Qventin Durward: XV Opas

XIV Matkustus XV Opas
Qventin Durward
Kirjoittanut Walter Scott
XVI Maankuljeksija


”Min’ olen” niin hän virkkoi mulle, ”maalta
Egyptin, tuota noitasukua,
mi, koska Gosenissa asui Israel,
hurjasti ryhtyi taisteluhun vastaan
Mosesta sekä kansaa Moseksen,
Jehovan ihmetöitä vastustaen
omilla loitsukonsteillaan, siks kunnes
lähestyi koston enkeli ja viisaat
kopeat esikoisiaan sai surra
kuin oppimaton talonpoikakin.
Nimetön.

Lordi Crawford’in sekä hänen väkensä tulo teki heti lopun taistelusta, jota edellisessä luvussa yritimme kuvata. Ritari, kiireesti riisuen kypäränsä, ojensi vanhalle lordille miekkansa ja sanoi: »Crawford, minä antaun – mutta tulkaa vähän tännemmäksi, että saan kuiskata korvaanne – yhden sanan vain Jumalan tähden – pelastakaa Orleans’in herttua!»

»Kuinka! – Mitä! – Orleans’in herttua!» huudahti skotlantilainen päällikkö. »Mistä tämä kaikki on johtunut, saakeli soikoon? Tämä juttu on iäksi päiviksi rikkova kuninkaan ja hänen välinsä.»

»Älkää kysykö mitään», sanoi Dunois – sillä hän se oli – »syy on kokonaan minun. – Katsokaas, hän liikahtaa. Minä vain riensin tänne kaapatakseni tuon neitosen omakseni, jotta minusta tulisi aviomies ja maanomistaja – ja tuommoisessa pulassa tässä nyt ollaan. Pidättäkää roistojoukkonne poissa – älkää salliko yhdenkään miehen nähdä häntä.» Näin sanoen hän aukaisi herttuan silmikon ja viskasi hänen kasvoilleen vettä, jota hän nouti läheisestä lammesta.

Qventin Durward puolestaan oli hämmästyksissään, aivan kuin ukkosen nuoli olisi iskenyt häneen; niin tiheään hän sai kokea yhä uusia ihmeitä. Hän oli – sen hän nyt vastustajansa kalpeista kasvoista näki – kaatanut maahan Ranskan kuninkaallisen suvun korkeimman prinssin, ja ollut miekanmittelössä Ranskan parhaan sankarin, kuuluisan Dunois’n kanssa. Nämät työt olivat kumpaisetkin itsessään ylen kunniallisia – mutta voiko sanoa niiden olevan kuninkaalle eduksi tai mieliksi, se oli ihan toinen asia.

Herttua oli nyt tointunut jälleen tainnoksistaan, niin että hän jaksoi istua ja kuunnella Dunois’n sekä Crawford’in välistä keskustelua. Edellinen väitti hartaasti, ettei tässä asiassa ollenkaan ollut tarpeellista mainita Orleans’in herttuan korkeata nimeä, koska hän, Dunois, mielellään tahtoi ottaa koko syyn omille niskoilleen ja vakuuttaa että herttua vain ystävänsä apulaisena oli ollut mukana.

Lordi Crawford kuunteli, silmät maahan luotuina, aika ajoin huoaten ja pudistellen päätään. Vihdoin hän katsahtamatta ylös virkkoi: »Tiedättehän, Dunois, että sekä isänne että myös oman itsennekin tähden mielelläni olisin teitä auttanut.»

»En minä itselleni mitään pyydä», vastasi Dunois. »Teillä on miekkani kädessänne, ja minä olen teidän vankinne – siinä kaikki! – Mutta minä puhun tämän jalon prinssin puolesta, joka on Ranskan ainoa toivo, jos Jumala kruununperillisen pois kutsuisi. Hän tuli tänne vain auttaakseen minua – kun tahdoin yrittää kaappaista onnen käsiini – asiassa, jonka kuningas osaksi oli hyväksynyt.»

»Dunois», sanoi Crawford, »jos toinen mies kertoisi minulle, että te muka olitte saattanut oman asianne vuoksi tämän korkeasukuisen prinssin tämmöiseen vaaraan, niin olisin sanonut sen valheeksi. Enkä minä voi nytkään, vaikka itse niin väitätte, oikein uskoa, että te puhutte täyttä totuutta.»

»Jalo Crawford», sanoi Orleans’in herttua, joka nyt oli kokonaan tointunut pyörryksistä, »te olette mielenlaadultanne liiaksi ystävänne Dunois’n kaltainen käsittääksenne hänet väärin. Minä hänet väkisin vein tänne, aivan vasten hänen tahtoansa, syösten hänet äkkipikaa ja arvelematta yritykseen, johon hurja rakkaus minua houkutteli. – Katsokaa minua kaikki, ken vain haluaa», lisäsi hän nousten pystyyn ja kääntyen sotaväen puoleen – Ludvig, Orleans’in herttua, olen valmis vastaamaan hurjuudestani. Toivonpa vaan, että kuninkaan viha tyytyy yksin minuun, niinkuin oikeus ja kohtuus vaativatkin. – Mutta, Ranskan prinssinä ei minun sovi antaa miekkaani kenenkään käsiin – ei edes teille uljas Crawford – hyvästi siis, kelpo kalpani!»

Näin sanoen hän tempaisi miekkansa tupesta ja nakkasi sen lampeen. Se lensi ilman halki niinkuin ukkosen nuoli ja upposi loiskahtaen veteen, jonka pinta heti taas meni umpeen. Kaikki jäivät paikoilleen seisomaan kahdenvaiheilla ja hämmästyneinä – niin korkeaa säätyä oli rikollinen ja niin suuresti rakastettu hänen persoonansa. Mutta toiselta puolen kaikki tiesivät, muistaen mitä aikeita kuninkaalla oli hänen suhteensa, että tämä hurjapäinen yritys syöksisi herttuan perikatoon.

Dunois ensimäisenä sai sanan suustansa ja hän puhui luottamuksen puutteesta suuttuneen ystävän moittivalla äänellä: »Vai niin! te, kuninkaallinen herttua, katsotte hyväksi viskata pois parhaan miekkanne samana aamuhetkenä, jolloin teidän myös kelpasi hyljätä kuninkaan suosio sekä Dunois’n ystävyys!»

»Serkku kulta», sanoi herttua, »oliko minun tarkoitukseni muka hyljätä sinun ystävyytesi sillä, että puhuin totta, koska sinun henkesi ja sinun kunniasi turvallisuus vaati totuuden puhumista?»

»Mitä tekemistä teillä oli minun henkeni turvallisuuden kanssa, kaikkein kuninkaallisin serkkuni, pyytäisin vain saada tietää?» vastasi Dunois yrmeästi. »Mitä – Jumalan nimessä! – mitä varten teidän tarvitsi sekaantua asiaan, jos minun teki mieleni tulla hirtetyksi, tai kuristetuksi, tai viskatuksi Loireen, tai tikarilla lävistetyksi, tai teilapyörällä muserretuksi, tai elävältä rautahäkkiin ripustetuksi, tai johonkuhun maanalaiseen kuoppaan elävältä haudatuksi, tai millä muulla keinolla tahansa Ludvig kuningas armossaan katsoisi parhaaksi vapauttaa itsensä tästä uskollisesta alamaisestaan? – Älkää iskekö tuolla tavalla silmää, älkää julmistelko kulmakarvojanne ja viittailko Tristan Erakkoon – kyllä minä näen sen konnan yhtä hyvin kuin tekin! – Mutta eipä minulle olisi toki niin pahoin käynyt. Ja se olkoon sanottu minun henkeni turvallisuudesta. – Mutta mitä teidän omaan kunniaanne tulee, niin – vannonpa sen pyhän Magdalenan punaisten poskien kautta! – minun mielestäni kunnia olisi ollut siinä, ettemme ollenkaan olisi ruvenneet tämän-aamuiseen työhön, tai että olisimme salanneet sen ihmisten silmiltä. Hurja skotlantilaispoika sysäsi täällä kuninkaallisen herttuan satulasta maahan.»

»Hs, hs!» virkkoi lordi Crawford; »älkää häväiskö sen johdosta kuninkaallista herttuaa. Eipä joku skotlantilaispoika ole ensi kertaa taittanut kelpo peistä – minä olen mielissäni siitä, että tuo poika käyttäytyi niin uljaasti.»

»Sitä vastaan en tahdokaan mitään väittää», sanoi Dunois. »Mutta, jos te, lordi Crawford, olisitte saapunut tänne vain hiukankin myöhemmin, niin olisi kuin olisikin teidän jousimieskomppaniaanne tullut avonainen sija.»

»Niin, niin», vastasi Crawford, »kyllä tunnen teidän käsialanne tuossa halkaistussa kypärässä. – Ottakaa joku teistä se pois pojalta ja antakaa hänelle sijaan teräksellä vuorattu lakki; siitä hänen päällään on lujempi suoja kuin tuosta rikkinäisestä patarähjästä. – Ja sallikaa, herra ritari, minun sanoa teille, että teidän omassannekin, miekan kestäväksi taotussa haarniskassanne lienee muutamia kelpo skotlantilaisen käsialanjälkiä. – Mutta, Dunois, nyt minun täytyy pyytää Orleans’in herttuaa sekä teitä nousemaan hevosten selkään ja seuraamaan minua; sillä minä olen saanut käskyn viedä teidät paikkaan, joka on ihan toisenlainen kuin mitä minä teille soisin.»

»Enkö, lordi Crawford, saisi sanoa edes yhden sanan noille kauniille kreivittärille?» kysyi Orleans’in herttua.

»Ette tavuakaan», vastasi Crawford, »minä olen liiaksi teidän ystävänne, kuninkaallinen herttua, jotta voisin sallia semmoista hullutusta.» – Sitten hän lisäsi, kääntyen Qventin’in puoleen: »Sinä, poikaseni, olet velvollisuutesi tehnyt. Jatka matkaasi ja noudata sitä käskyä, joka on sinun täytettäväksesi uskottu.»

»Sallikaa minun puhua, lordi Crawford», virkkoi Tristan ainaisella raa’alla puhetavallaan, »tuon nuorukaisen pitää saada toinen opas. En tule toimeen ilman Petit-André’tä, koska tässä näkyy hänelle työtä tulevan.»

»Nuori herra», sanoi Petit-André nyt likemmäksi astuen, »kulkekoon vain suoraan tuota tietä eteenpäin, niin hän joutuu paikkaan, missä hän tapaa oppaaksi määrätyn miehen. – Minä en, vaikka tarjottaisiin tuhat kultakolikkoa, huolisi tänään olla poissa! Olenhan minä jo hirttänyt montakin ritaria ja knaapia, ynnä myös rikkaita raatimiehiä ja pormestareita kaupan päälliseksi – ovatpahan kreivit ja markiisitkin kokeneet sormieni näppäryyttä – mutta – hum!» – hän katsahti herttuaan ikäänkuin osoittaaksensa, että hän mielellään olisi lisännyt sanat: »kuninkaallinen prinssi!» – »Hah, hah, haa! Petit-André, sinun nimesi mainitaan vielä aikakirjoissa!»

»Sallitteko te roistojenne pitää tuommoista puhetta näin korkean herran kuullen?» moitti Crawford, ankarasti katsahtaen Tristaniin.

»Miks’ette te heitä kurita itse, uljas lordi?» kysäisi Tristan yrmeästi vastaan.

»Senvuoksi että sinun kätesi on ainoa tässä seurassa, joka voi piestä tuota mokomaa sen tulematta siitä halvemmaksi.»

»Pitäkää omat miehenne kurissa, kyllä minä väestäni vastaan», tiuskasi yliprovossi.

Crawford’in kielen päässä näytti pyörivän vihainen vastaus; mutta asiaa tarkemmin mietittyään hän kääntyi äkisti selin Tristan’iin, pyysi Orleans’in herttuaa sekä Dunoista yhtä kummallekin puolellensa ratsastamaan, kumarsi jäähyväisiksi kreivittärille, ja sanoi Qventin’ille: »Jumala suojelkoon sinua, poikaseni! Uljaasti olet palveluksesi alottanut, vaikka tämä asia onkin hyvin surettava.» Crawfordin jo ollessa lähtemäisillään kuuli Qventin Dunois’n kuiskaavan hänelle: »Viettekö meidät Plessis’in?»

»En, onneton, hurjapää ystäväni», vastasi Crawford huoaten, »vaan Loches’en.»

»Loches’en!» Tämän linnan tai pikemmin vankitornin nimi, joka oli vielä enemmän pelätty kuin Plessis, kuului ruumiskellojen kilahdukselta nuoren skotlantilaisen korvissa. Siinä tornissa, niin hän oli kuullut, toimitettiin ne salaiset, julmat työt, joilla Ludvigkin häpesi saastuttaa oman asuntolinnansa huoneita. Tuossa hirmupaikassa kuului olevan vankikomeroita toistensa alla, joista kaikista vanginvartijoillakaan ei ollut tietoa; ne olivat hautoja, joihin ihmiset elävältä telkittiin, joilla ei sen jälkeen ollut muuta toivoa kuin loppuikänsä hengittää saastaista ilmaa ja ravita itseään vedellä ja leivällä. Samassa hirvittävässä linnassa oli myös häkeiksi nimitettyjä kauheita koppeja, joihin vanki parka ei mahtunut pystyssä seisomaan eikä pitkäkseen ojentumaan – sanottiin niiden olevan kardinaali Balue’n keksimiä, joka sitten itse enemmän kuin yksitoista vuotta sai asua tämmöisessä lokerossa. Eipä ihme siis, jos tuon hirmupaikan nimi sekä se tieto, että hän osaksi oli ollut syynä siihen, että kaksi niin jaloa uhria joutui sinne, saattoi nuoren skotlantilaisen mielen synkäksi; hän ratsasti jonkun aikaa edelleen alla päin, silmät maahan luotuina, sydän täynnä tuskallisimpia tunteita.

Kun hän nyt taas ratsasti pienen matkaseurueen etupäässä, hänelle neuvottua tietä pitkin, sai neiti Hameline tilaisuuden sanoa hänelle:

»Näyttääpä minusta, hyvä herra, kuin olisitte pahoilla mielin voitosta, jonka te urhoudellanne saavutitte meitä suojellessanne?»

Kysymys vivahti pilanteolta, mutta Qventin oli kyllin viisas vastataksensa suoraan ja vakavasti:

»En voi olla pahoillani mistään, mitä tulee tehdyksi teidänkaltaistenne vallasnaisten hyväksi. Mutta olisinpa, jollei olisi ollut teille siitä vaaraa, mielemmin tahtonut saada surman niin kelpo soturin kuin Dunois’n miekasta, kuin olla apuna saattamassa mainiota ritaria ja onnetonta prinssiä Loches’n hirvittäviin hautoihin.»

»Se oli siis sittenkin Orleans’in herttua!» sanoi vanhempi kreivitär kääntyen veljentyttärensä puoleen. »Niinpä minä tunnustelinkin, vaikka katselimmekin kaukaa taistelua. – Näetkö nyt, tyttöseni kuinka hyvin meidän olisi voinut täällä käydä, jos tuo viekas, saita kuningas olisi vain sallinut meidän näyttäytyä hovissaan. Ranskan kuninkaallisen suvun korkein herttua ja uljas Dunois, jonka nimi on yhtä laajalta kuuluisa kuin hänen sankari-isänsäkin aikoinaan. – Tämä nuori herra teki tehtävänsä miehuullisesti ja kunnollisesti; mutta sääli mielestäni on kuitenkin, ettei hän kunnialla kaatunut, koska hänen onneton uljuutensa tuli esteeksi meidän ja noiden prinssillisten pelastajiemme välille.»

Isabella kreivitär vastasi vakavalla, miltei suuttumusta ilmaisevalla äänellä.

»Täti», lausui hän, »jollen tietäisi sitä leikiksi, niin sanoisin, että teidän puheenne osoittaa kiittämättömyyttä meidän uljasta suojelijaamme kohtaan, jolle kenties olemme suuremmassakin kiitollisuudenvelassa kuin mitä te huomaattekaan. Sillä jos tuo hurja yritys olisikin noilta ritareilta niin hyvin onnistunut, että olisivat voittaneet saattoväkemme, niin eikö ole selvää, että meidänkin silloin, kuninkaan henkivartijain saapuessa tänne, olisi ollut pakko lähteä vankeuteen? Minä puolestani kyynelin suren ja aion pian messuilla kunnioittaa urhoollista, kaatunutta miestä, ja toivon», jatkoi hän ujommin, »että eloon jäänyt ei ole hylkäävä sulimmasti lausuttua kiitostani.»

Kun Qventin käänsi kasvonsa neidon puoleen vastatakseen kiitokseen, huomasi kreivitär veren vuotavan pitkin nuorukaisen toista poskea, ja hän huudahti syvällä liikutuksella: »Pyhä Neitsyt! hän on haavoitettu, hänen verensä vuotaa! – Alas hevosen selästä, hyvä herra, ja antakaa sitoa haavanne!»

Huolimatta kaikista vastaväitteistä ja vakuutuksista, että haava oli aivan mitätön, pakoitettiin Durward hyppäämään hevosen selästä alas, istahtamaan läheiselle kivelle ja riisumaan kypärän päästänsä. Croyen kreivittäret puolestaan, jotka vallalla olevan tavan mukaan olivat hiukan perehtyneet lääketieteeseen, huuhtoivat haavan puhtaaksi, seisahduttivat veren ja sitoivat nuoremman neidon liinan kääreeksi, jotta ilmaa ei pääsisi haavaan, niinkuin heitä oli opetettu.

Nykyaikana nuoret herrat harvoin, jos koskaan, saavat haavoja naisten tähden, eivätkä nuoret neitoset puolestaan koskaan ryhdy haavojen parantamiseen. Kumpaisiltakin siten säästyy vaara. Se, jonka miehet tällä tavoin välttävät, myönnettäneen helposti vaaraksi; mutta vaara sille, jonka tuli hoitaa niin mitätöntä haavaa, kuin Qventin’in oli, joka itsessään ei suinkaan ollut vaarallinen eikä pelottava, oli kenties yhtä suuri kuin Durward’in vaara sitä saadessa.

Olemme jo maininneet, että hoidettava oli erinomaisen kaunis poika, ja kun rautalakki oli riisuttu, tulvahti hänen keltainen tukkansa sen alta virtana ulos, lainehtien kasvojen ympärillä, joiden nuorekasta iloisuutta nyt hiukan hillitsi punastus ilmaisten sekä kainostelua että ihastusta. Nuoremman kreivittären koettaessa tukkia haavaa liinallaan, sill’aikaa kuin täti tavaramytyistä etsi haavavoidetta, hän tunsi sydämessään sekä ujoutta että hämminkiä, toiselta puolen sääliä ja kiitollisuutta haavoitettua kohtaan, ja nämät tunteet tekivät nuorukaisen pulskan ulkomuodon ja kauniit kasvot neidon silmissä vieläkin viehättävämmiksi. Sanalla sanoen, näyttipä siltä kuin Kohtalo olisi täten tahtonut vielä entistä enemmän kiihoittaa tuota salaista tunnetta, jonka se oli jo monella pienellä, ihmissilmän nähden satunnaisella seikalla saanut hereille kahden ihmisen välillä, mitkä tosin säätynsä ja varallisuutensa suhteen olivat aivan eriarvoiset, mutta hyvinkin yhdenvertaiset jos nuoruudesta, kauneudesta ja rakkauteen taipuvan sydämen romanttisesta hellyydestä oli kysymys. Eipä siis ihme, jos Isabellan kuva, joka jo ennestään oli niin syvälle painunut Qventin’in mieleen, voitti sen nyt kokonaan valtaansa; ja jolleivät neidon tunteet olleetkaan vielä yhtä syvälle juurtuneet, sen verran kuin hän itse niistä tiesi, niin muistellessaan tätä nuorta suojelijaa, jolle hän itse puolestaan juuri oli suonut niin miellyttävän avun, tuntui Isabellan sydämessä paljoa hellempää liikutusta kuin mitä oli voinut herättää hänessä koko se korkeasukuisten aatelisherrojen joukkio, joka viimekuluneena kahtena vuonna oli ahdistellut häntä rakkaudellaan, ja varsinkin, kun Campobasso, Kaarle herttuan kelvoton suosikki, johtui hänen mieleensä, nuo ulkokullatut kasvot, kurja, viekas luonne, väärä niska, karsas silmä, niin hänen kuvansa tuntui neidon silmissä vieläkin inhottavammalta ja ilettämämmältä kuin ennen, ja lujasti hän päätti, ettei mikään väkivalta saisi häntä suostumaan niin kammottavaan avioliittoon.

Olipa sillä välin kunnon täti Hamelinenkin mieli taipunut Durward’ille suosiolliseksi. Kenties siihen lienee ollut syynä se, että kreivitär – vaikka, jos hänen korkea-arvoisen sukunsa sukutaulut eivät petä, hän oli jo vähintäin viidenneljättä vanha – vieläkin ihaili miehen kauneutta yhtä paljon kuin viisitoista vuotta nuorempana; vai olisiko hän kenties ruvennut arvelemaan, että hänen varhaisempi käsityksensä heidän nuoren suojelijansa avusta ei ollutkaan oikeuden ja kohtuuden mukainen.

»Veljentyttäreni», virkkoi hän nyt, »on antanut liinansa teidän haavanne siteeksi; minäpä annan teille omani kunnianosoitteeksi teidän uljuudestanne ja kehoitteeksi teille yhä edistymään ritarillisuudessa.»

Näin sanoen hän antoi Durward’ille kalliisti hopealla kirjaillun sinisen liinan, viitaten ratsunsa satulaloimeen sekä sulkiin ratsastushatussaan, sekä huomauttaen hänelle, että värit niissä olivat samat kuin liinassakin.

Sen ajan tavan mukaan ei tällaista suosiolahjaa sopinut käyttää muulla kuin yhdellä ainoalla tavalla; Qventin siis, tätä tapaa noudattaen, sitoi liinan käsivarteensa. Mutta hän teki sen kömpelömmin ja vähemmällä ritarillisuudella kuin ehkä toisessa tilaisuudessa, toisten naisten seurassa. Sillä, vaikka täten saadun liinan käyttäminen ei ollut muuta kuin yleisen ritarillisuuden osoitusta, niin olisi hän paljon mielemmin suonut saaneensa oikeuden sitoa käsivarteensa sen liinan, jolla Dunois’n lyömä haava oli sidottu.

Sitten he jatkoivat taas matkaansa, Qventin ratsastaen nyt kreivittärien rinnalla, joiden seuraan hän näytti saaneen sanoitta suodun luvan yhtyä. Hän ei kuitenkaan puhellut juuri paljon, sillä hänen sydämensä oli täynnä sitä hiljaista onnentunnetta, joka on arka ilmaisemaan itseänsä kovin hillitsemättömästi. Isabella neiti puhui vieläkin vähemmän, niin että puheenvuoro melkein yksinomaan oli neiti Hamelinen vallassa, joka ei osoittanutkaan mitään halua päästää puhetta nukahtamaan. Opettaaksensa tälle nuorelle jousimiehelle – niin hän sanoi – ritarillisuuden periaatteita ja tapoja, hän kertoi laveasti Haflinghem’in turnajaisista, missä hän oli voittajille jakanut kunniamerkit.

Durward’ia – mielipahakseni on se tunnustettava – eivät kertomukset tästä loistavasta taistelusta kuitenkaan liioin huvittaneet yhtä vähän kuin flanderilaisten ja saksalaisten ritarien eri vaakunat, joita kreivitär kuvaili säälimättömällä tarkkuudella. Qventin’iä alkoi näet hiukan peloittaa, että he kenties olivat jo kulkeneet sen paikan sivuitse, missä oppaan piti olla heitä vastassa – se olisi näet ollut sangen paha seikka, josta, jos se todella oli tapahtunut, saattoi pelätä kaikkein turmiollisimpia seurauksia.

Ollessaan vielä kahden vaiheilla olisikohan parempi lähettää joku seuralaisista takaisin katsomaan, oliko todellakin täten tapahtunut, hän kuuli torven toitotusta, katsahti siihen suuntaan, mistä ääni kuului ja näki ratsumiehen, joka suurella kiireellä riensi heitä kohti. Ratsun matala vartalo sekä metsäläisentapainen, pörröinen, ruokkimaton karva toi Qventin’in mieleen vuoriston hevosrodun hänen omassa maassansa; tällä hevosella olivat kuitenkin kaikki raajat paljoa hienommat, ja vaikka se näytti olevan yhtä kestävä, oli se samalla myös paljoa joutuisampi liikkeiltänsä. Pää varsinkin, joka Skotlannin ponylla usein on kömpelömuotoinen ja paksu, oli pieni ja liittyi kauniisti kaulaan; sen leuat olivat hienot, silmät suuret, säkenöivät, sieraimet levällänsä.

Ratsumies oli vieläkin oudompi näöltänsä kuin ratsu, vaikka sekin jo oli aivan toisenlainen kuin ranskalaiset hevoset. Vaikka hän suurella taidolla näytti hallitsevan hevostansa, piti hän kuitenkin jalkansa leveissä jalustimissa, jotka olivat melkein kaukalojen muotoiset ja niin tiukalle ylös vedetyt, että miehen polvet olivat melkein satulan nastan tasalla. Päässään hänellä oli pieni punainen turbaani, jossa heilui likainen, hopeasoljella kiinnitetty sulka; hänen takkinsa, joka oli samanmuotoinen kuin estradioteilla (sotajoukolla, johon venetsialaiset siihen aikaan saivat tarpeelliset rekryytit Adrianmeren itärannoilta), oli vihreäinen väriltänsä ja koristettu koreilla kultapäärmeillä. Sitäpaitsi oli hänellä sangen leveät housut, jotka olivat olevinaan valkoiset, joskaan ei kaikkein puhtainta lajia; ne olivat kiinnitetyt juuri polven alapuolelta, niin että mustapintaiset sääret olivat aivan paljaina, jollei pukimeksi tahtonut sanoa niitä monimutkaisia pauloja, joilla sandalit olivat jalkoihin sidotut. Kannustimia hänellä ei ollut, sillä jalustimien kärjet olivat niin terävät, että niillä sangen ankarasti saattoi kiihdyttää hevosta. Tulipunaisesta vyöstä riippui tämän oudonnäköisen ratsumiehen oikealla kupeella väkipuukko, vasemmalla puolella lyhyt, käyrä maurilaissapeli, ja vanhuudesta värinsä menettäneestä kanninhihnasta roikkui torvi, joka oli ilmoittanut hänen tuloaan. Miehen omat kasvot olivat mustapintaiset, päivettyneet. Parta oli harva; silmät mustat, tuikeat; suu ja nenä kauniit muodoltansa, joksi myös muitakin kasvojen osia olisi sopinut sanoa, jolleivät mustat, pörröllään alas silmille riippuvat suortuvat sekä koko muodon ylen suuri laihuus ja katsannon tuimuus olisi ilmaissut pikemmin metsäläistä kuin sivistyneen maan kasvattia.

»Se on siis mustalainen!» virkkoivat kreivittäret toinen toiselleen. »Pyhä Maria, joko kuningas taas on luottanut tuommoiseen hylkiöön.»

»Voinpa tutkistella miestä, jos niin tahdotte», sanoi Durward, »ja ottaa selvää niin paljon kuin mahdollista, onko häneen luottamista.»

Qventinkin, samoinkuin Croyen neidit, oli näöstä sekä puvusta tuntenut miehen tuollaiseksi maankuljeksijaksi, joiden joukkoon hän itsekin melkein oli tullut luetuksi ollessaan Trois-Eschelles’n ja Petit-André’n nopsissa kynsissä. Hänkin siis aivan luonnollisesti arveli vaaralliseksi luottaa oppaaseen, joka kuului tuohon kiertelevään kansaan.

»Oletko tullut tänne meitä vastaan?» oli Durward’in ensi kysymys.

Tuntematon nyökäytti päätään.

»Ja mitä varten?»

»Saattamaan teitä lüttichiläisen palatsiin.»

»Piispanko?»

Mustalainen nyökäytti taas päätään.

»Minkä merkin voit antaa minulle, jotta voimme sinuun luottaa?»

»Tuon vanhan veisun vaan, ei mitään muuta», vastasi mustalainen –

”Metsäkarjun passari tappoi,
Kunnian siitä herra lappoi.”

»Se on oikea tunnusmerkki», virkkoi Qventin. »Anna mennä siis, kumppani – kohta tulen jatkamaan puhetta sinun kanssasi.» Jättäytyen sitten jäljelle, kunnes kreivittäret saavuttivat hänet, hän sanoi: »Olen nyt varma siitä, että tämä on odotettu opas, sillä hän sanoi minulle tunnussanan, josta, minun luullakseni, ei kellään muulla paitsi kuninkaalla ja minulla pitäisi olla tietoa. Mutta aionpa kuitenkin vielä puhutella häntä ja koettaa saada selville, kuinka paljon häneen on luottamista.»