Rautakorko: Kahdestoista luku
| Yhdestoista luku | Kahdestoista luku. Piispa. Kirjoittanut Jack London |
Kolmastoista luku |
Vasta meidän naimisiinmenomme jälkeen minä sattumalta tapasin piispa Morehousen. Mutta kerronpa ensin tapahtumain juoksun yksityiskohdissaan. Esiintymisensä jälkeen I. P. H:n kokouksessa piispa, joka oli sovinnollinen mies, taipui läheisimpäin seurakuntalaistensa pyynnöstä lähtemään virkalomalle. Mutta siltä matkalta hän palasi entistään lujempana päätöksessään saarnata totuutta. Seurakuntalaisten kauhuksi hänen ensimmäinen saarnansa oli aivan samanlainen kuin se puhe, minkä hän oli pitänyt kokouksessa. Uudestaan hän sanoi, perustellen sanojaan laajasti ja yksityiskohtia myöten, että kirkko oli poikennut pois Mestarin opetuksista ja että mammona oli koroitettu Kristuksen sijaan.
Ja seurauksena siitä oli, että hänet tahtoen tai tahtomattaan vietiin erääseen yksityiseen mielisairaalaan, jolloin sanomalehdet sisälsivät tuskallisia kertomuksia hänen mielisairaudestaan ja hänen pyhimyksellisestä luonteestaan. Häntä pidettiin vankina sairaalassa. Minä kävin usein pyrkimässä häntä tervehtimään, mutta minulta kiellettiin pääsy; ja minuun teki tuskallisen vaikutuksen tuon täysin järkevän ja hurskaan miehen surullinen kohtalo.
Eniten minua kauhistutti piispan avuton tila. Jos hän pysyisi lujasti kiinni totuudessa sellaisena kuin hän sen näki, määrättäisiin hänet parantumattomain mielenvikaisten hoitolaan. Eikä hän voi sitä millään estää. Hänen rahansa, asemansa, hänen sivistyksensä eivät voisi häntä pelastaa. Hänen mielipiteensä olivat yhteiskunnalle vaarallisia, ja yhteiskunta ei voinut käsittää sellaisten mielipiteitten järjellisyyttä. Ainakin minun nähdäkseni yhteiskunta asettui sellaiselle kannalle.
Mutta piispa omasi hyväntahtoisuudestaan ja mielenpuhtaudestaan huolimatta jonkun verran oveluutta. Hän käsitti selvästi uhkaavan vaaran. Hän näki joutuneensa satimeen ja koetti pelastua siitä. Saamatta tilaisuutta käyttää hyväkseen ystäväinsä apua, sellaisten kuin isän, Ernestin ja minun, hänen oli yksinään selviydyttävä tukalasta asemastaan. Ja sairaalan pakollisessa yksinäisyydessä hän parani. Hän tuli järkiinsä jälleen. Hän taukosi näkemästä näkyjä; hänen mielensä vapautui siitä harhaluulosta, että yhteiskunnan velvollisuus on ruokkia Mestarin lampaita.
Kuten sanottu, piispa tuli terveeksi, täysin terveeksi, ja sanomalehdet samoinkuin hänen kirkkokuntansa jäsenetkin ilolla tervehtivät hänen palaamistaan. Minä menin kerran hänen kirkkoonsa. Saarna oli samaa maata kuin ne saarnat, joita hän oli pitänyt kauan ennen kuin hänen silmänsä alkoivat nähdä näkyjä. Minut valtasi pettymys, hämmästys. Oliko siis yhteiskunta pehmittänyt hänet? Oliko hän pelkuri? Oliko hänet säikyttämällä nöyryytetty? Vai oliko pakotus ollut liian kova ja oliko hän nöyrästi langennut vallitsevan epäjumalan eteen?
Kävin hänen luonaan hänen loistavassa palatsissaan. Hän oli surkuteltavasti muuttunut. Hän oli laihtunut, ja hänen kasvoissaan näkyi ryppyjä, joita en ollut koskaan ennen huomannut. Minun tuloni näytti häntä vaivaavan. Hän kopeloi hermostuneesti sormillaan hihansuitaan puhellessaan kanssani, ja hänen silmänsä vilkuilivat nähtävästi tahtoen välttää katsettani. Jokin ajatus näytti askarruttavan häntä, ja hänen puheensa oli katkonaista, hän vaihtoi usein puheenaihetta, ja hänen hajamielisyytensä oli hämmästyttävä. Voiko tämä siis olla se luja Kristuksen kaltainen mies, jonka minä olin tuntenut? Hänet oli nöyryytetty, häneltä oli taitettu niska. Hänen mielensä oli liian taipuvainen. Se ei voinut vastustaa koko yhteiskunnan järjestynyttä susilaumaa.
Minä tulin murheelliseksi, sanomattoman murheelliseksi. Hänen lauseensa olivat epämääräisiä, ja hän näytti siinä määrin pelkäävän, mitä minä sanoisin, että en raskinut ruveta häntä ahdistelemaan kysymyksilläni. Hän puheli kaukaa kaartaen sairaudestaan, ja me haastelimme kirkosta, urkuihin tehdyistä muutoksista ja vähäpätöisistä hyväntekeväisyyspuuhista; ja minun poislähtöni näytti tuottavan hänelle sellaista helpotusta, että olisin nauranut, ellei sydämeni olisi ollut täynnä surua.
Mutta jospa olisin silloin tietänyt! Hän taisteli jättiläisen taistelua, enkä minä osannut sitä aavistaakaan. Yksinään, ypö yksin, miljoonien kanssaihmistensä keskellä hän kävi taisteluaan. Mielisairaalaan joutumisen pelon ja totuuden- ja oikeudenrakkautensa repelemänä hän riippui lujasti kiinni oikeudessa ja totuudessa. Mutta niin yksinään hän oli, ettei uskaltanut luottaa edes minuun. Hän oli ottanut opetuksesta vaaria, liiaksikin.
Mutta pian selvisi asian oikea laita. Eräänä päivänä piispa katosi. Hän ei ollut ilmoittanut lähdöstään kenellekään; ja kun päivä päivän jälkeen kului eikä piispaa kuulunut, levisi huhu, joka tiesi, että hän oli tilapäisessä mielenhäiriössä tehnyt itsemurhan. Mutta se otaksuma hävisi kohta, kun saatiin tietää, että hän oli myynyt koko omaisuutensa – kaupungissa olevan palatsinsa, maatilansa, joka sijaitsi Menlo Parkissa, taulukokoelmansa, vieläpä kuuluisan kirjastonsakin. Näytti varmalta, että hän oli järjestänyt kaikki asiansa ennen lähtöään.
Nämä tapahtumat sattuivat samaan aikaan kuin kova onni runteli meitä; ja vasta sen jälkeen kuin olimme kerinneet kunnolla sijoittautua uusiin oloihimme, meille ilmaantui tilaisuus seurata piispan hommia. Ja pian selvisi kaikki. Eräänä iltana hämärissä pistäydyin vastapäätä olevaan lihakauppaan ostamaan paistia Ernestille illalliseksi.
Juuri samassa tuli jonkun matkan päässä olevasta ruokakaupasta ulos mies, jonka tutunomaisuus kiinnitti minun huomiotani. Mutta mies kääntyi minuun selin ja lähti nopeasti astelemaan pitkin katua. Hänen hartioittensa muoto ja hopeanharmaat kiharat, jotka pistäysivät esille takin kauluksen ja alasvedettävän lakin reunan välistä, herättivät minussa epämääräisiä muistoja. Sen sijaan, että olisin palannut kotiin, riensin miehen jälkeen. Minä joudutin käyntiäni, koettaen tukahduttaa niitä ajatuksia, joita nämä muistot herättivät. Ei, se ei voi olla mahdollista. Se ei voinut olla ... noissa vaalistuneissa, kuluneissa työhousuissa, jotka sangen huonosti sopeutuivat hänen säärilleen.
Minä pysähdyin, nauroin omille mietteilleni ja olin jo melkein päättänyt luopua takaa-ajostani. Mutta noiden hartioiden tavaton tutunomaisuus ja nuo harmaat kiharat! Minä jatkoin matkaani. Ja sivuuttaessani hänet käännähdin ja vilkaisin hänen kasvoihinsa. Hän oli – piispa.
Hän pysähtyi samoin ja loi minuun hämmästyneen katseen. Iso paperipussi, joka hänellä oli vasemmassa kädessään, putosi kadulle. Se särkyi, ja meidän jaloissamme kieriskeli perunoita. Hän katseli minua hämmästyneenä ja hätkähtäen. Häneltä pääsi syvä huokaus.
Minä ojensin käteni. Hän pudisti sitä, mutta hänen kätensä tuntui hervottomalta. Hän selvitti kurkkuaan hämmennyksissään, ja minä saatoin nähdä, miten hiki alkoi valua hänen otsaltaan. Selvästi näki, että hän oli pahasti pelästynyt.
»Perunat», mutisi hän väräjävällä äänellä, »ne ovat kalliita».
Me poimimme perunat kadulta ja ladoimme ne takaisin särkyneeseen pussiin, jota hän nyt varovasti piteli kainalossaan. Minä koetin selittää hänelle, miten iloinen olin hänen tapaamisestaan, ja pyysin häntä lähtemään meille suoraa päätä.
»Isä on riemastuva teidät nähdessään», sanoin. »Me asumme ainoastaan kivenheiton päässä tästä.»
»En voi», hän sanoi, »minun täytyy rientää. Hyvää vointia.»
Hän katseli epäröiden ympärilleen, ikäänkuin peläten ilmituloa, ja yritti lähteä liikkeelle.
»Sanokaa, missä asutte, ja minä tulen teitä tervehtimään myöhemmin», hän sanoi nähdessään, että minä kävelin hänen vierellään ja että aioin pitää hänestä kiinni nyt, kun olin hänet löytänyt.
»En», vastasin päättävästi. »Teidän pitää tulla oitis.»
Hän katsahti perunapussiin ja kääröihin, joita hänellä oli toisessa kädessään.
»Se todellakin on mahdotonta», hän sanoi. »Suokaa anteeksi epäkohtelias jäykkyyteni. Mutta jospa tietäisitte...»
Näytti siltä, kuin hän olisi ollut murtumaisillaan, mutta jo samassa hän hillitsi itsensä.
»Sitäpaitsi nämä ruokatavarat», hän jatkoi. »Se on surkea seikka. Se on kauheata. Hän on vanha nainen. Minun täytyy viedä nämä sinne oitis. Hän kärsii näiden puutetta. Minun täytyy jatkaa matkaani. Te ymmärrätte. Sitten minä palaan. Sen lupaan teille.»
»Sallikaa minun tulla mukaan», ehätin minä. »Onko se kaukanakin?»
Hän huoahti jälleen ja suostui.
»Ainoastaan kahden kadunkulman päässä», sanoi hän. »Rientäkäämme.»
Piispan johdolla opin tuntemaan entistä perinpohjaisemmin omaa ympäristöämme. En ollut voinut aavistaakaan sellaista kurjuutta ja viheliäisyyttä olevan täällä. Tietysti se johtui siitä, että en ollut missään tekemisissä hyväntekeväisyyshommien kanssa. Olin tullut vakuutetuksi siitä, että Ernest oli oikeassa verratessaan hyväntekeväisyyttä paiseen lääkitsemiseen. Puhkaistakoon paise, se oli hänen lääkkeensä; annettakoon työmiehelle hänen työnsä tuotteet ja asetettakoon vanhat raatajat eläkkeelle, niin hyväntekeväisyys käy tarpeettomaksi. Tästä vakuutettuna työskentelin yhdessä hänen kanssaan vallankumouksen hyväksi enkä pitänyt tarpeellisena käyttää aikaani ja tarmoani yhteiskunnallisesta vääryydestä johtuvien epäkohtain lieventämiseen.
Minä seurasin piispaa erääseen pienoiseen huoneeseen muutamassa piharakennuksessa. Ja siellä me tapasimme pienen vanhan saksalaisen vaimon – kuudenkymmenenneljän vuoden ikäisen, sanoi piispa. Vaimo hämmästyi nähdessään minut, mutta nyökäytti sitten ystävällisesti päätään ja jatkoi sen housuparin neulomista, mikä hänellä oli helmassaan. Hänen vieressään lattialla oli kokonainen kasa housuja. Piispa huomasi, että huoneessa ei ollut hiiliä eikä sytykkeitä, ja lähti oitis niitä noutamaan.
Minä otin käteeni housuparin ja tarkastelin hänen työtään.
»Kuusi senttiä, hyvä rouva», sanoi hän nyökäyttäen hyväntahtoisesti päätään ja samalla jatkaen neulomistaan. Hän neuloi hitaasti, mutta koskaan ei hän keskeyttänyt neulomistaan. Käsite »neulominen» näytti kokonaan vallitsevan häntä.
»Koko tästä työstäkö?» minä kysyin. »Senkö verran ne maksavat? Kuinka paljon se vie aikaa?»
»Niin», hän vastasi, »sen ne maksavat. Kuusi senttiä valmiiksi asti. Yhden parin neulomiseen kuluu kaksi tuntia. Mutta työnjohtaja ei tiedä sitä», hän lisäsi nopeasti, ikäänkuin peläten tuottavansa hänelle ikävyyksiä. »Minä olen hidas. Minulla on luuvalo käsissäni. Tytöt tekevät paljon nopeammin. He ompelevat parin puolta vähemmässä ajassa. Työnjohtaja on hyväntahtoinen mies. Hän sallii minun työskennellä kotona nyt, kun olen jo näin vanha ja koneitten surina särkee päätäni. Jollei hän olisi niin hyväntahtoinen, olisin kuollut nälkään. Niin, ne, jotka työskentelevät tehtaassa, saavat kahdeksan senttiä. Mutta mitäpä tehdä. Nuorillekaan ei ole riittämään asti työtä. Vanhoilla ei ole valitsemisen varaa. Useinkaan en saa enempää kuin yhden parin. Joskus, kuten tänään, minulle annetaan kahdeksan paria, jotka täytyy saada valmiiksi ennen iltaa.»
Minä kysyin, miten pitkiä työpäiviä hän tekee, johon hän vastasi sen riippuvan vuodenajoista.
»Kesällä, jolloin tulee paljon tilauksia, työskentelen viidestä aamulla kello yhdeksään illalla. Mutta talvella on liian kylmä. Kädet pysyvät niin kankeina, ettei voi mitenkään aloittaa työtä aikaisin aamulla. Silloin täytyy työskennellä myöhempään – yli puolenyön joskus.... Niin, tämä on ollut huono kesä. Ahtaat ajat. Jumala varmaankin on pahastunut. Tämä on ensimmäinen työ, minkä olen saanut koko viikolla. Toden totta silloin ei ole paljoa syötävää, kun ei saa työtä. Mutta minä olenkin siihen tottunut. Olen ommellut koko ikäni jo vanhassa maassa ja sitten täällä San Franciscossa – kolmeneljättä vuotta.
»Jos on millä maksaa vuokransa, niin kaikki on hyvin. Talonmies on erittäin hyväntahtoinen, mutta hän vaatii vuokran. Se on niinkuin pitääkin. Hän ei ota tästä huoneesta enempää kuin kolme dollaria. Se on vähän. Mutta ei ole helppo saada kokoon aina kolmeakaan dollaria kuussa.»
Hän taukosi puhumasta ja päätään nyökäyttäen jatkoi ompelemistaan.
»Teidän täytyy kai hyvin tarkoin katsoa, miten käytätte ansionne», minä huomautin.
Hän nyökkäsi myöntävästi.
»Vuokran maksettuani se ei enää ole vaikeata. Tietysti ei kannata ostaa lihaa. Kahviin ei liioin voi saada maitoa. Mutta aina sitä sentään voi saada yhden aterian päivässä ja usein kaksikin.»
Hän lausui viimeiset sanansa korostaen. Hänen sanoistaan kuvastui jonkinlainen onnistumisen ilo. Mutta kun hän taas ääneti jatkoi ompelemistaan, huomasin synkän varjon hänen silmissään ja lakastuneen ilmeen hänen suunsa ympärillä. Katse hänen silmissään muuttui kaukaiseksi. Hän pyyhkäisi kädellään silmiänsä karkoittaakseen sen himmeyden, mikä niihin ilmestyi haitaten hänen työskentelyään.
»Ei se ole nälkä, joka sydäntä pakottaa», hän sanoi. »Nälissään olemiseen tottuu. Tyttäreni tähden minä itken. Kone surmasi hänet. Totta kyllä, että hän työskenteli kovasti, mutt’en voi sittenkään ymmärtää. Hän oli vankka. Ja nuori hän oli – ainoastaan neljänkymmenen; ja hän työskenteli ainoastaan kolmekymmentä vuotta. Hän aloitti nuorena, se on kyllä totta; mutta mieheni kuoli. Höyrypannu räjähti tehtaassa. Ja mikäpä meidän auttoi. Hän oli kymmenvuotias mutta sangen vankka tyttö. Kone hänet tappoi. Niin, aivan nuorena. Se tappoi hänet, ja hän oli joutuisin työläinen koko tehtaassa. Minä olen ajatellut sitä usein ja tiedän sen. Siksipä en saata työskennellä tehtaassa. Kone vaivaa minun päätäni. Aina vain minä kuulen sen hokevan: ’Minä tein sen, minä tein sen.’ Ja sitä se hokee pitkin päivää. Ja kun ajattelen tytärtäni, niin en saata työskennellä.»
Hänen vanhat silmänsä kostuivat jälleen, ja hänen oli ne kuivattava, ennenkuin hän saattoi jatkaa työtään.
Minä kuulin piispan kompuroivan ylös portaita ja menin avaamaan hänelle ovea. Minkä näköinen hän olikaan! Selässään hän kantoi puolta säkkiä hiiliä sytykkeineen. Hiilenpölyä oli karissut hänen kasvoilleen, joilta kauttaaltaan virtasi hiki. Hän laski säkin selästään uunin nurkkaan ja kuivasi kasvojaan karkealla nenäliinalla. Tuskin voin uskoa todeksi mitä näin. Piispa, nokisena kuin hiilenkantaja ainakin, yllään työmiehen halpa pumpulipusero, josta ylimmäinen nappi oli poissa, ja työmiehen päällyshousut. Nuo päällyshousut ne olivat kaikista kummallisimmat, sillä ne olivat patjanpäällyskangasta, ja niitä kannatti lanteilla sellainen kapea vyö, jollaisia työmiehet käyttävät.
Vaikka piispan oli lämmin, niin vaimo-vanhuksen surkeat, pöhöttyneet kädet olivat jo jäykistyneet kylmästä; ja ennenkuin lähdimme, piispa viritti tulen uuniin ja minä kuorin perunat ja panin tulelle. Minä tulin aikaa myöten tietämään, että meidän naapuristomme vuokrakasarmeissa oli paljon ihmisiä yhtä surkeassa, vieläpä surkeammassakin tilassa kuin tämä vanha nainen.
Ernest oli huolissaan viipymisestäni. Kun odottamattoman vieraan tulon synnyttämä hämmästys oli hälvennyt, heittäytyi piispa tuoliin, oikaisi päällyshousujen peittämät säärensä ja huoahti tyytyväisesti. Me olimme ensimmäiset hänen entisistä ystävistään, joita hän oli tavannut katoamisensa jälkeen, hän sanoi meille; ja näiden viikkojen kuluessa hän lienee kärsinyt ikävästä. Mutta enimmän hän sentään kertoi siitä ilosta, mitä hän oli tuntenut täyttäessään Mestarin käskyä.
»Sillä nyt todellakin», hän sanoi, »minä ruokin hänen lampaitaan. Ja minä olen saanut suurenmoisen opetuksen. Sielua ei voi hoitaa, ennenkuin ruumis on tyydyttävästi ravittu. Hänen lampailleen on tarjottava leipää, voita, perunoita ja lihaa, vasta sen jälkeen on heidän henkensä valmis vastaanottamaan hienompaa ravintoa.»
Hän söi hyvällä ruokahalulla minun valmistamaani illallista. Ei koskaan entisinä aikoina hän ollut syönyt niin hyvällä ruokahalulla kuin nyt meidän pöydässämme. Me huomautimme siitä, ja hän sanoi, ettei hän ollut koskaan ennen ollut niin terve kuin nyt.
»Nykyjään minä aina kävelen jalkaisin», hän sanoi punastuen, ikäänkuin olisi pitänyt raskaana syntinä sitä, että hän entisinä aikoina aina ajeli vaunuillaan.
»Minun terveyteni on senkin vuoksi parantunut», hän ehätti lisäämään. »Ja minä olen todellakin onnellinen – sangen onnellinen. Sillä onhan elämälläni nyt pyhä tarkoitus.»
Ja silti kuvastui hänen kasvoillaan tuska, sen maailman tuska, missä hän nyt eli ja vaikutti. Hän näki nyt elämän kaikessa raakuudessaan, aivan toisenlaisena kuin ennen tutkiessaan sitä vain kirjastossaan painetuista kirjoista.
»Ja tästä kaikesta te olette vastuunalainen, nuori mies», hän sanoi Ernestiin kääntyen.
Ernest hämmästyi ja ällistyi.
»Minä – minähän varoitin teitä», hän änkytti.
»Ei, te ymmärrätte minut väärin», vastasi piispa. »Minä en puhu moittimalla, vaan päinvastoin tahdon ilmaista kiitollisuuttani. Teitä minun on kiittäminen siitä, että löysin oikean tien. Te johdatitte minut elämän opinkappaleista elämään itseensä. Te veditte syrjään yhteiskunnallista likaa peittävän verhon. Te olitte valona pimeydessäni, mutta nyt minäkin jo näen valon. Ja minä olen sangen onnellinen, mutta...», hän vaikeni kesken lausettaan, ja hänen silmissään piili pelko. »Mutta tuo vaino. Minä en vahingoita ketään. Miksi he eivät anna minun olla rauhassa? Mutta ei siinä kaikki. Se on itse tuon vainoamisen luonne. Minä en välittäisi, vaikka ne olisivat silponeet ruumistani tai polttaneet minut roviolla tai ristiinnaulinneet minut pää alaspäin. Mutta minua kauhistuttaa hourujenhuone. Ajatelkaahan toki! Olla hullujenhuoneessa! Se on järkyttävää. Minä näin mielisairaalassa muutamia hulluustapauksia. Ne ihmiset olivat raivoja. Veri suonissani jähmettyi sitä ajatellessani. Ja olla elinajakseen suljettuna kiljuvien mielipuolien kanssa samaan laitokseen! Ei, ei!»
Se oli säälittävää. Hänen kätensä tutisivat, ja koko hänen ruumiinsa vapisi ja torjui kammoten luotaan sitä kuvaa, minkä hän oli piirtänyt.
»Antakaa minulle anteeksi», hän sanoi yksinkertaisesti. »Se johtuu häiriytyneestä hermostostani. Mutta olkoon niin, jos kerran Mestarin työ siihen johtaa. Ketä minun on moitittava?»
Kun katsoin häneen, tunsin halua huudahtaa: »Suuri piispa! Oi sankari! Jumalan sankari!»
Illan kuluessa saimme kuulla lisää hänen hommistaan.
»Minä möin taloni», hän sanoi, »ja kaiken muunkin omaisuuteni. Olin selvillä siitä, että minun täytyi se tehdä salaa, sillä muuten he olisivat ottaneet minulta kaiken. Se olisi ollut kamalaa. Näinä aikoina usein ihmettelen, miten äärettömän paljon perunoita tai leipää tai lihaa tai hiiliä saattaa ostaa parilla-, kolmellasadalla tuhannella dollarilla.» Hän kääntyi Ernestiin. »Te olette oikeassa, nuori mies. Työ nauttii hämmästyttävän alhaista palkkaa. Minä en ole koko elinaikanani tehnyt työtä, lukuunottamatta fariseuksille pidettyjä kaunopuheisia saarnoja – luulin saarnaavani evankeliumia – ja kuitenkin minulla oli puolen miljoonan dollarin omaisuus. En tietänyt oikeastaan, mitä puoli miljoonaa dollaria merkitsee, ennenkuin sain selville, miten paljon leipää, voita, lihaa ja hiiliä sillä voi saada. Ja samalla kertaa minulle selvisi enemmänkin. Minä käsitin, että kaikki nuo leivät, voit, lihat ja hiilet olivat minun ja että minä en ollut työskennellyt niitä saadakseni. Silloin minulle selvisi, että joku toinen oli ne työllään tehnyt ja että ne oli häneltä ryöstetty. Ja kun saavuin köyhien pariin, niin löysin ne, joilta tuo omaisuus oli ryöstetty ja jotka olivat nälissään ja kurjuudessa sen tähden, että heiltä oli ryöstetty.»
Me vedimme hänet takaisin kertomukseensa.
»Rahatko? Minä olen niitä tallettanut useaan eri pankkiin eri nimillä. Niitä ei voida milloinkaan minulta ottaa, sillä kukaan ei niitä löydä. Ja se on niin hyvää tuo raha. Sillä voi saada niin paljon ruokaa. En koskaan ennen ole tietänyt, mihin raha kelpaa.»
»Toivottavasti me saamme sitä jonkun verran aatteellista työtä varten», sanoi Ernest. »Siitä olisi ääretöntä hyötyä.»
»Niinkö arvelette?» sanoi piispa. »Minä en suuresti luota politiikkaan. Totta puhuen pelkään, että en ymmärrä politiikkaa.»
Ernest oli hienotunteinen sellaisissa asioissa eikä uudistanut pyyntöään, niin kipeässä rahantarpeessa kuin hän tiesikin sosialistipuolueen olevan.
»Minä vietän yöni huokeahintaisissa majataloissa», jatkoi piispa. »Minua peloittaa enkä uskalla koskaan asua pitempää aikaa samassa paikassa. Niinikään minulla on vuokrattuna kaksi huonetta työläiskortteleissa eri osissa kaupunkia. Se on suurta tuhlausta, mutta välttämätöntä. Koetan korvata sen valmistamalla itse ruokani, vaikkakin joskus ruokailen halvoissa kahviloissa.
»Ja niin olen vihdoinkin täyttänyt työalani tässä maailmassa, josta teille kiitos, nuori mies. Se on Mestarin työtä.» Hän katseli minua, ja hänen silmänsä säteilivät. »Te yllätitte minut ollessani ruokkimassa hänen lampaitaan, näettekös. Ja tietenkin te kaikin tulette säilyttämään salaisuuteni.»
Hän puheli kyllä jotenkin huolettomasti, mutta hänen sanojensa takana piili todellinen pelko. Hän lupasi tulla meitä uudestaan tervehtimään. Mutta viikkoa myöhemmin luimme sanomalehdestä, että onneton piispa Morehouse oli viety Napan hullujenhuoneeseen ja että oli olemassa jonkun verran toivoa hänen paranemisestaan. Turhaan pyrimme häntä tapaamaan saadaksemme hänen asiansa uudestaan tutkittavaksi. Emmekä liioin onnistuneet saamaan hänestä mitään muuta tietoa, paitsi tuon epämääräisen selityksen, että hänen paranemisestaan oli hiukan toivoa.
»Kristus kehoitti rikasta nuorukaista myymään kaiken, mitä hänellä oli», sanoi Ernest katkerasti. »Piispa noudatti Kristuksen antamaa kehoitusta, ja hänet salvattiin hullujenhuoneeseen. Ajat ovat muuttuneet sitten Kristuksen päivien. Meidän päivinämme rikas mies, joka antaa kaikkensa köyhille, on mieletön. Siitä ei maksa vaivaa keskustella. Yhteiskunta on puhunut.»