Rautakorko: Yhdeskolmatta luku

Kahdeskymmenes luku

Yhdeskolmatta luku. Kiljuva kadotuksen peto. Kirjoittanut Jack London

Kahdeskolmatta luku

Sen pitkän ajan kuluessa, minkä me vietimme piilopaikassamme, olimme läheisessä yhteydessä ulkomaailman tapahtumain kanssa, ja oligarkian varustuksista me saimme tarkat tiedot sitä mukaa kuin niitä tehtiin. Tästä murrosajan sekamelskasta alkoivat uudet laitokset kehittyä määrättyihin muotoihin ja täydellistyä. Oligarkkien on onnistunut rakentaa hallituskoneisto, yhtä laaja kuin kierokin, joka vastasi tarkoitustaan – ja tämä kaikki meidän ponnistuksistamme huolimatta.

Se tuli yllätyksenä monelle kumoukselliselle. He eivät olleet pitäneet sitä mahdollisena. Mutta siitä huolimatta työ maassa sujui niinkuin ennenkin. Miehet raatoivat pelloilla ja kaivoksissa – he olivat pakosta orjia. Mitä tulee tärkeimpiin teollisuusaloihin, oli kaikkialla huomattavissa kukoistusta. Mahtavien työväenkastien jäsenet olivat tyytyväisiä ja työskentelivät mielihyvällä. Ensikerran eläessään he nauttivat teollista rauhaa. Heitä ei ollut enää huolestuttamassa pakollinen joutilaisuus, lakot, työnsulut tai yhdistysmerkit. He elelivät mukavissa asunnoissa omissa ihanissa kaupungeissaan – ihanissa verrattuina niihin köyhälistönkaupunginosiin, joissa he olivat ennen asuneet. Heillä oli parempaa ruokaa syötävänään, lyhyemmät työpäivät, enemmän juhlapäiviä sekä enemmän huveja ja nautintoja. Ja vähempiosaisista veljistään ja sisaristaan, onnettomista raatajista, poloisesta kadotuksen kansasta, he eivät välittäneet mitään. Itsekkyyden aikakausi oli alkamassa. Mutta näin ei asianlaita sentään ollut kokonaisuudessaan. Työväenkasteissa oli paljon meidän miehiämme, jotka näkivät vatsan tarpeita kauemmaksi, näkivät vapauden ja veljeyden ihanan kuvan.

Toinen laitos, joka oli ennättänyt jo muodostua ja teki mainiosti tehtävänsä, oli palkkasoturit. Tämä sotaväki oli muodostunut entisestä vakinaisesta armeijasta, käsittäen jo tätä nykyä miljoonan sotilasta, lukuunottamatta siirtomaajoukkoja. Palkkasoturit muodostivat erikoisen rodun. He asuivat omissa kaupungeissaan, joissa heillä oli täydellinen itsehallinto ja moninaisia etuoikeuksia. He kuluttivat suuren osan tuosta kiusallisesta ylituotannosta. He vähitellen eristyivät kokonaan muusta kansasta, vieläpä heille alkoi muodostua oma luokkamoraali ja -tietoisuus. Ja yhtäkaikki meillä on tuhansia liittolaisia heidän keskuudessaan.^[1]

Itse oligarkit olivat joutuneet merkilliseen ja odottamattomaan kehitysvaiheeseen. He ottivat käytäntöön luokkakurin. Jokaiselle jäsenelle annettiin määrätty osa suoritettavaksi yhteisestä työstä, ja se oli pakosta suoritettava. Joutilaista rikkaista nuorukaisista tuli siten loppu. Heidän voimiaan käytettiin oligarkian vahvistamiseksi. He palvelivat sotajoukkojen johtajina sekä teollisuuden yli- ja alipäällikköinä. He kunnostautuivat teollisuutta palvelevien tieteitten aloilla, ja useista tuli mainioita insinöörejä. Heille tarjosivat lukemattomia paikkoja monimutkainen hallituskoneisto ja siirtomaat sekä maan lukuisat salapoliisitoimistot. Heidät niin sanoakseni otti oppipojikseen koulu, taide, kirkko, tiede ja kirjallisuus; ja kaikilla näillä aloilla he suorittivat sen tärkeän työn, jonka tarkoituksena oli yleisen ajatussuunnan kääntäminen oligarkialle suosiolliseksi.

Heille opetettiin, ja myöhemmin he opettivat toisille, että se, mitä he tekivät, oli oikeata. Heissä alettiin kehittää ylimysmielistä katsomusta aikaisimmasta lapsuudesta lähtien, ja se juurtui vihdoin koko heidän olemukseensa. He tunsivat olevansa villien eläinten kesyttäjiä, petojen hallitsijoita. Heidän jalkainsa alta kuului lakkaamatta kapinan jylinää. Väkivaltainen kuolema liikkui alituisesti heidän keskuudessaan; pommeja, puukkoja ja kuulia pidettiin sen kiljuvan petoeläimen torahampaina, joka täytyi lannistaa, jos mieli pelastaa ihmiskunta perikadosta. He olivat ihmiskunnan vapahtajia, ja he pitivät itseään sankarillisina ja uhrautuvaisina korkeimman hyvän harrastajina.

He luokkana uskoivat, että heitä yksin oli sivistyksen kiittäminen olemassaolostaan. He olivat vakuutettuja siitä, että jos he milloin heikontuisivat, niin nielaisisi tuo suuri peto heidät sekä kaiken kauneuden, iloisuuden ja hyvän avaraan, limaiseen kitaansa. Ilman heitä kaikesta järjestyksestä tulisi loppu, ja ihmiskunta vaipuisi uudestaan siihen alkuperäiseen tilaan, mistä se oli niin tuskallisen kehityksen kautta noussut. Lapsille teroitettiin mieleen tätä yleisen sekasorron mahdollisuutta siitä lähtien kuin he suinkin alkoivat asioita ymmärtää, ja samanlaista kasvatustapaa käytettiin useissa sukupolvissa peräkkäin. Anarkia oli se peto, jota vastaan oli taisteltava, ja se taistelu oli ylimysten korkein velvollisuus. Sanalla sanottuna, he yksinänsä, väsymättömillä ponnistuksillaan ja uhrauksillaan, olivat heikon ihmiskunnan turvana tuota petoa vastaan; ja he uskoivat sen, vahvasti uskoivatkin.

Minun on mahdotonta panna liian suurta painoa tälle oligarkkien luokan oikeudentunnolle. Siihen juuri on perustunut Rautakoron voima, vaikka monet meikäläiset liian vitkallisesti sen käsittivät. Useimmat heistä ovat otaksuneet sen voiman riippuvan palkkio- ja rangaistusjärjestelmästä. Se on erehdys. Taivas ja helvetti saattavat olla hartauden päätekijöitä sokean intoilijan uskonnossa; mutta suurin osa uskovaisista käsittää taivaalla ja helvetillä oikeata ja väärää. Oikeuden rakkaus, oikeuden halu, lyhyesti sanottuna oikeuteen perustuva elämäntapa on kaikkien uskontojen tärkein tekijä. Ja samoin oli laita oligarkian. Vankilat, karkoitukset ja arvonalennukset, kunnianosoitukset ja palatsit ja ihmekaupungit ovat kaikki satunnaisia ilmiöitä, jotka eivät välttämättömästi johdu itse pääasiasta. Oligarkkeja kannustava voima piilee siinä uskossa, että he tekevät oikein. Asia on niin ymmärrettävä, että Rautakoron voima tänä päivänä perustuu siihen, että sillä on luja käsitys oman asiansa oikeudesta.^[2]

Ja toiselta puolen kumouksen voimalla on niinikään ollut tyyssijansa oikeudellisuudessa näiden kamaloiden kahdenkymmenen vuoden aikana. Millään muulla tavalla ei voida selittää meidän uhrauksiamme ja marttyyrejamme. Ei minkään muun tähden Rudolf Mendenhall uhrannut henkeänsä aatteelle ja laulanut hurjaa joutsenlauluaan elämänsä viimeisenä iltana. Ei minkään muun tähden kuollut Hurtbert kidutuslavalla, kieltäytyen viimeiseen asti ilmiantamasta tovereitaan. Ei minkään muun tähden Anna Roylston ole kieltäytynyt siunatusta äitiydestä. Ei minkään muun tähden John Carlson ole ollut niin uskollisesti ja ilman mitään palkkiota Glen Ellenin piilopirtin hoitajana. Olkoonpa nuori tai vanha, mies tai nainen, ylhäinen tai alhainen, nero tai pölkkypää, kumoustovereiden keskuudessa kaikkia kannustaa valtava oikeuden harrastus.

Mutta olen poikennut kertomuksestani. Ernest ja minä ymmärsimme hyvin jo ennen piilopirtiltä lähtöämme, miten Rautakoron mahti tulisi kehittymään. Työväenkastit, palkkasoturit sekä kaikenlaiset salaiset asiamiehet ja poliisit olivat oligarkian uskollisia palvelijoita. Ja ylimalkaan katsottuna he voivat nyt paremmin kuin ennen, lukuunottamatta sitä, että he olivat menettäneet entisen vapautensa. Toisella puolen rahvaan suuri, avuton joukko, kuihtunut kansa, aseeton joukko, kadotuksen kansa vaipui eläimelliseen tylsyyteen, tyytyen kurjuuteensa. Aina, milloin joku voimakas proletaari nousi rahvaan keskuudesta, pitivät oligarkit huolta siitä, että hänet kohotettiin parempiin olosuhteisiin, tavallisesti siten, että hänestä tehtiin työväenkastien jäsen tai hänet otettiin palkkasoturien jäsenyyteen. Siten tyytymättömyys tukahdutettiin jo melkein ennenkuin se ennätti näyttäytyäkään, ja proletariaatti menetti luonnolliset johtajansa.

Kadotuksen kansan tila oli surkuteltava. Kansakoululaitos, ainakin mitä heihin tulee, oli lakannut olemasta. He asuivat eläinten lailla äärettömän siivottomissa työväenkaupunginosissa, mädäten kurjuudessa ja alennustilassaan. Kaikki heidän entiset oikeutensa oli viety heiltä. He olivat työorjia. Heillä ei ollut valitsemisen oikeutta työhön nähden. Samoin oli heiltä riistetty oikeus siirtyä paikasta toiseen tai kantaa aseita tahi pitää niitä hallussaan. He eivät olleet maaorjia kuten farmarit. He olivat koneorjia ja työorjia. Kun heitä milloin tarvittiin tavallista kipeämmin ja suurempi määrä, kuten valtateiden, ilmaratojen, kanavien, tunnelien, maanalaisten rautateiden ja linnoitusten rakentamiseen, kutsuttiin työväenkaupungeista pakkomääräyksellä kymmeniä tuhansia kysymyksessäoleville työpaikoille. Suuret armeijat sellaista väkeä rakentavat par’aikaa Ardisin kaupunkia, asuen kurjissa kasarmeissa, joissa säädyllisyyden tilalla vallitsee tylsä raakuus. Totta on, että juuri noissa työväen kaupungeissa asustaa se kiljuva peto, jota oligarkit niin kauheasti pelkäävät – mutta hirviö on heidän itsensä luoma.

Ja juuri äskettäin on annettu julistus suurien työläisjoukkojen kokoamisesta Asgard-nimisen uuden ihmekaupungin rakentamista varten, kaupungin, joka tulee täydellisesti voittamaan Ardisin, kun se valmistuu.^[3] Me vallankumouksen lapset tulemme jatkamaan tuota suurenmoista työtä eivätkä kurjat orjat. Sen kohoavia muureja ja torneja ja pylväitä tervehditään lauluin, ja sen kauneuteen ja suurenmoisuuteen kutoutuu ei huokauksia ja valituksia, vaan musiikin säveliä ja iloista naurun helinää.

Ernest paloi halusta päästä takaisin maailmalle työhön, sillä meidän onneton ensimmäinen kapinamme, joka päättyi Chicagon kommuuniin, oli juuri silloin tekeillä. Hän kärsi tyynenä tuskat, joita Illinoisista vartavasten kutsutun Hadlyn leikkausveitsi tuotti hänelle hänen kasvonpiirteitään muutettaessa.^[4] Ernest hautoi mielessään suuria suunnitelmia oppineen köyhälistön järjestämiseksi ja toimenpiteiksi, joilla kansanopetuksesta voitaisiin säilyttää edes jonkinlaisia jätteitä köyhälistön keskuudessa – kaikki tämä tietenkin sen tapauksen varalta, että ensimmäinen kapina epäonnistuisi.

Piilopirtiltä me lähdimme vasta tammikuussa 1917. Kaikki oli etukäteen järjestetty. Me ryhdyimme heti toimeen Rautakoron provokaattoreina. Minä esiinnyin Ernestin sisarena. Eräät oligarkit, jotka olivat hyvin korkeissa ja vaikutusvaltaisissa asemissa ja samalla aatetovereita, olivat hankkineet meille paperit. Meillä oli tarpeelliset paperit kunnossa, ja meidän entisyytemme oli asianmukaisella tavalla selitetty. Kun saimme apua sisältäpäin, ei tämä kaikki suinkaan ollut mitään erittäin vaikeata, sillä tuossa usvaisessa salapoliisimaailmassa ihmisten tuntomerkeistä ei koskaan voinut olla ehdotonta varmuutta. Henkien lailla urkkijat tulivat ja menivät, noudattaen määräyksiä, täyttäen velvollisuuksiaan, seuraten jälkiä, tehden usein toimistaan selkoa sellaisille viranomaisille, joita eivät koskaan saaneet nähdä, tai toimien yhdessä urkkijain kanssa, joita eivät olleet koskaan ennen nähneet eivätkä tulisi näkemään sen koommin.

1. Palkkasoturit näyttelivät sangen huomattavaa osaa Rautakoron viimeisinä aikoina. He muodostivat voiman tasapainon työväenkastien ja oligarkkien välisissä taisteluissa, asettuen milloin millekin puolelle, riippuen salaliitoista ja vehkeistä.
2. Kapitalismin siveellisestä löyhyydestä ja hataruudesta oligarkit sukelsivat esille uusine siveysoppeineen, jotka olivat yhtenäisiä ja harkittuja, teräviä ja järkkymättömiä kuin teräs, siinä määrin nurinkurisia ja epätieteellisiä sekä samalla kertaa niin valtaavia, että sellaisia ei ole millään sortajaluokalla koskaan ollut. Oligarkit uskoivat siveysoppiinsa siitä huolimatta, että maapallon historian tutkimus ja kehitys julisti sen valheeksi. Ja tällä uskollaan he saattoivat kolmen vuosisadan ajaksi pysäyttää inhimillisen kehityskulun väkevän virran.
3. Ardis valmistui v. 1924 (v. a.), jotavastoin Asgard tuli lopullisesti valmiiksi vasta 1984. Sitä rakennettiin viisikymmentäkaksi vuotta, rakentavan orjalauman luvun noustessa puoleen miljoonaan. Sanotaanpa sen ajoittain kohonneen toiselle miljoonalle, lukuunottamatta satoja tuhansia työväenkasteihin kuuluvia työläisiä ja taiteilijoita.
4. Kumouksellisten joukossa oli monta kirurgia, jotka saavuttivat hämmästyttävän taitavuuden ihon leikkaamisessa. Kuten Avis Everhard kertoo, he saattoivat kokonaan muuttaa ihmisen kasvonpiirteet. Arpien ja epämuodostumien poistaminen oli heille leikintekoa. Ja heidän työnsä oli niin moitteetonta, että salaisuuden jäljille olisi ollut mahdoton päästä, vaikka sitä olisi suurennuslasilla tutkinut. Silmät, huulet, korvat, silmäkulmat osattiin perinpohjin muuttaa. Taitavat leikkaukset kieleen, kurkkuun, kitalakeen y. m. äänielimiin muuttivat ihmisen äänen ja puheensävyn tuntemattomaksi. Toivottomat ajat tekevät uskomattomimmankin todeksi, ja niinpä vallankumouksen kirurgit kehittyivät taidossaan ilmiömäisiksi. M. m. he tunsivat menettelytavan, jota käyttämällä saattoi pidentää täysikasvuisen ihmisen mittaa 4–5 tuumaa sekä lyhentää sitä tuumalla tai parilla. Heidän menettelytapansa kuuluu hävinneisiin taitoihin.