Rautakorko: Kymmenes luku

Yhdeksäs luku Kymmenes luku.
Pyörremyrskyssä.
Kirjoittanut Jack London
Yhdestoista luku


Liikemiesten päivällisten jälkeen seurasi sarja kaameita tapauksia. Ja minä, joka olin ikäni elänyt rauhallisessa ja hiljaisessa yliopistokaupungissa, löysin yht’äkkiä itseni suurten maailmantapahtumain pyörteestä. En tiedä, johtuiko se rakkaudestani Ernestiin vaiko siitä selvästä yhteiskunnan tilan näkemyksestä, minkä Ernestin johdolla olin saavuttanut, mutta minusta oli tullut kumouksellinen, ja minut vetivät pyörteisiinsä tapaukset, joita en vielä kolme kuukautta sitten olisi lainkaan ymmärtänyt.

Minun omat kohtaloni kärjistyivät yhtärinnan suuren yhteiskunnallisen kärjistymisen kanssa. Ensiksi tapahtui isän erottaminen yliopistosta. Totta kyllä häntä ei muodollisesti erotettu, mutta vaadittiin jättämään erohakemuksensa. Se sellaisenaan ei paljoa merkinnyt. Itse asiassa se huvitti isää. Se huvitti häntä erittäinkin siihen katsoen, että tuota erottamista oli jouduttanut hänen kirjansa »Economics and Education» ilmestyminen. Se lujitti hänen käyttämiään todistuskappaleita, hän arveli. Tarvittiinko enää parempaa esimerkkiä osoittamaan, että kapitalistiluokka vallitsee koululaitosta.

Mutta tämä todistus ei laajalle levinnyt. Kukaan ei tietänyt, että hänet oli pakotettu eroamaan yliopistosta. Hän oli niin etevä tiedemies, että sellainen uutinen kerrottuna hänen pakollisen eroamisensa syitten yhteydessä olisi synnyttänyt myrskyn. Sanomalehdet sirottelivat hänelle ylistyksiä ja kunnianosoituksia ja kiittelivät häntä siitä, että hän oli jättänyt yksitoikkoisen luentosalin omistaakseen koko aikansa tieteellisille tutkimuksille.

Aluksi isä naurahteli. Sitten hän suuttui – kiukustui. Seurasi hänen kirjansa takavarikoiminen, joka toimitettiin niin salaperäisesti, että aluksi emme voineet käsittää, mistä oikeastaan oli kysymys. Kirjan ilmestyminen oli oitis herättänyt melkoista hämmästystä kaikkialla. Isää oli kohteliaasti löylytetty kapitalistisessa sanomalehdistössä viittaamalla siihen, miten säälittävää on, että hänenlaisensa suuri tiedemies jättää oman alansa ja siirtyy sosiologian alalle, josta hän ei tiedä mitään ja missä hän oli oitis joutunut harhaan. Tätä kesti viikon päivät, ja isä oli hyvällä tuulella, naureskellen partaansa ja kehuskellen, että hänen kirjansa oli koskettanut kapitalismin kipeään paikkaan. Ja sitten äkisti sanomalehdet ja aikakauskirjat vaikenivat koko kirjasta. Samoihin aikoihin ja yhtä odottamattomasti kirja hävisi kirjakaupoista. Ei yhtään kappaletta ollut missään saatavana. Isä kirjoitti kustantajille, ja nämä ilmoittivat, että painolevyt olivat tapaturman kautta särkyneet. Seurasi kirjevaihto, josta isä ei paljonkaan viisastunut. Vihdoin jouduttuaan niin ahtaalle, että kaksimieliset sanamuodot eivät enää riittäneet, heidän täytyi tunnustaa, että he eivät haluaisi ladottaa teosta uudelleen, mutta he kyllä mielellään luopuisivat kustannusoikeuksistaan siihen.

»Ettekä te löydä koko maasta yhtään kustannusliikettä, joka uskaltaisi siihen koskea», sanoi Ernest. »Ja jos olisin teidän sijassanne, niin arvelematta etsisin piilopaikkaa. Tämä on vain Rautakoron esimakua.»

Mutta isä oli tiedemies koko olemukseltaan. Hän ei koskaan luottanut sellaisiin johtopäätöksiin, joihin tullaan hypähtämällä. Laboratoriokoe ei ollut hänen mielestään mistään kotoisin, jollei sitä suoritettu yksityiskohtia myöten. Ja niinpä hän koettelikin kaikki mahdolliset kustannusliikkeet. Ne esittelivät lukemattomia syitä ja lausuivat mielipahansa, mutta yksikään ainoa ei huolinut kirjaa kustannettavakseen.

Kun isä tuli vakuutetuksi siitä, että kirja oli todellakin julistettu kielletyksi, koetti hän saada sen tiedon sanomalehtiin; mutta hänen lehtien toimituksille osoittamansa kirjeet jäivät huomioonottamatta. Eräässä sosialistien kokouksessa, missä oli saapuvilla lukuisia sanomalehdenkertojia, isä päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän nousi ja esitti kirjansa vaiheet, kertoen miten viranomaiset olivat sen kaikessa hiljaisuudessa hävittäneet. Seuraavana päivänä, kun sanomalehdet tulivat, hän ensin nauroi, mutta sitten suuttui ankarammin kuin tavallisesti. Lehdet näet eivät puhuneet kirjasta halkaistua sanaa, mutta sen sijaan vääristelivät hänen esiintymisensä. Hänen puheensa varsinaisesta aineesta ei edes mainittu, mutta sen sijaan kerrottiin näille lehdille ominaisella tavalla, miten hän oli pitänyt ulvovan anarkistisen puheen. Kertomus oli oivallinen kyhäys. Erään kohdan siitä muistan hyvin. Isä oli käyttänyt sanamuotoa »yhteiskunnallinen kumous». Mutta sanomalehden uutisessa jätettiin pois sana »yhteiskunnallinen». Kertomus lähetettiin kautta koko maan Associated Pressin sähkösanomilla, herättäen kaikkialla verratonta hämmästystä. Isä leimattiin siinä nihilistiksi ja anarkistiksi, ja eräässä pilakuvassa, joka ilmestyi miltei kaikissa huomattavimmissa sanomalehdissä, hänet esitettiin punainen lippu kädessään ja perässään joukko pitkätukkaisia villinnäköisiä miehiä, joilla oli käsissään tulisoihtuja, puukkoja ja pommeja.

Häntä löylytettiin armottomasti pitkissä johtavissa artikkeleissa hänen anarkismistaan, tehtiinpä sellaisiakin viittauksia, että hän muka oli tullut mielenhäiriöön. Tällainen ei ollut kapitalistisen sanomalehdistön taholta mitään uutta, kertoi Ernest meille. Hän sanoi, että näiden lehtien tapa on lähettää kertojiansa sosialistien kokouksiin ja sitten sepittää kaikenmoisia tarkoituksellisia juttuja peläten, että keskiluokka ja työväenliike saattaisivat tavalla tai toisella lähestyä toisiaan. Ja lakkaamatta Ernest kehoitti isää luopumaan taistelusta ja piiloutumaan.

Sosialistinen sanomalehdistö kuitenkin puuttui asiaan, ja pian levisi kautta lukevan työväestön tieto siitä, että kirja oli takavarikoitu. Mutta sen laajemmalle se ei levinnyt. Ja kohta senjälkeen »Appeal to Reason»-niminen sosialistinen kustannusliike tarjoutui julkaisemaan kirjan uudestaan. Isä oli hyvillään, mutta Ernest kävi levottomaksi.

»Uskokaa pois, me olemme nyt tulleet sen tuntemattoman partaalle», hän sanoi. »Merkillisiä asioita tapahtuu ympärillämme. Ne voi tuntea. Emme tiedä, mitä ne ovat, mutta niiden olemassaoloa ei voi kieltää. Koko yhteiskunta vavahtelee niiden painosta. Älkää kysykö minulta. En itsekään tiedä. Mutta sen saatte nähdä, että tästä keitoksesta syntyy jotakin sakeampaa. Se on kiteytymistilassa. Teidän kirjanne takavarikkoonottaminen on alkusoitto. Miten monta muuta kirjaa lienee otettukaan takavarikkoon? Siitä meillä ei ole pienintäkään aavistusta. Meitä ympäröi täydellinen pimeys. Meidän on mahdoton saada selkoa asioiden todellisesta tilasta. Mutta minusta tuntuu, että seuraavana numerona ohjelmassa tulee olemaan sosialistisen sanomalehdistön ja kustannusliikkeitten lakkauttaminen. Minä pelkään niin käyvän. Meidät tahdotaan kuristaa.»

Ernest näytti tuntevan tapahtumain valtimon tykytyksen tarkemmin kuin toiset sosialistit, ja kahden päivän sisällä jysähti ensimmäinen isku. »Appeal to Reason» oli viikkolehti, jonka painos nousi seitsemään ja puoleen sataan tuhanteen, lukuunottamatta tilapäisiä ylimääräispainoksia, jotka nousivat aina viiteen miljoonaan. Näiden painosten kustannukset suoritti se pienoinen joukko työläisiä, joka oli kokoontunut »Appealin» ympärille. Ensimmäinen isku tähdättiin juuri näitä ylipainoksia vastaan, ja musertava isku. Postihallitus antoi julistuksen, jossa sanottiin, että nämä ylimääräiset painokset eivät kuulu lehden varsinaisiin postitusoikeuksiin ja että niitä sentähden ei tulla postittamaan.

Viikkoa myöhemmin postihallitus julisti lehden maan rauhalle ja järjestykselle vaaralliseksi, sulkien sen kokonaan postista. Se oli kova isku sosialistiselle liikkeelle. »Appeal» ryhtyi epätoivoiseen taisteluun. Se valmistautui lähettämään lehteään kuljetusyhtiöitten välityksellä, mutta nämä kieltäytyivät. Se oli »Appealin» loppu, joskaan ei tyystin. Se valmistautui jatkamaan kirjain kustantamista. Kaksikymmentä tuhatta kappaletta isän kirjaa oli jo sitomossa ja lisää painettiin. Mutta silloin eräänä yönä aivan aavistamatta kokoontui roskajoukko, joka, Amerikan lippua liehuttaen ja isänmaallisia lauluja laulaen, sytytti tuleen »Appealin» kirjapainon hävittäen sen maan tasalle.

Siihen asti Girard, Kansasin valtiossa, oli ollut hiljainen, rauhallinen kaupunki. Koskaan siellä ei ollut sattunut mitään työväenselkkauksia. »Appeal» maksoi työväelleen tavalliset palkat, ollen todellisuudessa kaupungin tuki ja turva, sillä se antoi työtä sadoille miehille ja naisille. Tuohon roistojoukkoon kuuluvat eivät olleet Girardin asukkaita. Näytti siltä, kuin se olisi kohonnut maan uumenista palaten sinne työnsä tehtyään. Ernestin mielestä tämä tapahtuma oli tavattoman merkittävä ilmiö.

»Yhdysvalloissa on muodostumassa mustasotnia»,[1] hän sanoi. »Tämä on alkua. Ja me saamme nähdä enemmänkin sellaista. Rautakorko pöyhistyy.»

Ja sitä tietä meni isän kirja. Vähitellen saimme yhä tuntuvampia todistuksia mustasotnian olemassaolosta. Viikko viikolta yhä useampia sosialistilehtiä lakkautettiin, ja useissa tilaisuuksissa mustasotnia hävitti sosialistilehtien kirjapainot. Tietysti maan toiset sanomalehdet asettuivat hallitsevan luokan taantumukselliselle kannalle ja juurruttivat ihmisten mieliin ennakkoluuloisuutta sosialistilehtiä vastaan, jotavastoin mustasotnialaisia kuvattiin isänmaallisiksi sankareiksi ja yhteiskunnan todellisiksi pelastajiksi. Ja niin vakuuttavia olivat niiden vääristelyt, että yksin papitkin kirkoissaan eksyivät ylistämään noita raakalaisia, vaikkakin pahoittelivat sitä, että väkivaltaa täytyi käyttää.

Asiat kehittyivät hyvää vauhtia. Syysvaalit olivat tulossa, ja sosialistipuolue oli nimittänyt Ernestin kongressimiesehdokkaaksi. Hänen valituksi tulemisestaan oli olemassa hyviä toiveita. Suuri katurautatieläisten lakko San Franciscossa oli murrettu. Ja pian senjälkeen ajurien lakon kävi samalla lailla. Nämä kaksi tappiota olivat vaikuttaneet sangen tuhoisasti järjestyneeseen työväkeen. Koko Tyynen Valtameren Rannikon Ammattiliitto ja siihen kuluvat rakennustyöläisten ammattiyhdistykset olivat kannattaneet lakkolaisia, ja kaikki oli päättynyt noloon tappioon. Se oli ollut verinen lakko. Poliisit olivat kolhineet lukemattomia päitä palikoillaan; ja kuolleiden lukua oli melkoisesti lisännyt se kuularuisku, jolla lakaistiin katuja erään lakkolaisten joukkokokouksen aikana.

Se ärsytti mielet äärimmilleen. Miehet himoitsivat verta ja kostoa. Jouduttuaan häviölle omalla alueellaan he syöksyivät hankkimaan kostoa poliittisella taistelutantereella. He yhä edelleen säilyttivät ammattijärjestönsä, joka oli omansa lisäämään heidän voimaansa poliittisessa taistelussa. Ernestin valitseminen tuli päivä päivältä varmemmaksi, ammattiyhdistyksen toisensa perästä liittyessä kannattamaan sosialistien ehdokkaita. Työväki oli haltioissaan. Samalla kuin se tunkeili sosialistien kokoushuoneissa, se pysyi kuurona vanhojen puolueitten politikoitsijain laverruksille. Nämä viimeksimainitut saivat useimmiten puhua tyhjille seinille, ja milloin heillä oli suurempi kuulijakunta, valmistettiin heille tavallisesti niin kuuma vastaanotto, että heidän oli monta kertaa turvaannuttava poliisin apuun.

Ne olivat merkillisiä aikoja. Ilma väreili tapahtumista ja enteistä. Ahtaat ajat[2] olivat tulossa, johtuen kokonaisesta sarjasta hyviä vuosia; näiden kuluessa oli kerääntynyt suuret varastot kuluttamattomia tuotteita, joiden kaupaksi-saaminen ulkomailla kävi yhä vaikeammaksi. Useilla teollisuusaloilla oli lyhennetty työpäivää, useissa suurissa tehtaissa oli kokonaan seisautettu työnteko, siksi kunnes menekkiä taas avautuisi niiden tuotteille, ja työpalkkoja oli alennettu miltei kaikkialla.

Konetyöläisten lakko oli niinikään murrettu. Lakkoon oli ottanut osaa kaksisataatuhatta konetyöläistä kannattajinaan puoli miljoonaa metallityömiesten ammattiyhdistyksen jäsentä, ja verisiä melskeitä oli sattunut vähän väliä. Lakkoa murtamassa olivat työnantajain yhdistykset käyttäneet aseistettuja lakonrikkojia[3]; mustasotniat, joita oli varattu kymmeniin eri paikkoihin, olivat hävittäneet omaisuutta. Ja siitä oli seurauksena, että sataantuhanteen nouseva armeija oli komennettu liikkeelle tekemään koko jutusta peloittavan lopun. Joukko työväenjohtajia oli mestattu, koko joukko oli tuomittu vankeusrangaistuksiin ja tuhansia lakkolaisia ja johtajia oli sullottu härkäaitauksiin, missä sotamiehet kohtelivat heitä hyvin raa’asti.

Nyt oli maksettava hyvien vuosien hinta. Markkinat olivat tulvillaan tavaraa, hinnat laskeutuivat, mutta sitäkin nopeammin laskeutuivat palkat. Koko maata tärisyttivät riitaisuudet teollisuusaloilla. Työlakkoja puhkesi kaikkialla, ja missä ei lakkoja ollut, siellä kapitalistit niitä järjestivät. Sanomalehdet olivat tulvillaan uutisia väkivaltaisuuksista ja verisistä melskeistä. Ja kaikkialla näyttelivät mustasotniat osaansa. Mellakat, murhapoltot ja omaisuuden hävittäminen oli heidän varsinaisena toimenaan, ja hyvin he tekivätkin tehtävänsä. Yhdysvaltain koko armeija oli komennettu liikkeelle mustasotnian aikaansaaman yleisen metelöimisen vuoksi.[4] Kaikki kaupungit ja kylät olivat järjestään muuttuneet sotaleireiksi, ja työläisiä ammuttiin kuin koiria. Lakonrikkojia palkattiin työttömäin joukoista, ja milloin työväen ammattiyhdistysten onnistui karkoittaa lakonrikkojat, silloin lähetettiin oitis sotaväki paikalle. Kansalliskaartit olivat vielä koskematta. Toistaiseksi ei tarve vaatinut ottamaan käytäntöön tuota salaista asevelvollisuuslakia. Ainoastaan vakinaiset joukot oli komennettu toimeen. Ja tänä kauhun aikana hallitus lisäsi seisovan armeijan lukua sadalla tuhannella.

Koskaan ennen ei työväki ollut saanut sellaista löylytystä. Mahtavat teollisuusherrat, oligarkit, nyt ensikerran sekaantuivat siihen hämminkiin, minkä työnantajain liitot olivat aloittaneet. Nämä työnantajain liitot olivat itse asiassa keskiluokan hommia, ja nyt, ahtaiden aikojen hätyyttäminä ja suurten teollisuusherrain tukemina, nämä yhdistykset päättivät antaa järjestyneelle työväelle kuoliniskun. Se oli kaikkivaltias liitto, mutta olemukseltaan se ei ollut muuta kuin leijonan ja lampaan ystävyyttä, kuten keskiluokka sai katkerasti kokea.

Työväkeä kuohutti verinen viha, mutta se kukistettiin. Siitä huolimatta huono aika ei loppunut. Pankit, jotka olivat tärkeimpiä oligarkian voimia, perivät yhä lainojaan. Wall-streetin ryhmä muutti osakemarkkinat, pörssin, sellaiseksi pyörrevirraksi, missä osakkeitten arvot hupenivat mitättömiin. Ja kaikesta tästä hämmingistä ja näistä raunioista selvisi oligarkia murtumattomana, rauhallisena ja varmana. Sen vakavuus ja varmuus oli peloittava. Eikä se käyttänyt yksinomaan omia äärettömiä voimiaan, vaan käytti lisäksi Yhdysvaltain valtiorahaston koko voimaa toteuttaessaan suunnitelmiaan.

Teollisuusherrat olivat nyttemmin kääntyneet keskiluokkaa vastaan. Työnantajain liitot, jotka olivat auttaneet heitä työväen masentamisessa, joutuivat nyt itse samanlaisen kohtalon alaisiksi petollisten liittolaistensa käsissä. Välittäjäin, pienten liikemiesten ja tehtailijain kukistuessa trustit seisoivat lujina. Vieläpä enemmänkin. Ne toimivat. Ne lietsoivat tulta lietsomistaan, sillä ne osasivat käyttää myrskyä hyväkseen ja tehdä siitä rahaa. Sellaisia voittoja! Tavattomia voittoja! Ollen itse kyllin vankkoja kestämään tuulta, joka suureksi osaksi oli niiden itsensä virittämä, ne lähtivät liikkeelle ryöstämään ympärillään ajelehtivia hylkyjä. Arvot olivat käsittämättömällä tavalla kutistuneet kokoon, jota seikkaa trustit käyttivät hyväkseen lisäämällä jo ennestään suuria liikkeitään ja ulottaen toimintansa monille aivan uusille aloille – ja aina vain keskiluokan kustannuksella.

Siten vuoden 1912 kesä nopeasti joudutti keskiluokan kukistumista. Yksinpä Ernestiäkin hämmästytti asioiden nopea kehitys. Hän pudisti epäilevästi päätään, eikä hänellä ollut mitään toivoa syysvaalien suhteen.

»Ei maksa vaivaa», hän sanoi. »Meidät on lyöty. Rautakorko on jo mukana pelissä. Olin toivonut rauhallista voittoa vaaliuurnalla. Mutta olin väärässä. Wickson oli oikeassa. Meiltä tullaan ryöstämään nekin vähäiset oikeudet, mitkä meillä vielä on jäljellä; Rautakorko tulee tallaamaan meidän kasvojamme; nyt ei ole muuta jäljellä kuin verinen vallankumous. Tietysti me siinä voitamme, mutta se ajatus kammottaa minua.»

Ja siitä lähtien Ernest pani luottamuksensa kumoukseen. Siinä hän oli puolueensa edellä. Hänen sosialistitoverinsa eivät olleet hänen kanssaan samaa mieltä. He yhä vain inttivät, että voitto voitaisiin saavuttaa vaaliuurnalla. Eipä sillä, että he olisivat typertyneet. Siinä suhteessa he olivat liian kylmäverisiä ja rohkeita miehiä. Mutta he olivat epäuskoisia, siinä kaikki. Ernest ei saanut heitä vakavasti pelkäämään oligarkian lähestymistä. Hänen puheensa ja mielipiteensä kylläkin sattuivat heihin, mutta heidän itseluottamustaan se ei järkyttänyt. Heidän yhteiskunnallisen kehityksen opissaan ei ollut tilaa oligarkialle, ja sentähden muka mikään oligarkia ei voi tulla kysymykseenkään.

»Me lähetämme teidät kongressiin ja sillä hyvä», he sanoivat hänelle eräässä meidän salaisessa kokouksessamme.

»Ja kun he kuljettavat minut ulos kongressista», Ernest vastasi kylmästi, »ja panevat minut seinää vasten ja ampuvat aivot ulos päästäni – entäs sitten?»

»Silloin me rynnistämme koko voimallamme», vastasi oitis toistakymmentä ääntä.

»Silloin te syöksytte turmioon», kuului hänen tyyni vastauksensa. »Olen kuullut tuon saman virren silloin, kun keskiluokka sitä veisasi, ja missä on nyt se voima?»

  1. Mustasotnia-nimellä tarkoitettiin Venäjän häviävän hallituksen järjestämiä roistojoukkoja, jotka hätyyttivät kumouksellisia järjestöjä sekä myöskin tuhosivat omaisuutta ja panivat toimeen mellakoita siten valmistaen hallitukselle tilaisuuksia komentaa kasakat liikkeelle.
  2. Kapitalistisen järjestelmän aikana nämä ahtaat ajat olivat välttämättömiä, niin typerää kuin se onkin. Hyvät työajat aina aiheuttivat suuria onnettomuuksia, mikä tietysti johtui ylenpalttisista kuluttamattomista varastoista, joita kertyi hyvinä vuosina.
  3. Lakonrikkojat olivat tarkoituksiltaan, toiminnaltaan ja kaikissa muissakin suhteissa paitsi nimeltään kapitalistien yksityistä sotaväkeä. Ne olivat hyvin järjestettyjä ja aseistettuja ja aina valmiina lähetettäviksi siihen osaan maata, missä milloinkin työlakko oli murrettavana. Sen ajan kuvaavimpia ilmiöitä on kuuluisa lakonrikkojain komentaja Farley, joka vuonna 1906 vei poikki mantereen New Yorkista San Franciscoon 2,500 miestä, jotka oli täydellisesti aseistettu ja varustettu lakon murtamista varten. Tämä laiton teko tietysti jäi rankaisematta, ja se on omansa osoittamaan, miten täydellisesti oikeuslaitos oli rahavallan käsissä.
  4. Mustasotnia, vaikkakin nimeltään venäläinen, oli sellaisenaan puhtaasti amerikkalainen ilmiö. Se muodostui kapitalistien salaisista asiamiehistä työväen taistelujen aikana yhdeksännellätoista vuosisadalla. Niin pätevä asiantuntija kuin Yhdysvaltain työasiamies Carroll D. Wright lausui kirjassaan »The Battles of Labor» (Työtaistelut), että »muutamien suurten historiallisten työlakkojen aikana työnantajat itse ovat panneet toimeen väkivaltaisuuksia». Myöhemmin näistä samaisista mustasotnialaisista muodostui tuo oligarkian kamala ase, provokaattorit.