Rautakorko: Yhdeksästoista luku
| Kahdeksastoista luku | Yhdeksästoista luku. Muodonvaihdos. Kirjoittanut Jack London |
Kahdeskymmenes luku |
»Sinun on muututtava jälleen», kirjoitti Ernest minulle. »Sinun on muututtava vallan toiseksi naiseksi – eikä ainoastaan puvultasi, vaan koko olemukseltasi, ihoa myöten. Ja sinun on muututtava niin perin pohjin, että edes minäkään en sinua tuntisi – ääneltäsi, liikkeiltäsi, eleiltäsi, asennoltasi, käynniltäsi y. m.»
Tätä käskyä minä noudatinkin. Minä harjoittelin tuntikausia joka päivä voidakseni ainaiseksi haudata entisen Avis Everhardin toisen naisen kuoren alle, jota naista saattanen sanoa toiseksi itsekseni. Sellaisten tulosten saavuttaminen kysyi pitkäaikaista harjoitusta. Yksistään ääneni muuttamista varten harjoittelin melkein lakkaamatta, kunnes uusi ääneni muuttui automaattiseksi ja vakaantui. Sillä tällainen automaattinen näytteleminen on välttämätöntä. Täytyy eläytyä osaansa niin perin juurin, että pettää itsensäkin. Se oli samanlaista kuin jonkin vieraan kielen opetteleminen, esim. ranskan. Ensimmäiset puhekokeet ovat itsetietoisia, perustuvat tahtoon. Opettelija ajattelee omalla kielellään ja pukee ajatuksensa ranskankieliseen asuun, tai lukee ranskaa, mutta ajattelee äidinkielellään, ennenkuin ymmärtää luettavansa. Mutta myöhemmin, saatuaan lujan jalansijan ja tultuaan automaattiseksi, itsestääntoimivaksi, opettelija lukee ja ajattelee ranskankielellä turvautumatta enää ollenkaan äidinkieleensä.
Ja sama oli meidän valepukeutumisemme laita. Täytyi harjoitella, kunnes näyteltävämme osa muuttui todelliseksi, kunnes pääsimme niin pitkälle, että olisi tarvittu ankaraa ja valpasta tahdon ponnistusta palataksemme jälleen alkuperäiseen itseemme. Tietysti alussa tehtiin runsaasti hapuilevia kokeita. Me olimme ryhtyneet luomaan uutta taidetta, ja meillä oli paljon keksittävänä. Mutta työtä tehtiin kaikkialla; yhä useammat saavuttivat sangen suuren taitavuuden tällä alalla, ja temppujen ja apukeinojen varasto kasvoi nopeasti. Ja tästä varastosta muodostui vallankumouksen lukukirja, jonkinlainen oppikurssi.
Näihin aikoihin isäni katosi. Hänen kirjeensä, jotka olivat aina ennen saapuneet säännöllisesti, lakkasivat kokonaan tulemasta. Häntä ei enää näkynyt eikä kuulunut meidän asunnossamme Pell-kadulla. Meidän toverimme etsivät häntä kaikkialta. Salaisten järjestöjemme avulla me etsimme kaikki vankilat. Hän oli kadonnut, aivan kuin maa olisi hänet niellyt, eikä tähän päivään asti hänestä ole saatu mitään vihiä.[1]
Kuusi kuukautta oleskelin yhä yksin piilopirtissä, mutta toimettomuudessa en aikaani kuluttanut. Meidän järjestömme edistyi nopealla vauhdilla, ja aina oli työtä niin paljon kuin vain suinkin kerkesi tehdä. Ernest ja muut johtajat vankiloistaan käsin sääsivät, mitä milloinkin oli tehtävä, ja meidän vapaalla jalalla olijain oli pantava toimeen heidän määräyksensä. Meillä oli suusanallinen järjestelmä aatteen levittämistä varten, vakoilijajärjestö kaikkine sivuosastoineen, salaisten kirjapainojen järjestö ja maanalainen rautatielaitoksemme, jolla tarkoitettiin sitä, että meidän lukemattomat piilopaikkamme oli yhdistetty toisiinsa, samalla kuin tämän järjestön tehtävänä oli uusien piilosuojain perustaminen sinne, missä niitä ei ennestään ollut olemassa.
Niinpä oli työtä tekemästä päästyäkin. Kuuden kuukauden kuluttua minun yksinäisyyteni päättyi, sain luokseni kaksi toveria. He olivat nuoria tyttöjä, uljaita sieluja ja rakastivat vapautta intohimoisesti, Lora Peterson, joka katosi v. 1922, ja Kate Bierce, joka myöhemmin joutui naimisiin Du Bois’n kanssa ja joka on yhä vielä meidän joukossamme, katse kohotettuna huomista aurinkoa kohti, joka julistaa uuden ajan tuloa.
He olivat olleet suuressa vaarassa, vähällä joutua surman suuhun. Siinä kalastajavenheessä, jolla he tulivat San Pablo-lahden poikki, oli myöskin eräs urkkija. Mies oli Rautakoron palveluksessa ja hyvin perehtynyt meidän järjestömme salaisuuksiin. Epäilemättä hän oli minun jäljilläni, sillä me olimme jo aikoja sitten saaneet tietää, että minun katoamiseni oli herättänyt suurta huomiota oligarkian salaisen järjestön taholla. Mutta onneksi tämä urkkija ei ollut vielä ennättänyt ilmoittaa kenellekään huomioistaan. Hän oli nähtävästi lykännyt ilmoituksensa toistaiseksi, päättäen odottaa siksi, kunnes oli löytänyt minun piilopaikkani ja saanut minut vangituksi. Mutta hänen tietonsa kuolivat hänen kanssaan. Jonkun tekosyyn nojalla hän pyrki pois venheestä kohta sen jälkeen kuin tytöt olivat nousseet maihin Petaluma-joen suulla ja lähteneet jatkamaan matkaansa ratsain.
Jonkun matkaa kuljettua Sonoma-vuoren rinnettä ylöspäin John Carlson antoi tyttöjen jatkaa matkaansa taluttaen hänen hevostaan ja palasi itse jalkapatikassa. Hänen epäluulonsa oli herännyt. Hän tapasi urkkijan, ja siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, hän antoi minulle selvän käsityksen.
»Minä järjestin asiat», kuului Carlsonin mutkaton selitys. »Minä selvitin välini hänen kanssaan», hän toisti synkän tulen hehkuessa silmissään ja känsäisten käsiensä kaunopuheisesti puristuessa ja avautuessa. »Hän ei päästänyt ääntäkään. Minä piilotin hänet ja aion vielä tänä yönä hänet haudata.»
Sinä aikana minä usein ihmettelin omaa muuttumistani. Minusta tuntui mahdottomalta, että olin koskaan elänyt tyyntä rauhallista koulukaupungin elämää tai että minusta oli tullut väkivaltaisuuksiin ja veritöihin tottunut kumouksellinen. Jompikumpi näistä kahdesta oli varmaankin mielikuvitusta. Mutta mikä sitten oli totta, mikä harhaa? Oliko tämä nykyinen kumouksellinen elämä pahaa unta? Vai olinko minä kumouksellinen, joka kenties olin jotenkin uneksinut jonkun tämänedellisen elämäni aikana asuneeni Berkeleyssa tietämättä mitään sen julmemmasta elämästä kuin tanssiaiset, teeillatsut, keskusteluseurat ja luentosalit? Mutta näitä tällaisia mietteitä lienevät kokeneet kaikki meikäläiset, ihmisten veljeyden punaisen lipun ympärille kokoontuneet toverit.
Usein johtui mieleeni henkilöitä tuon toisen elämän varrelta, kadoten samalla kuin ilmestyivätkin. Niiden joukossa oli piispa Morehouse. Turhaan etsimme häntä senjälkeen kuin järjestömme oli aloittanut toimintansa. Häntä oli kuljetettu hullujenhuoneesta toiseen. Me seurasimme hänen jälkiään Napassa sijaitsevasta hullujenhuoneesta Stocktonin mielisairaalaan ja sieltä Agnews-nimiseen samanlaiseen laitokseen Santa Clara-laaksossa, ja siellä hävisivät jäljet. Häntä ei oltu ilmoitettu kuolleeksi. Hän lienee jotenkin päässyt pakoon. En voinut aavistaa, että tulisin hänet näkemään vilaukselta Chicagon kommuunin kauheassa verilöylyssä.
Jacksonia, joka oli menettänyt kätensä Sierran tehtaissa ja joka oli ollut syynä siihen, että minusta tuli kumouksellinen, en enää koskaan nähnyt. Hän ei liittynyt kumouksellisiin. Kohtalonsa katkeroittamana hänestä tuli anarkisti – ei filosofinen anarkisti, vaan pelkkä eläin, jonka viha ja kostonhimo oli tehnyt mielettömäksi. Ja perinpohjin hän kostikin. Vältellen vahteja hänen onnistui päästä Pertonwaithen palatsin alueelle ja räjähdyttää komea palatsi soraläjäksi. Ei yhtään ihmistä pelastunut, eivät edes vahdit. Ja vankilassa tuomiota odotellessaan hän tukehdutti itsensä vuodepeitteellään.
Tohtori Hammerfieldin ja tohtori Ballingfordin kohtalot muodostuivat aivan toisenlaisiksi kuin Jacksonin. He ovat pysyneet uskollisesti paikoillaan ja siitä palkkioksi saaneet korkeita kirkollisia virkoja, joita he hoitavat täydellisessä sovussa ja rauhassa maailman kanssa. Molemmat ovat oligarkian puolustajia. Molemmat ovat paisuneet hyvin lihaviksi. »Tohtori Hammerfieldin», kuten Ernest kerran sanoi, »on onnistunut muokata jumaluusoppinsa sellaiseksi, että se antaa täydellisen oikeutuksen ja siunauksen Rautakorolle, että se sisältää koko joukon kauneudenpalvelusta j. n. e.»
Peter Donnelly, Sierran tehtaitten työnjohtaja, joka oli ollut niin vihamielinen ammattiyhdistykselle ja jonka minä tapasin tutkiessani Jacksonin juttua, hämmästytti meitä kaikkia. V. 1918 olin läsnä »San Franciscon punaisten» kokouksessa. Kaikista meidän taistelujärjestöistämme tämä oli kamalin, petomaisin ja armottomin. Todellisuudessa se ei ollut suoranaisessa yhteydessä meidän järjestömme kanssa. Sen jäsenet olivat hurmahenkiä, paholaisia. Me emme uskaltaneet antaa yllykettä sellaiselle mielialalle. Toiselta puolen, joskaan he eivät kuuluneet meihin, me olimme ystävällisissä väleissä heidän kanssaan. Minä olin saapunut tuohon kokoukseen sangen tärkeälle asialle. Ja parinkymmenen miehen joukossa minä olin ainoa naamioimaton henkilö. Saatuani asiani toimitetuksi eräs näistä naamioiduista miehistä lähti johtamaan minua ulos. Pimeässä käytävässä saattajani raapaisi tulta ja valaisten sillä kasvojaan sieppasi pois naamarin. Minä katselin silmänräpäyksen Peter Donnellyn synkkiä piirteitä. Sitten tulitikku sammui.
»Minä vain halusin, että te näkisitte kuka olen», kuului hänen äänensä pimeässä. »Muistanetteko vielä Dallasin, tehtaanjohtajan?»
Minä nyökkäsin myöntävästi muistaessani tuon tehtaanjohtajan ketunnaaman.
»No niin, hänet minä nitistin ensimmäiseksi», sanoi Donnelly ylpeästi. »Se tapahtui sen jälkeen kuin olin liittynyt ’punaisiin’.»
»Mutta miten on selitettävissä, että te olette täällä?» tiedustin. »Entä vaimonne ja lapsenne?»
»Kuolleet», hän vastasi. »Siinäpä se onkin syy. Ei sentään», hän jatkoi hätäisesti, »heidän vuokseen ei tämä kosto ole. He kuolivat rauhallisesti vuoteissaan – sairastivat näettekös, toinen ensin, toinen sitten. He sitoivat eläessään minun käteni. Ja nyt kun he ovat poissa, minä kostan hukatun miehuuteni. Minä olin kerran Peter Donnelly, lakonrikkuri-työnjohtaja. Mutta tänä yönä minä olen ’Friscon punaisten numero 27’. Tulkaa, niin johdan teidät täältä pois.»
Myöhemmin kuulin hänestä enemmän. Tavallaan hän oli puhunut totta sanoessaan kaikkien omaistensa kuolleen. Yksi heistä eli, hänen Timothy-niminen poikansa, ja häntä isänsä piti kuolleena sen tähden, että hän oli ruvennut Rautakoron palvelukseen palkkasoturijoukoissa.[2] Friscon »punaisten» jokainen jäsen sitoutui toimeenpanemaan kaksitoista kuolemantuomiota vuodessa. Epäonnistuminen rangaistiin kuolemalla. Jäsen, jonka ei onnistunut saada määräänsä täyteen, teki itsemurhan. Eivätkä nämä kuolemantuomiot suinkaan olleet satunnaisia. Sillä tämä verinen järjestö piti usein kokouksia, joissa asianomaiset oligarkian jäsenet tai kätyrit tutkittiin ja tuomittiin, useampia yht’aikaa. Tuomioiden toimeenpanijoista vedettiin arpaa.
Niinpä asia, jota toimittamaan minä olin saapunut sinä iltana, koski juuri erästä sellaista oikeudenkäyntiä. Eräs meidän omia tovereitamme, jonka oli vuosikausia onnistunut säilyttää paikkansa Rautakoron paikallisen salapoliisitoimiston kirjurina, oli joutunut Friscon »punaisten» pannaan ja oli nyt tutkittavana heidän tuomioistuimensa edessä. Tietysti hän ei ollut saapuvilla, eivätkä liioin hänen tuomarinsa tietäneet, että hän oli meidän miehiämme. Minun tehtävänäni oli näyttää toteen, kuka hän oli ja että hän oli uskollinen kumousmies ja toveri. Saattaa tuntua ihmeelliseltä, että me ensinkään saimme tiedon tästä asiasta. Selitys on yksinkertainen. Eräs meidän salainen asiamiehemme oli Friscon »punaisten» jäsen. Oli näet välttämätöntä pitää silmällä ystäviä niinkuin vihollisiakin, ja näitten raivolaisten järjestö oli siksi merkitsevä, ettei suinkaan ollut yhdentekevää, mille kannalle asettui sen suhteen.
Mutta palatkaamme jälleen Peter Donnellyyn ja hänen poikaansa. Kaikki kävi hyvin Donnellylle, kunnes seuraavana vuonna sattui niin, että niiden miesten joukossa, jotka arvalla lankesivat hänen murhattavikseen, oli Timothy Donnellyn nimi. Silloin veriheimolaisuus, joka oli hänelle ollut niin ominaista, pääsi voitolle. Ja pelastaakseen poikansa hän petti toverinsa. Siinä hän ei sentään täydellisesti onnistunut, vaikka useita järjestön jäseniä joutuikin kiinni ja mestattiin. Jäljellejääneet valmistivat Donnellylle sellaisen kohtalon kuin hän oli petoksellaan ansainnut.
Mutta ei Timothy Donnelly liioin kauan elänyt. Friscon »punaiset» vannoivat hänen kuolemansa. Oligarkia teki kaikkensa hänen pelastamisekseen. Häntä kuljetettiin maan toisesta kolkasta toiseen. Kolme »punaista» menetti henkensä turhaan koettaessaan panna hänen kuolemantuomiotansa toimeen. Järjestöön kuului yksinomaan miehiä. Vihdoin he turvautuivat erääseen naiseen, meikäläisten järjestöjen jäseneen, ennenmainittuun Anna Roylstoniin. Meidän sisäinen piirimme varoitti häntä, mutta se ei auttanut, sillä hän on tottunut aina noudattamaan omaa tahtoaan, halveksien puoluekuria. Ja muuten hän on nerokas ja rakastettava ihminen, jonka suhteen mikään kuri ei voi tulla kysymykseenkään. Hän kuuluu yksinään omaan luokkaansa, eikä häntä ole arvosteltava tavallisen vallankumouksellisen kannalta.
Ja meidän kiellostamme huolimatta hän ryhtyi toimeen. Anna Roylston oli viehättävä nainen. Hänen ei tarvinnut muuta kuin viitata mieshenkilö luokseen. Hän voitti kymmenien meidän nuorten toveriemme sydämet ja kymmenien muiden, kiinnittäen heidät näillä sydänsiteillä meidän järjestöömme. Mutta siitä huolimatta hän päättävästi kieltäytyi avioliitosta. Hän rakasti lapsia kaikesta sydämestään, mutta hän otaksui, että hänen oma lapsensa vieroittaisi hänet aatteesta, jolle hän oli pyhittänyt elämänsä.
Anna Roylstonin ei ollut vaikea voittaa Timothy Donnellya. Eikä hänen omatuntonsa liioin häntä vaivannut, sillä juuri samaan aikaan tapahtui Nashvillen verilöyly, jolloin palkkasoturit Donnellyn johdolla teurastivat kahdeksansataa kutojaa. Mutta hän ei murhannut Donnellya, vaan jätti hänet vankina Friscon »punaisten» käsiin. Tämä tapahtui vasta viime vuonna, ja nyt jo hänelle on annettu uusi nimi. Kumouksellisten keskuudessa kaikkialla hänet tunnetaan nimellä »Punainen neitsyt».[3]
Eversti Ingram ja eversti Van Gilbert kuuluvat niihin lukijalle tuttuihin henkilöihin, joita minä tapasin vielä myöhemminkin. Eversti Ingram kohosi sangen korkeaan asemaan oligarkiassa ja nimitettiin m. m. Yhdysvaltain lähettilääksi Saksaan. Molempien maiden työväki inhosi häntä kaikesta sydämestään. Tapasin hänet Berlinissä, missä silloin oleskelin Rautakoron luotettuna kansainvälisenä vakoojana. Hän otti minut vastaan sekä avusti minua kaikin tavoin. Sivumennen sopinee huomauttaa, että kaksoisosaa näyttelemällä tein tärkeitä palveluksia vallankumoukselle.
Eversti Van Gilbert tuli tunnetuksi »murisevana» Van Gilbertinä. Ja huomattavinta osaansa hän näytteli ollessaan yhtenä niistä miehistä, jotka laativat uuden lakikokoelman Chicagon kommuunin jälkeen. Mutta jo sitä ennen, tutkintotuomarina ollessaan, hän oli ansainnut kuoleman konnuudellaan. Minä olin yhtenä niistä, jotka tutkimme hänen asiansa ja tuomitsimme hänet kuolemaan. Anna Roylston pani tuomion toimeen.
Vielä eräs henkilö sukeltaa esille menneiltä ajoilta – Jacksonin lakimies. Kaikista vähimmän olisin odottanut näkeväni jälleen tätä miestä, Joseph Hurdia. Se oli kummallinen tapaaminen. Myöhään illalla, kaksi vuotta Chicagon kommuunin jälkeen, Ernest ja minä saavuimme yhdessä Benton Harborin piilopaikkaan, joka sijaitsi Michiganissa, järven toisella puolella Chicagosta katsoen. Me saavuimme juuri kun erästä urkkijaa kuulusteltiin. Kuolemanrangaistus oli jo langetettu ja häntä talutettiin syrjään. Sellainen oli näyttämö meidän saapuessamme. Samassa tuokiossa miespoloinen riuhtaisihe irti vartijainsa käsistä ja heittäytyi minun jalkoihini, syleillen minun polviani ja rukoillen armoa. Kun hän käänsi tuskanväänteiset kasvonsa minuun, tunsin Joseph Hurdin. Mitä lienenkin iässäni nähnyt, ei minua koskaan ole mikään sen enemmän herpaissut kuin tuon mielettömän olennon armonpyynnöt. Hän oli mieletönnä tuskasta. Se oli säälittävää. Hän hellitti minusta vasta sitten, kun kymmenkunta toveria tarttui häneen. Ja kun hänet vihdoin raastettiin kirkuen pois, vaivuin pyörtyneenä lattialle. Paljon helpompaa on nähdä urhean miehen kuolevan kuin pelkurin rukoilevan armoa.[4]
- ↑ Katoaminen oli sen ajan julmimpia kauhuja. Se on myötäänsä laulun tai kertomuksen aiheena. Se oli maanalaisen toiminnan välttämätön seuralainen. Ja tämä ilmiö oli melkein yhtä yleinen oligarkkien luokan ja työväenkastien taholla kuin kumouksellistenkin. Ilman varoitusta, ilman edelläkäypää viittausta miehiä, naisia ja lapsia katosi teille tietymättömille, ja heidän kohtalonsa jäi selittämättömäksi salaisuudeksi.
- ↑ Työväenkastin lisäksi kohosi toinenkin kasti, sotilaskasti. Muodostui seisova armeija ammattisotilaita, upseereina oligarkkeja, joka tunnettiin palkkasoturien nimellä. Tämä laji sotaväkeä tuli pian kansalaiskaartien sijaan, jotka osoittautuivat epäkäytännöllisiksi uuden hallituksen aikana. Paitsi Rautakoron salapoliisilaitosta oli olemassa myöskin palkkasoturien salapoliisilaitos, ollen tämä viimeksimainittu poliiseja ja sotaväkeä toisiinsa yhdistävä nivel.
- ↑ Vasta toisen vallankumouksen aikana Friscon »punaisten» järjestö alkoi uudestaan kukoistaa, ja sitä kesti parin miespolven ajan. Mutta silloin erään Rautakoron salaisen asiamiehen onnistui päästä sen jäsenyyteen ja saada selville sen salaisuudet. Järjestön lopullinen hävitys tapahtui v. 2002 (v. a.). Sen jäsenet mestattiin yksitellen, kolmen viikon väliajoilla, ja heidän ruumiinsa ripustettiin yleisön nähtäville San Franciscon työväenkaupunginosaan.
- ↑ Benton Harborin piilopaikka oli maanalainen luola, jonka sisäänkäytävä oli ovelasti salattu kaivoon. Se on säilynyt meidän päiviimme saakka, ja utelias lukija saattaa kulkea sen sokkeloiden kautta kokoussaliin, missä Avis Everhardin kuvaama kohtaus kaikesta päättäen tapahtui. Etäämpänä ovat kopit, missä vankeja säilytettiin, sekä kuolinkammio, missä toimitettiin mestaukset. Niitten takana on hautausmaa – pitkiä mutkikkaita holveja, jotka on hakattu kiinteään kallioon.