Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: IV Valeen keinot
| III Palanen jokapäiväistä elämää | IV Valeen keinot Puukkojunkkarit Kirjoittanut Santeri Alkio |
V Kolinoita |
»Sen minä sanon Valee, että minä en tämän yön perästä tahtoisi olla sinun housuissasi.»
»Se on kyllä mahdollista, mutta minä aion kuitenkin pysyä omissa housuissani.»
»Mutta sinuna minä ajaisin Santran kanssa oitis Tampereelle ja elelisin siellä jonkin aikaa. Onpa sinulla hyvä hevonen.»
»Sinä ajattelet, Jassu, aina niitä pakoretkiä. Hittoako minä Tampereella tekisin? Takaisin sieltä olisi tultava. E-ei, minä en ajattele tällä yrityksellä mitään muuta kuin sitä, ettei Kuivasen Ellan ja Santran kuuluttamisesta ensi sunnuntaina tulisi mitään. Jos Ella vähänkin ymmärtää nokkaansa ottaa, niin ei se toisena sunnuntaina enää yritäkään.» Valee nauroi.
»Mutta eikö olisi ollut järjellisempää sentään edes koetteeksi puhua herastuomarin ja emännän kanssa?»
»Noo ... en tiedä. Santra itse sanoi, ettei se maksa vaivaa. Ja niin minäkin uskon; se emäntä kuuluu olevan tuikea muija.»
»Kyllä siinä sitä on. Mutta totta puhuen, minä vieläkin epäilen, millä kurilla sinä selviät tästä jupakasta.»
»Hoo, kyllä jupakat selviävät aina itsestänsä. Mikä siinä on kuin selviäminen. Paljon vaikeammaksi asia sillä tulisi, jos minä antaisin Ellan päästä kuulutuksiin. Sittenhän se olisi asia minun puolestani saatuna.»
»Niin no, kyllähän minäkin sen ymmärrän, että herastuomarin suostuttaminen käy välttämättömäksi tämän tempun jälkeen, jotavastoin, jos nyt juuri, kun Ella kulkee naittajaisiin kutsuilla, olisit hänen puheilleen mennyt, olisit varmaankin saanut vasikannahkain kanssa palata. Mutta sitä minä vain arvelen, että Ella varmaan tulee hakemaan omaansa pois ja siinä taitaa tulla kuuma löyly.»
Toinen nauroi.
»Kyllähän sitä on kuumia löylyjä ennenkin nähty.»
»Kun nyt vain onnistuisimme», jatkoi Valee, »sillä jos siellä piiat jo ehtivät luttiinsa, niin ne varmaan kuulevat meidän vehkeemme. Täytyy siis ehtiä siksi kuin he ovat vielä tuvassa. Luuletko nyt voivasi jutuillasi pitää ne siellä edes puolen tuntia?»
»Koetetaan.»
»Sinä, Jassu, yksin tiedät nyt tämän asian. Jos hyvin sattuu, pysyy Santran olinpaikka salassa muutaman päivän, jollet sinä vain mitään...»
»Ole vaiti, saisinhan minäkin ne junkkarit sitten niskaani, jos sitä lörpöttelemään rupeaisin, että minäkin olen jutussa ollut.»
»Niin, no sitä minäkin. Muuten niin ... kyllä minä sinun vaivasi palkitsen.»
»Palkitsen», matki Jassu. »Ne ovat moneen kertaan palkitut, enkä minä tähän sen vuoksi ole ryhtynyt. Mutta oli oikein tuhannen tavalla ilkeätä nähdä, kun ne piinasivat ja pakottivat Santraa ottamaan sellaista nohjaletta kuin Ella, niin...»
»Niin sinä tulit ja sanoit minulle: ’Mene nyt poika väliin.’ Mistähän sinä sen niin arvasit, että minä?...»
»Näillä korvillani olin kuullut ja näillä silmilläni nähnyt, vaikka ei niillä juuri luulisi näkevän, mutta näkee niillä perhanoilla.»
Miehet, jotka näin haastelivat hiljaisella äänellä, olivat Laitalan Valee, vahvarakenteinen, jänterä, parissakymmenissä oleva mies, toinen Sakarin Jassu, pieni, elähtäneen näköinen, noin puolivälissä viittäkymmentä. Hän oli ammatiltaan suutari, mutta sen lisäksi pystyi melkein kaikkiin inhimillisiin käsitöihin.
Satoi hiljaa. Taivas oli paksussa pilvessä ja siitä syystä jotenkin pimeä vaikka oltiin vasta syyskuulla. Valee tempasi suitsista hevosta, joka heti lähti oikaisemaan täydellä vauhdilla. Puuvieteriset kiesit pärkyttivät omituisella äänellä. Tultuaan tielle Järvelän kartanon taakse suisti Valee hevosensa saunan sivulle, humaliston taakse piiloon, johon sen helposti sopi edessä olevan hakkuurantteen ylitse ajaa. Sakarin Jassu lähti tupaan, jonka ikkunoista vielä loisti himmeä valo.
Järvelän perhe istui illallispöydässä. Honkainen päre paloi leipähirressä riippuvassa pihdissään. Rengit ja piiat syödessään jaarittelivat päivän uutisia. Herastuomari istui pöydän takana varsinaisella paikallaan ja virkkoi tuontuostakin sanan nuorten juttuun. Emäntä hänen vieressään silmäili tuikein katsein, kun joltakin palvelijalta pääsi pieni naurun räväys. Santra, joka istui pöydän alapäässä, näkyi olevan siinä enemmän tavan kuin syömisen vuoksi. Sairaalta ja valjulta hän näytti, poskilta oli veri paossa, silmäin loiste oli sammunut ja innoton. Kun silloin tällöin kuului maantieltä rattaiden pärinää, vavahteli Santra ja näytti niitä erityisellä huomiolla tarkkaavan. Emäntä häneen joskus loi salaisen syrjäsilmäyksen ja näytti toisinaan jo olevan suu auki kysymäisillään, mikä muka Santraa vaivaa. Ei kuitenkaan kysynyt.
Ruotivaari oli syönyt kupistaan penkillä ovisängyn luona ja rupesi nyt siunailemaan ruokaansa oihkien kovaäänisesti ja hartaasti. Veti sitten tupakkatamineensa esille ja latasi piippunsa.
»Saatte tästä valkeata», sanoi toinen renki, joka nyt myöskin nousi pöydästä ja raapaisi tulitikulla valkeata pöksyistään.
»En minä niin ylpiästi ... kyllä minä saan tuluksillanikin... Mulla onkin sellaiset tulukset, että...» Ukko alkoi iskeä, huolimatta valkeasta, jota renki piti hänen edessään. Äijä iski pari kertaa ja taula otti tulen.
»Kappas vain...! ne ovat Latolan seksmanni-vainajan tulukset», kerskasi äijä.
»Kyllä ne ovat kalut», arveli renki suu hymyssä tuluksia katsellen.
»On ne paremmat kuin sulla on, eikä sun ole ollut isälläsikään kunnon tuluksia», ärisi ukko.
»Minä poltankin tikkuja.»
»Polta vain niin kauan kun kestää ja koetas mennä ottamaan niillä tuulessa kolloosi valkeata.»
»Otan minä vaikka kuinka puhaltais.»
»Tulukset ne ovat kuitenkin ensin näin piipputouhuissa.»
»Kyllä ne ovat ne viimeiset kalut.»
»On ne, saat nähdä, että häviävät ne tulitikut.»
»Kun minä olin vielä nuori», virkkoi isäntä pöydän takaa, »tässä kulki kerran kestikievarin kyydillä suuri herra. Se oli muistaakseni pyhäpäivä, koska me joudimme siellä kevarin pihalla seisoskelemaan. Ja kun se herra tuli tuvasta, niin se sieppasi tikulla valkean kiesin aisasta ja sitä vasta pidettiin ihmeenä, kun ei ollut kukaan ikänä vielä ennen tulitikkuja nähnyt. Kestikevarin muorivainaa meinasikin, että se oli joku silmänkääntäjä.»
»Taisipa ollakin», arveli emäntä.
»Mikä silmänkääntäjä se oli, oikea herra, ja komea olikin.»
»No eikö se siltä saattanut olla silmänkääntäjä. Saattoi vain kääntää silmät niin, että näytti herralta.»
»Älä höpise! Onko tuo Jussi nyt silmänkääntäjä, kun se tuossa tulta raapii?»
»Mutta mitä se sitä sitten kiesin aisasta olisi raapaissut, miksi ei se housuistansa? – Jussi taas raapii tikkujansa, kun sai mun niitä kaupungista tuomaan. Onpa sulla nyt varoja polttaa.»
»Mitä sitten? Omiani ovat.»
»Kyllä se herra hyvinkin silmänkääntäjä saattoi olla», liittyi puhumaan ruotiäijä, »sillä minä kerran...» Mutta tässä hänen puheensa keskeytyi puolitiessä, sillä tupaan astui Sakarin Jassu ja näytti olevan hiukan humalassa.
»Hyvää iltaa herastuomari!» huusi Jassu suun täydeltä ja meni oitis pöydän ääreen. »Saanko minä teillä yösijan? Pitäisi aamulla mennä Seljälle päin ja siellä on niin turkasen pimeä nyt, ettei näe taskuunsa sylkeä.»
»Ka Sakarin Jassuko se!» virkkoi herastuomari tirkistellen Jassua. »No miksikä ei sitä yösijaa saisi, olehan vain. Soo’o, vai Seljälle päin nyt pitää.»
Santra nousi pöydästä.
»Minä lähden makaamaan», virkkoi hän, »olen vähän huonosti voipa.»
»Minä tulen sinun kanssasi Santra!» huusi toinen piioista.
»Minä makaan nyt yksin, Maija.»
»Oletko sinä oikein pahoin kipeä?» kysyi emäntä haukotellen.
»E-ei, kyllähän se paranee, kun saa yönsä nukkua», vastasi Santra ollen jo ovenraossa.
Santran mentyä rupesi väki hajoamaan pöydästä.
»Siunaa Miska ruokasi», sanoi isäntä rengille istuen itse vielä ryömällään pöydän takana.
»Miska ei siunaa koskaan, ei se taidakaan siunata», virkahti Maija.
»Kyllä vielä siunaakin, kun oma nenä tueksi tulee», vakuutti emäntä nuollen lusikkaansa ja sovittaen sen pöydän takana olevaan lusikkavinkkaan pystyyn, huokasi ja siunasi itse ääneen. Jatkoi sitten: »Niin kauan kun saa jalkansa murheettomana pöydän alle pistää, ei ollenkaan ajatella mistä se tulee.»
»Niin ja rengillä pitäisi olla aina työtä, jos ei muuta niin syödä, syömästä päästyä siunata ja siunaamasta päästyä kintaitansa hieroa», sanoi joukkoon Sakarin Jassu, suu kurillisessa naurussa. Hän oli istunut pöytäpenkille selin pöytään, nostanut polvelle toisen jalkansa, jonka polven ympärillä kädet olivat mukavasti ristissä. Lakki oli sysättynä juonikkaasti takaraivolle ja nauravilla silmillään näkyi mies katsovan kaikkialle yhtaikaa, sillä pää pyöri kuin palokärjen.
Melkein kaikki räjähtivät nauramaan, sillä Jassun puheille oli totuttu niin tekemään. Hänen suussaan saivat tavallisimmatkin sanat ja puheenparret naurettavan luonteen. Hän puhui honotellen nenäänsä, josta sanottiin ranskan taudin vieneen jakajan, sen lisäksi oli hänellä omituisen kekseliäs tapa saada hupaiseen ääneensä lisätyksi vielä enemmän nuottia.
Jassu jäi pitkään tirkistämään toisella silmällään tyttöihin, jotka takan äärestä häntä katselivat ja nauroivat.
»Siinäpä tuo olis, jos nuo viitsisivät edes kintaansa hieroa», virkahti emäntä, »mutta kun syödyksi saadaan, niin oitis makaamaan.»
»Ja maha viereen», liitti Maija.
»Ja huulet pitkin tyynyä», jatkoi Jassu.
»Niin ne tekevät rengit. Mutta mitähän nälän opettamat suutarit silloin tekevät, kun ei heillä ole kattoa, jonka alle päänsä kallistaisivat?»
Miska heittäysi vuoteelle. Nyt vasta naurettiin.
»Johan te nyt oikein riitelemään...», alkoi herastuomari. Mutta Jassu keskeytti:
»Ne eivät tee yhtään mitään muuta kuin surkuttelevat renkejä ja sanovat: voi orjaparkoja! Sitten ne ryyppäävät ryypyn potusta näin ... ja antavat isännällekin. Ottakaa ryyppy, herastuomari.»
»Mitä sinä nyt mulle ryyppyä...»
»No, ryypätään kun rookataan.»
»Kiitos suuri!»
»Mitä siinä nyt tyhjästä, ryypätkää paremmin, kyllä se on oikeata Jumalan viljaa, antakaa mennä suuhun asti.»
»Kyllä se jo riittää. Mistä sinä nyt tulet?»
»Jos minä nyt oikein sanoisin, mistä minä tulen, niin sitä ei uskoisi täällä kenties muut kuin mun saappaani.»
Herastuomari naurahti hyväntahtoisesti.
»Saappaasi...! Sinulla ne on jutut.»
»Niin, mutta se on totta, saatte nähdä, jahka kerron.»
Herastuomari nousi.
»Minä käyn ensin ulkona ja kuuntelen sitten sun valheitasi.»
»Ei, ei, älkää menkö ensin, minä sanon ensin.»
»Sano nyt sitten.»
»Miksi eivät ne tytöt jo mene siitä makuulle», komensi emäntä.
»Älkää menkö vielä», kielsi Jassu, »saatte kuulla ihmeitä.»
Tytöt pidättyivät.
»Kuullaan nyt sitten, mitä se tietää.»
»Jos en minä tiedä, niin kuka sitten, minähän kierrän niin kuin kuuluisa virkaveli Jerusalemin suutari ja... Tuota, olettekos te kuulleet puhuttavan siitä kamalasta äänestä, joka on kuultu monena yönä kirkosta?»
»Hyi!» ääntelivät naiset, eikä kukaan sanonut kuulleensa. Kerrottiin ettei ole talossa ketään käynytkään kirkonkylästä näinä päivinä.
»Sieltä on kuulunut varsin merkillinen ääni, toisinaan kuin pienen lapsen poru, toisinaan taas kuin täysikasvuisen ihmisen uikerehtava valitus.»
Akkaväki rupesi siunailemaan. Herastuomari istui vakavan näköisenä penkillä.
»Niin, niin se valitti ja porasi, kuulin itse ja arvelin jo mennä körttiläisten seuraan. Ja tiedättekös mitä: koko sillä aikaa, kolmena yönä, ei kirkonkylässä tohdittu pelata ollenkaan korttia.»
»Jumalan varoittava ääni», virkkoi emäntä hartaasti.
»Se pani: u-oo-a-iiu-ä-öö!»
»Herra armahda! Hyi!»
»Ja sitte taas: oi ooi oi ooijaa!»
Tytöt sykertyivät takkakivelle kauhistuneina.
»Niin se pani.»
»No vieläkö se nyt aina...?»
»Tuota, no, pastori meni sydänyöllä siunaamaan kirkkomaata...»
»Tottapa sitten saivat sielut rauhan?» keskeytti herastuomari kysyen.
»Sillä aikaa eivät valittaneet, kun pastori oli kirkkomaassa, mutta kun pääsi kotiin, niin jälleen alkoi kamala ääni kuulua. Se pani ihan näin: uooi uooi uooi!»
»Älä, älä Jumalan luoma!» pyysi emäntä.
»No tuota...», kiirehti herastuomari taas utelemaan, kun Jassu pani piippuunsa. Samassa kuului kova rattaiden pärinä maantieltä. Sakarin Jassu hiukan värähti, mutta suu meni kohta tavalliseen hymyynsä.
»Perhanoita, kun ajavat lujasti, vaikka on noin turkasen pimeä», sanoi hän ja katsahti sukkelasti herastuomariin.
»Niin no, mutta kuinkas se juttu...?»
»No sitten minä yhtenä iltana, kun se siellä oikotti ja pani: aaoouii...»
»Hyi, älä pane niin», pyysi emäntä.
»Mutta kun se pani niin, aivan tuolla tavalla.»
»Vaikka, mutta kerro nyt vain muuten.»
»Kun se siis yhtenä iltana pani aii ... taikka se nyt on se sama, niin se pani, niin minä päätin mennä katsomaan sinne.»
»Sinä?»
»Minä juuri.»
»Mutta sinä vasta olet, joka paikkaan sinun pitää... No menitkö sinä?» kyseli emäntä.
»Menin, minä menin ja seisahdin ensin siihen Karhulais-vainaan haudalle ja ajattelin, että sillä miehellä sitä ne taitaa olla vähän lämpimänlaiset olot, se kai siellä kuumuuden kanssa tuskittelee.»
»Oi, älä puhu niin kamalasti», pyysi emäntä.
»Mitä kamalasti? Niin se oli. Mutta ei sieltä mitään kuulunut, ääni tuli vallan toiselta puolen kirkkoa. No sitten minä ajattelin, että mahtaa se olla se pelimanni Alahukka-vainaa, joka siellä nyt ehkä ääntänsä koettelee ja karjuu, kun viulun sai avissoonissa tämä, tämä Turakan Hermanni.»
»Voi sinua!»
»Häh?... No kun mä pääsin sinne, niin ääni kuului kirkosta.»
»Kirkosta?»
»Ihan selvästi kirkosta. Minä jo ajattelin, että se juoppo pappi-vainaa sinne lie tullut messuja laulamaan, vaikka tuntuikin äänestä siltä, että messu oli maassa.»
»Älä niin jumalattomasti pilkkaa», pyysi emäntä.
»Eihän se mitään pilkkaamista ole, kun minä niin kauniisti ajattelin, että se lie nyt tullut parantelemaan, jos jälestäpäin vasta on huomannut, kuinka pahoin hänellä monesti oli häkää kurkussa? Mutta kun minä kiersin ympäri kirkon, tulin lopuksi kohdalle, jossa ihan selvään erotin äänen kuuluvan siinä hyvin likeltä, kivijalasta. Menin likemmäksi, löysin erään huokureiän ja samassa kuului parkaisu sieltä ihan nenäni edessä.»
»Hy-i!»
»Minä en muista kirosinko vai siunasinko minä, kun pistin käteni reikään...»
»Hy-y-yy!»
»Käteni sattui karvaiseen elävään...»
»Huu-uu!»
»Minä tartuin siihen kiinni, se parkaisi kuin mieletön, mutta minä riipaisin sen ulos.»
Kun hän nyt sytytti piippuaan, ei kukaan sanonut mitään, naiset vain heikosti valittelivat.
»Kovastipa ne nyt taas ajavat tuolla tiellä», sanoi hän, vaikka semmoista ääntä ei ollut kuulunutkaan isoon aikaan.
»No mikä se sitten oli?» kysyi herastuomari.
»Niin sekö, jonka sieltä huokureiästä vedin? Se oli kissa.»
»Kissa? Ei ikänä se ollut oikea kissa!» väitti toinen piika.
»Eei-ei», todisti emäntä.
»Se oli kirkkoväärtin kissa, jonka jalka oli siellä tarttunut kiven rakoon, niin ettei ollut sitä omin voimin irti saanut. Minä vein kissan kotiinsa ja kylän isännät kokosivat mulle kannun viinaa, kun olin kylän pelastanut sellaisesta kauhusta.»
»Valehtelet, ei se ollut mikään kissa, joka siellä ensin valitti. Kyllähän niitä on kirkkomaasta kuultu sellaisia valituksia. Mutta saattoipa olla siellä se kissakin, vaan ei se se ollut, joka siellä valitti», väitti emäntä.
»Mutta siihen se loppui ääni.»
»Vaikka. Vaivattu oli jo aikansa valittanut. Mutta makaamaan nyt.»
Isäntä oli syvissä mietteissään mitään virkkamatta istunut kauan aikaa.
»Sepä oli kamala juttu», pääsi häneltä vihdoin, kun sykertynyttä rintaansa oikaisi.
»Mutta minä en mene luttiin nyt», ilmoitti Maija.
»Enkä minä», vakuutti toinen, »hyi!»
Pääsivät makaamaan penkille. Jassulle osoitettiin tila ylisänkyyn, johon hän pian puikki, jättäen täällä samoin kuin muuallakin kertomatta, että hän itse oli vienyt kissan kirkon kivijalkaan ja salvannut sinne, pitänyt siellä kolme yötä ja neljäntenä pelastanut kylän kummituksesta, kun oli luvattu kannu viinaa.
Kun isäntä meni porstuan ovia lukitsemaan, piti emännän näyttää päre valkealla: on niin hiton ilkeätä, kun pimeässä sattuu kuulemaan outoja ääniä.
»Olisi tarvinnut oikein käydä katsomassa sitä tyttöä», virkahti emäntä, kun herastuomari porstuan ovelta tupaan kääntyi, »kun se siinä niin huonoksi itseänsä valitti.»
»Joo, noo.» Herastuomari näytti tuumivaiselta ja pelokkaalta tupaan tullessaan. »Eiköhän se nyt... Kyllähän ne nuoret aina paranevat.» Hän kiskaisi peräänsä tuvanoven kiinni niin hätäisesti kuin sieltä olisi joku ollut sisään pyrkimässä ja pani oven hakaan.