Rautakorko: Kahdeskymmenes luku
| Yhdeksästoista luku | Kahdeskymmenes luku. Kadonnut oligarkki. Kirjoittanut Jack London |
Yhdeskolmatta luku |
Mutta muistellessani entisyyttä olen joutunut kertomuksessani varsinaisten tapahtumain edelle. Yhteinen vankilastakarkaaminen ei tapahtunut ennenkuin hyvässä matkassa vuotta 1915. Niin monimutkainen ja pulmallinen tehtävä kuin se olikin, suoriuduttiin siinä erinomaisesti, ja se oli omansa innostuttamaan meitä pyrinnöissämme. Aina Kubasta Kaliforniaan asti kymmenistä vankiloista, sotilasvankiloista ja linnoituksista, me vapautimme yhtenä yönä viisikymmentäyksi niistä viidestäkymmenestäkahdesta kongressimiehestä, jotka oli vangittu, sekä niiden lisäksi yli kolmesataa muuta johtajaa. Ei yksikään yritys epäonnistunut. Eivätkä he ainoastaan päässeet pakoon, vaan sen lisäksi kukin heistä saatettiin edeltäkäsin varattuun piilopaikkaan. Ainoa toveri, jota emme voineet pelastaa, oli kongressimies Arthur Simpson, sillä hän oli jo kuollut Cabanasissa koviin tuskiin.
Kahdeksantoista seuraavaa kuukautta oli ehkä onnellisin aika minun elämässäni Ernestin kera. Koko sinä aikana me emme koskaan eronneet. Myöhemmin, siirryttyämme maailmaan jälleen, jouduimme olemaan paljonkin erossa toisistamme. En odota huomenna liekkiinleimahtavaa kumousta suuremmalla kärsimättömyydellä kuin sinä yönä odotin Ernestin tuloa. Siitä oli kulunut niin pitkä aika, kun hänet näin, ja ajatellessani, että meidän suunnitelmamme mahdollisesti oli jossakin suhteessa epäonnistunut ja että hän ei olisikaan päässyt karkuun saarivankilastaan, minua kauhistutti. Tunnit tuntuivat pitkiltä kuin aikakaudet. Minä olin aivan yksin. Biedenbach ja kolme muuta nuorukaista, jotka sillä kertaa oleskelivat meidän piilopaikassamme, olivat lähteneet vuoren toiselle puolelle vankasti aseistettuina ja valmiina ryhtymään vaikka mihin. Ja minä luulen, että piilopaikat kaikkialla maassa olivat melkoisen tyhjiä sinä yönä.
Juuri kun taivaanrannalla näkyi päivän ensimmäinen sarastus, kuulin sovitun merkkiäänen ylhäältä ja vastasin siihen. Pimeässä melkein syleilin Biedenbachia, joka tuli edellä, mutta jo samassa tuokiossa lepäsin Ernestin sylissä. Ja silloin minä niinikään huomasin, miten vaikea minun oli esiintyä entisenä itsenäni, Avis Everhardina, liikkeiltäni, hymyilyltäni, sanamuodoiltani ja ääneltäni. Ainoastaan kovasti ponnistellen minun onnistui pidättää omanäköisyyteni; niin valtavaksi oli paisunut minun uusi persoonallisuuteni.
Päästyämme pieneen majaan näin Ernestin kasvot tulen valossa. Vankilalle ominaista kalvakkuutta lukuunottamatta hänessä ei ollut tapahtunut mitään muutosta – ei ainakaan suurta. Hän oli aina sama aviopuoliso ja sankari. Ja silti hänen kasvoissaan oli nähtävänä kärsimyksen ilme. Hän lienee ollut jonkun verran entistään totisempi, mutta väikkyvä hymy oli yhä vielä hänen silmissään. Hän oli kaksikymmentä naulaa keveämpi, mutta verrattoman terve. Hän oli ahkerasti harrastanut ruumiinharjoituksia koko vankilassaolonsa ajan, ja hänen lihaksensa olivat raudankovat. Totta puhuen hän oli paremmassa kunnossa nyt kuin hän oli ollut vankilaan mennessään. Tunteja kului, ennenkuin hänen päänsä vaipui päänalukselle; minä tuuditin hänet uneen. Mutta minun silmääni ei tullut uni. Minä olin liian onnellinen, enkä minä ollut väsyksissä ankarista ponnistuksista ja matkan vaivoista niinkuin hän.
Ernestin nukkuessa vaihdoin pukua, järjestin tukkani uuteen asuun ja palasin uuteen muuttuneeseen itseeni. Ja sitten kun Biedenbach ja toiset toverit heräsivät, suunnittelin yhdessä heidän kanssaan pienen salaliiton. Kaikki oli valmiina, ja me olimme kokoontuneet siihen luolahuoneeseen, jota käytettiin keittiönä ja ruokailuhuoneena, kun Ernest astui sisälle. Samassa Biedenbach puhutteli minua Maryksi, ja minä vastasin hänelle. Sitten loin katseeni Ernestiin silmäillen häntä sellaisella uteliaisuudella kuin nuori toveri katselee Ernestin laista kumouksen sankaria. Samassa minut jo esitettiin hänelle Mary Holmesina.
Kepposen täydentämiseksi oli pöytään varattu ylimääräinen sija, ja kun me istuuduimme, jäi yksi tuoli tyhjäksi. Minun teki mieleni huudahtaa ilosta nähdessäni Ernestin enenevän rauhattomuuden ja kärsimättömyyden. Vihdoin häneltä loppui maltti.
»Missä on vaimoni?» hän kysäisi yksikantaan.
»Hän nukkuu vielä», vastasin.
Se oli jännittävä hetki. Mutta minun ääneni oli vallan outo, eikä hän voinut huomata sen sävyssä mitään tuttua. Ruokailu jatkui. Minä puhelin paljon ja innostuneesti, kuten saattaa puhua sankaruuden palvoja, ja hänhän oli minun sankarini. Minä kohosin innostuksen ja hartauden huipulle, ja ennenkuin hän huomasikaan, olin kietonut käsivarteni hänen kaulaansa ja suutelin häntä huulille. Hän piti minua käsivarren matkan päässä itsestään ja katseli kummastellen ja hämmästyneenä. Miehet tervehtivät häntä äänekkäällä naurulla ja riensivät antamaan hänelle asianmukaista selitystä. Alussa hän epäili. Hän tarkasteli minua tiukasti ja oli jo puolittain varma, kun taasen pudisti päätään eikä ottanut uskoakseen. Eikä hän tunnustanut minua omaksi uskolliseksi vaimokseen, ennenkuin olin muuttunut entiseksi Avis Everhardiksi ja kuiskannut hänen korvaansa salaisuuksia, joita eivät tunteneet muut paitsi hän ja Avis Everhard.
Myöhemmin päivällä hän otti minut syliinsä, mutta oli hämillään ja väitti, että tässä oli kysymys monivaimoisuudesta.
»Sinä olet minun Avisini», hän sanoi, »ja samalla sinä olet joku toinenkin. Sinussa on kaksi naista, ja sentähden sinä olet minun haaremini. Mutta vähätpä siitä; me olemme pelastetut. Sillä jos meille käy Yhdysvalloissa olo liian kuumaksi, niin mitäpäs me siitä huolimme, sillä voinhan minä saada Turkissa kansalaisoikeudet.»[1]
Elämä piilopirtissä muodostui minulle sangen onnelliseksi. Tosin me kyllä työskentelimme kovasti ja teimme pitkiä päivätöitä, mutta me työskentelimme yhdessä. Kahdeksantoista kuukautta me elimme yhdessä, emmekä olleet yksinämme, sillä myötäänsä tuli ja meni tovereita, jotka toivat terveisiä ja asiallisia tietoja taistelurintamassa olevilta tovereilta ja kumouksellisten johtajilta. Eikä puuttunut hilpeää iloisuuttakaan eikä taideiloa. Me emme olleet pelkkiä synkkiä salaliittolaisia. Me työskentelimme ankarasti ja kärsimme paljon, täytimme riveihin ilmaantuvat aukot, mutta työn ja huvin, elämän ja kuoleman alituisesti kohdatessa toisiaan meidän näyttämöllämme meille jäi vielä aikaa nauraa ja lempiä. Meidän riveissämme oli taiteilijoita, tiedemiehiä, oppineita, musiikkimiehiä ja runoilijoita; tässä maakolossa oli henkinen viljelys korkeammalla kuin oligarkkien palatseissa ja ihmekaupungeissa. Ja monet meidän tovereistamme työskentelivät noiden samojen palatsien ja ihmekaupunkien koristamiseksi.[2]
Emmekä me liioin eläneet piilopaikkaamme suljettuina. Usein ratsastelimme vuoristossa harjoituksen vuoksi, ja me ratsastimme Wicksonin hevosilla. Jospa hän vain olisi tietänyt, miten monta kumouksellista hänen hevosensa olivat kyydinneet! Me niinikään teimme huvimatkoja yksinäisille paikoille, viipyen sellaisilla matkoilla koko päivän, aamusta ennen auringon nousua iltapimeään. Me käytimme Wicksonin kermaa ja voita, eikä Ernest pitänyt aivan vääränä ampua joskus Wicksonin pyitä ja jäniksiä, vieläpä hänen vuorikauriitaankin.
Totta puhuen se oli turvallinen pakopaikka. Olen sanonut, että meidän rauhaamme häirittiin yhden ainoan kerran. Ja tämä merkillinen tapaus johtaa mieleeni nuoren Wicksonin salaperäisen katoamisen ja sen salaisuuden selityksen. Nyt kun hän on kuollut, saatan vapaasti puhua. Ison onkalon pohjalla oli pienoinen komero, mihin aurinko paistoi useita tunteja päivässä ja joka oli suojattu ylhäältäpäin. Sinne me olimme raahanneet useita kuormia soraa joen uomasta, niin että se oli kuiva ja lämmin ja siellä oli mukava loikoa päivänpaisteessa. Niinpä minä loikoilin siellä eräänä päivänä jälkeen puolisen lueskellen puolittain nukuksissa Mendenhallin kirjaa.[3] Ja niin mukavalta tuntui minusta olo, etteivät edes hänen säkenöivät runoelmansa voineet pitää minua valveilla.
Minä heräsin siihen, että multaharkko putosi jalkoihini. Sitten kuului ylhäältä sellainen ääni, kuin olisi yritetty siepata kiinni jostakin, ja samassa tuokiossa tulla tupsahti vierivää seinää pitkin nuorukainen, vierähtäen aivan jalkoihini. Se oli Philip Wickson, vaikka en häntä vielä silloin tuntenut. Hän katsahti minuun tyynesti, ilmaisten hämmästyksensä pitkällä vihellyksellä.
»Kas», sanoi hän, ja seuraavassa tuokiossa hän jo hattu kädessä vakuutteli: »Pyydän anteeksi. En ollenkaan odottanut tapaavani täällä ketään.»
Minä en ollut yhtä tyyni. Minä olin vielä aloittelija taidossa, mitä tarvitaan tällaisissa tilaisuuksissa, jos mieli pysyä tyynenä. Myöhemmin kansainvälisenä vakoojana toimiessani olisin sellaisessa tapauksessa esiintynyt vähemmän kömpelösti, se on varma. Miten ollakaan, minä kavahdin seisaalleni ja päästin hätähuudon.
»Miksi sen teitte?» hän kysyi katsellen minua tutkivasti.
Hänellä silminnähtävästi ei ollut aavistustakaan meidän täälläolostamme. Minä huomasin sen ilokseni.
»Missä tarkoituksessa luulette minun näin menetelleen?» minä kysyin puolestani. Tosiaankin olin kömpelö siihen aikaan.
»En tiedä», hän vastasi, pudistaen päätään. »Jollei teillä mahdollisesti ole ystäviä täällä lähistöllä. Kaikessa tapauksessa teidän on annettava selitys. Asia näyttää minusta pahalta. Te olette kielletyllä alueella. Tämä on minun isäni maata ja –»
Mutta samassa Biedenbach, vanhaan kohteliaaseen tapaansa, sanoi hänen takanaan kuuluvalla, mutta matalalla äänellä: »Kädet ylös, nuori herra.»
Nuori Wickson kohotti ensin kätensä ja sitten kääntyi Biedenbachin puoleen, joka piti häntä kohti ojennettuna automaattista kivääriä. Wickson ei hämmästynyt.
»Ahaa», hän sanoi, »kumouksellisten pesä ja oikein haukanpesä näyttää olevankin. No niin, mutta kauan ette tule täällä asustamaan, sanon minä.»
»Ehkäpä tulette viipymään täällä niin kauan, että ennätätte tarkistaa tuon lausuntonne», sanoi Biedenbach tyynesti. »Ja siihen mennessä minun täytyy pyytää teitä astumaan sisälle.»
»Sisällekö?» Nuori mies näytti todellakin hämmästyneeltä. »Onko teillä täällä oikein holvikäytävät? Olen kuullut sellaisista puhuttavan.»
»Tulkaa katsomaan», vastasi Biedenbach somalla murteellaan.
»Mutta se on vastoin lakia», väitti vieras.
»Niin kylläkin teidän lakinne mukaan», lausui terroristi merkitsevällä äänenpainolla. »Mutta meidän lakimme mukaan, uskokaa pois, se on täysin laillista. Teidän on totuttava siihen tosiasiaan, että te olette toisessa maailmassa ettekä enää siinä sorron ja raakuuden maailmassa, missä tähän saakka olette elänyt.»
»Se on kysymys, joka kaipaa todistuskappaleita», mutisi Wickson.
»Jääkää siis meidän luoksemme, jotta saamme siitä keskustella.»
Nuori mies naurahti ja seurasi vangitsijaansa tupaan. Hänet johdettiin sisimpään luolahuoneeseen, missä eräs nuoremmista tovereista jäi häntä vartioimaan sill’aikaa kuin keittiössä neuvoteltiin vastaisista toimenpiteistä.
Biedenbach kyyneleet silmissä vaati, että Wicksonin on kuoltava, ja näytti ikäänkuin päässeen pahasta painajaisesta, kun me hylkäsimme hänen kamalan ehdotuksensa. Toiselta puolen me emme voineet ajatellakaan laskea nuorukaista vapaalle jalalle.
»Minäpä tiedän, miten meidän on meneteltävä», sanoi Ernest. »Me pidämme hänet luonamme ja annamme hänelle kasvatuksen.»
»Minäpä etukäteen tarjoudun hänen lakitieteenopettajakseen», huudahti Biedenbach.
Ja niin tehtiin päätös kaikkien nauraessa. Me päätimme pitää Philip Wicksonin vankina ja antaa hänelle opetusta meidän siveysopissamme ja yhteiskuntatieteessämme. Mutta sitä ennen oli ryhdyttävä erinäisiin toimenpiteisiin. Nuoren oligarkin jäljet oli tarkoin peitettävä. Hänen onkalon laidalle jättämänsä jäljet näkyivät selvästi siinä kohtaa, mistä hän oli lähtenyt laskeutumaan alas syvänteeseen. Tämä tehtävä tuli Biedenbachin osalle, joka aukon suulle ripustetun köyden varassa laskeutuen alaspäin tasoitti jäljet niin hyvin, että niistä ei jäänyt merkkiäkään näkymään. Hämärän tultua saapui John Carlson, joka vaati Wicksonin kenkiä.
Nuorukainen ei halunnut luopua kengistään, vieläpä yritti panna tappeluksi, kunnes sai tuntea Ernestin sepänkäsien voimaa. Carlson kertoi myöhemmin, että ne olivat aikalailla puristaneet hänen jalkojaan ja hieroneet varpaat verille, mutta hyvin hän oli onnistunut tehtävässään. Onkalon suulta, mistä lähtien nuorukaisen jäljet oli hävitetty, hän lähti liikkeelle, jalassaan Wicksonin kengät, kulkien vasempaan. Hän kulki mailimääriä kukkuloitten ympäri, tiheikköjen läpi, joenuomia pitkin, vihdoin peittäen jälkensä erään puron juoksevaan veteen. Siinä hän riisui kengät jalastaan, kulki jonkun matkaa puronuomaa pitkin paljasjaloin, kunnes vihdoin pani omat kengät jalkaansa. Viikkoa myöhemmin Wickson sai takaisin kenkänsä.
Sinä iltana koirat oli laskettu irti, eikä piilopirtissä nukkuminen saattanut tulla kysymykseenkään. Seuraavana päivänä haukkuva koiralauma moneen kertaan syöksyi joenuomaa pitkin, kääntyi Carlsonin kävelemää jälkeä pitkin vasemmalle ja katosi kaukaisiin joenlaaksoihin ylempänä vuoristossa. Ja kaiken aikaa meidän miehemme odottivat piilopirtissä aseet kädessä – automaattiset revolverit ja kiväärit, puhumattakaan puolestakymmenestä pommista, jotka Biedenbach oli valmistanut. Kylläpä olisivat hakijat ällistyneet, jos heidän päähänsä olisi pistänyt tulla meidän piilopaikkaamme.
Olen tässä kuvannut tosiasioiden mukaan Philip Wicksonin, entisen oligarkin ja myöhemmin kumoustoverin, katoamisen. Me näet vihdoin käännytimme hänet. Hänen mielensä oli puhdas ja taipuisa, ja luonnostaan hän oli sangen rehellinen ja oikeamielinen. Muutamia kuukausia myöhemmin me kuljetimme hänet eräällä isänsä hevosella Sonoma-vuoren yli Petaluma-joelle, missä hän nousi pieneen kalastajavenheeseen. Ja meikäläisten kesken tunnettuja salaisia teitä pitkin saatoimme hänet Carmelin piilopaikkaan.
Siellä hän oleskeli kahdeksan kuukautta, jonka ajan kuluttua hän, kahdesta eri syystä, ei enää halunnutkaan meistä erota. Ensiksikin hän oli rakastunut Anna Roylstoniin, ja toiseksi hänestä oli tullut kumouksellinen. Ja vasta sitten kun hän oli tullut vakuutetuksi rakkautensa toivottomuudesta, hän suostui meidän kehoituksestamme palaamaan isänsä luo. Ja vaikka hän näennäisesti pysyikin oligarkkina koko ikänsä, oli hän todellisuudessa meidän parhaita asiamiehiämme. Usein on Rautakorko hämmästyksestä mykistynyt, kun sen suunnitelmat, jonkin salaperäisen voiman vaikutuksesta, epäonnistuivat. Jospa se vain tietäisi, miten monet sen omista jäsenistä ovat meidän liittolaisiamme ja asiamiehiämme. Nuori Wickson pysyi koko ikänsä meidän asiallemme uskollisena. Ja totta puhuen hänen uskollisuutensa tuotti hänelle kuoleman. Ollessaan vuoden 1927 suuren rajuilman aikana läsnä johtajaimme kokouksessa hän sai keuhkokuumeen, joka teki hänestä lopun.[4]
- ↑ Siihen aikaan vielä Turkissa oli vallalla monivaimoisuus.
- ↑ Tämä ei suinkaan ole tyhjää kerskumista, sillä taiteellisen ja älyllisen maailman parhaat ainekset olivat kumouksellisia. Lukuunottamatta muutamia musiikkitaiteilijoita ja laulajia sekä oligarkkeja, sen aikakauden kaikki luovat nerot, joiden nimet ovat säilyneet meidän aikoihimme, olivat kumouksellisia.
- ↑ Sen aikakauden kirjallisuudessa yhtenään viitataan Rudolph Mendenhallin runoelmiin. Hänen kirjoituksistaan ei ole säilynyt meille muuta kuin eräitä otteita. Hänet mestasivat Rautakoron pyövelit v. 1928 (v. a.).
- ↑ Tämän nuorukaisen kohtalo ei ollut mikään tavaton. Monet rahaylimystön nuorukaiset oikeudentuntonsa pakottamina tai vallankumousaatteen suurenmoisuuden valtaamina pyhittivät elämänsä sille. Samalla tavoin venäläisen ylimystön pojat usein aikaisemmin näyttelivät huomattua osaa isänmaansa vallankumouksissa.