Qventin Durward: XVI Maankuljeksija

XV Opas XVI Maankuljeksija
Qventin Durward
Kirjoittanut Walter Scott
XVII Vakoiltu vakooja


Ma olen vapaa, niinkuin ihminen
ol’ ensin, kun hän luotiin, ennenkuin
orjuuden häpäisevä laki alkoi,
jalona metsäläisnä metsillänsä
kulkeissaan vielä.
Granadan valloitus.

Sill’aikaa kun Qventin antoi nämä lyhyet tiedot kreivittärille vakuudeksi, että heidän seuraansa liittynyt kummitus todella oli kuninkaan lähettämä opas, huomasi hän jotain kummaa – hänkin oli näet yhtä näppärä pitämään silmällä tuntemattoman kaikkia liikkeitä kuin suinkin mustalainen puolestansa. Durward huomasi, että tuo mies ei vain kääntänyt päätään taaksepäin niin paljon kuin mahdollista, voidakseen tarkata heitä, vaan omituisella notkeudella, joka oli pikemmin apinan kuin ihmisen tapaista, hän oli vääntänyt koko vartalonsa satulassa, niin että hän istui melkein syrjin hevosen selässä; sen kaiken hän näkyi tehneen siksi, että hän saattaisi tarkemmin vakoilla heidän tekojansa.

Tämä temppu ei ollut millään muotoa Qventin’in mieleen; hän ajoi siis, mustalaisen luo, joka samassa taas käännähti tavalliseen asentoon satulassaan ja sanoi hänelle: »Sokeanpa oppaan lienemme saaneet, jos aina aiot täten kääntää silmäsi hevosesi häntään etkä korviin päin.»

»Ja vaikka olisinkin sokea», vastasi mustalainen, »niin osaisinpa kuitenkin yhtä hyvin opastaa teitä minkä maakunnan kautta hyvänsä Ranskan kuningaskunnassa tai sen naapurimaissa.»

»Mutta ethän ole ranskalainen synnyltäsi», sanoi nuori skotlantilainen.

»En olekaan», kuului vastaus.

»Mistä maasta olet sitten kotoisin?» kysyi Qventin.

»En mistään maasta», vastasi opas.

»Kuinka! Etkö mistään maasta?» toisti nuori skotlantilainen.

»En», vastasi mustalainen, »en mistään. Minä olen zingaro, bohemilainen, egyptiläinen, tai miksi kaikeksi eurooppalaiset kukin eri kielellään katsovat hyväksi nimittää meitä; mutta kotimaata minulla ei ole.»

»Oletko kristitty?» kysyi Durward edelleen.

Mustalainen pudisti päätänsä.

»Koira!» sanoi Durward – sen ajan katolilaiset eivät näet suvainneet mitään muuta uskoa. »Palveletko Muhametia?»

»En», oli oppaan huoleton ja suora vastaus, eikä hän näyttänyt ollenkaan kummastuvan tai suuttuvan nuorukaisen pikastumisesta.

»Oletko pakana sitten, vai mikä kumma olet?»

»Ei minulla ole mitään uskontoa, vastasi mustalainen.

Durward hämmästyi. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan muhamettilaisista sekä epäjumalanpalvelijoista, mutta että voisi olla joku kansakunta, jolla ei ollut yhtään mitään jumalanpalvelusta, se ajatus ei ollut koskaan vielä sattunut hänen päähänsä. Hämmästyksestään jälleen toinnuttuaan hän kysyi oppaalta, missä hänellä tavallisesti oli asuntonsa.

»Missä milloinkin satun olemaan», vastasi mustalainen. »Minulla ei ole kotia.»

»Mitenkä sitten pidät omaisuutesi tallessa?»

»Ei minulla olekaan mitään omaisuutta, paitsi näitä vaatteita ylläni ja tätä hevosta allani.»

»Mutta pukusi on korea ja ratsusi jalo», sanoi Durward. »Millä keinoin sinä elätät henkesi?»

»Syönpä kun on nälkä, juon kun janottaa, eikä minulla muuta hengeneläkettä ole kuin mitä sattumus tuopi eteeni», selitti maankulkija.

»Minkä lain alaisia te olette?»

»Enpä tottele juuri mitään lakia, paitsi kun se soveltuu mielitekoihini ja tarpeisiini», sanoi mustalainen.

»Kuka on teidän päällikkönne, teidän käskijänne?»

»Heimokuntani vanhin – jos huolin totella häntä», sanoi opas – »muuten ei minulla ole mitään käskijää.»

»Te olette siis», jatkoi ihmettelevä tutkistelija, »vailla kaikkea, mikä muut ihmiset pitää koossa – teillä ei ole lakia, ei päällikköä, ei mitään varmaa elinkeinoa, ei kotia, ei kontua. Teillä ei – Jumala teitä armahtakoon! – ole isänmaata – eikä – Jumala teitä valaiskoon ja antakoon teille anteeksi – edes mitään jumalaakaan! Mitä teillä sitten on, kun teiltä puuttuu sekä hallitus että kotionni ja uskontokin?»

»Minulla on vapaus», virkkoi mustalainen – »en kumarra otsaani kenellekään – en tottele ketään – en pidä arvossa ketään. – Menen minne tahdon – elän niinkuin haluttaa – ja kuolen, kun kuolinpäivä joutuu.»

»Mutta sinun kaltaisesi viedään hirsipuuhun tuomarin mielivallan mukaan.»

»Mitäs siitä», vastasi mustalainen, »sitä pikemmin joutuu kuolema.»

»Mutta myös vankeuteen», virkkoi nuori skotlantilainen. »Missä teidän kehuttu vapautenne silloin on?»

»Ajatuksissani», vastasi mustalainen, »joita ei mikään kahle voi sitoa. Sitä vastoin teidän ajatuksianne, silloinkin kun jäsenenne ovat vapaat, kammitsevat lakinne ja epäluulonne, rakkautenne tähän tai tuohon paikkaan, pilventakaiset hourailunne valtioviisaudesta. Minun kaltaiseni ovat vapaat henkensä puolesta, vaikka heidän jäsenensä olisivatkin kahleissa – teidän henkenne on kahlehdittu silloinkin, kun ruumiinne on miten vapaa hyvänsä.»

»Mutta ajatustesi vapaus», huomautti nuori Durward, »ei lievitä kuitenkaan sitä vaivaa, jonka puristavat kahleet tuottavat jäsenille.»

»Hetken aikaa sitä voi kärsiä», vastasi maankulkija; »ja jollen pian pääse omin voimin valloilleni, eikä kumppaninikaan auta minua, niin onpa toki kuolema aina tarjona, ja kuolema on mahtavin kaikista vapauttajista.»

Jonkun aikaa olivat nyt molemmat vaiti, mutta sitten Durward keskeytti taas äänettömyyden uusilla kysymyksillä.

»Te olette kuljeksiva kansa, jota kristikunnan muut kansat eivät tunne – mistä te olette alkua lähteneet?»

»Sitä en saa sanoa teille», vastasi mustalainen.

»Milloinka sinun kansasi on vapauttava tämän valtakunnan läsnäolostansa ja palaava siihen maahan, mistä se on tullut?» kysyi Durward.

»Kun sen vaelluksen päivät ovat päättyneet», vastasi opas.

»Ettekö te polveudu niistä Israelin heimokunnista, jotka vietiin vankeuteen suuren Eufrat-virran taakse?» kysyi Durward, joka ei ollut unohtanut Aberbrothick’in luostarissa saamaansa oppia.

»Jos niin olisi laita», vastasi mustalainen, »niin noudattaisimmehan me silloin heidän uskontoansa ja harjoittaisimme heidän menojansa.»

»Mikäs on sinun nimesi?» sanoi Durward.

»Oikean nimeni tuntevat vain veljeni – telttojemme ulkopuolella asuvat ihmiset nimittävät minua Hairaddin Maugrabiksi, s. o. Hairaddin maurilaiseksi.»

»Sinä puhut liian taitavasti, jotta aina olisit vain elänyt likaisen joukkiosi parissa», sanoi nuori skotlantilainen.

»Olen oppinut hiukan tämän maan viisautta», sanoi Hairaddin. – »Kun olin pieni poika, ajoivat kerran ihmispyytäjät meidän heimoamme. Nuoli puhkaisi äitini pään, ja hän kuoli. Minä olin käärittynä hänen vaippaansa hänen selässään, ja jouduin täten vainoojien käsiin. Eräs pappi pyysi minut provossin jousimiehiltä ja kasvatti minua pari, kolme vuotta, neuvoen minulle frankkien oppeja.»

»Mitenkä sitten sattui, että hänestä erosit?» kysyi Durward.

»Varastin rahaa häneltä – ryöstin myös hänen nurkkajumalansa, jota hän palveli», vastasi Hairaddin aivan huolettomasti. »Hän sai siitä selvän ja pieksi minua – minäpä iskin puukkoni hänen rintaansa, pakenin pois metsiin ja elin taas oman kansani yhteydessä.»

»Konna!» sanoi Durward, »hyväntekijäsikö sinä murhasit?»

»Kuka käski hänen rasittaa minua hyvillä töillänsä? – Mustalais-poika ei ollut mikään kasvattipentu, joka olisi aina hännystellyt isäntänsä kintereillä ja nöyrästi antanut selkänsä hänen piestäväkseen muutamien ruuantähteitten vuoksi! – Minä olin vangittu sudenpoika, siksi ensitilassa katkaisin kahleeni, raatelin isäntäni ja karkasin korpiin takaisin.»

Taas vallitsi hetken äänettömyys, jonka kuluttua Durward, ottaaksensa vielä tarkemmin selkoa epäluulonalaisen oppaansa luonteesta sekä aikeista, kysyi Hairaddin’iltä: »Onko totta, että sinun kansasi, vaikka se onkin oppimaton, väittää tietävänsä tulevia tapauksia, jota tietoa ei ole suotu edes sivistyneempien kansojen viisaille oppineille tai papeille?»

»Kyllähän me niin väitämme», sanoi Hairaddin, »ja syystäkin.»

»Kuinka olisi mahdollista, että näin kallis lahja olisi suotu näin kurjalle kansalle?»

»Voinko minä sen selittää?» vastasi Hairaddin. »Mutta voinpa kuitenkin, kunhan te ensiksi selitätte, miksi koira saattaa saada selvän ihmisen jäljistä, vaikka jalompi luontokappale, ihminen, ei kykene selvää ottaa koiran jäljistä. Tuo taito, joka teitä niin ihmetyttää, on meissä vaiston kaltainen. Kasvojen ja käsien piirteistä me selitämme kyselijän vastaisen kohtalon yhtä varmasti kuin te keväällä pimu kukkasesta osaatte päättää, minkälainen hedelmä siinä syksyllä on riippuva.»

»Minä en usko teidän taitoonne ja tahtoisinpa uhallakin nähdä siitä todistuksen.»

»Älkää niin uhkamielisesti puhuko, herra knaappi», sanoi Hairaddin Maugrabin. – »Voinpa minä sanoa teille, puhukaa te mitä hyvänsä uskontonne laadusta, että teidän palvelemanne jumalatar ratsastaa täällä meidän joukossamme.»

»Hiljaa!» sanoi Qventin hämmästyneenä. »Jos pidät henkeäsi jonkin arvoisena, niin ei sanaakaan enempää, paitsi kun kysyn sinulta jotakin. – Voitko olla uskollinen?»

»Voin kyllä – kaikki ihmiset voivat», sanoi mustalainen.

»Mutta tahdotko myös olla uskollinen?»

»Uskoisitko minua paremmin, jos vannoisin?» ilvehti Maugrabin.

»Sinun henkesi on minun kädessäni», virkkoi nuori skotlantilainen.

»Lyöhän, niin saat nähdä pelkäänkö kuolemaa», vastasi mustalainen.

»Tekisikö raha sinusta luotettavamman oppaan?» kysyi Durward.

»Jollen ilmankin ole, niin eipä tee», vastasi pakana.

»Mikä sitten sinua voi sitoa?» kysyi skotlantilainen.

»Hyvyys», vastasi mustalainen.

»Vannonko sinulle kohtelevani sinua hyvyydellä, jos olet meille uskollisena tienneuvojana tällä matkalla?»

»Älä», vastasi Hairaddin, »se olisi mieletöntä harvinaisen tavaran tuhlaamista. Sinuun olen jo muutenkin kiintynyt.»

»Miten?» huudahti Durward vieläkin enemmän hämmästyen.

»Ajattele saksanpähkinäpuuta Cherjoen rannalla! Mies, jonka ruumiin leikkasit maahan, oli minun veljeni, Zamet Maugrabin.»

»Mutta kuinka», virkkoi Durward, »olet tekemisissä noiden samojen pyövelien kanssa, jotka surmasivat sinun veljesi? Sillä yksi heistä neuvoi minulle, missä paikassa tapaisin sinut – samainen epäilemättä, joka on toimittanut sinut näiden kreivittärien oppaaksi.»

»Mitä me voimme tehdä?» vastasi Hairaddin synkästi. »Nuo miehet kohtelevat meitä samoin kuin paimen lammaslaumaansa; he suojelevat meitä jonkun aikaa, ajavat sinne tänne, minne vain tahtovat, ja lopuksi aina vievät meidät teurastushuoneeseen.»

Durward’illa oli perästäpäin tilaisuutta nähdä, että mustalainen tässä suhteessa puhui totta. Provossin väellä, jonka virkana oli kuningaskuntaa rasittavien maankuljeksijajoukkojen hävittäminen, oli aina suosikkejaan heidän parissaan; he sulkivat joksikin aikaa silmänsä, mutta lopulta kuitenkin saattoivat liittolaisensa hirsipuuhun. Tämmöinen varkaan ja poliisin välinen viisas liitto, joka helpottaa molemminpuolisten virkojen toimitusta, on aina ollut olemassa kaikissa maissa eikä meidänkään maassamme se suinkaan ole tuntematon.

Durward erosi nyt oppaasta ja jättäytyi jälkeen, jotta hän joutui muun saattojoukon pariin. Hairaddin’in mielenlaatu ei ollut hänelle lainkaan mieluinen, eikä hän myöskään luottanut suuresti tuohon kiitollisuudentunteeseen häntä itseään kohtaan, josta toinen oli puhunut. Hän rupesi nyt vuorossaan tutkimaan molempia toisia miehiä, jotka olivat hänen käskyjensä alaiset, ja suureksi huolekseen hän havaitsi, että he olivat yhtä typerät ja kykenemättömät auttamaan neuvoilla, kuin äskeisessä taistelussa halukkaat tarttumaan aseihin.

»Mutta parasta on niinkuin onkin», virkkoi Qventin itsekseen, jonka miehuus vain lujittui sitä myöten kuin pelättävät vastukset karttuivat. »Tämä suloinen nuori neito saa olla yksistään minulle kiitollisuudenvelassa. – Minkä yksi käsi – niin, ja yksi pää voi saada aikaan – sen luullakseni rohkeasti voin ta’ata. Olenhan minä nähnyt isäni talon ilmitulessa sekä isäni ja veljieni ruumiit kekäleitten keskellä – enkä silloin peräytynyt tuumankaan vertaa, vaan taistelin viimeiseen asti. Nyt olen kahta vuotta vanhempi, ja minulla on jaloin ja ihanin syy osoittaa kuntoa, mikä ikänä on nostattanut urhoutta kelpo miehen rinnassa.»

Seuraten tätä päätöstänsä oli Qventin matkan varrella niin valpas ja toimelias, että näytti siltä kuin hän olisi ollut jokapaikassa läsnä. Eniten ja kernaimmin hän tosin pysytteli kreivittärien läheisyydessä, jotka kiitollisina siitä, että hän niin huolellisesti valvoi heidän turvallisuuttansa, alkoivat puhella hänen kanssaan melkein kuin vanhan ystävän, ja Durward’in puheitten naivisuus, mutta samalla kuitenkin terävä-älyisyys näytti suuresti heitä huvittavan. Qventin ei kuitenkaan sallinut tämän seurustelun lumouksen viekoitella itseään hoitamaan virkaansa vähemmän valppaasti.

Jos hän usein ratsastikin kreivittärien rinnalla, koettaen tasamaan asukkaille kuvailla Grampian-vuoristoa ja yli kaiken Glen Houlakin’in kauneutta – niin hän myös yhtä usein kulki kahden Hairaddin’in kanssa matkajoukon etupäässä, tiedustellen häneltä tien mutkia sekä majapaikkoja, ja painaen tarkasti muistiinsa oppaan vastaukset päästäkseen selville keksisikö hän, kysymällä toisten uudestaan samoja seikkoja, jotain kavalluksen yritystä. Usein hän myös liittyi matkaseurueen taimpaan riviin, koettaen voittaa molempien ratsumiesten mielet puolellensa ystävällisillä sanoilla, lahjoilla sekä lisäpalkkion lupauksella, kun heidän tehtävänsä oli loppuun suoritettu.

Tällä tavoin he matkustivat toista viikkoa kierto- ja syrjäteitä myöten ja harvoin käytyjen seutujen kautta, välttäen suurempia kaupunkeja. Ei mitään merkillisempää tapahtunut. Silloin tällöin kohtasivat he tosin ympärikuljeksivia mustalais-joukkoja, vaan ne eivät häirinneet heidän matkaansa nähdessään heidän oppaanansa oman heimolaisensa – samoin myös palveluksesta eronneita sotamiehiä, kenties rosvojakin, joiden mielestä tämä matkaseurue oli siksi lujasti suojattu, ettei sen kimppuun olisi maksanut vaivaa käydä – joskus poliisiparviakin, jotka Ludvig kuninkaan käskystä, hän kun miekalla ja tulella yritti lääkitä maansa haavoja, havittelivat hänen valtakuntaansa rasittavia vallattomia joukkioita. Nämät poliisiparvet sallivat heidän myös häiritsemättä pitkittää matkaansa; sen vaikutti tunnussana, jonka kuningas itse oli siltä varalta antanut Qventin’ille.

Majapaikoikseen he tavallisesti valitsivat jonkun luostarin; näistä useimmat olivatkin sääntöjensä nojalla velvolliset toivioretkeläisille suomaan vieraanvaraisuutta – sillä tekonimellä muka kreivittäretkin kulkivat – kiusaamatta heitä heidän arvoaan ja nimeään koskevilla kysymyksillä, joita korkeasäätyiset ihmiset, tällaisia lupauksia suorittaessaan, enimmäkseen kernaimmin salasivat. Croyen kreivittäret valittivat tavallisesti väsymystään, jolla tekosyyllä he saivat heti vetäytyä makuukamariinsa. Qventin puolestaan, ollen heidän hovimestarinansa, suoritti asiat majatalonisäntien kanssa näppäryydellä, joka säästi kreivittäriltä paljon vastuksia, ja iloisuudella, joka herätti yhtä harrasta suosiota niiden mielessä, joista hän niin toimellisesti piti huolta.

Eräs seikka tuotti Qventin’ille erikoista huolta, nimittäin heidän oppaansa mielenlaatu ja kansallisuus; sillä pakanana, epäuskoisena maankulkijana, joka sitä paitsi harjoitti noitakonstejakin – sehän muka on aina ollut hänen kansallensa ominainen tunnusmerkki – pidettiin häntä useinkin mahdottomana vieraana näissä pyhissä paikoissa, joihin matkalaisemme tavallisesti poikkesivat; siitä syystä häntä sangen vastahakoisesti päästettiin luostarien muurienkaan sisäpuolelle. Tämä asia oli kovin kiusallinen. Tulihan pitää suosiollisella tuulella miestä, joka tiesi matkan todellisen, salaisen tarkoituksen, ja sitä paitsi Qventin arveli välttämättömäksi pitää valppaasti, joskin salaa, Hairaddin’in käytöstä silmällä, niin ettei tämä, sen verran kuin sitä saattoi estää, saisi huomaamatta puhutella ketään vierasta. Tämmöinen valvominen oli tietysti mahdotonta, jos mustalainen vietti yönsä ulkopuolella sen luostarin muuria, jossa muut majailivat, ja Durward’in mieleen tunkeutui väkisin se ajatus, että Hairaddin puolestaan mielellään tahtoi olla erillään toisista. Sillä hän ei pysynyt koskaan alallaan hänelle määrätyssä asunnossa, vaan jutteli, teki konsteja ja lauloi lauluja, jotka olivat yhtä huvittavia nuorille munkeille ja noviiseille kuin pahennukseksi vanhemmille luostariveljeksille. Monestikin täytyi Qventin’in käyttää kaikki valtansa, mikä hänellä saattoi olla tämän hänen palveluksessaan olevan miehen yli, vieläpä turvautua uhkauksiinkin, ennenkuin hän sai mustalaisen irvihampaisen, sopimattoman ilveilyn hillityksi; ja sitten taas hänen täytyi koettaa kaikin tavoin lepyttää luostarinpäälliköitä, jotta tuo pakanallinen koira ei tulisi viskatuksi ulos portista. Kaikki kävi kuitenkin häneltä aina hyvin siten, että hän pyysi palvelijansa rietasta käytöstä anteeksi ja sukkelasti puhui toiveestansa, että mustalainen pyhien luitten, pyhitettyjen rakennusten ja varsinkin näin jumalisten miesten vaikutuksesta voisi saada parempia ajatuksia sekä parempia tapoja.

Mutta matkan kymmenentenä tai yhdentenätoista päivänä, kun he olivat jo päässeet Flanderin rajan yli ja lähenivät Namur’in kaupunkia, olivat kaikki pyynnöt turhia, joilla Qventin koetti estää pakanallisen oppaansa käytöksestä johtuneen pahennuksen seurauksia. He olivat silloin eräässä harmaittenveljien luostarissa, missä noudatettiin ankaria, äsken uudistettuja sääntöjä ja jonka abotti myöhemmin kuoli pyhyyden maineessa. Sen jälkeen kuin tavattoman pitkät vastaväitteet – tämmöisessä tapauksessa niitä tosiaankin oli syytä pelätä – oli saatu kumotuiksi, myönnettiin vastenmieliselle mustalaiselle vihdoin viimein yömaja ulkohuoneessa, missä eräs maallikkoveli, luostarin puutarhuri, asui. Kreivittäret vetäytyivät tapansa mukaan heti makuukamariinsa, ja abotti, jolla sattui olemaan joitakuita kaukaisia sukulaisia Skotlannissa, ja jota huvitti kuulla muukalaisen kertovan kotimaastansa, pyysi Qventin’in, jonka ulkomuotoon ja käytökseen hän näytti hyvin mieltyneen, omaan kammioonsa ottamaan osaa laihaan munkinillalliseen. Havaittuansa, että abotti oli älykäs mies, Qventin halulla käytti hyväkseen tätä tilaisuutta saadaksensa tietoja Lüttich’in seuduista. Sillä edellisenä kahtena päivänä hän oli kuullut sieltä semmoisia sanomia, että häntä alkoi pelottaa, tokko hänen suojaansa uskottujen neitojen olisi turvallista jatkaa matkaansa, vieläpä sen lisäksi, tokko piispallakaan olisi voimaa heitä suojella, jos he onnellisesti pääsisivätkin hänen palatsiinsa. Abotin vastaukset eivät olleet juuri rauhoittavia.

Hän sanoi lüttichiläisten olevan rikkaita porvareita, jotka, niinkuin Jeshuran Vanhan Testamentin aikana, olivat tulleet lihaviksi ja ruvenneet potkimaan – rikkaus ja suuret etuoikeudet olivat paisuttaneet heidän sydämensä – heillä oli verojen tai verovapauden johdosta kaikenlaisia riitoja läänitysherransa, Burgundin herttuan kanssa – jo useamman kerran he olivat nousseet ilmikapinaan, josta herttua, joka luonteeltansa oli tulinen ja tuittupäinen mies, oli niin kovasti suuttunut, että hän oli pyhän Yrjänän kautta vannonut, jos häntä kerran vielä täten ärsytettäisiin, hävittävänsä Lüttich’in kaupungin maata myöten aivan kuin Babylonian tai Tyroksen, häpeäksi ja häväistykseksi koko Flanderin maakunnalle.

»Ja kylläpä hän, päättäen kaikesta mitä hänestä kuuluu, on semmoinen herra, joka tämän valan täyttääkin», virkkoi Durward; »tottahan siis lüttichiläiset kavahtavat, etteivät anna hänelle syytä tällaiseen menettelyyn.»

»Niinhän sitä soisi», sanoi abotti, »ja sitähän kaikki jumaliset ihmiset tässä maassa rukoilevat, jotka eivät tahtoisi nähdä noiden porvarien veren virtaavan vetenä eikä myöskään heidän hukkuvan, vaikka he olisivatkin viimeisiä hylkyjä, ennenkuin he ovat tehneet sovintonsa Jumalan kanssa. Meidän hyvä piispamme vaivaakin itseänsä yöt, päivät saadakseen rauhan rikkoontumisen estetyksi, ja semmoinen työ on alttarin palvelijalle sopiva – sillä onhan kirjoitettu raamatussa: Beati pacifici (Autuaat ovat rauhantekijät). Mutta» – – siihen kunnon abotti pysähtyi syvään huoahtaen.

Qventin sanoi nöyrästi, miten tärkeää niille vallasneidoille, joita hän saatteli, olisi saada varmoja tietoja maan sisällisestä tilasta, ja kuinka suuri armeliaisuuden työ olisi, jos kunnianarvoisa pyhä isä tahtoisi antaa heille valaisevia tietoja.

»Siitä asiasta», sanoi abotti, »ei kukaan mielellään puhu; sillä ne, jotka puhuvat pahaa maan mahtavista, etiam in cubiculo (vaikka omassa makuukammiossaan), saavat usein kokea, että joku siivekäs saattaa nuo sanat asianomaisen korviin. Mutta sittenkin, avustaakseni kykyni mukaan teitä, joka näytätte olevan rehellinen nuorukainen, sekä teidän korkeasukuisia vallasneitojanne, jotka ovat pyhää lupausta täyttäviä, jumalisia toivioretkeläisiä, puhun nyt suuni puhtaaksi.»

Hän katsahti sitten varovasti ympärilleen ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä, ikäänkuin peläten, että joku häntä kuuntelisi.

»On olemassa Belial’in miehiä», sanoi hän, »jotka salaa yllyttävät Lüttich’in kansaa noihin tiheihin kapinoihin, ja jotka, toivonpa kuitenkin valheellisesti, väittävät saaneensa siihen käskyn Kaikkein Kristillisimmältä Kuninkaalta – tottahan, luullakseni, kuitenkin Ranskan kuningas sen nimen täydellä todella ansaitsee, sillä tämmöinen naapurivallan rauhan häiritseminen ei suinkaan sopisi sen kanssa yhteen. Niin sittenkin on asian laita, että ne, jotka yllyttävät ja kiihoittavat tyytymättömiä lüttichiläisiä, peittelemättä mainitsevat hänen nimeään. – Onpa tässä maassa sitä paitsi vielä eräs aatelisherra, korkea sukuperältään ja kuuluisa sotamenoistaan, mutta muuten, niin sanoakseni, lapis offensionis et petra scandali (loukkauskivi ja pahennuksen kallio) Burgundin sekä Flanderin maalle. Hänen nimensä on Wilhelm de la Marck.»

»Myöskin Wilhelm Partasuu nimeltänsä», pisti nuori skotlantilainen väliin, »eli Ardenni-vuoriston Metsäkarju?»

»Syystäpä hän onkin saanut sen nimen, poikaseni», virkkoi abotti, »sillä hän on kuin vuorisalon metsäkarju, joka kaikkia tallaa ja murskaa sorkillansa ja kaikkia raatelee torahampaillaan. Hänen ympärilleen on keräytynyt toista tuhatta miestä, kaikki, niinkuin hän itsekin, sekä maallisen että kirkollisen vallan ylönkatsojia; hän ei tahdo myöntää olevansa riippuvainen Burgundin herttuasta, ja hän elättää itseään sekä joukkiotansa ryöstämisellä ja raastamisella ilman eroitusta, valiten uhrikseen niin hyvin pappeja kuin maallikoita. Imposuit manus in christos Domini (hän on ryhtynyt käsin Herran voideltuihin), huolimatta siitä, mitä on kirjoitettu! »Älä koske minun voideltuihini, äläkä tee minun profeetoilleni pahaa.» – Tähän meidänkin köyhään asuntoomme lähetti hän kerta kirjeen vaatien kultia ja hopeita lunnaiksi veljieni hengestä sekä omastani. Siihen me vastasimme latinankielisellä anomuskirjeellä todistaen, ettei meidän vähistä varoistamme kannattanut täyttää hänen vaatimustaan, ja neuvoen häntä saarnaajakirjan sanoilla: Ne moliaris amico tuo malum, cum habet in te fiduciam (Älä hankitse ystävääsi vastaan pahaa, kun hän sinuun luottaa). Mutta tuo Gulielmus Barbatus, tuo Wilhelm de la Marck, joka tuntee yhtä vähän sivistyneen kansan kirjallisuutta kuin itse sivistystä, vastasi vääristetyllä kyökkilatinalla: Si non payutis, brulabo monasterium vestrum (Jollette maksa, poltan teidän luostarinne).»

»Jonka huonon latinan sisällyksen te, hyvä isä», sanoi nuorukainen, »aivan hyvin ymmärsitte?»

»Voi, poikaseni», vastasi abotti, »pelko ja pakko ovat älykkäitä tulkkeja. Ja meidän täytyi sulattaa alttarimme astiatkin saadaksemme tuon julmurin ahneuden tyydytetyksi. – Jumala sen hänelle seitsenvertaisesti kostakoon! – Pereat improbus – amen, amen, anathema esto (Hävitköön se konna, amen, amen, olkoon kirottu!)»

»Ihmepä», sanoi Durward, »ettei Burgundin herttua, joka on niin mahtava ja voimallinen, tapa tuota metsäkarjua, minkä hävityksistä jo olen niin paljon kuullut.»

»Voi, poikaseni», virkkoi abotti, »Kaarle herttua on nyt Peronnessa, kokoellen sadan- sekä tuhannenpäämiehiään sotaan Ranskaa vastaan; ja sillä aikaa kun Jumalan sallimuksesta eripuraisuus eroittaa toisistaan molempien suurten hallitsijain sydämet, saavat tuommoiset nurkkatyrannit sortaa maata. Kovaksi onnekseen herttua laiminlyöpi tämän sisällisen syövän hävittämisen, sillä Wilhelm de la Marck on viime aikoina julkisesti vehkeillyt Ronslaer’in sekä Pavillon’in, tyytymättömien lüttichiläisten päämiesten kanssa, ja suuresti on pelättävä, että hän yllyttää heitä pian johonkuhun hurjaan hankkeeseen.»

»Mutta Lüttich’in piispa», sanoi Qventin, »onhan hänellä toki vielä kyllin voimaa pitämään kurissa tuota rauhatonta, vallatonta miestä – eikö niin, hyvä isä? – Teidän vastauksenne tähän kysymykseen olisi minulle erittäin tärkeä.»

»Piispalla, poikaseni», virkkoi abotti, »on pyhän Pietarin miekka yhtä hyvin kuin avainkin. Hänellä on oma valtansa maallisena valtiana ja hän on mahtavan Burgundin herttuan suojeluksen alainen; hänellä on myöskin hengellinen valta kirkonylimyksenä, ja hän pitää kumpaakin voimassa jokseenkin suurella sotamiesten sekä huovien joukolla. Wilhelm de la Marck on saanut kasvatuksensa piispan hovissa ja on kiitollisuudenvelassa hänelle monesta hyvänteosta. Mutta piispan luona ollessaan hän antoi tuimalle, verenhimoiselle luonteellensa vapaat ohjakset ja hänet karkoitettiin pois sen vuoksi, että hän surmasi yhden piispan ylimmistä palvelijoista. Siitä hetkin, kun hänet näin ajettiin pois hyvän piispan luota, on hän ollut hänen leppymätön vihollisensa; ja nyt par’aikaa, sanon sen mielipahalla, on hän taas vyöttänyt kupeensa ja hionut miekkansa piispaa vastaan.»

»Teidän mielestänne arvoisan piispan tila on siis vaarallinen?» kysyi Qventin kovasti huolestuneena.

»Voi, poikaseni!» vastasi hyvä harmaaveli, »ketähän lienee tässä kamalassa maailman korvessa, josta emme voisi sanoa, että hän on vaarallisessa tilassa? Mutta Jumala varjelkoon, että väittäisin arvoisan piispamme olevan kovin uhkaavassa vaarassa. Hänellä on suuret rahavarat, uskollisia neuvonantajia sekä urhoollisia sotamiehiä; ja sitä paitsi eräs sanansaattaja, joka eilen kulki tästä itäänpäin, kertoi, että herttua piispan pyynnöstä oli lähettänyt sata huovia avuksi. Nämät huovit sekä jokaiseen peitseen kuuluvat aikamiehet tarjoovat riittävästi turvaa Wilhelm de la Marck’ia vastaan, jonka nimi olkoon kirottu! – Amen.»

Heidän keskustelunsa jouduttua tähän tärkeään kohtaan, tuli luostarin lukkari sitä keskeyttämään, syyttäen vihastuksesta melkein sortuneella äänellä mustalaista kaikkein ilkeimpien noitakonstien tekemisestä nuoremmille luostariveljeksille. Hän oli illallisen kostukkeeksi juottanut heille jotain päähän nousevaa, humaloittavaa väkijuomaa, kymmenen vertaa väkevämpää kuin väkevinkin viini, ja se oli jo voittanut useammat veljeksistä. Itse sanoi lukkari jaksaneensa vastustaa sen vaikutusta, mutta tuntuihan hänen tulistuneesta muodostansa sekä kangertavasta kielestään, että hänkin, syyttäjä, oli jossakin määrin tuon kirotun juoman vallan alaisena. Sitä paitsi mustalainen oli laulellut lauluja maailman turhuuksista sekä saastaisista huveista; hän oli laskenut pilkkaa pyhän Franciscon nuoravyöstä, nauranut hänen ihmetöillensä ja haukkunut hänen palvelijoitansa hupsuiksi ja laiskureiksi. Lopuksi oli hän ruvennut kädestä povaamaan ja ennustanut, että kaunis vallasneito ihastuisi nuoreen Cherubim veljeen ja lahjoittaisi hänelle pulskan poikalapsen.

Abotti isä kuulteli jonkun aikaa ääneti noita kanteita, ikäänkuin niiden tavaton inhottavuus olisi kangistanut hänen kielensä. Mutta kun lukkari oli puhunut loppuun, nousi abotti, meni luostarin pihalle ja käski maallikkoveljesten, tottelemattomuudesta seuraavien pahimpien kirkonrangaistusten uhalla, luudanvarsilla sekä piiskansiimoilla piesten ajaa Hairaddin pyhän paikan muurien ulkopuolelle.

Tämä tuomio pantiin toimeen Durward’in läsnäollessa, joka, vaikka hän olikin siitä pahoillaan, huomasi, ettei hänen estelyistään olisi mitään apua.

Rangaistus, joka tuli pahantekijän osaksi, joskin abotti koetti väkeänsä kiihoittaa, oli pikemmin naurettava kuin pelottava. Mustalainen juosta kipasi edestakaisin pihalla; hänen ympärillänsä kuului huutoja sekä ruoskien roisketta; mutta osa sivalluksista ei sattunut häneen syystä, että ne tahallaan tähdättiin syrjään; toisia, jotka todella tavoittelivat häntä, hän vältti nopsuudellaan; ja ne harvat, jotka sattuivat hänen selkäänsä tai olkapäihinsä, hän otti vastaan parutta, vastarinnatta. Melu ja hälinä kiihtyi siitä vielä kovemmaksi, kun tottumattomat pieksijät, joiden välitse Hairaddin pujotteli, useammin osuivat kumppaneihinsa kuin häneen. Vihdoin viimein abotti, saadakseen lopun tästä ilveestä, joka oli enemmän pahennukseksi kuin parannukseksi, avasi portin, ja mustalainen pujahti ukkosen nuolena ulos, paeten kuutamoiseen seutuun.

Tätä kaikkea katsellessaan heräsi taas epäluulo entistä suuremmalla voimalla Durward’in mielessä. Hairaddin oli juuri saman päivän aamuna luvannut käyttäytyä nöyremmin ja siivommin kuin mitä hänellä oli ollut tapana, kun he matkansa varrella olivat levänneet luostareissa; mutta siitä huolimatta oli mustalainen vallattomuudellaan nostattanut nyt vielä enemmän pahennusta kuin muulloin. Joku salahanke oli siihen luultavasti kätkettynä; sillä jos lieneekin muuten mustalaisen luonteessa ollut monta virhettä, niin ei hän kuitenkaan ollut vailla älyä, ja osasi myöskin, kun vain tahtoi, hillitä itseänsä. Eiköhän siis ollut luultavaa, että hän halusi päästä jonkun heimolaisensa tai muun ihmisen puheille, josta Qventin’in väijyvä valppaus oli päivällä estänyt häntä, ja että hän nyt oli keksinyt tämän tempun tullakseen ajetuksi pois luostarista?

Niin pian kuin tämä epäluulo oli iskenyt hänen päähänsä, Durward, joka oli aina nopea liikkeissään, päätti lähteä piestyn oppaansa jäljissä ja jos mahdollista pitää salaa silmällä hänen tekojaan. Tuskinpa siis, niinkuin jo kerrottiin, mustalainen oli pujahtanut ulos luostarin portista, kun Qventin, selitettyään parilla sanalla abotille miten tärkeää hänen oli pitää opasta silmällä, riensi jäljessä.