Qventin Durward: XIV Matkustus

XIII Tietäjä

XIV Matkustus Qventin Durward Kirjoittanut Walter Scott

XV Opas

Sun näen vielä, Ranska ihana,

sä luonnon sekä taiteen suosituinen,

nään poikas, joille työ on huvitusta –

niin runsaan veron suopi aulis maa;

nään tyttäresi, päivän rusoittamat,

veitikkasilmät, korpinkarva-hiukset.

Vaan kuitenkin sä, Ranska suosittu,

jo olet nähnyt monta surua

niin muinoin kuin myös nytkin.

Nimetön.

Välttäen kaikkia puheita kaikkien kanssa – niinkuin oli käsketty – läksi Durward kiireesti varustautumaan matkaa varten; hän puki ylleen yksinkertaisen, mutta vahvan haarniskan rautasäärystimineen ja rautahihoineen, ja pani päähänsä kelpo teräskypärän, jossa ei ollut mitään silmäverkkoa. Tämän lisänä oli vielä kaunis vuorikauriin nahasta tehty nuttu, sievästi leikattu ja saumoiltaan koristeltu tikkauksilla, jommoinen puku sopi sille, jonka tuli olla korkeasukuisen perheen hovimestarina.

Kaikki nuo vaatteet oli Olivier tuonut Durward’in kamariin hiljaisella mielistelevällä hymyllään ja äänellään, samalla ilmoittaen, että hänen enonsa oli käsketty vahtiin – luultavasti jotta hän ei saisi tilaisuutta kysellä mitään tämän salaisen lähdön johdosta.

»Kyllä minä selitän asian sinun enollesi», sanoi Olivier taas hymyillen; »ja kuule, poikani, jos eheänä palaat tältä sinulle uskotulta hauskalta retkeltä, niin epäilemättä pidetään sinua niin korkean paikan arvoisena, ettei sinun enää tarvitse selittää kenellekään lähtöjäsi ja tulojasi, vaan päinvastoin saat olla päällikkönä muille, joiden tulee sinulle tehdä tiliä käynneistään.»

Näin puhui Olivier Perkele, vaikka hän luultavasti oletti, että tämä nuorukais-parka, jonka kättä hän niin ystävällisesti puristi, oli hänelle uskottua asiaa toimittaessaan joutuva surman suuhun tai ainakin vankeuteen. Koreitten sanojensa lisäksi hän antoi vielä pienen kullalla täytetyn kukkaron tarpeellisia matkakulunkeja varten, jonka lahjan kuningas oli lähettänyt.

Muutamia minuutteja ennen sydänyötä Qventin, totellen annettua käskyä, meni toiselle linnanpihalle ja asettui seisomaan kruununperillisen tornin juurelle, jossa Croyen kreivittärillä, niinkuin lukija tietää, oli väliaikainen asuntonsa. Hän tapasi siinä paikassa saattoväeksi määrätyt miehet hevosineen; he pitivät myös suitsista kahta kuormamuulia, joiden selkään matkatavarat jo olivat sälytetyt, kolme ratsua molempia kreivittäriä sekä uskollista palvelusneitsyttä varten, ja vielä lisäksi Qventin’ille varattua komeaa sotaratsua, jonka teräslevyillä silattu satula välkkyi hämärässä kuutamossa. Ei ainoatakaan tunnustelevaa sanaa puhuttu puolelta eikä toiselta. Miehet istuivat satulassa niinkuin heillä ei olisi ollut liikahtamisen mahdollisuuttakaan. Hämärässä valossa Durward ilokseen myös huomasi, että he kaikki olivat aseissa, pitkät peitset kädessä. Heitä oli vain kolme, mutta yksi heistä kuiskasi huonolla Gascognen murteella Qventin’ille, että Tours’in tuolla puolella opas oli tuleva neljänneksi.

Sillä välin kynttilät lekottivat tornin toisesta ikkunasta toiseen, ilmaisten että sen asukkaat häärivät ja varustautuivat lähtöön. Vihdoin viimein pieni ovi, joka tornin alikerroksesta johti pihalle, aukeni, ja kolme naista astui ulos, viittaan kääriytynyt mies seurassaan. Naiset nousivat ääneti heitä odottavien hevosten selkään; heidän seuralaisensa puolestaan rupesivat nyt edeltä astumaan, antaen valppaille vartijoille, joiden ohitse he kulkivat, tarpeelliset tunnussanat ja -merkit. Näin he viimein pääsivät vahvan linnoituksen uloimmalle vallille. Siinä oppaana ollut mies pysähtyi ja puhui hiljaisella, mutta hartaalla äänellä molemmille edeltä ratsastaville naisille.

»Jumala teitä siunatkoon, kuninkaallinen majesteetti», sanoi ääni, joka helähti Durward’in korviin, »ja suokoon teille anteeksi, vaikka teidän ajatuksenne olisivatkin itsekkäämmät kuin mitä sananne ilmaisevat! Muuta minä en haluakaan kuin että täydessä turvassa pääsisin hyvän Lüttich’in piispan suojaan.»

Näin puhuteltu mies mutisi jotain vastaukseksi, mitä Qventin ei kuullut, ja palasi takaisin portin kautta. Durward tunnusteli häntä valossa itse kuninkaaksi, joka hartaasti haluten vapautua vieraistaan luultavasti oli tullut saapuville sen mahdollisuuden varalta, että kreivittärissä olisi kenties vastahakoisuus voinut herätä tai että joku este olisi sattunut linnan vartijain puolelta.

Päästyään linnan muurien ulkopuolelle täytyi matkaseuran jonkun aikaa ratsastaa hyvin varovaisesti välttääksensä kaikkia susikuoppia, pauloja sekä muita satimia, joita näille paikoille oli viritetty tuntemattomien haitaksi. Gascognelainen tunsi kuitenkin tyystin kaikki tämän umpisokkelon mutkat, ja neljännestunnin kuluttua oli päästy Plessis’n puiston rajojen ulkopuolelle, likelle Tours’in kaupunkia.

Kuu, selvittyään pilvistä, joiden loimista se tähän asti oli vain kajastellut, loi nyt ihanan valovirran yhtä ihanan maiseman yli. He näkivät mahtavan Loiren vierivän majesteetillisesti Ranskan rikkaimman tasangon poikki, virraten äyräitten välitse, joita tornit sekä puutarhapenkereet, öljypuistot että viinamäet reunustivat. He näkivät Tours’in, Tourainen vanhan pääkaupungin muurien porttitorneineen ja sakaroilleen loistavan valkeina kuutamossa; ja niiden keskellä kohosi suunnattoman suuri gotilaistyylinen tuomiokirkko, jonka pyhimykseksi julistettu piispa Perpetuus jumalisen intonsa vallassa oli rakentanut jo viidennellä vuosisadalla, ja jonka myöhemmin Kaarle Suuri sekä hänen jälkeisensä hartaudessaan olivat laajentaneet semmoisilla rakennustaidon ihmeillä, että se nyt oli komein kirkko koko Ranskanmaalla. Myöskin pyhän Gatien’in kirkon tornit näkyivät sekä linnan synkät, lujat seinät, joiden sisäpuolella muinaisina aikoina kuuluu olleen Valentinianus keisarin asunto.

Qventin’ille uskottu toimi oli tosin sitä laatua, että se suuresti kiinnitti hänen mieltänsä, mutta sittenkin nuori skotlantilainen, joka oli tottunut kotivuoristonsa autioihin ja köyhiin näköaloihin, ei voinut olla ihmeellä ja ihastuksella katselematta tätä maisemaa, jota luonto ja ihmistaito näyttivät kilpaa kaunistelleen kirkkaimmalla loistollansa. Mutta vanhemman kreivittären ääni – kohoten ainakin yhtä oktaavia korkeammalle kuin hänen lausuessaan laupealla äänellä jäähyväiset Ludvig kuninkaalle – palautti Qventin’in nykyhetken toimiin; kreivitär Hameline tahtoi puhutella saattojoukon päällikköä. Qventin kannusti hevostaan ja kun hän kunnioittavasti oli esittänyt itsensä päälliköksi, alkoi Hameline kreivittären puolelta tulvailla kysymyksiä.

»Mikä on teidän nimenne ja arvonne?»

Qventin ilmoitti molemmat.

»Tunnetteko te hyvin tien?»

»En», vastasi Qventin, »en voi kehua liioin tuntevani tietä, mutta minulla on tarkka matkasuunnitelma ja sitä paitsi saamme ensi levähdyspaikassa oppaan, joka kaikin tavoin on sovelias johtamaan matkaamme. Siihen saakka hevosmies, joka äsken yhtyi meihin, on oleva oppaanamme.»

»Ja miksi teidät valittiin tähän toimeen, nuori herra?» kysyi taas kreivitär. »Niinkuin kuulen olette te sama nuorukainen, joka äsken seisoi vartijana galleriassa, missä me kohtasimme Ranskan prinsessan. Te näytätte olevan jokseenkin nuori ja kokematon tämmöiseen virkaan – sitä paitsi outo Ranskassa ja puhutte kieltä kuin muukalainen.»

»Minun täytyy totella kuninkaan käskyä, korkeasukuinen neito, eikä minun sovi kysellä siihen syytä», vastasi nuori soturi.

»Oletteko te aatelista sukuperää?» kysyi sama kysyjä.

»Sen voin vakuuttaa, korkeasukuinen neito», vastasi Qventin.

»Ja ettekö te», kysyi nyt nuorempi kreivitär ujolla äänellä kääntyen vuorossaan hänen puoleensa, »ole sama nuorukainen, jonka näin, kun minut käskettiin ravintolassa palvelemaan kuningasta?»

Hiljaisemmalla äänellä, kenties myöskin ujoudesta, vastasi Qventin niin olevan.

»Ehkäpä sitten, hyvä täti», virkkoi neiti Isabella kääntyen neiti Hamelinen puoleen, »me olemme hyvässä turvassa. Ei hän ainakaan näytä mieheltä, jolle olisi voitu uskoa jokin kavala ja julma juoni kahta turvatonta naista vastaan.»

»Kunniani kautta vannon, korkeasukuinen neito», sanoi Durward, »ja sukuni hyvän maineen sekä esi-isieni luiden kautta, että vaikka saisin Ranskan ja Skotlannin kuningaskunnat molemmat palkkiokseni, niin en sittenkään saattaisi tehdä teille mitään kavalaa tai julmaa!»

»Te puhutte kauniisti, nuori herra», sanoi neiti Hameline; »mutta me olemme tottuneet kuulemaan tyhjiä korupuheita Ranskan kuninkaan sekä hänen käskyläistensä suusta. Semmoisilla houkuteltiin meidät tänne Ranskaan turvapaikan hakuun, vaikka paljoa vähemmällä vaaralla kuin nyt olisimme voineet päästä Lüttich’in piispan suojaan, tai olisimme myös voineet heittäytyä Saksan Venceslauksen tai Englannin Edvardin turviin. Ja mitä apua sitten oli noista kuninkaan lupauksista? Meitä pakotettiin käyttämään alhaisia valhenimiä ja meidät kätkettiin häpeällisellä tavalla, ikäänkuin jonkunlaista kiellettyä tavaraa, syrjäiseen paikkaan, tuohon nurkkaravintolaan, missä meidän – jotka, niinkuin sinä, Martta, kyllä tiedät», hän kääntyi palvelijattarensa puoleen, »emme kotona koskaan panneet päähinettä päähämme muualla kuin kunniateltan alla ja kolmen portaan korkuisella kunnialavalla – missä meidän täytyi omin käsin pukea vaatteet yllemme, seisoen tavallisella permannolla niinkuin karjapiiat.»

Martta myönsi, että kreivittären sanat olivat täyttä, surkeata totta.

»Soisinpa että se olisi ollut pahinta kaikesta, täti kulta», virkkoi neiti Isabella; »minä olisin voinut helposti olla ilman tuota komeutta.»

»Mutta ei ilman hienoa seuraa», sanoi vanhempi kreivitär; »sehän toki, armas veljentyttäreni, olisi mahdotonta.»

»Minä olisin mielelläni luopunut kaikesta, täti kulta», vastasi Isabella äänellä, joka syvimpää pohjukkaa myöten liikutti hänen nuoren saattajansa ja suojelijansa sydäntä, »kaikesta, kun vain olisin päässyt turvalliseen, kunnialliseen piilopaikkaan. Minä en suinkaan soisi – Jumala hyvin tietää, etten olisi sitä koskaan suonut – että minun tähteni sota syttyisi Ranskan ja kotimaani Burgundin välillä ja että ihmishenkiä menisi hukkaan minunkaltaiseni tähden. Minä vain pyysin lupaa erota maailmasta ja lähteä Marmoutiers’in luostariin tai johonkin muuhun pyhään paikkaan.»

»Sinä puhuit silloin niinkuin hupsu, tyttöseni», vastasi vanhempi neito, »etkä niinkuin jalon veljeni tytär. Hyvä on toki, että yhdessä ihmisessä vielä jalon Croye-suvun henki on tallella. Mikä eroitus olisi korkeasukuisen neidon ja päivettyneen karjapiian välillä, jollei edellisen puolesta peitsiä taitettaisi, kun jälkimäisen tähden vain pähkinäpuusauvat kalkahtavat yhteen? Minun varhaisimman nuoruuteni aikana, sen sanon sinulle, tyttönen, kun tuskin olin sinua vanhempi, vietettiin minun kunniakseni kuuluisat turnajaiset Haflinghem’issä; taisteluunvaatijoita oli neljä, päällekarkaajia koko kaksitoista. Taistelua kesti kolme päivää; siinä kaksi uskaliasta ritaria heitti henkensä, taittui yksi selkäranka, yksi kaulaluu, kolme säärtä sekä kaksi käsivartta, ja sitäpaitsi sattui vielä lihahaavoja ja loukkauksia, joita eivät airuet edes ottaneet lukuunkaan – kas niin on meidän sukumme neitoja kaikkina aikoina kunnioitettu. Voi, jos sinussa olisi edes hiukan jalojen esivanhempiesi sydäntä, niin pantaisiin jossain hovissa, missä aatelisnaisten rakkaus ja sotamaine vielä ovat arvossa, toimeen turnajaiset, joissa voittaja saisi palkinnoksi sinun kätesi, niinkuin mummosi äidille tehtiin Strassburg’in peitsileikeissä – Jumala hänen sielulleen suokoon autuuden! Sillä keinoin saisit omaksesi parhaimman peitsimiehen koko kristikunnassa, joka puolustaisi Croyen suvun oikeuksia niinhyvin Burgundin väkivaltaa kuin myös Ranskan valtiojuonia vastaan.»

»Mutta täti kulta», vastasi nuorempi kreivitär, »onpa minulle vanha imettäjäni kertonut, että vaikka Rhein-kreivi oli paras peitsimies tuossa suuressa Strassburgin peitsipelissä ja siten sai kunnioitetun esivanhempani voittopalkinnokseen, niin ei heidän avioliittonsa kuitenkaan ollut onnellinen; sillä hänellä kuuluu olleen tapana sättiä, välistäpä piestäkin mummoni äitiä – Jumala hänen sielullensa suokoon autuuden!»

»Ja miksikä ei!» sanoi vanhempi kreivitär ihastuneena romantillisiin ritaritapoihin. »Miksi noiden voittoisain kätten, jotka olivat tottuneet ulkona maailmalla antamaan sivalluksia, olisi pitänyt kotona hillitä voimaansa? Tuhat kertaa mielemmin ottaisin, vaikka kahdesti päivässä, sivalluksia aviomieheltä, jonka käsi muillekin olisi yhtä suureksi kauhuksi kuin minulle, kuin huolisin puolisokseni pelkurin, joka ei uskaltaisi kohottaa kättänsä vaimoaan eikä ketään muutakaan vastaan!

»Minä toivottaisin teille onnea, täti kulta, jos saisitte niin voimallisen puolison», virkkoi Isabella, »mutta enpä kadehtisi teitä; sillä jos katkaistut luut lienevätkin hauskat turnauskentällä, niin ei mikään ole vähemmän hauskaa naisten kamarissa.»

»No niin, mutta eihän löylytys olekaan välttämätön seuraus siitä, jos menee naimisiin sotataidossa kuuluisan ritarin kanssa», sanoi neiti Hameline, »vaikka kyllä täytyy myöntää, että meidän esivanhempamme, Rhein-kreivi Gotfrid – Jumala hänelle autuuden suokoon! – oli hiukan väkivaltainen luonteeltaan ja liiaksi taipuvainen Rhein-viiniin. – Mutta oikea, täydellinen ritari on lammas naisten seurassa, leijona peitsien keskellä. Olipa aikanaan Thibault de Montigny – Jumala hänen sielulleen olkoon armollinen! – laupiain elävistä ihmisistä; hän ei koskaan ollut niin epäritarillinen, että olisi kohottanut kättään puolisoansa vastaan, mutta – pyhä Neitsyt sen tietää! – hänellä, joka ulkona löylytti aina kaikkia vihollisia, oli kodissaan kaunis vihollinen, jonka käsistä hän itse sai kelpo selkäsaunan. – No, oma syynsä – hänkin oli taisteluunvaatijana Haflinghem’in turnajaisissa ja teki siellä semmoisia sankaritöitä, että jos vain Jumala ja sinun isäsi-isä olisivat sallineet, olisi hän voinut saada toisen Montignyn rouvan, joka tuota siveää miestä olisi siveämmin kohdellut.»

Neiti Isabella, jolla oli hiukan syytä pelätä noita Haflinghem’in turnajaisia, josta aineesta tädillä kaikkina aikoina oli tapana laveasti laverrella, jätti puheen kesken; ja Qventin, sivistyneen ihmisen luonnollisella kohteliaisuudella, ajoi edemmäksi oppaan luokse ikäänkuin kysyäkseen häneltä jotain tietä koskevaa; sillä hän pelkäsi läsnäolonsa kenties häiritsevän kreivittärien keskinäistä puhetta.

Kreivittäret jatkoivat kuitenkin aamunkoittoon saakka ääneti matkaansa tai keskustelivat ainakin semmoisista asioista, joita ei maksa vaivaa kertoa; ja koska nyt oli oltu niin monta tuntia yhtä mittaa hevosen selässä, alkoi Qventin pelätä, että heitä rupeaisi jo väsyttämään. Hän tahtoi siis saada tietää kuinka pitkä matka oli vielä lähimpään lepopaikkaan.

»Sen näytän teille», vastasi opas, »puolen tunnin perästä.»

»Ja sitten jätät meidät toisen oppaan haltuun?» kysyi Durward vielä.

»Aivan niin, herra jousimies», vastasi opas; »minun matkani ovat aina lyhyet ja suorat. Te, herra jousimies, sekä muut ihmiset, kierrätte jousen kaarta myöten, minä sujautan aina suoraan nuoraa pitkin.»

Kuu oli jo kauan aikaa sitten laskenut, ja aamukoitto alkoi nousta kirkkaana ja valoisana idästä, välkytellen pienen järven pintaa, jonka rantaa pitkin he olivat jonkun aikaa kulkeneet. Tämä järvi levisi keskellä avaraa tasankoa, jossa siellä täällä kasvoi yksinäisiä puita sekä pieniä lehtoja ja viidakoita, mutta joka kuitenkin oli niin aukea, että silmä alkoi jo jokseenkin selvästi selittää esineitä. Qventin loi nyt silmänsä vieressään ratsastavaan oppaaseen, ja tunsi hänet, joskin kasvoja varjosti leveälierinen, espanjalaisen talonpojan sombrero’n kaltainen hattu, samaiseksi leikkisäksi Petit-André’ksi, jonka sormet, yhdessä hänen surullisen virkaveljensä Trois-Eschelles’n kanssa, äsken niin ilkeällä tavalla olivat hypistelleet Qventin’in kaulaa. Inholla, joka oli myös hiukan pelon sekainen, sillä Skotlannissa pyöveliä katsellaan melkein taikauskoisella kammolla, jota äskeinen pelastus ei ollut vähentänyt, käänsi Durward vaistomaisesti hevosensa pään oikealle ja iski samassa kannukset sen kupeihin, niin että se, puoleksi ympäripyörähtäen, hypähti muutaman kyynärän verran erille tuosta vihatusta matkakumppanista.

»Ha, ha, ha, ha!» nauroi Petit-André; »Gréve-torin pyhä Neitsyt auttakoon! – muistaapa, luulakseni tämä nuori soturi vanhan tuttavansa! – Mitä, kumppani! – ethän toki kantane minulle vihaa? – Jokainen tässä maassa elättää henkeään omalla tavallaan. Ei kenenkään huoli hävetä, että hän minun kynsissäni on ollut, sillä minä toimitan virkaani yhtä taitavasti kuin paras mestari, joka ikänä oli sitonut elävän hedelmän kuolleeseen puuhun. – Ja Jumala sitä paitsi on suonut minulle sen armon, että olen iloinen poika – ha, ha, haa! – Voisinpa kertoa teille semmoisia leikkipuheita, joita olen laskenut tikapuitten alimman asteen ja hirsipuun poikkipuun välillä, että – niin totta kuin toivon autuaaksi pääseväni – minun on täytynyt tehdä tehtäväni jokseenkin kiireesti siinä pelossa, että hirtettävä mies sitä ennen kuolisi nauruun ja siten saattaisi minun taitoni häpeään.»

Näin puhuen hän kannusti hevostaan, hävittäen siten sen välimatkan, jonka skotlantilainen oli jättänyt heidän välilleen, ja virkkoi sitten: »Kuulkaas, herra jousimies, sovitaan pois vaan! – Minä puolestani toimitan aina virkaani ilman mitään vihaa ja keveällä sydämellä, ja minulle on ihminen aina kaikkein rakkain kun olen saanut hänen kaulaansa tukehdusvitjani, saattaakseni hänet pyhän Patibulariuksen ritariston jäseneksi – sillä nimellä provossin pappi, arvoisa isä Menehiiteen, nimittää provossisuojeluspyhimystä.»

»Pysy kauempana, kurja konna!» huusi Durward, kun lain tuomion täyttäjä yritti tulla vielä likemmäksi, »tai en voi vastustaa kiusausta ja näyttää sinulle, kuinka pitkä matka pitäisi olla kunnian miehen ja mokoman hylkiön välillä.»

»Hohoh teitä, olettepa te aika tuittupää!» sanoi pyöveli. »Jos edes olisitte sanonut kunnon miehen, niin olisi siinä hiukkanen totta – mutta kunnian miehiä, niiden kanssahan minä olen tekemisissä joka päivä, yhtä läheisessä kuin olin tulemaisillani teidänkin kanssanne. – Mutta menkää Herran nimeen ja seurustelkaa oman itsenne kanssa. Minä olisin tarjonut teille pullollisen Auvergnen viiniä kaiken vihan poishuuhtomiseksi – mutta te luultavasti hylkäisitte kohteliaan tarjoumukseni. – No, no, olkaa niin epäkohtelias kuin tahdotte – minä en koskaan puhu pahoja sanoja niille, joiden kanssa virkani puolesta joudun tekemisiin – noille kuperikeikanheittäjilleni, hauskoille tanssijoilleni, pienille leikkikumppaneilleni, niinhän Jaakko Lihamieskin lampaitansa mairittelee – niille, sanalla sanoen, joilla niinkuin teilläkin, korkea-arvoinen herra, on N. U. O. R. A. piirustettuna otsaansa. – Ei, ei, kohdelkoot he minua vaikka kuinka pahasti, hyvän ystävän avun minä heille kuitenkin lopulta annan – ja te saatte itsekin nähdä, kun toisen kerran joudutte Petit-André’n käsiin, että hän osaa antaa anteeksi häväistyksen.»

Näin sanottuaan ja loppupäätteeksi iskettyänsä ilkamoiden silmää sekä päästettyänsä suustaan tsehihá-äänen, semmoisen, jolla kiirehdytetään laiskaa hevosta, Petit-André poikkesi tien toiselle puolelle ja jätti nuorukaisen sulattamaan saamiaan pistosanoja niin hyvin kuin hänen ylpeä skotlantilais-sydämensä saattoi sen tehdä. Suuri halu olisi Qventin’illä ollut löylyttää häntä niin pitkältä kuin hänen peitsensä varsi olisi kestänyt; mutta hän hillitsi vihansa sillä ajatuksella, että tappelu tämänluontoisen miehen kanssa ei olisi missään eikä milloinkaan kunniaksi, ja varsinkin nykyisessä tilanteessa suorastaan rikos velvollisuutta vastaan, josta saattaisi olla sangen vaarallisia seurauksia. Hän siis nieli Petit-André’n sopimattomat, viranmukaiset kokkapuheet hartaasti toivoen, ettei hänen suojelukseensa uskottu kaunotar ollut kuullut niitä; sillä tietysti se seikka, että hänelle voitiin pitää tämmöisiä pilapuheita, ei olisi antanut kreivittärelle edullista vaikutusta Durward’ista. Mutta hyvin pian molempien kreivittärien yht’aikainen hätähuuto herätti hänet niistä ajatuksista: »Katsokaa taaksenne – katsokaa taaksenne! – Jumalan tähden kavahtakaa itseänne ja suojelkaa meitä – meitä ajetaan takaa!»

Qventin katsahti kiiruusti taaksensa ja näki kaksi aseellista miestä, jotka tulivat heidän jäljessään ajaen niin kovaa vauhtia, että he hyvinkin pian saavuttaisivat matkalaiset. »Eivät nuo», sanoi hän, »voi olla muita kuin provossin miehiä, jotka ovat vahtikierrolla metsässä. Katsopas sinä», käski hän Petit-André’ta, »mitä lajia ne ovat.»

Petit-André totteli, ja tarkastettuaan tulijoita hän iloisesti pyörähti taas satulassaan ympäri ja vastasi: »Nämät, hyvä herra, eivät ole minun kumppaneitani eikä myöskään teidän – ei provossin väkeä – eikä jousimiehiä – sillä minusta näyttää, että heillä on rautakypäräsilmikot päässä alaslaskettuina ja rautakaulukset. – Hiiden vietäviä ovat nuo rautakaulukset, ilkeimpiä kaikista rautavarustuksista! – Olenpa saanut tuntikauden sormin kopeloida niitä, ennenkuin olen saanut ha’at auki.»

»Armolliset kreivittäret», virkkoi Durward kuuntelematta Petit-André’n loruja, »teidän pitää ajaa eteenpäin – ei hiin joutuisaan, että selvään nähtäisiin teidän pakenevan, mutta kuitenkin siksi suurella kiireellä, että voitte käyttää hyväksenne sitä estettä, jonka kohta aion nostattaa teidän ja takaa-ajajiemme välille.»

Isabella kreivitär katsahti oppaaseen ja kuiskasi sitten jotain tädillensä, joka täten puhui Qventin’ille: »Me luotamme teidän suojelukseenne, herra jousimies ja tahdomme mielemmin antautua siihen vaaraan, joka meitä saattaa kohdata teidän seurassanne, kuin lähteä eteenpäin tuon miehen kanssa, jonka ulkomuoto ei meidän mielestämme näytä ennustavan hyvää.»

»Tapahtukoon niinkuin te tahdotte, armolliset neidit», sanoi nuorukainen. »Takaa-ajajia on vain kaksi, ja vaikka he ovat ritareita, niinkuin heidän varustuksistaan näkyy, niin saavat he nähdä, jos heillä on paha tarkoitus, kuinka skotlantilainen aatelismies täyttää velvollisuutensa teidän kaltaistenne läsnäollessa ja teidän suojaksenne. – Kuka teistä», jatkoi hän kääntyen komentonsa alla olevan saattoväen puoleen, »tahtoo yhdessä minun mukanani käydä peitsisille noiden keikarien kanssa?»

Kaksi miehistä nähtävästi oli kahdella päällä; mutta kolmas, Bertrand Guyot, vannoi, vaikka he – cap de dion!^[1] – olisivat Artur kuninkaan pyöreän pöydän ritareja, tahtovansa Gascognen kunniaksi ottaa selkoa siitä, mitä miehiä he olivat.

Hänen näin puhuessaan molemmat ritarit – sillä niin korkea arvo heillä nähtävästi oli – lähestyivät matkajoukon taimmaista riviä, joksi Qventin uljaan apulaisensa kanssa nyt oli asettunut. Heillä oli täydelliset teräsvarustukset, mutta ei mitään vaakunaa, josta heidät olisi voinut tuntea.

Toinen heistä, tultuaan likemmäksi, huusi Durward’ille: »Pois tieltä, herra knaappi! – Me tulemme vapauttamaan teidät virasta, joka on teidän arvollenne ja säädyllenne liian suuri. Olkaa hyvä ja antakaa nämät kreivittäret meidän suojaamme – me olemme paljoa sopivampia seurakumppaneita heille, varsinkin koska he teidän seurassanne ovat miltei vankeudessa.»

»Vastaukseksi teille, hyvät herrat», virkkoi Durward, »saan ensiksikin sanoa, että viran, jota toimitan, on nykyinen kuninkaani antanut minulle; ja toiseksi, että, miten kelvoton lienenkin sitä toimittamaan, nämät kreivittäret tahtovat pysyä minun suojelukseni alaisina.»

»Häpeä, mies!» huusi toinen päällekarkaajista. »Aiotko sinä, maata kiertävä kerjäläinen, ryhtyä vastarintaan asestettuja ritareita vastaan?»

»Vastarintaan minä tosiaankin ryhdyn», sanoi Durward, »koska minun on pakko vastustaa teidän hävytöntä ja laitonta päällekarkaustanne; ja jos lieneekin jotain arvon eroitusta meidän välillämme, josta en ole aivan varma, niin on teidän epäritarillisuutenne murtanut sen laipion maahan. Tempaiskaa siis miekkanne tupesta, tai jos mielitte peitseen turvata, ottakaa vauhtiasento.»

Ritarit pyörähyttivät nyt hevosensa ympäri ja ajoivat noin 150 askelta taaksepäin. Qventin puolestaan, katsahtaen kreivittärien puoleen, kumarsi syvään satulassaan, ikäänkuin pyytäen, että he seuraisivat suosiollisin silmin hänen yritystään; ja kun he kehoituksen merkiksi heiluttivat hänelle liinojansa, olivat päällekarkaajat jo ennättäneet tarpeellisen matkan päähän saadakseen vauhtia.

Durward karahutti nyt ratsunsa liikkeelle käskien gascognelaisenkin miehen tavoin pitämään puoltansa. Näin hyökkäsivät kaikki neljä ratsumiestä täyttä vauhtia yhteen keskipalkoilla sitä välimatkaa, joka oli heidän välillään. Yhteentörmäyksessä gascognelais-parka sai surmansa heti, sillä vastustaja tähtäsi hänen kasvoihinsa, jotka eivät olleet silmikon suojassa, ja peitsi tunkeutui silmän kautta aivoihin, niin että mies kaatui kuoliaana maahan hevosensa selästä.

Qventin puolestaan, vaikka häntäkin haittasi sama puute, keikahti satulassaan niin nopsasti, että vihollisen peitsi sujahti hänen oikean olkapäänsä päällitse, raapaisten hiukkasen vain poskea. Sitä vastoin hänen oma peitsensä sattui keskelle vastustajan rintaa ja sysäsi hänet maahan. Qventin hypähti alas hevosen selästä riisuakseen kypärän kaatuneelta; mutta toinen ritari, joka ei vielä ollut virkkanut sanaakaan, hypähti heti, kun hän näki miten pahoin hänen kumppaninsa oli käynyt, vielä nopsemmin kuin Durward satulastaan maahan ja huusi, asettuen pyörtyneen ystävänsä eteen: »Jumalan ja pyhän Martin nimessä, poikaseni, nouse hevosen selkään ja mene tiehesi naikkostesi kanssa! – Ventre Sant Gris!^[2] – onpa heistä ollut jo kyllin turmiota täksi aamuhetkeksi.»

»Älkää pahaksi panko, herra ritari», virkkoi Durward, jota suututti uhkaava ääni, jolla tämä neuvo annettiin, »tahtoisinpa ensin nähdä kenenkä kanssa olen ollut tekemisissä, ja saada tietää kuka vastaa minun kumppanini kuolemasta.»

»Sitä et koskaan saa elävänä nähdä etkä tietää», vastasi ritari. »Mene tiehesi rauhassa, hyvä mies. Me olimme hulluja, kun läksimme estämään teidän matkaanne, mutta siitä me olemmekin saaneet rangaistuksemme; sillä sinä olet saanut aikaan enemmän turmiota, kuin mitä koko joukkosi hengellä sekä omallasikin voisit palkita. – No, jos välttämättömästi tahdot», – Qventin oli näet tempaissut miekkansa tupesta ja lähestyi häntä – »niin ota tämä kostoksi!»

Näin sanoen hän iski nuorta skotlantilaista niin lujasti kypärään, että Durward, vaikka hän olikin kotoisin maasta, missä kelpo sivalluksia jaeltiin sangen runsaasti, ei ollut semmoista vielä muuten kuin kirjoista sattunut tuntemaan. Se iski häneen niinkuin ukkosen nuoli, löi syrjään miekan, jonka nuori soturi oli kohottanut suojakseen ja halkaisi kypäränkin, vaikka se muka oli teräksestä kestäväksi taottu, niin pitkälle, että terä puraisi hiuksia, kuitenkaan sen enempää vahinkoa tekemättä. Silmänräpäyksen aikaa oli nyt Durward, joka puolipyörtyneenä vaipui toiselle polvelleen, aivan ritarin armoilla, jos tämän olisi tehnyt mieli iskeä häneen toista kertaa. Mutta joko hän sääli Qventin’in nuoruutta, tai ihaili hänen uljuuttansa, tai jalomielinen, rehellinen taistelunhalu pidätti häntä tätä tilaisuutta käyttämästä hyväkseen. Pian Durward tointuikin jälleen, kavahti pystyyn ja kävi vastustajansa kimppuun, tulisesti niinkuin mies, joka on päättänyt päästä voitolle tai kuolla, ja samalla kuitenkin sillä mielenmaltilla, joka on välttämätön, jos tahtoo niin edullisesti kuin suinkin suoriutua taistelusta. Jotta hän ei enää saisi tuommoisia hirmuisia sivalluksia kuin äsken, hän koitti suuremman nopsuutensa avulla, jota varustusten verrattain suurempi kepeys vielä helpoitti, väsyttää vastustajaansa. Durward ahdisti häntä milloin miltäkin puolelta vikkelillä liikkeillä ja äkkipikaisilla päällekarkauksilla, joita ritarin raskaassa rautapuvussansa oli sangen vaikea ilman suurempaa vaivaa torjua päältänsä.

Turhaan tämä jalomielinen vastustaja huusi Durward’ille: »Eihän nyt enää ole mitään riidan syytä välillämme, ja mieltäni pahoittaisi, jos minun täytyisi tehdä sinulle vahinkoa!» Qventin ei totellut muuta kuin tulista himoansa saadakseen hetkellisen tappionsa häpeän jälleen pois pyyhityksi. Hän ahdisteli ritaria yhä edelleen ukkosen nuolen nopeudella, väliin yrittäen pistää miekkansa kärjellä, väliin hakata häntä sen terällä; näin tehdessään hän piti myös tarkasti silmällä kaikkia vastustajansa liikkeitä – muistellen hänen suurta voimaansa, josta hän oli saanut niin peloittavan esimaun – ja oli valmis hypähtämään taaksepäin tai syrjään tuon hirvittävän kalvan iskujen alta.

»No, hiisi periköön sinut, sinä itsepäinen ja ylpeä hupsu», mutisi vihdoin ritari, »kun et tyydy, ennenkuin olet saanut kolahduksen päähäsi!» Näin sanoen hän muutti taistelutapaansa, pysähtyi ikäänkuin hän olisi tahtonut tästä lähtien vain suojella itseään ja torjua luotaan Qventin’in lakkaamattomia sivalluksia. Mutta salaa hän aikoi yhdellä ainoalla iskulla tehdä lopun taistelusta, niin pian kun vain nuori soturi hengästyisi tai joku taitamaton tai huolimaton temppu hänen puoleltaan antaisi siihen tilaisuutta. Tämä sukkela keino olisikin luultavasti saattanut hänet tarkoituksen perille, ellei kohtalo olisi päättänyt toisella tavalla.

Kaksintaistelun juuri tuimimmillaan ollessa saapui lukuisa ratsumiesjoukko paikalle ja huuto kajahti: »Seis, kuninkaan nimessä!» Molemmat taistelijat astuivat askeleen taaksepäin, ja Qventin huomasi ihmeekseen, että hänen päällikkönsä, lordi Crawford, oli taistelua estävän joukon johtajana. Mukana oli myös Tristan Erakko parin, kolmen miehen kera – kaikkiaan noin parikymmentä ratsua.

1. Jumalan pää! gascognelainen vakuutus.
2. Ranskalainen kirous.