Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: V Kolinoita

IV Valeen keinot V Kolinoita
Puukkojunkkarit
Kirjoittanut Santeri Alkio
VI Äidit


»Mutta ... mutta ... mikähän J–sen nimessä nyt on ta-pah-tu-nut?» huusi emäntä aamulla, kun tuli jo kolmatta kertaa Santraa herättämästä ja nyt oli vihdoin mennyt luttiin, jossa oli löytänyt Ellan kihlat hujanhajan arkulle heitettyinä eikä tyttöä ensinkään.

»Mitä, mitä nyt sitten on tapahtunut?»

Rengitkin lensivät kerrankin venyttelemättä sängystä puoli lattiaan, isäntä hypähti hölmistyneenä jalkeilleen ja piikain suut jäivät kauhusta ammolleen, sillä emännän ääni oli niin epätoivoinen, että olisi saattanut luulla hänen puhaltelevan viimeisiä henkäyksiä. Sakarin Jassu se vain kuorsasi ylisängyssä, että kattoa nostatti.

Emäntä pääsi hädintuskin vetäytyneeksi takan ääreen tuolille, johon ohahtaen valahti, kädet syliin. Koko väki piiritti häntä siunaillen ja udellen mikä nyt oikein on? Toiset jo riensivät uloskin selkoa ottamaan.

»Noo ... saamari, sepä nyt kamalaa on, kun ei saata sanoa, kun siinä vain ruikuttaa», tuskastui herastuomari sanomaan haikaillen ja pyörien sinne tänne.

»Kamalaa!» kirkaisi muori, jonka herkkä luonto jo nousi tuollaisesta. »Kun Santra on kadonnut.»

»Kadonnut?» kuului joka suusta.

»Kadonnut! – ja, sys siunatkoon!»

»Mitä?»

»Mitä...! kun Ellan kihlat on heittänyt sinne hujanhajan!»

»Ellan kihlat!... herra ... no mutta...»

»Menkää katsomaan, ottakaa lyhtyyn valkeata...!»

»Mitä?»

»Ettei ole oikein surmillensa...»

Syntyi kamala meteli, juostiin tiedottomina sinne tänne, huudettiin ja meluttiin. Ja tuo unikeko, joka tuolla ylisängyssä saattoi tällaisen elämän aikana nukkua ja kuorsata niin kauheasti, että se väliin kuulosti kuin harakan naurulta. Naapureitakin alkoi jo paikalle rientää. Käsiänsä paukutellen ja siunaillen naisväki otti osaa, miehet hiljakseen kummastellen ja kädet housuntaskuissa seisoskellen. Arveltiin monelle taholle.

Viime aikoina oli jo ollut julkinen salaisuus, että Santra oli vastahakoinen menemään Ellalle. Naisväelle ominaisessa juonikkaassa ja pisteliäässä tarkoituksessa nämä vuorovuorona kävivät emännältä kyselemässä, oliko sitä Santraa pakotettu Ellalle vastenmieltään? Ensimmäisiä kyselijöitä koetti emäntä tyydyttää hiljaa kuiskaillen vakuuttamalla, että ei kukaan ihminen, ei ristin sielu ollut Santraa pakottanut. Mutta kyselijät yltyivät yhä nenäkkäämmiksi, kiertelivät emäntää alituisilla mestarillisilla hyökkäyksillä siksi, että vaikka puhelut itse asiassa, sanamuodosta päättäen, kuulostivat emännän surkuttelemiselta, niin ne lopulta kuitenkin olivatkin purevia syytöksiä. Emäntä tunsi niiden tarkoituksen ja koetti taitavasti paeta ja kiertää. Mutta kun se lopulta näytti mahdottomalta, rupesi hän suututtelemaan. Sitten ruvettiin riitelemään. Ne, jotka eivät riitaan osaa ottaneet, jotka siis voivat maltillisemmin tapauksen johdosta johtopäätöksiä tehdä, ymmärsivät heti hylätä sen ajatuksen, että Santra »surmilleen» olisi mennyt.

»Kyllä se vielä löytyy», vakuuttivat suu salaperäisessä hymyssä, »löytyy kuin löytyykin», naurahtelivat. »Parempiin paikkoihin on vain hetkeksi mennyt.» Arveltiin, että hän on lähtenyt pakoon, joko tätinsä tykö Taipalsaareen tai sisarensa luokse Sarvijärvelle.

»Taikka», kurotti äänensä muuan eukko hyvin tolkussaan, »sen ovat pojat vieneet!»

Sepä vasta ajatus!

»Pojat vieneet? Niinkö sanot, kuule?»

Niin hän sanoi ja kehui seisovansa sanansa päällä. Siihen kertyi asiaa siltä puolelta harkitsemaan suuri joukko. Toiset väittivät, etteivät he sitä ikänä usko, mutta toiset alkoivat pitää mahdollisena, jopa ihan varmanakin.

»Onhan sellaista nähty!»

Olihan sitä joskus nähty. Ei mitään uutta auringon alla. Ruvettiin tuumimaan, kuka tuon ehkä olisi käynyt nappaamassa? Olisikohan Karhun Esa...? Taikka...? Niitä oli koko pataljoona, joita lueteltiin, jotka olivat Santran ympärillä pyörineet. Kun kerran tällaisten arvelujen alalle päästiin, rupesi asia saamaan kaikkien mielessä vähän hupaisemman luonteen. Melkein yksimielisesti hylättiin se ajatus, että tyttö surmilleen olisi mennyt. Ja kun ei sitä kerran uskonut todeksi, niin eihän asiassa sitten ollutkaan enää mitään ikäviä puolia, hauskoja vain. Kiiteltiin jo Santran reippautta, kun tohti karkuun mennä ja sirautettiin syrjäsilmällä emäntää, joka tuikean näköisenä jurotti.

»Kyllä sen nyt olla kelpaa», juttelivat, »sianlihaa ja pannukakkua saa popsiskella ja lukittujen ovien takana kultansa kodin kamarissa herrastella – juuttaan tyttö!»

Akat panivat asian niin sopivalle värille, että emäntä ja herastuomarikin jo rupesivat uskomaan. Emäntä ei saattanut olla kiukkuansa näyttämättä. Mutta herastuomari, tuo laupias sielu, hän ei voinut olla pitkälle edes kiukussa, vaan tunki akkain sekaan ja kyseli yhdeltä ja toiselta, ketä kukin luuli Santran varkaaksi. Joka luuli jotakin rikkaampaa ja enemmän huomattua poikaa, se sai herastuomarin hymyilemään: »Olisikohan se peru?»... Mutta kun joku arveli sellaisten syyksi, joita hän piti toisen luokan lapsina, silloin käänsi ukko kohta selkänsä ja kirosi tuimasti, arvellen, että tuosta tytöstäpä nyt tuli sen vastus...! Kyllä hän sen nyt opettaa, kun käsiinsä saa, naulaa lutin oven taakse, tekee pienen reiän, josta silloin tällöin ruoan murenan heittää. Ei tässä auta minun kanssani kakarain leikkiä...! Sitten kirosi ja näytti julmalta ja peräsi aina emäntäänsä, että mitä tämä mahtanee ajatella.

Kyllä tässä muistettiin Laitalan Valeekin. Ei häntä moni tuntenutkaan, mutta ne kun tunsivat, sanoivat komeaksi mieheksi. Taloa arvailtiin pieneksi.

»No, mutta jos vain on rakkautta, niin kyllä Jumalall’ on rikkautta.»

»Onhan se niinkin.»

Kun oli jo näin pitkälle ehditty toimeentulostakin huolehtia, äkkäsi muuan kysyä, että onko se Valee täällä kulkenutkaan?

Jaa’a, sepä olikin pykälä: ei kukaan tiennyt. Vasta kun yksi tuli syrjemmältä ja sai kuulla, mistä oli kysymys, kertoi:

»No on se ollut!»

»Mistä tiedät?»

Kyllä hän sen sanoi tietävänsä, että ainakin pari kolme kertaa oli ollut, mutta ei huolinut sanoa enempää muka.

»Ainoastaan pari kertaa?» Melkein yksimielisesti hylättiin se ajatus, että Laitalan Valeella olisi mitään edesvastuuta tästä merkillisestä ryöstöstä.

Ihmiset alkoivat kotiinsa hajota päivitellen. Muutamain vanhempain mielestä tuollainen teko oli Santralle anteeksi antamaton. Nuoremmat taas arvelivat, että olisivat muka tehneet ihan samoin, jos heitä olisi vasten mieltään pakotettu jotakuta ottamaan. Tultiin keveämmälle tuulelle, jopa ruvettiin naureskelemaankin.

»Ennen paimentaa kapan kirppuja, kuin kaksi rakastunutta.»

Oli enää ainoastaan pari vierasta akkaa tuvassa, kun emäntä jo kiukuissaan pauhasi palvelijoille, kun eivät ymmärrä itsestään töille lähteä, nähdessään minkälaiset touhut hänellä ovat. Ei suinkaan sitä nyt sovi koko renki- ja piikajoukolla ruveta ristissä käsin kotona istumaan ja voivottelemaan, »ei tuo nyt liene maan päältä kadonnut». Isäntää hän komenteli lähtemään Sarvijärvelle katsomaan, oliko se luntus sinne mennyt.

»Panisko tuon Jaskan toisella hevosella Taipalsaareen?» kysyi herastuomari.

»Sitä nyt vielä! Mene itse Taipalsaareen, jos et Sarvijärveltä löydä.»

Ukko tyytyi inttämättä. Pääsihän tuossa ajelemaan, eikä tarvinnut työhön, kun se tahtoi jo vähin ruomiin ottaa.

»Horoo-groo horoo-grooh», kuului ylisängystä taas entistä kovemmin.

»Kuka tuolla teidän ylisängyssä makaa?» kyseli toinen kylän akoista.

»Sakarin Jassu. Yötyi tähän illalla», sanoi emäntä. »Nostakaa sitä jo ylös, kun hornaakin niin ilkeästi, että... Mene äijä repimään sitä.»

Herastuomari nousi penkille ja rupesi Jassua tyrkkimään.

»Mahdat nousta jo, suutari!»

»O-hoogrooh», huokui suutari.

»Nouse, nouse.»

Suutari vihdoin oli heräävinään ja laskeusi kismittelemään ja venyttelemään lattiaan.

»Hullua», rupesi paneskelemaan, »kuinka kovin minua on unettanut ja olen nähnyt niin kamaloita uniakin että... Enkö minä ole edes unissani puhunut?»

Sakarin Jassulle kerrottiin nyt ne kummat, mitä yöllä oli tapahtunut.

»Noo», sanoi Jassu, kun oli aikansa kummastellut, »sillä lailla niitä komeita kuljetellaan.» Hän arveli tytön varkaaksi Karhun Esaa. Herastuomari jo johtui kyselemään Esan talon asumisiakin, kuinka ne menevät, kun ne niinkin hurjastelee? Mutta Jassu kiitti Esaa mieheksi aina pilviin asti. Sitten lähti ja sanoi menevänsä työhön toiselle puolelle jokea.

Parhaiten pääsi Järvelän vanhoissa vakautumaan se ajatus, että Santra olisi mennyt joko tätinsä tai sisarensa luokse. He odottelivat vähin, että nämä sukulaiset vakavammin asiaa mietittyään lähettäisivät tyttöä kyyditsemään kotiin. Niissä toiveissa kun oltiin, myöhästyi isännänkin lähtö jälkeen puolisen. Ellaa odotettiin tänä päivänä tulemaan ja emäntä mietti tuskitellen, miten tälle selittäisi Santran poissa olon, jollei tuo jo siksi kotiin tulisi.

Juuri kun hän parhaillaan syvissä mietteissään näitä tuumiskeli, istuen penkillä kädet ristissä, alkoi maantieltä kuulua kovaa ajamisen jyryä ja vielä kovempaa laulua. Hän hypähti katsomaan toiselle ikkunalle ja isäntä torkosi pöydän päästä samaan joukkoon. Kun he tunsivat yhden tulijoista Ellaksi, menivät oudot tunteet karsien pitkin selkäpiitä.


»Hurjasti, komiasti, kotkotti,
vaikka paikalla kulkuri tulit!
Vaikka meitä vietäisiin linnasta linnaan,
niin ei nämä pojat suris!»

Niin huusivat he kaikin täyttä kurkkua, Esa, Ella, Vennu ja Siukku, kun huimaa nelistä ajaen Vennun silkkimustalla ajoivat Järvelän pihaan. Iikan Antti näkyi joukosta pois jääneen. Siihen jättivät he vaahtoisan hevosen kiinnipanemattomana seisomaan ja riensivät tupaan meluten ja räyhäten.

»Holou! No hyvää päivää lautamies, eli herastuomari, eli mikä saakuri te olittekaan? No nitsavoo, tuos’ on käsi!» melusi Vennu tupaan tullessaan, mennen tarjoomaan kättä isännälle, joka pöytäpenkillä istuen koetti vääntää suutansa nauruun. Vennu istahti viereen.

»Perhana, tuota, olettekos te aina noin muikean näköinen, vai vävyäkö te ujostelette? Häh?... Hoi Ella! Älä siellä nyt pyöri takan ääressä kuin olisit märissä housuissa! Ka tuoko on anoppimuori? Onpa se lihava mamma. Mutta minkälaiset tavat tässä talossa on, kun ei ihmisille viinaryyppyjä suihin anneta? Äijä, niinhän sinä olet – voi sen tuhat! – olet niin kuin olisit kipeä ja köyhä!»

Nyt sivui Vennu herastuomarin rintapieliin ja retuutteli.

»No ... no ... älähän nyt ... kaa... Olehan ihmisten lailla, minä olen jo vanha mies, en minä jaksa ... ka, no ... mutta ... sinäpä nyt olet vasta...»

Vennu nauroi kurillisesti, kun herastuomari kitisi ja uikerehti hänen käsissään.

»Tuhatta laivaa! Jos ei ole pian kannu viinaa ja sianreisi pöydässä, niin...»

Tämä oli kaikki aivan tavallista ja luvallista leikkiä. Toiset hyvät nauroivat sille, kun näkivät, miten äijän kasvot olivat vääristyneet ja miten hän henkihieverissä koetti saavuttaa sirkilöiville jaloilleen tasapainoa. Ella oli vähän kuin hämillään vetäytynyt syrjään penkille istumaan, mutta Karhun Esa käveli hoipaten edestakaisin lattialla ja lauleli täydellä kurkulla:

Lauletahan vain nuoret poijat
kylämme kunniaksi,
jottei tämä nuoruuden aika
käysi tukalaksi.
Eletähät poijat hurjasti,
kyllä kruunu palkan maksaa,
jos vaan nämä nuoret poijat
herrastella jaksaa!
Puukko tuppehen ja malmari povehen,
kun kylälle lähdetähän,
niidenpä tähden karskia poikia
aina peljätähän.»

Siukku kyhösti piippuunsa takan ääressä, löi pontevasti tahtia ja säesti kähyäänellaan rönöttäen Esan kirkasta tenoria. Emäntä vetäytyi peloissaan Ellan luo...

»Onko sitä viinaa?» kyseli Vennu.

»Laskehan irti», pyyteli herastuomari.

»Menehän sinä edes auttamaan tuota äijää», pyysi emäntä, »kun tuolla lailla vanhan ihmisen rääkkää.»

»Ei se minusta huoli.» Mutta Ella kuitenkin meni ja tarttui Vennun käsiin riistääksensä niitä irti ukkoparan kauluksesta.

»Hää!» karjui Vennu, »mitä? Sinäkö sen!...» Ella sai korvapuustin, joka lennätti hänet nurin. Vennu rupesi aivan hullun tavoin hyppimään. Emäntä ja isäntä pääsivät karkaamaan pois tuvasta. Karhun Esa tempaisi ensimmäisenä puukon.

»Hiljaa pitää olla!» hän ärjyi ja iski pöytään puukkonsa kirahtaen. Vennulla oli myöskin jo puukko.

»Hurskus murskus!» hän huudahti hypähtäen korkealle ja kyykähtäen lattiaan asti. Ella hyppäsi kirvesvinkkaan, tempasi sieltä kirveen ja ruhjoi sillä erään tuolinpohjan, vaatien hiljaisuutta. Koipi-Siukku kun näki vihurin lähestyvän, puikahti peloissaan ulos.

Kesti kenties kymmenen minuuttia tuota hyppimistä, ulvahtelemista ja huonekalujen ruhjomista. Mutta he eivät kukaan hyökänneet toistensa kimppuun, joko peläten henkeänsä, ettei siitä selvitä ilman murhia, taikka jonkin muun vaiston vaikutuksesta. Kukin tiesi toisensa niin säästämättömäksi, pelkäämättömäksi, armottomaksi, hurjaksi, että saattoi olla varma: jos kohottaisikin kättänsä toista kohti, toinen olisi valmis surkeilematta pusertamaan sydämeen asti. Mutta toiselta puolen ei kukaan taas olisi tahtonut ensimmäisenä lakata kirkumasta, kiroilemasta, uhkaamasta ja aseillaan ruhjomasta huonekaluja ja esineitä, sillä se olisi näyttänyt pelkurimaiselta. Vennu oli epäilemättä voimakkain. Hän oli suurehko ja hyvässä lihassa. Kun hän suuren puukkonsa kanssa hypähteli lattialla, notkahtelivat paksut lattianiskat ja tuon ihmisen olisi saattanut luulla jaksavan ruhjoa allensa puolen kylää. Mutta Karhun Esa, hän, joka oli pieni ja laihankalpea mies, hän lensi ympäri tuvan melkein kuin raivotautinen kissa, riipoi puukollaan rikki sängyn esiripun, vaatteet seinillä, ja liikkui kuin orava. Hänen kiljuntansa muuttui vähitellen kummalliseksi, hiljaiseksi ulinaksi, melkein valituksen tapaiseksi, joka alkoi oikein hirvittää.

Ella, pitempi kuin Esa, roikalemainen velmustelija, teuhui kirveensä kanssa ainoastaan oviloukossa, poskilla kalpeus, josta epäilemättä johtui hänen liikkeissään huomattava jonkinlainen vetelyys.

Mutta noita kahta oli merkillinen katsella. Kumpaisenkin silmistä, äänestä ja liikkeistä sädehti niin verraton verenhimo. Kuitenkin olivat kumpainenkin ihan erilaiset; tuo himokin, vaikka niin yhtäälle tähtäävä, kuitenkin eri vivahteinen. Vennun raskaista, jyryävistä, musertavan näköisistä liikkeistä ja melkein tyhmistyneen näköisistä silmistä olisi saattanut otaksua, että hän olisi tällä hetkellä ollut valmis iskemään puukkonsa kaikkeen eteen sattuvaan, elottomaan ja elolliseen; mutta hän olisi antanut veren juosta maahan, hän olisi vain iskenyt. Sitävastoin Esa, jos hän olisi uskaltanut, niin hän olisi ensimmäisenä laskenut Vennun veren ja juonut sen, tai kylpenyt ja piehtaroinut siinä niin verrattomalla sielullisella nautinnolla, että hän tuon kylvyn huimauksessa olisi saattanut antaa tappaa itsensä. Kun häntä kuitenkin tästä nautinnosta esti omituinen heikkoudentunne, pelko, jonka vaikutti tuon jättiläisen suuri maine ja mahtava persoona, niin hän kärsi tästä siksi hirveästi, että ulvomisensa kuului kuin häkkiin suljetun pedon valitukselta, pedon, joka häkin ulkopuolella näkee poikiansa teurastettavan. –

Herastuomari ja emäntä olivat rientäneet kylään ihmisiä apuun hakemaan. Mutta ne miehet, joita he kotokädeltä löysivät, eivät uskaltaneet lähteä, kun kuulivat keitä ne olivat, joita heidän olisi pitänyt mennä asettelemaan. Ainoastaan muutamia kokoontui Järvelän kartanon välysistä ja nurkista katselemaan. Likimpäin talojen ovet suljettiin ja tuettiin paksuilla teljillä ja varustettiin kunnollisia aseita käsille, jos tarvitsemaan satuttaisiin. Ne, jotka välysissä pälyilivät, kuulivat tuvasta Vennun kauhean melskeen ja kuvittelivat siellä murhia tehtävän ja veren virtana vuotavan. Halu paloi monella mennä ikkunoista tirkistelemään, mutta ei kukaan rohjennut. Herastuomari ja emäntä voivottelivat tuskissaan sitä tuhoa, jonka sillä hetkellä arvasivat huonekalujaan ja kaikkia tuvassa löytyvää omaisuuttaan kohtaavan. Koipi-Siukku oli juossut päätäpahkaa vainioon ja heittäytynyt makaamaan erääseen ojaan.

Vihdoin alkoi meteli tuvassa vähitellen heiketä. Mikähän siellä nyt tuli? Kurkistelivat kurottivat kaulojaan... Mahtoiko jo murhia tulla? Ei aikaakaan, niin tuvan ovi räjähti selkiselälleen ja toverukset ilmestyivät ulos toistensa kaulasta pitäen, remuten ja rallattaen. Kumpaisenkin, niin Vennun kuin Esankin silmistä loisti mitä hurjin ilo ja he näyttivät kumpikin nauttivan voitostaan: olivat nähneet, ettei toinen uskaltanut lyödä jos ei toinenkaan. Pelkäsipähän!... ajattelivat. Ella kiikkui hänkin Vennun kaulassa ja koetti sanansa sanoa samaan, hurjan ilon verrattomaan sanatulvaan, joka niin kuin loiskien virtaavana purona vieri toisten huulilta, mutta häntä näkyivät pitävän kuin viidentenä pyöränä vaunuissa, liikana ja tällä verrattomalla voiton hetkellä heidän joukossaan kelvottomana. He retustivat, kuin monijalkainen merkillisyys hevosen luo, joka tyynenä seisoi paikallaan, mihin se oli jätetty. Karjuivat siinä muutaman kerran talon väkeä, joitten luulivat lähteneen hiiteen. Vennu ja Esa menivät vihdoin naureskellen rattaille, mutta Ella oli puikahtanut nurkan taakse, josta omituisella kiireellä jatkoi matkaansa välysien kautta muiden talojen kartanoille. Toiset kun huomasivat Ellan katoamisen, alkoivat huutaen häntä kutsua. Ella ei kuitenkaan enää tullut näkyviin. Mutta eipä hänestä näytty paljon välitettävänkään. Huutaen Ellalle matkaeväiksi terveisiä manalaan lähtivät he hevosta hutkien täyttä lentoa maantielle.

Heti alkoi ihmisiä tulla näkyville solista ja välysistä, isäntä ja emäntä muiden mukana. Kokoonnuttiin tupaan katselemaan hävitystä, mikä siellä oli tapahtunut. Useita tuoleja oli mäsäksi ruhjottuna, pöydässä ja ikkunalaudoissa kymmeniä syviä ja rumia puukon viilteitä, lattia oli ovipuolesta pirstottu kuin olisi siinä silppuja survottu. Sängyistä olivat edusvaatteet alasrevityt ja yksin sänkypeitotkin puukoilla viillellyt. Siunaillen katseli akkaväki tätä kaikkea ja arvelivat, että ne ne nyt vasta olivat niitä päähulluja.

»Voi vaivaisia häjyjä!» herastuomari korvantaustaa raapien ja kohennellen rikottuja kaluja paneskeli.

»Voi vaivaisia häjyjä!»

Emäntä jo vihdoin kyllästyi tuohon, hänen mielestään ämmämäiseen voivottelemiseen.

»Voivottele nyt siinä...! Mitä se sillä paranee, mitä jo. Jos minä olisin mies, niin ei tuollaista saataisi tehdä», hän tuiski.

Isäntä ei ollut kuulevinaan, mutta muuttui kuitenkin karvaisemmaksi ikään kuin itsestään.

»Piru vieköön, minä lähden paikalla vallesmanniin.»

»Teille nyt vasta vastahakoisuuksia tulee, kun Santra niin tietämättä katosi ja Ella nyt häjyjen joukon kanssa tulee. Eikö hänkään olisi sellaiselta reisulta saattanut ihmisittäin tulla. Mutta jopahan sitä pitää komiaa olla», puheli muuan naapurin eukko.

»Tässä tulee oikein huutavaan hukkaan», myönsi emäntä. »Lähde jo sinä sinne sisaresi tykö, että saisi siitä kakarasta edes jotakin tietoa», sanoi isännälle.

»Ensin minä lahden vallesmanniin.»

»Sinne sinä nyt menet, sitten saat ne iankaikkisesti ristiksi niskaasi ja vihamiehiksesi.»

»Mutta...»

Samassa tuli Ella tupaan renttuisen ja väsyneen näköisenä. Tästä jouduttiin vähän suuttomiksi. Isäntä käänsi selkänsä Ellaan päin ja emäntä koetteli naurua teetellä hyväksi tekevän näköisenä. Nololta Ella näytti ja loi pariin vieraaseen akkaan vihaisen katseen, mutta meni suorastaan emännän luo ja rupesi Santraa kyselemään.

»Santrako?» kysyi emäntä nähtävästi tyhmistyen.

»Missä se on?» uudisti Ella vaateliaammin.

»En minä tiedä Santraa.»

»Ette tiedä?»

»En minä tiedä ... kuka ne nuoret tietää missä kulloinkin ovat. Etköhän sinäkin mene nyt makaamaan, kun olet noin väsyneenä?» Emäntä näytti jo kuin pulasta päässeeltä ja puhui muuten kovin ystävällisesti. Hän ei ollut vielä ollenkaan ruvennut ajattelemaan, ettei Ellan ja Santran naimiskaupasta mitään tulisi. Siitä syystä hän tahtoi hyvitellä Ellaa, eikä edes ajatellut nuhdella äskeisestä. Kun Ella muljotellen toisinaan katsoi hänen silmiinsä ja näytti olevan ymmällä mitä tässä olisi tehtävä, kun ei Santraakaan löydetty, tarttui emäntä vihdoin tämän käsivarteen äidillisellä hellyydellä ja virkahti uudestaan:

»Lähde makaamaan, että vähän virkistyisit, Ella. Mennään tuonne kamariin, minä teen sinne sinulle vuoteen.» Ella lähti melkein vastustelematta, nähtävästi koettaen kaikin keinoin salata juopumustaan. Kamariin tultuaan istahti hän tuolille, jonka emäntä tarjosi, odottamaan niin kauaksi, kun tämä vuoteen valmistaisi.

»Missä se Santra on?»

Kysymys tuntui emännästä nyt niin selvältä ja vaativaiselta, jopa hän oli siinä ongelmoivinaan jonkinlaista epäluuloakin, että hän säpsähtäen katsahti Ellaan.

»Teidän pitää sanoa se», virkahti Ella uudelleen.

Emännästä näytti mies yhtäkkiä selvinneeltä. Ella istui tuolillansa kuin ainakin joku oikeudenomistaja. Emäntä katsahti häneen pari kertaa hätien ja epäröiden. Kun huomasi Ellan häntä kiinteästi tarkastelevan, joutui niin levottomaksi, ettei enää huomannut mitä olisi sanottava. Jotakin vain pitäisi sanoa.

»Mitä sinä nyt sillä tiedolla teet, ennen kuin nukut?»

»Santran pitää tulla tänne», ärähti Ella.

»Noo...», nauroi emäntä.

»En minä mene makaamaan, minä tahdon Santran, vaikka...»

Ella nousi.

»Sanokaa nyt, missä hän on?»

Vieläkin koetti emäntä kierrellä, mutta Ella esiintyi niin vaativana, että muorilta lopulta pääsi joitakin sanoja, joiden merkitystä Ella alkoi tarkemmin perustaa. Emäntä ei päässyt enää muulla tavoin: hänen täytyi ilmoittaa koko asia. Hän kertoi, että Santra oli yöllä kadonnut eikä yhtään tiedetä, mihin hän on mennyt. Ella tuli melkein täydellisen selväksi tuon uutisen kuultuaan. Hänen suunsa valahti auki emännän kertoessa. Vähän aikaa istui mies kuin huumauksessa.

»Ja ettäkö Santra olisi karannut sitä varten, että?...» Ella ei voinut jatkaa pitemmälle, mutta ymmärsihän emäntä liiankin hyvin kysymyksen.

»Mistä, herran nimessä, minä sitä tietäisin!»

»No kuka, kuka ... kuka hänet on vienyt? Voi sun...»

»Mistä minä, hyvä ihminen, sen tiedän.»

Ellan päästä näyttivät viinahöyryt haihtuvan kuin tuuleen.

»Mutta missä hän nyt on?»

»Kaa!»

Ella kiroili hiukan hillityllä äänellä.

»No onkohan hänet joku vienyt tai?...»

»Mistä minä tiedän.»

Hammasta kiraten lähti Ella tuvan kautta ulos. Hän melkein juoksi luttiin. Ovi oli lukossa, mutta sen hän potki auki, nähtävästi jonkinlaisessa toivossa tavata Santra. Siellä jäi seisomaan keskilattialle, kuin toivossaan pettynyt ainakin ja silmään tuli heti kihlat, suuret silkkihuivit, jotka vielä olivat arkulle heitettyinä. Häneltä pääsi kamala nauru, kun astui likemmäksi ja tempasi huivit käteensä. Samassa putosi huivien sisästä lattiaan käärö. Vikkelästi tempasi hän sen ylös ja siinä olivat hänen Santralle antamat sormukset, kaksi kultaista ja kaksi hopeaista.

»No voi sun!...» Nyt hän vasta oikein ymmärsi, alkoi täydellisesti käsittää, että tässä oli vasikannahat... Ja hän, joka oli jo puolen pitäjää naittajaisiin kutsunut!

Ella pisti sormukset silkkihuivien sisään, rutisti ne kourassaan sykkyrään, heilutti myttyä jonkin aikaa kädessään ja viskasi vihdoin raivokkaasti nurkkaan.

»Mitäs nyt on tehtävä?... mitä ... mitä...» Yhtäkkiä hän hypähti lattialla, juoksi kiireesti ulos ja tupaa kohden. Heti oven auki saatuaan kysyi:

»Meinaakohan se Santra, ettei ... hän huolikaan minusta?»

»Häh?» kysyi isäntä, joka oli hiukan huonokuuloinen.

»Ei suinkaan se ... en suinkaan minä ainakaan tiedä», vastasi emäntä.

Nyt pääsi Ellan kieli valloilleen. Hän vannoi taivaan ja maan kautta hakevansa ylös »sen ihmisen», ja kehui, että joka luulee olevansa parempi kuin hän, niin sille hän näyttää... Hän ei sanonut olevansa kerjuulla, vaikka kulkeella, ja ihmetteli, että mikä tuhat häntä oli johdattanutkin tällaiseen nälkäpesään? Sitten hän taas hypähti, kiljahti, sivui tuolin ja löi sen säpäleiksi takkakiveen, jonka tehtyään lähti ulos haukkuen vaikeasti sulavia sanoja isäntäväelle, joka mykkänä kauhusta katseli raivostunutta miestä. Kun näkivät Ellan menevän maantiellepäin, henkäsivät helpotuksesta.

He rupesivat nyt toden perään keskustelemaan, mitä olisi tehtävä. Isäntä halusi mennä oitis nimismiehelle asiasta ilmoittamaan ja sanoi antavansa linnaa noille roistoille. Emäntäkin oli samaa mieltä ensin, mutta sitten rupesi pelkäämään kostoa. Tuo pelko saavutti vihdoin herastuomarinkin siihen määrään, että nimismiehelle ilmoittaminen päätettiin jättää. Sitä vastoin Santran etsintään nyt todenteolla alettiin valmistautua. Isäntä lähti, jättäen emännälle määräyksen, että rengit pitää huomenna pitää kotona siihen asti kun hän palaa, jos sattuisivat uudestaan tulemaan.