän ei ollut koskaan nähnyt sitä runoa kokonaisuudessaan eikä tietänyt, kuka sen oli sepittänyt. Liitän sen tähän, koska se on omansa kuvaamaan hänen elämänkäsitystään. Sillä kuinka voisi ihminen, joka lausuu tämän runon väreilevällä, hehkuvalla äänellä ja haltioissaan, kuinka voisi sellainen ihminen olla pelkkä kuoleva tomu, harhaileva voima, haihtuva muoto?

On riemun suurin runsaus

mun synnyinoikeutein –

en kohtaloain kiittää voi

ma koskaan kylliksein.

Ja vaikka kuolon jokaisen

ma kärsin, minkä ihminen olenhan

juonut kumminkin

ma maljast’ autuuden.

Ma tunnen voiman nautinnon

ja hurman naisen suutelon –

elämän viini huulillain

ma iloon humallun.

Ens-maljani! – sen elo saa.

mut toinen juhlii kuolemaa!

Ja joku toinen »minä» juo

ne maljat kuoltuain.

Jumala, mies sun ajamas

oon onnest’ Edenin...

Mut siellä sinun uhmallas

ain’ elän kuitenkin.

Pois kirpoo multa murheen ies,

kun maata katselen:

on kaunis mulla kotilies,

on linna autuuden!

Sukujen syntymättömäin

soi veri pyyteineen

niin myrskyten mun sielussain

kuin koski tyrskypäin.

Se sammuttaa voi helvetin,

sill’ olen mies – en jokaisin

vain soluin, mit’ on ruumiissain,

vaan mies myös sielultain.

Ma olen herra piirin maan,

kun viittaan, mua totellaan...

Janoa, kaipuut’ inehmoin

ma lientää tahdon ja myös voin.

Jumala, tyhjennettyäin

eloni maljan – varmaan ei

yö ikuisuuden pitkäks käy:

ma rauhan unta nään.

Oon minä, minä ajamas

mies onnest’ Edenin...

Mut siellä sinun uhmallas

ain’ elän kuitenkin.

Mua painaa riemun armas ies,

kun maata katselen:

on kaunis mulla kotilies,

on linna autuuden!

Ernest työskenteli ylenmäärin. Hänen erinomainen ruumiinrakennuksensa kesti niin paljon, mutta sekään ei voinut karkoittaa tuota väsynyttä ilmettä hänen silmistään. Hänen armaat raukeat silmänsä! Hän ei koskaan nukkunut enempää kuin neljä ja puoli tuntia vuorokaudessa, mutta siltikään hän ei ennättänyt tehdä niin paljon, kuin hän olisi tahtonut. Yhä hän vain työskenteli aatteen levittämiseksi luennoiden työväenyhdistyksissä. Sitten tuli vaalitaistelu. Ja siinä yksistään hän teki yhden miehen työn. Sosialististen kustannusliikkeitten lakkauttamisen johdosta hänen vähäiset tulonsa loppuivat tyyten, ja hän joutui sangen ahtaalle. Aikakauslehdille hän teki käännöstöitä, kääntäen tieteellisiä ja filosofisia kysymyksiä käsitteleviä kirjoituksia; ja saavuttuaan kotiin vaalivalmistustilaisuuksista myöhään illalla hän usein ryhtyi käännöstyöhönsä ja työskenteli aamutunneille saakka. Ja kaiken sen lisäksi hän harjoitti opintoja. Kuolinpäiväänsä asti hän lueskeli ja vieläpä perusteellisesti.

Ja silti häneltä riitti aikaa rakastaa minua ja tehdä minut onnelliseksi. Mutta se kävi päinsä ainoastaan siten, että minä sulaannuin kokonaan hänen elämäänsä. Minä opettelin pika- ja konekirjoitusta, ja minusta tuli hänen kirjurinsa. Hän vakuutteli, että se helpotti hänen työtään puolella; ja niin vähitellen aloin täysin ymmärtää hänen työtään. Meidän harrastuksemme muodostuivat molemminpuolisiksi, ja me työskentelimme yhdessä ja nautimme lomahetkistä yhdessä.

Ja kesken työskentelynkin me joskus salaa vietimme suloisen hetken; ja nämä hetket olivat sitä suloisempia, kun me ne otimme salaa. Sillä me elimme kukkuloilla, missä ilma oli kevyttä ja kirkasta, missä työskenneltiin ihmisyyden hyväksi ja mihin ynseydellä ja itsekkyydellä ei ollut pääsyä. Me rakastimme rakkautta. Ja tärkeintä kaikesta oli: minä onnistuin tarkoituksessani. Minä annoin hänelle lepoa – hänelle, joka niin uuraasti ponnisteli toisten hyväksi, minun rakas, raukeasilmäinen kotkani.