Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: VI Äidit

V Kolinoita VI Äidit
Puukkojunkkarit
Kirjoittanut Santeri Alkio
VII Heränneitä


Korvenloukon kylä oli samaa seurakuntaa, mutta melkoisen taipaleen takana metsässä. Se oli voimakasta kylää kaikin puolin: oli kyllältä millä eletään ja miehet voimakkaita ja omintakeisia. Ennen olivat he kuuluisia tappeluistaan, nyt jo viime aikoina körttiläisyydestään. Nuoria miehiä huvitti vieläkin kuitenkin ennemmin tapella ja pitää siten muistissa kylänsä vanhaa mainetta, kuin körttinuttuun pukeutua ja rukoilla Jumalalta apua ja voimaa lihanhimoja vastaan. Omalla kylällä ja keskenään eivät he paljoakaan tapelleet, sillä ukkomiehillä, jotka olivat ruvenneet rauhaa rakastamaan, oli melkein riittämään asti voimia pitämään nuoria kurissa. Mutta pyhäöinä kulkivat nuoret pitäjällä ja tappelivat siellä. Kostoksi tulivat pitäjäläiset taas vuorostaan Korvenloukolle oikein miehissä, joten siellä monta monituista kertaa oteltiin hyvinkin lujasti. Mutta harvemmin se pitäjäläisille oli mikään riemuretki, sillä kylän ukkomiehissä oli vielä siksi vanhaa verta, että he eivät koskaan saattaneet joutilaina katsella, kun ryntäys kylään tehtiin, vaan riensivät kilvassa näyttämään, että täällä on vielä vanhaa kurssia omaksi tarpeeksi.

Siis oli olemassa alituinen sotakanta pitäjän ja Korvenloukon nuortenmiesten välillä. Luonnollisesti Korvenloukon ukotkin, jotka eivät koskaan enää käyneet tappeluissa ulompana kotikylää, sälyttivät syyn pahasta sovusta pitäjäläisten niskoille. Heidän omat poikansahan olivat kotikylässä niin siivoja ja jos joskus pistäysivät pitäjälle, mitä syytä niiden siellä oli heti kimppuun käydä? Tällä perusteella he usein sanoivat pojillensa: »Älkää vain pelätkö, antakaa, kun kimppuun käyvät, antakaa niin, että vielä huomisinkin tietävät, missä korvenloukkolaisia on kulkenut.»

Täällä se oli Laitalan talokin. Valee oli jo isäntä, isänsä kun oli pari vuotta sitten kuollut. Leski oli heti jättänyt talon pojan haltuun. Valee oli suuri, roteva mies. Kyläläiset pitivät hänestä hyvin paljon. Sillä liekö se ollut heränneen isän ankaran kurituksen tulos, vaiko luontainen taipumus, hänessä jo alle kahdenkymmenen nähtiin vakavia taipumuksia. Eikä hän juuri juopotellut eikä kulkenut tappeluissa. Mutta silti oli hän kuitenkin nuorten mukana ja näytti joskus kuin vahingossa, että hänellä on luontoakin, kun siksi tulee, ja voimia sitten! Totta tosiaankin, sellaisella verevällä, karskilla pojalla niitä saattoi olla oikein hirveästi! Niin ainakin toiset ensin kuvittelivat ja sitten jo rupesivat uskomaan, pitämään sitä ihan varmana ja kehuskelemaan Valeeta takana päin. Kun hän ei näyttänyt ollenkaan ylpeilevän voimistaan ja luonnostaan, rupesivat toverit kunnioittamaan häntä, oikein tietämättä itsekään mistä se johtui.

Valeen äiti oli pikkuinen körttiläismuori, joka silloin kun seuroissa kävi, istui hiljaa hiiskumatta, kun jotkut toiset hoihkasivat, meni yhtä hiljaa kotiinsa eikä pitänyt sinne päästyään rippiä kotiväelle. Vaikka Valee oli isäntä olevinaan, näytti siltä kuin isännyys olisi ollut vain muodon vuoksi, sillä muori se oikeastaan johti.

Kylässä asui myöskin Valeen setä, Mäkilahden Matti, kirpeä mies. Asui taloansa kunnollisesti ja tuli hyvin toimeen. Setä oli suuri leikinlaskija, kävi melkein joka päivä Laitalassa ja kehuskeli Valeelle väliin yhtä ja väliin toista tyttöä, ja neuvoi tätä jo naimaan menemään. Siitä sitä leikkiä kesti, jopa setä usein hyökkäsi äidinkin kimppuun ja uhkasi laittaa tälle sulhasia, ellei Valee kiiruhtaisi, ja sanoi ettei hän jaksa iänkaiken häitä odottaa. Koko väki toisinaan nauroi yhtenä helinänä. Silloin oli setä riemussaan, kun sai kaikki nauramaan. Iloinen, viaton nauru oli hänelle elämänehto. Muuten hän kyllä olisi pitänyt heränneistä, mutta ei jaksanut suvaita »niin iankaikkisen muikeita naamoja». Mutta itsestään oli hän arka. Jos vähänkin joku kosketti, sanoi sopimattoman sanan tai koetti maksuksi vanhoista asettaa iloisen naurun alaiseksi, niin jo suuttui. Jos uskalsi sitten vielä jatkaa, rupesi Matti selkään tarjoamaan. Se ei ollut enää joka miehelle leikin asia. Hänestä kuitenkin pidettiin, kaivattiin aina miesjoukoissa, sillä silloin oli juttua kyllältä, saatiin nauraakin ja unohtaa elämänhuolia. Matti kulki pitäjän kokouksissa, tunsi hiukan lakia, toimiskeli joskus pitäjän asioissa ja oli tuttava kirkkoherran kanssa. Kun siis iltaisin ja sunnuntaisin keräydyttiin miehissä juttuamaan kylän raitille, Matti se oli, joka siellä puhetta johti. Joko se tuli siitä, että hän kertoi toisinaan asioita, joita eivät muut tietäneet, taikka että hän juttusi laveammalta kuin oikein itsekään tiesi, – valehtelijana ne toiset tahtoivat häntä pitää. Mutta eivät ne silti häntä ensinkään halveksineet, arvelivat vain, että mitä sen puheen hyvyydestä, kun sitä vain piisaa.


Omituisesta aikeestaan tuoda Järvelän Santra salaisesti kotiinsa ei Valee ollut äidillensäkään mitään virkkanut. Muori oli hämillään, ja ihmeissään siunaili, kun poika yösydännä tytön kanssa tuli. Saatuaan Santran porstuan kamariin lähti Valee hevosta korjaamaan ja muori hiipi perään ja alkoi nuhdella ja kysellä tarkoituksia. Mutta Valee oli tällä kertaa äkeä ja päättäväinen, sanoi vain, että asia on hänen ja Santran, eikä siihen tule muiden mitään eikä auta vaikka papille valittaisi. Muori oli kovin tuskallinen ja levoton. Eikä se siitä parantunut, vaikka vähitellen sai Valeelta urkituksi selvitystä. Suostuneekohan Järvelän herastuomari ja emäntä tähän koskaan? Mitähän ihmiset sanovat...? Kun saisi edes pastorin kanssa puhua...! Mitähän pastori sanoo...? Mutta kovimmin kaikista rasitti häntä pelko kostosta, jota pelkäsi Ellan ja muidenkin pitäjän poikain puolelta.

Hullun yritys se oli tuo yritys hänen mielestään alusta loppuun. Jos ei herastuomari olisi suosiolla, niin riidallakohan se nyt ainakaan suostuisi! Hui hai! Hän odotti miesjoukon tulevan millä hetkellä hyvänsä hakemaan tuota... Ihmeellinen tytärpä se kanssa on, kun tuollalailla lähtee...

Aamulla muori jo tuskissaan ajatteli mennä Mäkilahteen sanomaan sedälle. Mutta ei uskaltanut sinnekään, sillä hän oli alkanut hiljaisesti toivoa, että tyttö edes tulevana yönä lähtisi itsestänsä kotiinsa.

Muori ei ollut tyttöä katsonut ennen kuin aamulla, jolloin työväen takamaille lähdettyä rupesi ruokaa laittamaan hänelle. Siellä hän istui tuolilla kamarin pöydän päässä ja loi ujon katseen muoriin ja sitten niin kuin häveten kääntyi toisaanne. Muori näki, että tyttö oli kovin nuori ja sievä. Ei viitsinyt tarkemmin katsella, kun se niin näytti hämillään olevan ... mahtaa kai jo hävetä tuhmaa tekoaan, mietti. Santra koetti ruveta puhetta teettelemään ja ilmaa kauniiksi kehumaan, mutta muori ei vastannut mitään, meni vain joutuin pois. Hänestä tuntui, kun piti vielä ruokaakin laitella tuolle, että hän sillä sekoittuisi, hänkin, vanha ihminen tuohon juttuun ja tulisi kuin varastetun kalun salaajaksi... Hän oli sellaisessa tuskassa, että pillahti toisinaan tuskalliseen itkuun. Kun sai Valeen käsiinsä, puhkesi tälle sanomaan, joko: »Voi surkiaa, mitä sinä teit!» taikka: »Olisithan sinä nyt saanut ihmisten lailla.» Useimmiten Valee naurahti, eikä virkkanut mitään. Mutta näki kyllä, että hänelläkin oli mietittävää.

Santra ei toisilla kerroilla enää yrittänytkään puhetta. Häneen koski, kuin olisi kylmällä vedellä virutettu, se, ettei muori puhunut mitään, niin murheellisen näköisenä ja tuikeasti vain katseli. Siihen asti ei tyttö ollut tekoansa juuri ensinkään ajatellut, olihan vain kuvitellut, että nyt on ainakin Ellasta vapaa. Melkein koko aamupuhteen oli odottanut muoria, että tämän kanssa pääsisi puheisille ja tutustuisi. Kun se ei onnistunutkaan, alkoi yksin jäätyään tutkistella. »Mitä Jumalan nimessä minä ajattelin?» hän virkkoi. Oli kuvitellut täällä syntyvän iloa ja riemua ... muorinkin kaksin käsin vastaanottavan! Täällä vain olikin nurpean näköinen, tyytymätön muija, joka tuntui haluavan antaa hänelle matkapassit ja sanoa melkein vaikka mitä. –

Valeella oli toimia ulkokädellä ja siitä syystä oli Santralla kyllä aikaa miettiä. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä kamalampina hänelle alkoivat esiintyä tekonsa seuraukset. Vihaa kotona, ylenkatsetta täällä... Vapauttavaa, helpottavaa, ilahduttavaa ajatusta ei saanut kiinni mistään. Koko tapaus alkoi näyttää aiheettomalta silmänräpäyksen työltä, sillä melkein varmalta tuntui, että jos hän olisi kotona tehnyt jyrkän tenän, sanonut suoraan, ettei huoli Ellasta, ei vaikka ... niin mikä niillä olisi muu ollut kuin suostuminen. Mutta nyt, nytkös kelpaa mennä kotiin jälleen! Oikein värisytti, mitä äitipuoli sanoisikaan, jos sinne nyt pitäisi armoa kerjäämään lähteä.

Vähitellen alkoi kypsyä ajatus, että hän katsoo sopivan tilan ja karkaa, menee sisarensa luo ... jää sinne pitkäksi ajaksi ja antaa palttua kaikille.

Yhtäkkiä loi vilkas mielikuvitus täydellisen karkaussuunnitelman, jossa hän näki ainoan pelastuskeinon näistä pulista. Sisarensa luona hän pysyisi siksi, kun isä ja äitipuoli vakuuttaisivat, etteivät enää tahdo Ellalle ... ja tulkoon sitten Valee ja aloittakoon uudestaan... Mutta nyt, nyt hän karkaisi! Hän näyttäisi tuolle muijalle, ettei hän ole kauppakalu!

Tyttö oli oikein innoissaan tuota ajatellessa, kun Valee tuli sisään. Santra hiukan säpsähti, sillä nyt tuntui, kuin Valeekin olisi vartija. Kun Valee sanoi jotakin, rupesi Santra itkemään.

»Mutta mikä sinun on, Santra? Vai joko?...»

Valeen teki mieli kysyä, joko Santra katuu. Mutta yht’äkkiä hän pelästyi: jos Santra sanoisi katuvansa? Sitä ei hän tahtoisi kuulla. Hän estäisi millä keinoin tahansa, ettei Santra saisi sitä sanoa. Koetti yhä uskotella itseään, ettei Santra itkenyt sitä. Mutta siitä huolimatta näytti se kuitenkin yhä mahdollisemmalta. Sydämessään itse oudosti vapisten koetti hän keksiä mitä mahdottomimpia huvituskeinoja, välttäen ottaa ensinkään puheeksi pääasiaa.

Santra kyllä lakkasi itkemästä, mutta oli muuten hyvin omituinen ... ehkä hiukan salaperäinen ja jäykkä. Siitä Santra hiukan virkistyi, kun Valee rupesi kyselemään, jokohan pian tulee totta Karhun Esan ja Rekipellon Sannan kaupoista? Sitä ei Santra tiennyt. Mutta nyt oli kuitenkin päästy juttuun, joka ei heitä kumpaakaan koskenut ja livahdettiin siten ikään kuin ulos nykyisestä piiritystilasta.

Silloin tuli Valeen äiti sisään. Santra oikein säpsähti ja Valee katseli tuikeasti: kun äidin nyt siinä pitää juosta, ajatteli, vaikka tämä vasta kolmatta kertaa huoneessa kävi. Nyt oli juuri oltu pääsemäisillään hupaiseen juttuun, niin tuleepas! Valee aikoi jo kysyä, että mitä se äiti nyt täällä? – kun muori samassa loi pitkän, syvän katseen heihin kumpaiseenkin, laski tuomansa juomatuopin pöydälle ja lähti samaa päätä ulos. Valeeseen teki tuo niin tuskallisen vaikutuksen Santran puolesta, että oli menemäisillään äitinsä perään, antaaksensa tälle nuhdesaarnan. Mutta silloin tuli muori uudestaan, meni heihin katsomatta suoraan kaapin luo, joka seisoi toisessa loukossa, ja rupesi siellä jotakin askartelemaan.

Valeeseen oli äidinkunnioitus kiintynyt niin syvästi, että ei Santran kuullen uskaltanutkaan tälle sanoa mitään, vaikka olo tuntui niin tuskalliselta.

Kun muori oli hetkisen kaapilla kopaillut, käännähti hän ja näki Santran tuijottavan ikkunapielestä ulos ja Valeen neuvotonna vääntelevän piipunvartta. Äkkiä, ilman että toiset sitä vähääkään osasivat odottaa, hän virkahti:

»Niin se on, lapset, ajattelematon teko tuo kannoillaan katumuksen.»

Se tuli kuin ukonnuoli.

»No äiti!» pääsi Valeelta tuskallisesti.

Mutta Santra purskahti itkemään ja virkahti:

»Niin se tuo!» Myönnytys tuli ehdottomasti.

Muori säpsähti: ei ollut ehdotonta myönnytystä osannut odottaa, oli luullut, että ruvetaan vastaan väittämään. Hän istui, kasvoilta alkoi jo väistyä ankara ilme. Hänessä oli jo äidillisyyttä, kun uudestaan alkoi puhua. Santra ikään kuin janosi sellaista puhetta kuin muorilta nyt tuli. Muori sai ihan vaitelematta avonaisen tunnustuksen, sai kuulla, ettei Santra sitä katunut, että oli Valeen kanssa lähtenyt, mutta sitä, ettei ollut ensinnä kotona koettanut kaikkeaan saadakseen asiaa toiselle kannalle.

Muori ymmärsi pian, että tässä oli lapsi, joka oli ryhtynyt ajattelemattomasti huimaan tekoon; hän ymmärsi, ettei tämä tässä ollutkaan noita varsinaisia maailman tyttöjä, jotka puolen ikäänsä kihloja vaihtelevat, jotka eivät osaakaan rakastaa, vaan huvikseen vaihtelevat sulhasia ja näitä henkiin veriin asti tappeluttavat. Lapsi. Oikein oikea lapsi, jonka elämä oli aiottu iäksi uskoa sellaisen miehen käsiin, jota ajatellessakin tuossa nyt vapisi. Lapsi, joka oli kovin kiintynyt tuohon hänen poikaansa, hänen silmäteräänsä, hänen vanhuudenturvaansa, hänen ainoaan poikaansa, jonka vertaista, hänen mielestään, ei ollut, ei mailla ei missään, – vaikka ei Jumala ollutkaan vielä häntä ohjiinsa ottanut eikä herättänyt.

»Kuinka vanha sinä olet?» kysäisi muori hellästi.

»Helluntaina täytin seitsemäntoista.»

»Seitsemäntoista!... Hyvä isä sentään, vai niin nuori...»

»Ja niin miellyttävä», oli vähällä päästä jatkoksi. Muorin hyvä sydän valloitti lopultakin kaikki ennakkoluulot, äidilliset tunteet olivat voimakkaammat ja paremmin kotiutuneet siellä. Lapsiraukkaa on sillä lailla piinattu. Eihän tuo ole vielä edes mikään ihminenkään, tuskin tietää vielä erottaa, mikä on oikea ja mikä on vasen käsi. Ja tuosta poikakultasestako tuo niin kovin pitää, että oikein karkuun...? Muoria yhtäkkiä tahtoi naurattaa, mutta oikeastaan siitä tulikin itkua.

Santra tutkaili, ensin salaa ja sitten jo rohkeammin, noita vanhoja kasvoja ja niiden eleitä niin syvälle, että alkoi luulla olevansa vanha, hyvin vanha tuttu tuon mummon kanssa, niin vanha ja niin hyvä tuttu, että nyt kun häntä oli niin tuskalliset tunteet rasittaneet ja hän oli tuntenut toivottomana häilyvänsä avutonna, turvatonna, – tunsi vastustamattoman halun langeta muorin syliin, sanoa häntä äidiksi ja pyytää, ettei äiti olisi vihainen siitä, että hän on niin ymmärtämätön ja lapsellinen...

Niin hän tekikin.

Valee istui syrjässä ujostellen ja vaiti niin kauan kuin se tapahtui. Mutta sitten hän ihastuksesta räjähti nauramaan. Mieli oli niin kiihottunut, että naurun perästä alkoivat kohta kyyneleet vuotaa, joita pyyhkien ja hämillään ollen koetti huolellisesti salata.

Kun oli tyynnytty, johtui puhe itsestään järkeviin asioihin. Muorin mielestä oli selvä asia, että ensimmäinen tehtävä on mennä koettamaan sopia Järvelän haltijain kanssa. Vaikka ei Valee silloin, kun yritykseen ryhtyi, ollut ensinkään ajatellut sitä, oli vain otaksunut, että se menee itsestään, huomasi hän nyt, että se saattoikin olla hyvin vastuksellinen tehtävä. Tätä seikkaa miettiessä kääntyi ajatus itsestänsä Matti-setään, joka kaikissa muissakin asioissa tapasi olla apuna ja neuvonantajana. Arvelutti sentään hyvinkin kääntyä tässä asiassa hänen puoleensa... Olisipa ollut melkein parempi, kun olisi siitä voinut omin voimin suoriutua. Mutta pakko käski. Muori otti mennäkseen puhumaan asiasta Matille. »Käyköön sitten miten käy», hän sanoi.

Mäkilahden Matti tuli illalla. Muori ei ollut silloin kotona ja Valee vei hänet kamariin. Santra istui siellä loukossa puolittain seinäänpäin kääntyneenä ja katsahteli arasti vastatullutta. Matti ei ollut Santraa näkevinänsä, piippuansa vain kävi muuriin kopistelemassa ja alkoi jälleen täytellä kysellen:

»Mitä asiaa täällä nyt sitten on? Äitisi kun kävi tänne hätähypäkällä käskemässä ja sanoi sulia asiaa olevan.» Kurillinen piirre väreili suusopissa ja Valee joutui hämille.

»Olisihan sitä asiaa vähin. Eikö äiti jo siellä mitään sanonut?»

»Ei sanonut. Arveli vain, kun kysyin, että on se Valee jo siksi iso, että taitaa itsekin puhua. Mutta mikä ihminen tämä on, joka täällä istuu?» Matti astui lähemmäksi Santraa, joka paeten kyyristyi yhä lähemmäksi seinää. Valeeta nauratti.

»Tytärihmisiähän tämä onkin. Tulehan nyt näyttämään itseäsi.» Setä veti käsipuolesta, mutta Santra ponnisteli vastaan.

»No noh.» Setä rupesi nauramaan. »Taitaa tämä olla emännän alku. Tulepahan nyt näyttelemään itseäsi. Vasikka naamaansa häpee.» Hän veti tytön keskilattialle. Santra oli hädissään, punasteli ja peitteli kasvojaan. Valee nauroi ja setä nauroi.

»Älä nyt moiti sentään», pyyteli, »täällä Korvenloukolla ovat tällaiset tavat.» Hän laski Santran, yhä kuitenkin tätä mieltyneenä katsellen.

»Jaahah», rupesi sitten sanelemaan. »Noo, mutta saakuri tuota, et sä nyt tarvitse enää puhemiestäkään ja sinä olet aina luvannut, että otat minut, kun tarvitset, junkkari! Kuka sinulla on ollut?»

»Tuota», pääsi Valeelta, ja hän rupesi hämillään päätänsä kynsimään. Muori tuli samassa sisään.

»Tämä nuoripari on täällä aivan mykkiä, ei niiltä saa selvää asioista.»

Muoria vähän nauratti.

»Vai eivät selvitä.»

»No ei, minä luulin, että se on nuoripari, mutta nyt en usko, että ne tuntevatkaan toisiaan.»

Muorin välityksellä saatiin puhelu matkaan. Setä-Matille selitettiin asia. Kokkapuheilla ja toisinaan kiivailla kysymyksillä hän tuontuostakin selityksiä keskeytti.

»Saakeli soikoon!» hän vihdoin kiukkuisesti huudahti. »Se oli tyhmä teko. Ja mitä tässä nyt minulla olisi tekemistä?»

Muori selitti, että pitäisi lähteä Järvelän herastuomarin puheille.

»Enpähän minä pistä lusikkaani siihen puuroon, en jumaliste pistäkään!» Matti syleksi lattiaan kiukkuisesti pieniä tipposylkiään matkien yhä vakuutustaan:

»En se-ollen!»

»Mutta kuka sinne sitten, jos et sinä?» tuumi muori.

»Menkööt itse! Oliskin pyytänyt minua silloin, kun tämä», hän viittasi Santraan, »kun tämä oli kotona, niin silloin se olisi tapahtunut ja olisi pidettykin siellä aika harjalliset. Perhana, kun olitte hulluja!»

Mutta tämä moitiskeleminen vaikutti Valeeseen toisella tavalla kuin kiusoitteleminen.

»No, jos ei setä tahdo tulla minun mukaani, niin saan minä muitakin.»

»Ota sitten!»

»Täytyy ottaa, jos ette te lähde. Ei sitä ensi hädässä pyörretä!»

Setä katsahti pikaisesti Valeen silmiin: tuohan kalskahti velivainajan rautaiselle luonteelle! Sitten katsahti hän Santraan, imi mietiskellen muutamia savuja piipustaan.

»Tämä nyt ei ole ensimmäinen eikä taida olla viimeinenkään tällainen tapaus. Ja olkoon mitä olikin, kun ei se muuten tapahtunut, niin se tapahtui näin», sanoi Valee.

»Saat nähdä, että ne tulevat sieltä oikein miesvoimalla tänne», huomautti setä.

»Tulkoot!» Valee löi nyrkkiä polveensa.

Santran silmistä juoksivat taas kyynelet.

»Luuletko, että meidän kyläläiset tulevat sinun puolestasi?» uteli Matti.

»Pojat tulevat jok’ikinen, sen tiedän varmaan. Äijistä minä viisi!»

»Äläs, mutta jos eivät päästä poikia.»

»Kyllä niitä aina niin monta tulee, ettei tässä hätää tule.»

Valeella todellakaan ei näyttänyt olevan mitään hätää eikä pelkoa.

»No, tuota, annas ryyppy», virkkoi Matti, joka näkyi jotakin päättäneen. Valee haki pullonsa ja kaatoi. Setä sanoi viinan olevan pohjaanpalanutta.

»Minä nyt tuumin, jos lähdetään, niin lähdetään tänä iltana», sanoi setä vihdoin, »kukapa sinne sentään likeisempi.»

Muori heltyi kiitollisena tunnustamaan, ettei kukaan ole sen likeisempi eikä sopivampi ja että pitäähän niitä jollakin tavalla auttaa, kun ne ovat sellaiseen kolmiloukkoiseen joutuneet.

Mäkilahden Matti lähti kotiin, luvaten tulla pian takaisin. Setä näytti mennessään niin »lupaavalta», että kaikki jäivät toivoon, että tämä asia päättyy vielä hyvinkin.

Kotiin mennessään poikkesi Matti naapurinsa Mäkilahden Iisakin taloon, jonka kanssa oli hyvä ystävä, vaikka Iisakki oli körttiläinen. Tälle Matti nyt selitti vasta kuulemansa asian ja pyysi Iisakkia mukaansa Järvelään. Kyllä Iisakki oli ensin hyvinkin harvasanainen, mutta Matti osasi selittää asiansa sillä tavalla, että täydellisesti näytti kuin Santra olisi jostakin todellisesta kidutuspenkistä pelastettu. Se veti. Iisakki tunsi hyvin Kuivasen Ellan ja piti miestä sietämättömänä retkaleena, jolle olisi ollut synti siivoa tyttöä antaa. Herastuomarin tunsi niinikään. Kun hän sen lisäksi piti Valeesta paljon, päätti hän lähteä.

Keskenään tuumivat he jättää Valeen kotiin ja mennä nyt aluksi vain kahden, sillä oli hyvin luultavaa, että Ella joukkoineen ilmestyisi yöntienoissa Korvenloukolle, jos vain ovat tietoonsa saaneet Santran olinpaikan. He lähtivät uudestaan tuumimaan Valeen kanssa. Siellä päätettiin, että parhaita kylän poikia kutsutaan yöksi Laitalaan, jos niin sattuisi, että hätä tulisi. Valeesta muuten oli mieluisaakin jättää sovitteleminen ukoille, joiden ymmärsi siinä paljon paremmin osaavan toimia kuin hän itse. Illan tullen kävi Valee kuiskimassa viisi kappaletta parhaita tovereitansa heille. Kun he sinne kokoontuivat, pääsivät kamariin, saivat kuulla, mitä heillä tehdään, mitä varten heitä oli kutsuttu, pojatpa vasta innostuivat. Valee kasvoi heidän silmissään yhtäkkiä jättiläiseksi. He olisivat tapelleet tämän erinomaisen urhoollisen teon puolesta vaikka koko rykmenttiä vastaan. Santran kanssa useimmat olivat tuttuja. Syntyi niin iloista juttua, että humussa melkein jo unohdettiin, että asioissa olikaan enää mitään selvittämistä.

Kamarin ikkunasta näki maantielle. Sinne kokoontui illalla kylän ukkoja, nuoriamiehiä ja paimenia pyöränlyöntiin. Toiset vähän etäämmällä pystyttivät kapuja ja rupesivat niiden ääressä hyörimään. Huudot ja kokkapuheet kuuluivat kamariin helposti. Tyttöparvi tuli erästä kujaa kimakasti laulellen. Olikin niin ihanan lempeä syysilta, aivan kuin juhannuksen aikaan. Kylän koulumestarikin siellä jo kankeita luuvaloisia jäseniään joukkoa kohti johti, toisaalta tuli Matin Tuppu, oivallinen viisastelija, joka oli lukenut Raamatun moneen kertaan ja tiesi sieltä luetella sadoittain arvoituksia ym. ja väitteli aina koulumestarin kanssa.

Siellä jo pyöräpuut heiluivat ja vihainen pyörä lensi pilviä piirrellen paeten oivallisia iskuja. Kavut kaatuivat tarkkaan tähdättyjen heittojen alla. Miehet ryhmässä nojailivat aitoihin ja näyttivät kiinteästi juttelevan. Tytöt hyppelivät katrillia nurmikolla ja saivat mukaansa poikia yhden toisensa perään.

Laitalan kamarin ikkunan edessä kasvoi suuri pihlaja, pihlajasta vähän etäämmällä tuomi. Niiden välillä kasvoi Valeen rehevät, suurilehtiset kessut ja äidillä oli pari tarhaa räätiköitä sekä sitten vielä jossakin nurkassa perunoita. Muuten oli se kivikkomäkeä. Pihlaja ja tuomi estivät siellä tienvarsilla puuhailevia näkemästä Laitalan kamarin ikkunaan ja huomaamasta, että siellä joukottain oli ihmisiä, mutta kamarissa olijat näkivät ulos. Halu paloi sinne. »Mennään joukolla», ehdoteltiin. »Santra tulee myöskin.» »Mennään!» Santra empi ensin, mutta humussa jo innostui ja oli menemäisillään, väkisten kun jo jotkut vetivät. Tuttuja tyttöjäkin kun tuolla nurmella riehui ja kun kerran täällä oltiin, niin pitäisihän tavata. Eikä Valeekaan estänyt. Mutta oltaessa lähdönhommassa tuli muori.

»Ei, ei», hän sanoi ja veti Santran poikain käsistä vakavasti päätään pudistaen. Vasta nyt nuoret huomasivat, että pitäähän tässä vähän julkisuutta kartella. Toiset lähtivät vähäksi aikaa, luvaten olla Santrasta vielä hiiskumatta. Mutta Santra ja Valee jäivät ikkunasta kurkistelemaan, miten siellä pyörä lensi humisten ja pilviä piirrellen, kavut kaatuilivat ja pojat elämöiden juoksivat, miten tytöt katrillissa rallattivat ja riehuivat, että pellavankeltaiset patukat tuulessa hulmusivat. Santra ei enää uutta pakoa ajatellut. Uteliaana hän katseli metsäkyläläisten iloista elämää ja tunnusteli ihmisiä. Valee oli kärkäs neuvomaan tuntemisessa. Siinä vallan keveässä keskustelussa kului ilta siksi, että rupesi hämärtämään. Nuoriso alkoi heittää leikit ja hajota pois. Viimeisinä näkivät Matti-sedän ja Mäkilahden Iisakin ajavan tietä pitäjälle päin, istuen punaisissa, puuvieterisissä kieseissä. Iisakin hattu oli painettu syvälle päähän, mutta Matti-sedän leveäperäinen lakki oli enemmän takaraivolla. Joku pojista tuli sisään ja kertoi toisten menneen noutamaan tervapamppujaan ja pannunvarsiaan. Santran sydänalaa kouraisi omituisesti: Vaikka ei hän sitä juuri ajatellut, huomasi kuitenkin, ikään kuin vaistomaisesti, että nämä ihmiset antausivat vaaraan hänen tähtensä. Yhtäkkiä tunsi kovasti kaipaavansa noita rallattavia tyttöjä, pyöränlyöjiä ja koko äskeistä elämää siellä tiellä. Niiden sijaan nyt vain pelottava yö yllätti.

Mutta tulevathan miehet jo aamulla ja tuovat tietoja kotoa!


Kyllä kohtasi kova vihuri Mäkilahden miehiä Järvelässä. Ennen heidän tuloaan ei siellä oltu saatu vähintäkään vihiä, mihin Santra oli joutunut. Kun miehet kamariin käskettyinä alkoivat kiertelemättä selittää asiaansa, niin emännän luonto laukesi kuin pyssy:

»Minä juuri sitä samaa ajattelin, kun näin teidän tulevan, että siso, nyt on puhemiehet paikalla!»

Sitten hän rupesi mellastamaan, antoi Valeelle, Santralle ja puhemiehelle sanan ruoskalla ympäri korvia, että sen piti tuntua. Mutta löysipä vastuksensa, ennen kuin pääsi Mäkilahden Matin kynsistä, jo vähän naurahtelikin. Herastuomari ei puhellut sitä ei tätä, istui jurrotti vain ja kuunteli. Mutta kun emäntä ensi kerran suunsa hymyyn veti, silloin hänkin jo naurahti ääneen. Sulhasmiehen velaton talo sekä puhemiesten arvokkuus vaikuttivat, että asiasta verraten pian sovittiin. Sitten emäntä alkoi uudestaan jaksattaa, että kun eivät muutamat kelvottomat saattaneet asiaansa ihmisten lailla toimittaa, kun tuollaisen kamalan kolttosen tekevät... Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että se olisi ollut Valee... Jos sen olisi tiennyt, niin ei hänellä olisi ollut mitään sitä vastaan, ettei Laitalaan emännäksi mennä olisi saanut...

Eikä siinä puhemiehetkään nuorikkoja säästäneet. Kyllä asetettiin heidän menettelynsä kaikin puoliseen valoon.

Asian vakavin puoli, junkkarijoukon kostonpelko, antoi vielä miettimisen aihetta. Päätettiin lopuksi, että pidetään Santra Korvenloukolla nyt muutamia päiviä, että ensimmäinen vihuri ehtii ohi mennä, sillä herastuomari valitteli, ettei hän täällä taida niille mitään, hyvä jos saa henkensä pitää.

Tiettiin, että pitäjällä liikkuu mitä kamalimpia uhkauksia ja huhuja ja kertomuksia siitä, miten pojat jo miehissä valmistelevat Santraa takaisin hakemaan, vaikka eivät vielä olinpaikkaakaan tunne. Mutta he turvautuivat siihen selvään johtopäätökseen, ettei elävä ihminen voi kauan salassa pysyä.

Päättäen toimia asiassa parhaansa mukaan lähtivät puhemiehet yöllä Järvelästä. Heidän mentyään jäi herastuomari-parka muorinsa käsiin: sai kuulla nyt, miten tämän oli täytynyt myöntyä ainoastaan ihmisten hävyn tähden, ettei hänen puolestansa tarvitsisi mitään riitoja jatkaa, sillä muutenkin hän kyllä huonon äitipuolen nimen kantaa... Ja mitä hän sitten huolii, kun isää vain näkyy huvittavan ja naurattavan kaikki juonet, joita puolimielinen tytär tekee... Mutta sen hän vain sanoo, että yhtään näljänpäätä ei hän tule Laitalasta tukkimaan, eikä avaa sen talon ovea... Sillä hän ei tahdo olla tekemisissä ihmistenvarkaiden kanssa... Hänen sukunsa on niin puhdasmaineinen, itki hän, ettei siitä ole kukaan vielä varasten kärryille istunut. – Mutta hänellä onkin, jumalankiitos, ollut isä, joka on kurituksessa ja herrannuhteessa opettanut lapsensa tottelemaan itseänsä... Tässä suvussa näkyy olevan toiset tavat, mutta eihän Jumala ole niin ankara, että vaatisi häntä, äitipuoli-raukkaa, niistä tilinteolle...

»Noo älä nyt siinä», paneskeli herastuomari tuon tuostakin, kunnes vihdoin pakeni tupaan ja meni makaamaan.