Rautakorko: Yhdeksäs luku

Kahdeksas luku

Yhdeksäs luku. Haaveilijan matematiikkaa. Kirjoittanut Jack London

Kymmenes luku

Sen hämmennyksen vallitessa, minkä hänen paljastuksensa oli aiheuttanut, Ernest alkoi jälleen puhua.

»Te olette sanoneet, kymmenkunta teistä tänä iltana, että sosialismi on mahdottomuus. Te olette vakuuttaneet, että se on mahdottomuus; suokaa minun vuorostani osoittaa, että se on välttämättömyys. Ei ainoastaan se ole välttämätöntä, että te pikkukapitalistit häviätte näyttämöltä, vaan niinikään välttämätöntä on suurten kapitalistien ja trustien häviäminen. Muistakaa, että kehityksen virta ei koskaan käänny takaperin. Se juoksee yhä eteenpäin, ja se juoksee kilpailusta ryhmitykseen, pienestä ryhmityksestä isoon ryhmitykseen ja isoista ryhmistä jättiläisryhmiin, ja se juoksee sosialismiin, joka on kaikkein suurenmoisin ryhmitys.

»Te sanotte, että minä haaveilen. Hyvä on. Minä esitän teille haaveitteni matematiikan; ja jo etukäteen haastan teidät osoittamaan, missä suhteessa minun laskuni eivät pidä paikkaansa. Tulen osoittamaan, miksi kapitalistisen järjestelmän kukistuminen on välttämätön. Mutta malttakaa mielenne, jos teistä alussa tuntuu, että poikkean asiasta.

»Ottakaamme ensiksikin tarkasteltavaksemme joku erityinen teollisuus, ja heti kun minä sanon jotakin sellaista, jota ette hyväksy, tehkää hyvin ja keskeyttäkää minut. Ajatelkaamme esimerkiksi kenkätehdasta. Tehdas valmistaa nahasta kenkiä. Olettakaamme, että sillä on sadan dollarin arvosta nahkaa. Se kulkee tehtaan läpi muuttuen kengiksi, joiden arvo on, sanokaamme, kaksisataa dollaria. Mitä on tapahtunut? Nahan arvo on lisääntynyt sadalla dollarilla. Miten se lisääntyminen tapahtui? Katsotaanhan.

»Pääoma ja työ koroittivat tuon nahan arvoa sadalla dollarilla. Pääoma pani puolestaan tehtaan, koneet ja suoritti tuotantokustannukset. Työ pani puolestaan itsensä. Pääoman ja työn yhteisvaikutuksesta arvo kohosi sadalla dollarilla. Oletteko kaikki tähän saakka samaa mieltä?»

Miehet pöydän ympärillä nyökäyttivät myöntävästi päitään.

»Työ ja pääoma tuotettuaan tämän sata dollaria ryhtyvät jakamaan sitä keskenänsä. Mutta sivuuttaen ne murtoluvut, joilla tätä jakoa tilastoissa määritellään, käyttäkäämme kokonaislukuja. Pääoma ottaa omana osuutenaan viisikymmentä dollaria, ja työ saa palkkoina toisen viisikymmentä. Me emme tahdo tässä käydä riitelemään jaosta. Mutta varma on, että osapuilleen näin tapahtuu tämä jako. Ja otettakoon huomioon, että se, mikä on totta tällä erityisellä teollisuusalalla, pitää paikkansa kaikkiin teollisuuksiin nähden. Vai kuinka?»

Ja taaskin koko seurue myönsi niin olevan.

»No niin, otaksukaamme, että työläiset saatuaan viisikymmentä dollariansa tahtoisivat ostaa noita samoja kenkiä. He voisivat ostaa ainoastaan viidenkymmenen dollarin arvosta. Se on selvä, eikö niin?

»Ja sitten me siirrymme tästä erikoisalasta teollisuustuotantoon ylimalkaan, joka käsittää nahan, raaka-aineet, kuljetuksen, myynnin ja kaikki. Sanokaamme, että varallisuuden tuotanto Yhdysvalloissa vuosittain nousee neljääntuhanteen miljoonaan dollariin. Tuotanto siis on neljätuhatta miljoonaa. Kuinka paljon tästä työväki voi ostaa takaisin? Kaksituhatta miljoonaa. Tästä kai ei tarvitse keskustella? Ja sitäpaitsi minun numeroni ovat lieviä. Sillä tuhannet kapitalistiset metkut vaikuttavat, että työläiset eivät voi ostaa takaisin puoltakaan kokonaistuotannosta.

»Mutta palataksemme asiaan sanomme, että työväki ostaa takaisin kahdellatuhannella miljoonalla dollarilla. Ja selvä järki sanoo, että työväki siis voi kuluttaa ainoastaan kahdentuhannen miljoonan arvosta, joten jäljelle jää kaksituhatta miljoonaa, mitä työväki ei voi lunastaa eikä kuluttaa.»

»Työväki ei kuluta edes noita kahtatuhatta miljoonaa», huomautti mr Kowalt. »Jos se kuluttaisi, ei sillä olisi talletuksia säästöpankeissa.»

»Työväen talletukset säästöpankeissa eivät todellisuudessa ole muuta kuin vararahasto, jota kulutetaan sitä mukaa kuin sitä karttuu. Ne säästöt ovat vanhainpäiväin, sairauden, tapaturmien ja hautauskustannusten varalta. Ne ovat itse asiassa vain leipäpala, joka pannaan talteen seuraavana päivänä syötäväksi. Epäilemättä työväki kuluttaa koko sen tuotannon, minkä se saa irti palkkarahoillaan.

»Kaksituhatta miljoonaa jää pääoman osalle. Kuluttaako sitten pääoma sen jäännöksen, mikä sille jää suoritettuaan kustannukset? Kuluttaako pääoma koko tuon kaksituhatta miljoonaa?»

Ernest pysähtyi hetkeksi jättäen kysymyksensä läsnäolevain vastattavaksi. He pudistivat päitään.

»En tiedä sitä», sanoi eräs heistä avomielisesti.

»Tietysti tiedätte», jatkoi Ernest. »Ajatelkaahan vain. Jos pääoma kuluttaisi osansa, ei pääoman kokonaissumma voisi lisääntyä. Se pysyisi aina yhtä suurena. Jos tarkastatte Yhdysvaltain taloudellista historiaa, niin huomaatte, että pääoman yleissumma on yhtä mittaa kohonnut. Siis pääoma ei kuluta osaansa. Muistatteko sen ajan, jolloin Englannilla oli niin paljon meidän rautateittemme obligatsioneja? Vuosien vieriessä me olemme lunastaneet nuo obligatsionit. Mitä se merkitsee? Se merkitsee, että meidän pääomamme kuluttamaton osa osti takaisin nuo velkakirjat. Mitä merkitsee se tosiasia, että tänä päivänä Yhdysvaltamme kapitalistit omistavat tuhansien miljoonien dollareitten arvosta Meksikon, Venäjän, Italian, Kreikan valtionobligatsioneja? Se merkitsee, että nuo tuhannet miljoonat dollarit muodostavat osan siitä ylijäämästä, mitä kapitaali ei ole kuluttanut. Ja sitäpaitsi aina kapitalistisen järjestelmän alkuajoista saakka kapitaali ei ole milloinkaan kuluttanut koko osaansa.

»Ja nyt me tulemme asian ytimeen. Neljäntuhannen miljoonan arvosta tuotetaan varallisuutta Yhdysvalloissa vuosittain. Työväki ostaa takaisin ja kuluttaa kaksituhatta miljoonaa. Siitä siis jää aikamoinen jäännös kuluttamatta, kun kapitaali ei kuluta niitä kahtatuhatta miljoonaa. Mihin joutuu tämä jäännös? Mitä sillä voidaan tehdä? Työväki ei voi sitä kuluttaa, sillä se on jo käyttänyt kaikki palkkarahansa. Kapitaali ei voi käyttää siitä enempää kuin se jo on käyttänyt. Mihin joutuu tämä jäännös? Mitä sillä tehdään?»

»Se myydään ulkomaille», ehätti mr Kowalt sanomaan.

»Niin juuri», myönsi Ernest. »Juuri tästä jäännöksestä johtuu, että me tarvitsemme ulkomaisia markkinoita. Se myydään ulkomaille. Se on myytävä sinne. Ainoastaan siten voimme päästä siitä erilleen. Ja tuosta käyttämättömästä ylijäämästä, joka lähetetään ulkomaille, muodostuu meidän n. s. suotuisa kauppabalanssimme. Olemmeko siitä kaikin yhtä mieltä?»

»Minun mielestäni on ajan hukkaa pohtia näitä kaupan aakkosia, sanoi mr Calvin kuivasti. »Me kaikki ymmärrämme ne.»

»Ja juuri näillä aakkosilla, joita olen niin juurta jaksain käsitellyt, aion hämmästyttää teidät», vastasi Ernest. »Niissä se ydin piilee. Ja minä hämmästytän teidät heti paikalla. Kas näin.

»Yhdysvallat on kapitalistinen valtakunta, joka on kehittänyt tulolähteitään. Johtuen kapitalistisesta tuotantojärjestelmästä sillä on kuluttamaton ylijäämä, josta sen on päästävä erilleen, ja siitä on koetettava vapautua ulkomailla.^[1] Ja samaa kuin Yhdysvalloista on sanottava jokaisesta kapitalistisesti kehittyneestä maasta. Jokaisella sellaisella maalla on kuluttamaton ylijäämänsä. Älkää unohtako, että ne ovat jo käyneet kauppaa keskenään ja että tämä ylijäämä on yhä vain olemassa. Työväki kaikissa näissä maissa on kuluttanut palkkansa eikä voi ostaa enempää. Samoin kapitaali kaikissa noissa maissa on käyttänyt tästä ylijäämästä sen verran kuin se luonteensa mukaisesti voi käyttää. Ja yhä vain on ylijäämä. Ne eivät voi työntää noita jäljellejääneitä varastoja toisilleen. Miten ne siis pääsevät niistä erilleen?»

»Myyvät ne sellaisiin maihin, joiden tuotantoa ei vielä ole kehitetty», sanoi mr Kowalt.

»Aivan niin. Minun todistelutapani, katsokaahan, on niin yksinkertainen, että teidän ajatuksenne juoksevat minun sanojeni edellä. Ja sitten seuraava askel. Otaksukaamme, että Yhdysvallat lähettävät ylituotantonsa johonkin sellaiseen maahan, jonka teollisuus ei ole kehittyneellä kannalla, kuten esim. Brasiliaan. Mitä sitten Yhdysvallat saavat vuorostaan Brasilialta?»

»Kultaa», sanoi mr Kowalt.

»Mutta maailmassa on vain rajoitettu määrä kultaa, eikä sitä ole paljon», muistutti Ernest.

»Kultaa arvopaperien, velkakirjojen y. m. s. muodossa», muutti mr Kowalt edellistä huomautustaan.

»Jo sattui», sanoi Ernest. »Brasiliasta Yhdysvallat vuorostaan saavat velkakirjoja ja arvopapereita. Ja mitä se merkitsee? Se merkitsee, että Yhdysvallat tulevat saamaan haltuunsa rautateitä, kaivantoja ja maita Brasiliassa. Ja mitä siitä vuorostaan seuraa?»

Mr Kowalt mietti ja pudisti päätään.

»Minä sanon teille», jatkoi Ernest. »Se merkitsee, että Brasilian teollisuutta aletaan kehittää. Ja sitten seuraava askel. Kun Brasilia kapitalistisen järjestelmän vallitessa on kehittänyt teollisuutensa, tulee sille itselleen kasaantumaan kuluttamattomia varastoja. Voiko se päästä eroon tuosta ylijäämästä lähettämällä sen Yhdysvaltoihin? Ei suinkaan, sillä Yhdysvalloilla itsellään on kädet täynnä ylituotantoa. Voivatko Yhdysvallat samoinkuin aikaisemminkin päästä ylijäämästään lähettämällä sen Brasiliaan? Eivät, sillä Brasilialla on nyt itsellään liikatuotantoa.

»Mitä seuraa siitä? Niin, se merkitsee, että Yhdysvaltain ja Brasilian on etsittävä markkinoita sellaisissa maissa, joiden teollisuus ei ole vielä kehittynyt. Mutta toiselta puolen sellainen ylituotannon purkaminen johonkin alkuperäisellä taloudellisella kannalla olevaan maahan jouduttaa ja tekee välttämättömäksi sen maan kapitalistisen kehityksen. No niin, herrat, seuratkaa minua. Meidän maapallomme on vain niin ja niin suuri. Maailmassa on vain niin ja niin monta maata. Mitä tulee tapahtumaan silloin, kun jok’ikinen maailman maa aina kaikkein pienimpään saakka seisoo kaikkia toisia vastassa iso ylijäämä kuluttamatonta teollisuutta varastohuoneissaan?»

Hän pysähtyi hetkeksi tarkastelemaan kuulijoitaan. Heidän ällistyksensä näytti huvittavalta. Ernest oli esityksellään loihtinut heidän eteensä kuvan ja avannut heidän silmänsä näkemään sen. He näkivät sen, ja se täytti heidän mielensä pelolla.

»Me aloitimme aakkosista, mr Calvin», sanoi Ernest salamyhkäisesti. »Ja minä esitän teille loputkin aakkoset. Se on hyvin yksinkertaista. Ja siinä piilee sen voima. Te varmaankin haudotte mielessänne vastausta. Miten te siis arvelette käyvän sitten, kun kaikissa maailman maissa on kuluttamaton ylijäämä? Mikä perii silloin teidän kapitalistisen järjestelmänne?»

Mutta mr Calvin pudisti epäröivänä päätään. Hän nähtävästi kulki Ernestin jälkiä takaisinpäin etsien virhettä hänen todistelustaan.

»Sallikaa minun käydä kanssanne toistamiseen läpi tuo keskustelu», sanoi Ernest. »Me aloitimme erikoisesta teollisuusalasta, kenkätehtaasta. Me huomasimme, että yhdistyneen tuotannon jako tapahtui siellä samassa järjestyksessä kuin se tapahtuu ylimalkaan kaikilla teollisuusaloilla. Me huomasimme, että työväki voi lunastaa palkoillaan ainoastaan niin ja niin paljon tuotetuista tavaroista ja että pääoma ei kuluta kaikkea jäljellejäänyttä tuotantoa. Me näimme, että kun työväki oli ostanut koko palkallaan ja pääoma käyttänyt sen verran kuin se tarvitsi, jäi vielä jäljelle kuluttamaton jäännös. Me sovimme siitä, että tämä ylijäämä voitiin kuluttaa ainoastaan siten, että se lähetettiin ulkomaisille markkinoille. Ja me sovimme niinikään siitä, että tämän ylituotannon siirtäminen johonkin toiseen maahan vaikuttaa sen, että kysymyksessäolevan maan teollisuus alkaa kehittyä kapitalistiseen malliin ja että lyhyen ajan kuluessa kysymyksessäolevassa maassa itsessään syntyy ylituotantoa. Me seurasimme edelleen tätä kehitystä kaikissa maailman maissa, kunnes tulimme siihen, että jokainen maa tuottaa joka vuosi ja joka päivä kuluttamattoman ylijäämän, jota se ei voi enää saada kaupaksi missään maassa. Ja nyt minä kysyn teiltä toistamiseen, mitä meidän on tehtävä tuolla ylijäämällä?»

Vieläkään ei kukaan vastannut.

»Mr Calvin?» kysäisi Ernest.

»Se riittää minulle», tunnusti mr Calvin.

»En ole ikinä aavistanut mitään sellaista», sanoi mr Asmunsen. »Ja todellakin se näyttää selvältä kuin päivä.»

Tällöin ensikerran kuulin selitettävän Karl Marxin^[2] oppia yliarvosta, ja Ernest oli tehnyt sen niin helppotajuisesti, että minäkin istuin hämmästyneenä ja mykistyneenä paikoillani.

»Osoitan teille keinon, kuinka tuosta ylijäämästä päästään eroon», sanoi Ernest. »Heittäkää se mereen. Heittäkää joka vuosi tuhansien miljoonien dollarien arvosta kenkiä, vehnää, vaatteita ja muita kauppatavaroita mereen. Eikö asia ole sillä korjattu?»

»Epäilemättä se siten tulee korjatuksi», vastasi mr Calvin. »Mutta on hullunkurista, että te puhutte tuolla tavoin.»

Ernest hyökkäsi hänen kimppuunsa nuolen nopeudella.

»Onko tuo hullunkurisempaa kuin se, mihin te pyritte, te koneensärkijä, joka tahtoisitte palata vedenpaisumuksen aikuisten esi-isäinne kannalle? Mitä te ehdotatte keinoksi, jonka avulla kävisi päinsä päästä eroon tuosta ylituotannosta? Te haluaisitte ratkaista sen kysymyksen vaatimalla, että ei ole tuotettava yli tarpeen. Ja miten te sitten voisitte välttää ylituotannon syntymisen? Palaamalla alkuperäisiin tuotantomuotoihin, jotka ovat siksi hajanaisia, järjettömiä ja haaskaavia, että liikatuotantoa ei voisi syntyä.»

Mr Calvin rykäisi ja nielaisi. Isku oli sattunut keskelle otsaa.

»Te olette oikeassa», sanoi hän. »Tunnustan joutuneeni kiinni. Se on hullunkurista. Mutta meidän täytyy tehdä jotakin. Se on kysymys elämästä ja kuolemasta meille keskiluokalle. Me emme mielisuosiosta häviä. Me todellakin ennemmin palaamme esi-isiemme hankaloihin ja epäkäytännöllisiin tapoihin. Me johdamme teollisuuden sen trustin-edelliselle kehityskannalle. Me särjemme koneet, ja mitä te mahdatte meille?»

»Mutta te ette voi särkeä koneita», vastasi Ernest. »Te ette voi pyörtää takaisin kehityksen virtaa. Teitä vastassa on kaksi suurta valtaa, joista kumpainenkin on voimakkaampi kuin teidän keskiluokkanne. Suuret kapitalistit, trustit lyhyesti sanottuna, eivät salli teidän kääntyä takaisin. Ne eivät salli teidän särkeä koneita. Ja vielä suurempi ja mahtavampi kuin trustit on työväki. Se ei anna teidän särkeä koneita. Maailman omistus samoin kuin koneidenkin lepää trustien ja työväen käsissä. Siinä on taistelun rintama. Kumpainenkaan puoli ei halua koneiden hävittämistä. Mutta kumpainenkin puoli tahtoo omistaa koneet. Eikä keskiluokalla tässä taistelussa ole mitään paikkaa. Keskiluokka on kääpiö kahden jättiläisen välissä. Ettekö te huomaa, keskiluokan poloiset jäsenet, että olette myllynkivien välissä ja että jauhaminen jo on täydessä käynnissä.

»Olen todistanut teille kylmillä numeroilla kapitalistijärjestelmän välttämättömän kukistumisen. Kun jokaisessa maassa on kuluttamaton ja kaupaksikäymätön ylijäämä, silloin kapitalistinen järjestelmä romahtaa maahan sen peloittavan voittojen rakennuksen kera, minkä se itse on pystyttänyt. Ja sinä päivänä ei koneita tuhota. Silloin taistellaan koneiden omistamisesta. Jos työväki pääsee voitolle, on teidän kohtalonne helppo. Yhdysvallat ja koko maailma tulee silloin astumaan uuteen suurenmoiseen aikakauteen. Sen sijasta, että koneet ruhjoisivat ihmisiä, tulee elämä niiden kautta kauniimmaksi ja jalommaksi. Te, tuhotun keskiluokan jäsenet, yhdessä työläisten kanssa – silloin ei tule olemaan muita kuin työläisiä – tulette tasa-arvoisiksi näiden ihmeellisten koneiden tuotteista. Ja me kaikki yhdessä tulemme rakentamaan vielä ihmeellisempiä koneita. Eikä silloin enää tule olemaan kuluttamatonta ylituotantoa, sillä liikevoittoa ei silloin enää ole olemassakaan.»

»Mutta otaksukaammepa, että trustit pääsisivät voitolle tässä taistelussa koneiden ja maailman herruudesta», virkkoi mr Kowalt.

»Silloin», vastasi Ernest, »teidät ja työväen ja meidät kaikki tallaa rautakoroillaan sellainen hirmuvalta, jonka vertaista ihmiskunnan historia ei tunne. Sille hirmuvallalle tosiaankin sopii nimeksi Rautakorko.»^[3]

Syntyi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä pöydän ympärillä istuvat miehet miettivät mielessään päin jos toisinkin.

»Mutta tämä teidän sosialisminne on unelma», sanoi mr Calvin ja kertasi sanan »unelma».

»Näytän teille sitten jotakin, mikä ei ole unelma», virkkoi Ernest. »Ja sitä ’jotakin’ minä sanon oligarkiaksi. Te sanotte sitä plutokratiaksi, rahavallaksi. Mutta me molemmat tarkoitamme samaa asiaa, nim. suurkapitalisteja ja trusteja. Tarkastakaamme kenen käsissä valta on tänä päivänä. Ja sitä varten meidän on pidettävä silmällä yhteiskuntamme luokkajaoitusta.

»Yhteiskunnassa on kolme suurta luokkaa. Ensiksi tulee plutokratia, jonka muodostavat rikkaat pankkiirit, rautatiekuninkaat, suurliikkeiden johtajat ja trustiparoonit. Toinen järjestyksessä on keskiluokka, teidän luokkanne, jonka muodostavat farmarit, kauppiaat, pikkutehtailijat ja vapaiden ammattien harjoittajat. Ja kolmantena järjestyksessä tulee minun luokkani, proletaarit, köyhälistö, jonka muodostavat palkkatyöläiset.^[4]

»Teidän täytyy myöntää, että rikkauksien omistaminen määrää todelliset voimasuhteet Yhdysvalloissa tänä päivänä. Miten jakautuu maamme varallisuus näiden kolmen luokan kesken? Kas tässä numerot. Plutokratia omistaa kuusikymmentäseitsemäntuhatta miljoonaa dollaria. Ja vaikka kaikista eri toimialoilla olevista henkilöistä Yhdysvalloissa ainoastaan yhdeksän tuhannesosaa kuuluu rahaylimystöön, niin tämä rahaylimystö omistaa seitsemänkymmentä prosenttia koko maan varallisuudesta. Keskiluokka omistaa neljäkolmattatuhatta miljoonaa. Eri toimialoilla se on edustettuna yhdeksälläkolmatta prosentilla, jotka omistavat viisikolmatta prosenttia koko varallisuudesta. Jäljellä on proletariaatti. Se omistaa neljätuhatta miljoonaa. Eri toimialoilla sen edustajia on seitsemänkymmentä prosenttia; ja proletariaatti omistaa neljä prosenttia koko varallisuudesta. Kenen käsissä on valta, hyvät herrat?»

»Teidän omien laskujenne mukaan meidän luokkamme on voimakkaampi kuin työväenluokka», huomautti mr Asmunsen.

»Se, että te sanotte meidän luokkaamme heikoksi, ei tee teitä sen vahvemmiksi plutokratian voiman edessä», sanoa sukaisi Ernest. »Ja sitäpaitsi en ole vielä lopettanut esitystäni. On olemassa valta, vielä mahtavampi kuin varallisuus, ja se on mahtavampi sen tähden, että sitä ei voida ottaa pois. Meidän voimamme, proletariaatin voima, on meidän lihaksissamme, meidän käsissämme, joilla me ojennamme vaalilippumme, meidän sormissamme, joilla voi liikuttaa liipaisinta. Tätä voimaa ei voi kukaan meiltä nujertaa. Se on elämän oleellinen ominaisuus, se on se voima, joka on rikkauksia mahtavampi ja jota rikkaudet eivät voi riistää. Mutta teidän voimanne on pideltävissä. Se voidaan teiltä ottaa. Nyt jo plutokratia sitä teiltä ottaa. Vihdoin viimein se tulee ottamaan sen teiltä kokonaan. Ja silloin te lakkaatte olemasta keskiluokka. Te laskeudutte meidän tasollemme. Teistä tulee proletaareja. Ja merkillisintä kaikesta tulee olemaan, että te lisäätte meidän voimaamme. Me toivotamme teidät tervetulleiksi, veljet, ja taistelemme rinnatusten ihmisyyden asian puolesta.

»Työväellä nähkääs ei ole sanottavasti mitään menetettävänä. Sen osana maan varallisuudesta ovat pitovaatteet, talous- ja huonekalut ja joskus, mutta hyvin harvoissa tapauksissa, velaton koti. Mutta teillä on todellista omaisuutta neljäkolmattatuhatta miljoonaa, ja sen tulee plutokratia teiltä riistämään. Tietysti on olemassa se mahdollisuus, että proletariaatti ehtii ennen sitä. Ettekö näe asemaanne, hyvät herrat? Keskiluokka on turvaton karitsa leijonan ja tiikerin välissä. Jos toinen ei teitä saavuta, niin toinen varmasti saavuttaa. Ja jos plutokratia ennättää ensiksi, niin on vain ajankysymys, milloin proletariaatti saavuttaa plutokratian.

»Eikä edes nykyinen varallisuutenne ole teidän voimanne oikea mitta. Teidän varallisuutenne tällä hetkellä on ainoastaan tyhjä kuori. Ja siitä juuri johtuu teidän heikko huutonne: ’Palatkaamme esi-isäimme aikoihin.’ Te tunnette oman voimattomuutenne. Te tiedätte, että voimanne on tyhjä kuori. Ja minä todistan teille sen tyhjyyden.

»Mitä valtaa on farmareilla? Enemmän kuin toiset puolet ovat todellisuudessa orjia, sen tähden että he ovat pelkkiä vuokraajia tai heidän maatilansa ovat velkojen panttina. Ja orjia he kaikki ovat siihen katsoen, että nyt jo trustit omistavat tai vallitsevat (joka muuten merkitsee aivan samaa) – omistavat ja vallitsevat kaikkia maantuotteiden kaupan välineitä, kuten jäähuoneita ja -vaunuja, rautateitä, elevaattoreita ja höyrylaivalinjoja. Ja sen lisäksi trustit vallitsevat itse markkinoita. Kaiken tämän suhteen farmarit ovat voimattomia. Mitä taas tulee heidän poliittiseen valtaansa, palaan siihen myöhemmin samassa yhteydessä, kun tulen puhumaan koko keskiluokan hallinnollisesta ja poliittisesta vallasta.

»Päivä päivältä trustit tukahduttavat farmareita niinkuin ne tekivät mr Calvinille ja muille karjanhoitajille. Ja päivä päivältä tukahdutetaan kauppiaita samalla tavalla. Muistatteko, miten tupakkatrusti tukahdutti yksistään New Yorkissa yli neljäsataa tupakkamyymälää kuuden kuukauden kuluessa? Missä ovat kivihiilikenttien entiset omistajat? Te tiedätte minun tarvitsematta sanoa, että rautatietrusti omistaa tai vallitsee kaikkia kovan ja pehmeän hiilen kenttiä. Eikö öljytrusti omista parikymmentä valtamerilinjaa? Eikö se niinikään vallitse kupariteollisuutta, puhumattakaan sen yhteydessä toimivasta sulattotrustista? Yhdysvalloissa on tänä iltana kymmenentuhatta kaupunkia, joita valaisevat öljytrustiin kuuluvat kaasu- ja sähköyhtiöt. Ja yhtä monessa kaupungissa ja niiden etukaupungeissa kaikki sähkörautatiet ovat öljytrustin käsissä. Pikkukapitalistit, jotka ennen olivat osallisina näissä tuhansissa liikeyrityksissä, ovat kadonneet. Te tiedätte sen. Ja samaa tietä tulette tekin menemään.

»Pikkutehtailijan laita on sama kuin farmarinkin. Ja pikkutehtailijat ja farmarit ovat vaipuneet läänityslaitoksen aikaiseen torpparuuteen. Ja mitä sitten ovat vapaiden ammattien harjoittajat ja taiteilijat muuta kuin juhtia kaikissa muissa suhteissa paitsi nimellisesti, kun taas politikoitsijat ovat juoksupoikia. Miksi te, mr Calvin, puuhailette yöt ja päivät järjestääksenne farmareita yhdessä muun keskiluokan kanssa poliittiseksi puolueeksi? Siksi, että vanhojen puolueiden politikoitsijat eivät tahdo olla missään tekemisissä teidän homehtuneiden aatteittenne kanssa; ja haluttomia he ovat sen tähden, että he, kuten minä jo sanoin, ovat plutokratian juoksupoikia ja hovipalvelijoita.

»Sanoin, että vapaiden ammattien harjoittajat ja taiteilijat ovat rahaylimystön mökkiläisiä. Mitä muuta he olisivat? Kaikki tyynni professorit, papit, sanomalehdentoimittajat palvelevat plutokratiaa, ja heidän toimintansa rajoittuu sellaisten aatteiden ja käsitysten levittämiseen, jotka joko eivät ole vahingollisia rahaylimystölle tai ovat suorastaan sitä kiittäviä ja pönkittäviä. Milloin he vain ryhtyvät julistamaan sellaisia aatteita, jotka vahingoittavat rahavaltaa, he menettävät toimensa, jolloin he, jos eivät ole varustautuneet pahojen päivien varalta, vaipuvat proletariaattiin ja menehtyvät tai heistä tulee työväenagitaattoreita. Älköönkä unohdettako, että juuri sanomalehdistö, saarnastuoli ja yliopisto muodostavat yleisen mielipiteen, määräävät kansakunnan ajatussuunnan. Ja taiteilijat taas: he palvelevat rahaylimystön turmeltunutta ja saastaista makua.

Mutta kaiken kaikkiaan, raha ei itsessään ole todellinen valta. Se on vallan edellytys, ja valta on hallinnollista. Kuka vallitsee hallitusta tänä päivänä? Proletariaattiko, jonka kaksikymmentä miljoonaa jäsentä puuhailee hyödyllisissä töissä? Teitä naurattaa jo sellainen kysymyskin. Entä keskiluokka kahdeksine miljoonine jäsenineen? Ei enempää kuin proletariaattikaan. Kuka sitten vallitsee hallitusta? Rahaylimystö, johon ei kuulu enempää kuin neljännesmiljoona toimivia jäseniä. Mutta rahaylimystö kokonaisuudessaan ei sitä tee, vaikka se suorittaisikin ratsupalvelusta. Hallitusta todellisuudessa vallitsee plutokratian äly, joka äly on kokoonpantu seitsemästä^[5] pienestä ja mahtavasta ryhmästä. Eikä ole unohdettava, että nämä ryhmät nykyään muodostavat yhtenäisen renkaan.

»Sallikaa minun osoittaa yksi ainoa niistä, rautatieryhmä. Sen palveluksessa on neljäkymmentä tuhatta asianajajaa, jotka valvovat sen etuja tuomioistuinten edessä. Se antaa lukemattomia vapaapilettejä tuomareille, pankkiireille, sanomalehdentoimittajille, papeille, yliopistomiehille, valtioitten lainlaatijakuntain jäsenille ja kongressimiehille. Se ylläpitää loistavia ja ylellisiä »lobbyja»^[6] jokaisen valtion hallituskaupungissa ja Washingtonissa. Ja maamme kaikissa kaupungeissa ja kauppaloissa sillä on palveluksessaan ääretön armeija kätyreitä ja pikkupolitikoitsijoita, joiden varsinaisena tehtävänä on olla läsnä nimityskokouksissa, tuppautua lautakuntiin, lahjoa tuomareita ja joka suhteessa valvoa sen etuja.^[7]

»Hyvät herrat, minä olen kuvannut ainoastaan yhtä näistä seitsemästä ryhmästä, jotka muodostavat plutokratian aivot, sen älyn.^[8] Teidän kahteenkymmeneenneljään miljaardiin dollariin nouseva omaisuutenne ei anna teille poliittista valtaa viidenkolmatta sentin edestä. Se on tyhjä kuori, ja pian se kuorikin otetaan teiltä pois. Plutokratialla on käsissään kaikki valta tänä päivänä. Se laatii lait, sillä onhan sillä hallussaan senaatti, kongressi, tuomioistuimet ja valtioiden lainlaatijakunnat. Eikä sillä hyvä. Lakien taakse tarvitaan toimeenpaneva valta. Tänä päivänä plutokratia laatii lait, ja niitä toimeenpanemassa sillä on käytettävänään poliisi, armeija, laivasto ja vihdoin kansalliskaarti, johon me kaikki kuulumme, te, minä ja kaikki muut.»

Sen perästä ei enää paljon keskusteltu ja pian päivällinen päättyi. Vieraat jättelivät hyvästi allapäin ja hiljaisin äänin. Näytti melkein siltä, kuin heitä olisi peloittanut kuva, minkä olivat nähneet.

»Asema todellakin on vakava», sanoi mr Calvin Ernestille. »Eikä minulla ole juuri mitään muistuttamista teidän kuvaustanne vastaan. Olen eri mieltä teidän kanssanne ainoastaan mikäli on kysymys keskiluokan perikadosta. Me tulemme säilyttämään olemassaolomme, ja me kukistamme trustit.»

»Ja palaamme esi-isiemme kannalle», jatkoi Ernest hänen lausettaan.

»Vaikkapa niinkin», vastasi mr Calvin juhlallisen vakavasti. »Käsitän kyllä, että se on tavallaan jonkinlaista koneitten särkemistä ja että se on typerää. Mutta elämähän kokonaisuudessaan on typerää meidän päivinämme. Ja kaikessa tapauksessa meidän koneensärkemisemme on sentään käytännöllistä ja mahdollista, jota teidän haaveenne eivät ole. Teidän sosialistinen haaveenne on – niin, se on haave. Me emme voi seurata teitä.»

»Soisin teidän tuntevan hiukan enemmän kehitystä ja yhteiskuntaoppia», sanoi Ernest vakavasti heidän kätellessään hyvästiksi. »Se säästäisi meiltä monta ikävyyttä.»

1. Theodore Roosevelt, joka oli Yhdysvaltain presidenttinä muutamia vuosia ennen näitä tapauksia, antoi seuraavan virallisen julistuksen: »Tavaroiden osto ja myynti täytyy saattaa sellaiseen suhteeseen keskenään, että Yhdysvaltain ylituotanto voidaan myydä ulkomaille tyydyttävillä ehdoilla.» Ja tällä ylituotannolla hän tietysti tarkoitti sitä kapitalistisen järjestelmän voitto-osinkoa, mitä kapitalistit eivät kyenneet kuluttamaan. Samoihin aikoihin senaattori Mark Hanna sanoi: »Yhdysvalloissa on varallisuuden vuotuinen tuotanto kolmatta osaa suurempi kuin kulutus.» Niinikään eräs toinen senaattori, Chauncey Depew, lausui: »Amerikan kansa tuottaa vuosittain kahdentuhannen miljoonan dollarin arvosta enemmän varallisuutta kuin se kuluttaa.»
2. Karl Marx – sosialismin kuuluisimpia neroja. Saksan juutalainen syntyperältään ja John Stuart Millin aikalainen. Meistä tuntuu uskomattomalta, että saattoi kulua niin kauan, ennenkuin hänen taloudelliset oppinsa tulivat yleisemmin tunnustetuiksi, johon mennessä aikakauden hyväksytyt ajattelijat ja oppineet häntä ivailivat. Marx karkoitettiin synnyinmaastaan ja kuoli maanpakolaisena Englannissa.
3. Mikäli tiedetään, käytettiin tätä nimitystä ensikerran tässä tilaisuudessa.
4. Yhdysvaltain asukasluku jakaantui Lucien Sanialin laatiman tilaston mukaan v. 1900 tämän luokituksen jälkeen seuraavasti: »Plutokraattien luokka 250,251, keskiluokka 8,429,845 ja proletariaatti 20,393,137.»
5. Vielä 1907 arveltiin olevan yksitoista ryhmää, jotka pitivät käsissään tämän maan herruutta, mutta tämä luku pieneni sen kautta, että viisi rautatieyhtiötä sulautui yhdeksi kaikkia rautateitä vallitsevaksi ryhmäksi. Nämä viisi yhteensulautunutta ryhmää raha-asioitsijoineen ja poliittisine liittolaisineen olivat: (1) James J. Hill, Pohjoislännen rautatiekuningas; (2) Pennsylvanian rautatieryhmä, Scliff raha-asiain päällikkönä, halliten suuria pankkihuoneita Philadelphiassa ja New Yorkissa; (3) Harriman, neuvonantajanaan Frick ja poliittisena apulaisenaan Odell, valliten keskimantereen, eteläisen Lännen ja Etelän ylimantereisia rautateitä; (4) Gouldien suvun rautatiet; ja (5) Moore, Reid ja Leeds, jotka tunnettiin nimellä »Rock Islandin joukkue». Nämä mahtavat oligarkit kohosivat kilpailun temmellyksestä ja liittyivät yhteen.
6. Lobby – eduskuntasalin yhteydessä oleva sivuhuone, joka oli erityisesti järjestetty lainlaatijain lahjomista varten, vaikka lainlaatijain otaksuttiin valvovan kansan etuja.
7. Kymmenkunta vuotta ennen Everhardin puhetta New Yorkin kauppakamari antoi kertomuksen, jossa m. m. sanottiin: »Rautatiet vallitsevat ehdottomasti useimpien valtioitten lainlaatijakuntia; ne asettavat ja erottavat liittosenaattoreja, kongressimiehiä ja kuvernöörejä, määräten täydellisellä diktaattorivallalla Yhdysvaltain hallitusohjelman.»
8. Rockefeller alkoi proletariaatin jäsenenä, ja ahkeruudellaan ja oveluudellaan hänen onnistui luoda ensimmäinen varsinainen trusti, tunnettu nimellä Standard Oil (Öljytrusti). Emme malta olla tässä esittämättä seuraavaa merkillistä kuvausta tuon ajan historiasta, osoittaaksemme, miten öljytrustin nopea kasvaminen tuhosi pikkukapitalisteja ja joudutti kapitalistisen järjestelmän lopullista romahdusta. David Graham Phillips oli aikakauden radikaalinen kirjailija, jonka »Saturday Evening Postissa» lokak. 4 p. v. 1902 ilmestyneestä kirjoituksesta lainaamme tähän otteen. Se kuuluu näin:
   »Noin kymmenen vuotta sitten Rockefellerin tulot nousivat kolmeenkymmeneen miljoonaan dollariin sangen luotettavien tietojen mukaan. Hän oli jo silloin tehnyt kaikki kannattavat sijoitukset öljyteollisuuden alalla. Mutta tuloja virtasi edelleen määrättömästi enemmän kuin kaksi miljoonaa dollaria kuussa yksistään John Davison Rockefellerille. Silloin heräsi vakava kysymys uusille aloille siirtymisestä, uusista sijoituksista. Siitä kysymyksestä muodostui oikea painajainen. Öljytulot paisuivat paisumistaan, ja varmojen sijoitusten luku oli sangen rajoitettu, vielä rajoitetumpi kuin se on tätä nykyä. Ja se, että Rockefellerit alkoivat ulottaa liikkeensä öljystä muille aloille, ei tapahtunut yksinomaan sen tähden, että he halusivat lisätä tulojaan uusilla voitoilla. Heidät pakotti, suorastaan ajoi siihen se kultavirta, mitä öljytrusti yhä paisutti. He muodostivat erityisen esikunnan, jonka tehtävänä tuli olemaan uusien liikealojen etsiminen ja rahojen sijoittaminen niihin. Sanotaan, että tämän esikunnan päälliköllä on palkkaa 125,000 dollaria vuodessa.
   »»Ensiksi Rockefellerit valloittivat rautatiet. V. 1895:n tienoilla he vallitsivat viidettä osaa maamme rautateistä. Mitä he omistavatkaan tai vallitsevat tänä päivänä? He ovat hallitsevina kaikilla New Yorkin suurilla rautateillä, pohjoiseen, itään ja länteen, lukuunottamatta yhtä ainoata rautatietä, jossa heidän rahojaan on ainoastaan muutamia miljoonia. He ovat osakkaina useimmissa niistä rautateistä, jotka haarautuvat Chicagosta. Ja he vallitsevat useita niistä rautatieverkoista, jotka ulottuvat Tyyneen valtamereen.
   »»Mutta rautatiet yksin eivät voineet imeä sisäänsä kyllin nopeasti noita mahtavia kultavirtoja. Samaan aikaan John Davison Rockefellerin kuukausitulot olivat nousseet neljään, viiteen, kuuteen miljoonaan dollariin, tehden seitsemänkymmentäviisi miljoonaa vuosittain, ja uudet sijoitukset muilla teollisuusaloilla lisäsivät jo ennestään satumaisia tuloja.
   »Rockefellerit siirtyivät kaasu- ja sähköteollisuuden alalle, kun nämä alat olivat siinä määrin kehittyneet, että ne tekivät sijoituksen varmaksi. Ja Amerikan kansa rikastuttaa Rockefellereita joka päivä, käyttäköönpä mitä valaistusainetta tahansa. He alkoivat ottaa maatiloja kiinnitykseen. Ja sanotaan, että kun hyvät vuodet joku aika sitten vapauttivat farmarit kiinnitysveloistaan, niin se liikutti Rockefelleria melkein kyyneliin asti; kahdeksan miljoonaa, jotka hän oli jo luullut saaneensa sijoitetuksi hyvää korkoa ja varmuutta vastaan, viskattiin nyt hänen kynnykselleen ikävällä odottamaan uutta kotia itselleen. Tämä odottamaton ja harmillinen sattuma oli liian kova isku miehelle, jolla on huono ruoansulatus...
   »Sen perästä Rockefellerit siirtyivät kaivantoihin – rauta-, kupari- ja lyijykaivoksiin, raitioteihin, Yhdysvaltain valtioitten ja kaupunkien velkakirjoihin, höyrylaivoihin ja sähkölennättimeen, kiinteimistöihin, pilvenpiirtäjiin, asuntoihin, hotelleihin, liikepalatseihin, henkivakuutukseen ja pankkiliikkeeseen. Eikä vihdoin ollut olemassa yhtään teollisuusalaa, jolla ei olisi ollut liikkeessä heidän miljooniansa...
   »Rockefellerin pankki – National City Bank New Yorkissa – on epäilemättä suurin pankkilaitos Yhdysvalloissa. Sen voittavat koko maailmassa ainoastaan Englannin ja Ranskan valtiopankit. Talletukset nousevat yli sadan miljoonan dollarin päivässä, ja se vallitsee Wall-streetin vekselilainaliikettä ja osakemarkkinoita. Mutta se ei ole ainoa. Se on vain ensimmäinen ja suurin niistä neljästätoista luotto- ja pankkihuoneesta, jotka Rockefeller omistaa New Yorkissa, joitten lisäksi hänellä on hyvin lujia pankkeja maan kaikissa suurimmissa liikekeskustoissa.
   »John D. Rockefeller omistaa öljytrustin osakkeita viidensadan miljoonan dollarin arvosta markkinahintojen mukaan. Hänellä on sata miljoonaa terästrustissa, melkein yhtä paljon eräässä lännen rautatiessä, viisikymmentä miljoonaa eräässä toisessa rautatieverkossa, ja niin edespäin. Viime vuonna hänen tulonsa nousivat 100,000,000 dollariin – on epäiltävää, nousevatko kaikkien Rothschildien tulot yhteensä tuohon summaan. Ja se paisuu nopein askelin.»