Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: VII Heränneitä
| VI Äidit | VII Heränneitä Puukkojunkkarit Kirjoittanut Santeri Alkio |
VIII Herra nimismies |
Noin pari päivää pysyi Santran olinpaikka tietämättömissä, mutta vihdoin sen joku nuuskija keksi ja sittenpä se pian tiettiin jo kaikkialla. Muutenkin teki häjyjen joukko tähän aikaan suurta levottomuutta pitäjällä. He olivat matkalla alituiseen ja tuskin meni yhtään yötä, ettei jotakin mainittavaa olisi tapahtunut.
Mikonpäivä lähestyi. Yleiseksi tavaksi oli tullut, että nuoret miehet ottivat lupaa kysymättä hevosia laitumilta, ajoivat niillä mielinmäärin. Toiset koettivat kuljettaa hevoset paikoilleen takaisin, mutta toiset jäivät mihin sattui. Sitä harjoitettiin kaiken kesää, jopa talvisin talleistakin hevosia otettiin. Mutta erityisinä merkkiöinä, helluntai-, juhannus- ja mikkeliöinä, välttämättä täytyi joka sielun liikkeessä olla. Hevosten omistajatkin olivat tähän jo siksi tottuneet ja alistuneet välttämättömyyteen, että useat antoivat hevosensa suosiolla, ja ne jotka eivät mieluisasti olisi antaneet, nekään eivät uskaltaneet ajajia edesvastuuseen vaatia. Hurja tapa oli tullut laiksi.
Melkein ainoat, jotka uskalsivat panna vastalauseensa villiytyneitä tapoja vastaan, olivat heränneet, »körttiläiset». Seurakunnan pastori oli innokas herännäisyyden mies. Hänen vaikutuksestaan oli liike viime aikoina saanut mahtavan vauhdin. Pontevaluontoiset miehet herätettyinä kristillisyyden valossa arvostelemaan ajan elämää panivat jyrkän vastalauseen sitä vastaan. Sanan voimalla, hengellisen lain mahtavalla ruoskalla iski tämä liike ensi iskunsa itse jokapäiväiseen, ulkonaiseen elämään. Iskut olivat kuin kaksiteräisen miekan, ne tunkivat luihin ja ytimiin, ne pyrkivät erottamaan lihan hengestä. Sielu, jonka olemassaolo oli unhotuksiin jäänyt, josta hurjissa joukoissa tiettiin kertoa kaikenlaisia hullunpäiväisiä kaskuja ja tarinoita, ikään kuin tarunperäisestä puolijumalasta ainakin, jota ei kukaan uskonut enää olevankaan, – esiintyi lukuisain, erittäinkin elähtäneempäin miesten ja naisten silmäin eteen nälkäisenä jättiläisenä, jonka oikeuksia on hirveästi loukattu. Monet järeät sydämet vavahtelivat kauhusta, kun lain miekka salamoitsi ja ukkonen jyrisi. Henkisiä konkursseja tehtiin laumoittain.
Mutta heti kun luovutus oli tehty, kun ruvettiin tutkimaan niitä etuja, joita saarnamies tarjosi konkurssin tekijöille, silloin heräsi rajaton innostus heissä: pelkkää voittoahan se tuottikin koko luovutus! Sanomaton ilo täytti heidän sydämensä. Entinen elämä, jota nyt katselivat kirkastetuin silmin, näyttäytyi niin hirvittävässä valossa, että monetkaan eivät voineet uskoa Kristuksen veren ulottuvan kaiken tuon lian pois pesemiseen. Ja kun heillä siitä oli epäilystä, asettivat he ikään kuin vaistomaisesti elämänvanhurskauden jyrkän vaatimuksen autuaaksi tulemisen ehdoksi Kristuksen ansion rinnalla. Muutamain vaatimukset tässä kehittyivät melkein puritaaniseen mittaan.
Kun he sitten »ottivat elämänsä kiinni», voivat useatkin mahtavalla tahdonvoimalla melkein täydellisesti hillitä pahat taipumuksensa. Kun sellaiset nyt johtuivat itseänsä arvostelemaan vielä entisessä loassa rypeväin rinnalla, nousi heidän rintansa ihastuksen ja kiitollisuuden tunteesta. Mutta kun he, erittäinkin nuorison keskuudessa, tapasivat melkein järkiään pilkkaa ja häväistystä, kun ei heidän ankarat saarnansa eikä hengenmiekka näkynyt pystyvän tähän joukkoon, heräsi heissä voittamaton halu käsivarren voimalla kukistamalla kukistaa nuorisossa elävä hävyttömän ylpeydenperkele. Pantiin kova kovaa vastaan. Taistelu, joka oli alkanut hengenaseilla ja jumalansanan miekalla, jatkui sittemmin luonnollisilla aseilla ja väkivaltaisilla keinoilla. Näytti siltä, ettei herännäisyys voisi ihanteittensa voimalla nostaa loasta aikansa nuorisoa, sen täytyi siihen ensin iskeä ruumiin voimalla, kukistaa, alas polkea ja nöyryyttää ruumiillisesti ja sitten tarjota sijaan henkisen elämän ihanne, tulevaisen elämän toivo. Mutta nuoriso ei oppinut ajattelemaan kuolemaa, se eli olevaa elämää, se hankki sielullista nautintoa niistä ihanteista, jotka sillä olivat tätä elämää varten. Nuoriso ymmärsi heränneiden taistelevan vain vallanhimosta, paatui ja rupesi myrkyllisesti vihaamaan.
Vihdoin alkoivat useat heränneistä ajatella, että he olivat menneet liian pitkälle. He koettivatkin saada oikeuden eteen pienimmätkin heitä vastaan tehdyt rikokset, he rankaisivat ja löivät kun käsiinsä saivat, ja heillä oli voimaa. Niinpä olivat päässeet siihen, että heidän täytyi melkein aina olla puolustuskannalla. Silloin heräsi rauhallisemmissa ajatus, että olisi kenties ollut parempi vaikuttaa vain sydämiin ja heittää rankaiseminen Jumalan ja esivallan haltuun.
Mutta nyt oltiin jo niin pitkällä, ettei se enää näyttänyt käyvän laatuun. –
Kuten äsken sanottiin, läheni Mikkeli. Jo parin viikon ajat oli taasen kovasti melskattu, juopuneita ja ajajia oli ollut liikkeellä yhteen jaksoon ja kaikenlaisia pienempiä kolttosia oli tehty. Suurta huomiota olivat herättäneet tapaukset Järvelässä. Karhun Esa ja Ella kuuluivat käyneen naapuripitäjissäkin Santran jälkiä etsimässä. Saatiin sitten tietää Santran olinpaikka. Kovin kireä oli pitäjäläisten ja korvenloukkolaisten väli jo ennestään. Jokainen ymmärsi, että tuo oli tapaus, jota eivät pitäjän pojat saattaisi jättää mitenkään kostamatta. Mikkeliä, jonka kohdalle vallattomat hurjuudet itsestään kuuluivat, odotettiin todellisella levottomuudella, sillä huhuja ja uhkauksia alkoi liikkua.
Huhut ne olivat ja myöskin varmat otaksumiset, jotka pääasiassa olivat saaneet muutamia heränneitä eräänä ehtoona kokoutumaan Kasarin Tommin luo.
Istuttiin pienessä kamarissa. Miehiä oli kaikkiaan seitsemän, Tommi itse, Hautalan Janne, Talvikosken Hermanni ja suutari Erkki huomattavimpia. Nähtävästi oli pieni, satunnainen hartauskokous juurikään päätetty, sillä kaikki istuivat ja tupakoivat lakittomin päin, suutari Erkki pöydän luona, kyynäspää postillan päällä, mistä oli saarnan lukenut. Muutamia naisiakin oli ollut läsnä, mutta olivat jo tupaan poistuneet, mistä kuului hiljaista pakinaa. Talikynttilä paloi himmeästi pöydällä ja valaisi noita rotevia, enimmäkseen keski-ikäisiä miehiä, jotka miettivän näköisinä tupruttelivat savuja piipuistaan. Niin ikään näkyi kynttilän valossa kartiinittomain ikkunain lävitse lasien edessä ulkopuolella olevat uudet luukut eli ovet. Huoneessa haisi vahvasti omakasvuinen tupakka, jonka savua se oli ihan täynnä.
»Ahaa!» virkahti vihdoin äänettömyyden katkaisten Talvikosken Hermanni, »sinä olet laittanut lautasuojat ikkunoihisi, Tommi.»
»Täytyi laittaa», vastasi Tommi, »sillä alkoi elämä sen jälkeen, kun kävin niiltä lurjuksilta lampaan hintaa vaatimassa, tulemaan niin vaaranalaiseksi, ettei tässä öisin ajoin tiedä ollenkaan olla hengestänsä varma. Olet kai kuullut, että Karhun Esa on jo kahdesti yrittänyt tänne?»
»Kyllä sen olen kuullut.»
»Sitten», sanoi Hautalan Janne hymyillen, »sinä olet joutunut heidän kanssansa samanlaiseen välikäteen kuin minäkin?»
»No samanlaiseen, sillä vahteja minunkin täytyy aina öisin pitää, tämä suutari ja naapurin Hermanni, ne täällä tapaavat öisin olla. Ilman heitä jumalaties’, miten tässä olisi käynyt, kun Karhun Esa kävi tois’yönä ja kolme muuta hyvää.»
»Miten silloin kävi?» kysyi Hautalan Janne.
»No oikeastaan ei paljon mitenkään, sillä kun he ajoivat pihaan, ampui suutari ovesta yhden laukauksen ilmaan. Sitten katsoivat parhaaksi pötkiä kirkuen tiehensä, kun näkivät, että täällä ollaan vastassa. Mutta samana yönä ammuttiin kaksi kertaa tästä kamarin ikkunasta ja toinen luoti meni tuohon sängyn päähän ja toinen tuohon seinään. Siis he selvään näkyivät tarkoittaneen sänkyyn, mutta silloin emme onneksi emännän kanssa sattuneet täällä makaamaan, vaan tuvassa.»
Siitä oli kuultu, sitä oli jo kerrottu pitäjälläkin.
»Kyllä ne ovat hyvät olemassa nuo laudat ikkunoissa», sanoi suutari, »sillä vaikka sanassa sanotaankin, että Jumala on minun kilpeni, minun haarniskani, mitä minä pelkään, niin on asia kuitenkin käsitettävä sillä tavalla, että jos pahanretkinen tulee minun luokseni ja aikoo tappaa minut, niin täytyyhän minulla olla oikeus puolustaa itseäni.»
»Aivan!» myönnettiin yhtenä hyminänä. Puhuttiin sitten puolustuskeinoista pahanretkisiä vastaan vieläkin ja pidettiin ne täysin oikeutettuina.
»Mutta», otti puheeksi Kasarin Tommi, »nyt pian on taas Mikkelinpäivä ja Mikkeliyönä ne kaikki, jotka vain kynnelle kykenevät, ovat matkassa tekemässä pahojaan. Niistä kylän vahdeistakaan ei ole mitään haaraa, kun ne monessa kylässä ovat nuorten kanssa vanhatkin samaa mieltä. Eikö sitä pitäisi saada toimeen, että kaikki heränneet lähtisivät silloin vahtiin ja kokoontuisivat aina isompi joukko yksille paikoille ja otettaisiin niiltä kerrankin holtit pois?»
»Noo, mutta mitä siitä olisi hyötyä?» arveli Talvikosken Hermanni. »Sillä kertaa ehkä saisimme hevoset osalta pois, ja ehkä voisimme niitä vähän rangaistakin, mutta siinä kaikki. Heistä saisimme yhä suurempia vihollisia.»
»Se on kyllä totta», myönsi Kasarin Tommi, »että suurempia vihollisia heistä saisimme. Mutta välimme heidän kanssansa on jo tullut sellaiseksi, ettei se siitä voi paljon pahemmaksi tulla. Kun me sen lisäksi näemme nuorisomme ympärillämme elävän sellaista synnillistä ja pahanretkistä elämää, niin emmehän me, heränneinä ihmisinä, voi olla ja seisoa ristissä käsin ja katsella miten he pahuudessansa yhä paatuvat? Me emme voi Kainin lailla sanoa, olenko minä veljeni vartija, emmekä hiljaisuudessa kotonamme huutaa rauha, rauha, kussa ei rauhaa olekaan. Jos me veltostumme, annamme heidän ruveta jälleen vapaasti ja häiritsemättä harjoittamaan saastaista ja synnillistä elämäänsä, niin me olemme niin kuin huolimattomat isät, jotka vitsaansa säästävät ja vihaavat lastansa.»
»Oikein!» äänsi Hautalan Janne ja hänen järeätekoisesta naamastansa hohti rautainen varmuus.
»Niin, se voi olla totta sekin», myönsi Talvikosken Hermanni, »mutta meidän olisi koettaminen yhä enemmän vaikuttaa seurainpidolla ja saarnalla, sillä Vapahtajamme sanoo, että joka miekkaan rupee, se miekkaan hukkuu.»
»Niin Hän sanoo, mutta...» Jannen teki mieli sanoa, ettei Vapahtaja sillä ollut luultavasti tarkoittanut sellaisia oloja kuin tässä kunnassa nykyään on, mutta hän jätti sen arkatuntoisuudesta sanomatta. Sillä hän ei oikeastaan ollut varsinaisesti körttiläinen, vaikka seurustelikin paljon heidän kanssaan. Seurusteluun oli kenties suurimpana syynä näiden kanssa yhteiset toimet kukistaa hurjailijain vallattomuutta.
Sen sijaan otti puheeseen kiinni suutari-Erkki:
»Mutta kun meille on annettu Jumalan sanan valo, niin eikö meidän pidä sitä ympärillemme levittää?»
»Tietysti», myönsi Talvikosken Hermanni.
»Niin, no, milläs tavalla me levitämme valoa näiden paatuneitten sydämiin, jos emme me ensinnä kukista heidän ylpeyttään? Meidän täytyy näyttää heille, että meidän puolellamme sotii Jumala ja Gideonin miekka!»
Tuo pienehkö teräväsilmäinen, laihankalpea mies puhui niin, että säkenöitsi innosta.
»Sen nyt täytyy jokaisen myöntää», jatkoi hän, »että meidän, heränneitten ponteva vastustus ja pelkäämättömyys on saanut heitä hiukan kavahtamaan. Jos me rupeamme pelkäämään, niin...»
»Ei paljonkaan», virkahti joku, »eivät ne välitä paljon eivätkä pelkää meitä. Ja mitäpä heidän tarvitsee välittää, kun ei heitä oikeuteen haasteta. Eivät ne siitä huoli, vaikka joskus saavatkin loikaansa, paatuvat vain.»
»Se on totta», myönsi Hautalan Janne, »siinä mekin olemme tähän saakka menetelleet liian laimeasti, ettemme ole haastaneet heitä useammin oikeuteen ja antaneet kruunun kouran oikaista sen sijaan, että itse olemme oikaisemaan ryhtyneet. Mutta kenties on se tullut siitä, että olemme liiaksi luottaneet omiin voimiimme.»
»Kyllähän niinkin, mutta ymmärtääkseni olisi se vallesmannin asia ja...»
»Ei meillä ole ennenkään herroista apua ollut», sanoi suutari.
»Niin, ja eikä se uskalla tämäkään, kun se niin kuuluu kostoa pelkäävän. Ja mitä sellainen hengellisesti kuollut ihminen jaksaa välittää muusta kuin itsestänsä ja omasta hyvinvoinnistaan», valitti Kasarin Tommi.
»Semminkin kun se on herroja», lisäsi Hautalan Janne hymyillen.
»Oli se herra tai talonpoika, niin ei se oikea velvollisuuden tunto herää, ennen kuin silmät avataan tutkimaan elämää Kristuksessa», lausui Talvikosken Hermanni.
»Se on kyllä totta», myönsi Hautalan Janne. »Mutta vihaahan vallesmanni pastoriakin uskonsa tähden, eikä siihen siis sen kautta voi vaikuttaa. Mutta häneen pitäisi saada vaikutetuksi jollakin tavalla, muuten tässä on aivan huutava hukka kädessä, jos ei kruunun mieheltä mitään apua saada.»
»On tosiaankin», liittyi joku sanomaan. »Se Tarha Herkon murhajuttukin näyttää jäävän tutkimatta.»
»Sillä laillahan ne menevät, kun ei saada todistajia, kun eivät ne raadot todista toistensa päälle.»
»Kun oikein kovistaisi, niin kyllä täytyisi todistaa.»
»Mutta kun ei kovisteta.»
»Siinäpä se on. Saapa nähdä, mitä ihmeitä nyt taas Mikkelin aikana tapahtuu.»
Puhe kääntyi yksistään siihen. Olikin juuri tapahtunut kyllä kumma tapaus, tuo Järvelän Santran. Kaikki arvelivat sen johdosta syntyvän jotakin levottomuuksia. Laitalan Valeesta olivat he ennen kuulleet hyvää. Nyt sitävastoin hän esiintyi oikein aikansa urhona ja miehet tuomitsivat häntä ankarasti: parhaimmatkin nuorisosta näkyvät hullaantuvan!
Hautalan Janne siitä oikein tulistui.
»Jos me tahdomme järjestystä pitää, ei meitä auta muu kuin Jumala ja oma nyrkkimme!» virkkoi hän puristaen isoja nyrkkejään. »Me emme ole miehiä, ei mitään, jos me annamme tuon villityn lauman niskoillemme tulla. Meidän täytyy ruveta vielä kovemmiksi, eikä hellittää yhtään. Niiden täytyy ruveta pelkäämään! Jos nyt rupeamme alistumaan, niin pian sitä sitten tässä jokaisen nahka saadaan kuivamaan ripustaa, poltetaan talot ja tavarat ja meistä tulee keppikerjäläisiä.»
Janne käveli raskain askelin lattialla ja kiukkuinen innostus hehkui hänen silmistään. Kiihko tarttui toisiinkin, yksi ja toinen liittyi häntä innostuneena säestämään. Ainoastaan Talvikosken Hermanni ja muuan toinen vastustivat, puolustaen rauhallisia toimia. Aprikoitiin sinne ja tänne. Ehdotettiin, että pienimmätkin rikokset koetettaisiin tästälähin saada rangaistukseen, ei koskaan antaa mitään anteeksi, panna ne oikein vavistuksen alaisiksi. Pitäisi ruveta miehissä pitämään yövahtia ja lopettaa ajoleikki kerrassaan!
Talvikosken Hermanni, laupias mies, puolusti yhä evankeliumin mukaisia keinoja, saarnaamista, rukouksia. Toiset kyllä eivät niitä halveksineet, mutta eivät voineet uskoa tällaisen elämän keskellä niiden avulla päästävän kulkemaan. Puhe rajoittui siis vihdoin yksinomaisesti poliisitoimiin. Arveltiin, ryhtyisikö nimismies lopultakin heidän kanssaan noihin raakuuden kukistamispuuhiin?
»Hänen täytyy», arveli Hautalan Janne, »hänen täytyy ruveta todellisesti miehistelemään ja heittää pois veltto välinpitämättömyytensä. Ja jos ei, niin minä olen sekin mies, joka menen maaherran luo vaatimaan tänne sellaista nimismiestä, joka on nimensä arvoinen.»
»Mitäs sitä meikäläisten ränttää ruveta herrain kanssa kissanhäntää vetämään», epäili Talvikosken Hermanni.
»Koetetaan!»
»Koetetaan!» säesti suutari Erkki ja terävät silmät sädehtivät innosta. »Mutta nyt miehet», jatkoi hän, »meidän pitäisi heti mennä nimismiehen luo ja vaatia, että hän ottaisi määrätäksensä miehen talosta vahtiin Mikkeli-yöksi. Muuten ei hän määrää kuin tavalliset, neljä vahtia kylään.»
»Sen hän kyllä saattaa tehdä», arveli Tommi, »sillä Karhun Esan johtamana ovat niiden ajot taas tulleet kahta raivommiksi.»
»Niin, mutta sitä meidän täytyy mennä vaatimaan, sillä muuten ei hän mitään välitä, kun vain saa olla rauhassa.»
Miehet päättivät nyt, että Kasarin Tommin ja Hautalan Jannen olisi käytävä nimismiehen luona esittämässä tuo asia. Juuri kun he vielä suunnittelivat tehtäväänsä Mikkeli-ajojen suhteen, astui sisään Mäkilahden Matti. Kaikki hiukan oudostuivat tämän myöhäistä matkaa, sillä se oli melkein uhkarohkeata tähän aikaan. Käskettiin painamaan puuta, pantiin tupakaksi ja ruvettiin kuulumisia kyselemään.
»Minä olen vähän oudonlaisella asialla», alkoi Matti, »minä olen tullut hakemaan apuvoimia täältä, sillä meidän kylään, luulemma, aiotaan Mikkeli-yönä tehdä oikein rosvoretki ja uhkauksia käy, että kaikista miehistä tehdään kaarneen tuokaa.»
»Ohoh! No mistä syystä?»
»Niin, nähkääs se on sen veljenpojan, Laitalan Valeen jutun tähden. Olette kait kuulleet siitä?»
Oli siitä kuultu. Ellako aikoo rynnäkön tehdä, vai?
»Minä luulen», kertoi Matti, »että johtajana siinä puuhassa on Karhun Esa, hän niitä terveisiä ainakin lähettelee... Tietysti on siinä sitten suuri joukko muita, Ella ja... No ettekö ole kuulleet, että ne jo viime yönä kävivät siellä?»
Ei, sitä ei oltu kuultu. Siksipä Matti kertoi, että Ella, Karhun Esa ja viisi muuta olivat viime yönä murtautuneet väkivalloin Laitalaan, aikeessa viedä Santra, joka vieläkin on Laitalassa. Porstuan oven olivat jo ehtineet panna sisään, mutta silloin olikin ehditty tuvasta vastaan, siellä kun miesjoukko oli Valeen kanssa varalta, kun epäiltiin ja pelättiin jotakin tällaista rynnäkköä. Noo, pitemmälle eivät päässeet, vaan lähtivät käpälämäkeen kuuman ottelun perästä. Kuuluvat ne saaneen vammoja, miekkoset, koska Ellan ja Koipi-Siukun kehutaan olevan haavain parannuksilla. Olivat hekin saaneet haavoja, mutta eivät vaarallisia.
»Vai niin, soo’o, noo... Kuinka se Valeekin sellaisiin ryhtyy, eikös hän ole siivo mies? Salaako se vei sen Järvelän tyttären?» kyseltiin.
»Salaa tietysti, yösydännä... Noo, onhan se nyt niin ja näin, lapsellista tietysti, sillä poika on siivo mies ja tyttö näyttää samoin olevan. Mutta pelkäsivät, ettei herastuomari antaisi enää naimalupaa heille, kun Kuivasen Ellan kanssa jo oli niin varmat kaupat. Sitten karattiin.»
»Ahaa, no mitä herastuomari sanoo?»
»Mitähän se sitten, taskuunsahan sen mies myttää. Minä olin siellä puhemiehenä – mutta mitäs minä näitä jaarittelen, ne ovat akkain asioiksi joutavia. – Suostui hän, kun kuuli että Valeella on velaton talo ja kun näki pojan olevan miehen näköisen.»
»Entä muori, mitä hän sanoi?» uteli Suutari-Erkki.
»Näyttihän tuo ensinnä vähän olevan tureissaan, mutta kun ei luvattu antaa tytärtä takaisin, niin rupesi naureskelemaan.»
Miehet tutkivat Matilta nyt tarkemmin asiain menoa. Siitä, mitä kuulivat, laimeni heidän tuomionsa kokolailla. Kun vanhemmat sen lisäksi nyt jo kuuluivat suostuneen, kuulosti asia olevan melkein selvä.
»Asia on nyt siis hyvällä jäljellä?» kysyttiin.
Niin, niin se oli muuten, mutta pelättiin Mikkeli-yönä syntyvän aika ottelun. Sitä varten Matti oli lähtenytkin, ensin Hautalaan, ja kun siellä kuuli, että isäntä oli täällä, niin tänne, että eikö pitäjäläisetkin ryhtyisi Mikkeli-yötä varten jonkinlaisiin varokeinoihin, ettei ne häjyt saisi koko maailmaa ylösalaisin kääntää. »Ja ylösalaisin ne kääntävät koko pitäjän, jos ei niitä aikanansa kiinni oteta», lopetti Matti.
»Se on kyllä pelättävää», tunnusti Kasarin Tommi, »sillä nuo hyväkkäät ovat nyt ottaneet sen tavan, että ampuvat ikkunoistakin.»
»Niin, mutta niin kuin sanottu, täytyy opettaa niitä!» huudahti Hautalan Janne.
»Ja yksi keino siihen on: että ne köyhtyvät», huomautti suutari hymyillen.
»Se onkin hyvä keino, se.»
»Kyllä Karhun Esankin nyt ovat pian tutkaimet piossa. Saviojan Ville on jo pannut saatavansa kuvernööriin.»
»Ahah, joko vihdoinkin uskalsi.»
»No on se nyt pannut. Totta se jo alkaa nähdä, että koko Karhu pian menee tyhjäkatoon.»
»No sitten Esa saa laputtaa Karhusta.»
»Varmaan.»
Tämä oli kaikille hauska uutinen. Keskusteltiin vielä yövahdiston järjestämisestä ja päätettiin lähettää tarpeen varalle joukko miehiä Korvenloukollekin avuksi, jos vain niitä saadaan liikkeelle lähtemään. Tuo seikka kyllä epäilytti, eikä ollut toivomistakaan saada miehiä vahtiin, jos ei saada nimismiestä innokkaammin asiaan ryhtymään. Janne ja Tommi lupasivat siinä asiassa tehdä parastaan.