Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: III Palanen jokapäiväistä elämää
| II Junkkarit | III Palanen jokapäiväistä elämää Puukkojunkkarit Kirjoittanut Santeri Alkio |
IV Valeen keinot |
Karin Vennun talo oli metsänreunassa, avaran vainion kyljessä. Se oli »nuorten», »hurjain», »junkkarien», »komeain» ja, kuten julkisena salaisuutena kerrottiin, yöllisiin aikoihin roistojenkin kauttakulkupaikka. Kuka ensin mainituista uskalsikin ohi kulkea ja Vennun unohtaa, sille tämä selkään tarjosi ensi tapaamassa. Mutta Vennulta kyllä viitsikin selkäänsä ottaa, sillä mies oli kuin honganjuuri. Olisi ruvennut sitä vastaan tappelemaan, niin se olisi näyttänyt kuin sallimusta vastaan kapinoitsemiselta. Nuoret »junkkarit» pitivätkin kunnianansa, kun Vennu heitä kuritti; tuo jykevä kämmen ei ilennytkään koskea kelvottomiin!
Vennusta juoruttiin, kuten jo sanottiin, että hän suojelee varkaita ja varasten tavaraa. Sen sijaan kyläläiset ja naapurit kehuivat Vennua mitä oivallisimmaksi kylänmieheksi. Kun ei vain sekaantunut hänen asioihinsa eikä ruvennut hänen kanssaan riitaa haastamaan, niin oli mitä oivallisin ja hyväluontoisin naapuri. Mutta mitään härnäilemistä ei kärsinyt. Sitä ei niin ikään, että joku luuli itseänsä häntä pahemmaksi tappelijaksi, väkevämmäksi taikka turskiluontoisemmaksi. Jos joku sinnepäin viittasi, sai kohta koettaa.
Vennun talous oli naisväen käsissä, itse ei hän siitä paljon välittänyt, ajeli vain pitkin pitäjää, pelasi korttia, joi ja tappeli. Kotona ei usein jaksanut päivää yksin olla, tuli ikävä, jos ei sattunut ketään tulemaan, ja sitten hän lähti. Ihmiset etäämmällä pelkäsivät häntä kuin paholaista, jotkut pitivät Anti-Kristuksena, piruna; ja kun joku uskalsi hänen kanssaan tappeluun, sepä vasta mies oli; sitä tahtoivat kaikki nähdä, jos eivät ennen olleet nähneet. Sellaisiakin oli joitakuita. »On niitä sentään miehiäkin vielä», sanottiin niistä.
Yleisesti nuoret miehet ihailivat Vennua, pitivät isänään, ihanteenaan. »Se on poikaa se, on oikein mies, saakuri, se Vennu!» niin sanelivat nuorukaiset. Siitä kait se sitten johtui, että Vennu luuli olevansa kaikkien herra. Nuoriso piti häntä miehen mallina – sehän vaikutti elähdyttävästi kahden puolen.
Etteivät vakavammatkaan ihmiset Vennua oikeastaan aivan ankarasti tuominneet siinä merkityksessä kuin ehkä myöhempinä aikoina olisi tehty, johtui epäilemättä käsitteistä ajan luonteesta ja hengestä. Sillä »hengessä» oli silloin omat omituisuutensa. Esimerkiksi lampaan varkaus, jonkalaisesta edellisessä on kerrottu, ei oikeastaan ollut varkaus yleisessä käsitteessä, eikä sellaisesta usein lakiin menty. Siksipä melkein jokainen nuorimies oli sellaiseen syypää! Lammasnavetta ja naurishuhta olivat melkein yhteistä omaisuutta.
Varastiko Karin Vennu, sitä ei oikeastaan kukaan voinut todistettavasti väittää. Mutta että hän antoi rosvoille sijaa, se tiettiin, siitä häntä moitittiin, se meni jo yli sen rajan, minkä yli ei koskaan millään tekosyyllä voinut viedä »siivon miehen» nimeä.
Oli aikainen aamu. Karin Vennu venyi vielä vuoteessaan. Ruskea paksu tukka oli pörrössä kuin rohdinkuontalo. Sängyn esiripun oli vetänyt pois edestä päänsä taakse, punaiset terveet posket olivat lattialle päin. Silmät ummistuivat toisinaan, toisinaan taas avautuivat, näyttivät siinä kuin paennutta unta etsivän. Työväki näkyi olevan päiväkunnalle lähdössä, ja emäntä, isokokoinen, muhkean näköinen muija, antoi käskyjä ja ohjeita päivän varalle, ohi kulkiessaan aina soutaen kätkyttä, missä pienoinen makasi. Penkin loukossa venyi makuullaan pitkä pojanroikale, rikkinäiset, oikein kerjäläisen vaatteet päällä: kaikkialta paistoi aatamin nahka.
»Iikka», virkahti sängyssään Vennu, »pudota lattiaan se Kaapo siitä penkiltä, vedä tukasta.»
Iikka, pojanroikale hänkin, mutta arvoltaan talon renki, meni oitis, tarttui Kaapon pitkiin hiuksiin ja nykäisi lattiaan. Poika kiljahti, loi uniset villit silmänsä pahantekijään. Nepä vasta olivatkin silmät: mustat, terävät ja niin tulisen villit, että niiden olisi luullut sähköä iskevän kuin mustanketun kaunis talja.
»Saatanoitako sinä!» kerjäläinen kiljui, kavahti ylös kuin kissa ja toisen tukkaan. Pojille syntyi totinen tappelu, kierielivät maassa kuin tappelevat koirat. Vennu nauroi sängyssään hengetönnä.
»Kas se, Kaapo! No, no, Iikka! Älä hellitä», härnäsi hän.
Emäntä kävi kätkyttä soutamaan. »Herättävät lapsen», mutisi ja alkoi hissittää. Mutta nauraa hänenkin täytyi: olipa se koko peijakas, tuo Kaapo!
»No, no ... no... Iikka! Annatkin Kaapon repiä koko tukkasi... Lempoako siinä makaat suullasi kuin ahma. Tule pois alta! Ha haa, itkemäänkö?... No voi sun perhana. Tuosta Kaaposta tulee mies!»
Vennu oli noussut istuvilleen sängynlaidalle, nauroi yhä henkihieverissä ja usutteli poikia.
Nyt tulivat tupaan meluten ja hauskasti suuta piesten lampaanlihan syöjät. Kerääntyivät kohta asiantuntijoina, ihastuneina tappelevain poikain ympärille kiillottelemaan:
»Ähäh! No no no ... ota Iikka puukko!» kehoitteli Esa. Mutta Iikalla ei ollut puukkoa. Esa jo aikoi salavihkaa pistää hänelle käteen omansa, mutta Vennu, joka oli vihdoin tullut pois sängystä, kiljaisi:
»So so, Esa!»
Esa päästi raa’an naurun ja pisti suuren puukon tuppeensa. Samassa pääsi Iikka juoksemaan ja kapisti pihalle. Niin kylliksensä oli Kaapokin saanut, ettei halunnut ajaa edemmäksi kuin ovelle asti, josta huohottaen, pää paljaisiin paikkoihin revittynä, kasvot ja sormi verta vuotaen palasi alas valuneita housujansa kohotellen, mielihyvissään naureskellen ja noituen:
»Vietävä tulee toista nukuksissa penkiltä pudottamaan! Puree kuin koira, kun ei muuten mitään voinut... Olisi vain ollut puukko, niin olisin sille vietävälle antanut ikuisen torpanmaan.»
Toverit nauroivat: – tuohan kuului miehekkäälle!
»Missä sun puukkos oli?» kysyi Esa.
»Varastettiin eilen, ja...»
»Etkä ole vielä toista hankkinut?»
»En ole löytänyt vielä niin hyvää», sanoi Kaapo, sovitellen rääsyjänsä, jotka tappelussa olivat vielä kurjemmiksi riutautuneet. »Minkälainen puukko sulia on, Esa?» Hän meni Esan ääreen ja rupesi tämän tupesta puukkoa vetämään. Kaapo katseli ihaillen kuusituumaista kiiltävää terää.
»Kelpaisiko se?»
»Mukiin tuo nyt menisi paremman puutteessa.»
»Kas tällaista», näytti Ella omaansa.
»Tuo nyt ei ole mistään kotoisin, parempia niitä mies tieltä ojiin potkii. Taitaa piimään vähinsä pystyä, mutta voihin jo töpähtää.»
»Entäs tämä?» Siukku näytti omaansa.
»Näkyy olevan puukko miestä myöten, taitaa olla varastettu, enkä minä huoli varastetusta vaikka kuinka koreasti pyytäisit. Koetetaan onko se varastettu... Varastettu on, kosk’ei lattiaan pysty. Minä olen varkaalle niin kovin vihainen että... Minkälainen puukko isännällä on?»
»Tällainen se on miehen puukko.»
»Tuo nyt on puukon näköinen, tuon viitsisi ottaa ja Esan puukon kanssa.»
»Mutta mitenkä ne saisit?»
»En tiedä... Piisaako sinun puukostasi, Esa, jos mä hyppelen ryssää ja tappelen kalajokista?»
»No, jos saat sen sitten varastetuksi, niin saat pitää.»
»Ka en mie varasta, eikä taattonkaa varasta, mut ihte myö otetaah, ku kohal satutaah. No saanko?»
»Saat.»
»Saanko? Koetas vannoa.»
Kaapon silmät säkenöivät innosta ja kalpeat, likaiset posket punoittivat. Miehet katselivat erinomaisesti huvitettuina häntä. Esa vannoi.
»Mutta etkö lyökään sitten minua?» Poika jo puki luudanvartta kalajokiseksi.
»En, en, mutta sun pitää se varastaa.»
»Ka, ka, Esa jo pelkää», ilkkuivat toiset.
»Tämä poika ei varasta, mutta oon minä vähän vaarallinen mies pimeällä aikaa, mä tahdon ottaa itse», toimitteli poika toimessaan ja miehiä nauratti oikein vatsan täysin.
»Tiedätkös...! isäs tupen krapa...! äitis pirttiviinan juoja! tunkion pönkä! kun varastit mun äidiltäni mennyt vuonna, kun lehmä kantoo, kengän paulat! Tiedätkös!...» Kaapo riehui kalajokisen kanssa tukkaansa repien. Tuo satakertaa nähty kerjäläispoikaleikki kävi Kaapolta paremmin kuin muilta ja siksipä se miehiä niin hassusti huvittikin.
Isäntä oli tällä välin pukenut päällensä. Kun pojan temput olivat loppuneet, siirryttiin kamariin, Kaapo muiden mukana. Isäntä otti pullon kaapista ja tarjosi aamuryypyt. Istuttiin, ryypättiin, pakinoitiin ja kiusattiin Kaapo laulamaan kaiken maailman renkutukset, jotka väliin innostuttivat niin, että muutkin yhtyivät mukaan. Väsyttämään tämäkin vihdoin rupesi ja Vennu veti kortit esiin. Pöytä oli niin täynnä kaikenlaista kädestä heitettyä, ruokatavaraa, vaatteita ym. että otettiin tuoli, jonka päällä nyt ruvettiin korttia lyömään.
»Saanko minä olla piruna?» kysyi Kaapo.
»Sinä olet huono piru», sanoi Siukku.
»Aina kuitenkin sinua parempi.»
Kaapo asettui hyöriskelemään pelaajain ympärillä eikä kukaan enää häntä estänyt. Kohta kun peli alkoi, vetäytyivät naamat totisiksi ja jokaisen silmistä alkoi loistaa kiihkeä, himokas tunne. Välistä keskusteltiin yhtä ja toista. Muun muassa kertoi Karhun Esa, että he viime yönä söivät Kasarin Tommin uuhen.
»Kasarin Tommin?» kysyi Vennu kulmiansa rypistäen.
»Niin, mitä sinä siitä?»
»Perhana, se teidän olis pitänyt jättää tekemättä.»
»Mitä varten? Uhalla se syötiinkin.»
»Niin, mutta minä en ole ollut riidoissa Tommin kanssa. Läheisten naapurien kanssa pitää aina olla ihmisiksi, pojat, oli kaukaisten kanssa miten hyvään.»
»Mutta eihän me olla hänen naapureitaan», puolusti Ella.
»Mutta kun minä olen, ja kun te olette täällä meillä kuin kotonanne, niin... Ei perhana, se oli hullua, miksette ennen hakeneet vaikka meidän navetasta. Kun te nyt olette täällä ja jos tietää saavat, niin luulevat, että minäkin olen joukossa ollut.»
»Eihän se suuri erehdys olisikaan!» nauroi Iikan Antti, »kyllä sinä olet monen lampaan niskassa ollut, sinäkin.»
»Naapurienkinko?»
»Sitä minä nyt en tiedä. Mutta lihaahan se on naapurinkin lampaan liha.»
»Ei pojat, jos te komeasti ja hurjasti elää meinaatte, niin älkää naapureitanne suututtako, sen minä sanon! Kun naapureissa kehutaan ja kaukana pelätään, niin silloin se on niin kuin ollakin pitää, pojat! Ottakaa ryypyt... Pian minä annan teille selkään, jok’ikiselle... Annas Esa vähän puukkoasi tänne.» Vennu nauroi, Kaapo seurasi jännityksellä toisten peliä. Esalta pääsi kirous ja teeskennelty nauru: puukko oli poissa. Toisetkin nyt huomasivat, mistä oli kysymys, ja rupesivat nauramaan.
»Onkos se nyt sulla, Kaapo?»
»Häh, mikä?»
»Mikä!»
»Niin, mikä?» Kaapo haukotteli.
»Saakurin poika!»
»Pidä vain Kaapo, se on saatu, mikä on annettu», vakuuttivat toiset.
»Ei mulla ole», sanoi Kaapo haukotellen, »rupeaa uudestaan nukuttamaan... Onko sun puukkos sitten kadonnut?»
Esa löi Kaapoa puolipiloillaan korvalle ja kiroili, että tuo poika se on oppinut koko mestariksi... Kaapo pistäysi tuvassa ja tuli jälleen takaisin asettuen kamarin uunin eteen makaamaan.
»Saanko minä tulla, Ella, sun häihisi?» kysyi hän, kun oikoili uunin edessä lattialla.
»Tietysti.»
»No mutta sun pitää oikein käskeä. Teille minä tulen, Esa, huomenna. Joko sinä oot silloin kotona?»
Esa ei sitä tiennyt, mutta käski tulla, kyllähän ämmät ruokaa antavat. Lupasi sitten kyyditä viikoksi pastoriin.
»Pastorin kanssahan se onkin hyvä tuttu, tämä Kaapo?» kyselivät toiset naureskellen.
Poika kavahti ylös lattialta, hyppäsi tuolille ja rupesi kamalasti silmiänsä muljotellen ja suutansa vääristellen matkimaan pastorin saarnaa.
Juuri kun hän parhaillaan pauhasi ja toiset vatsojaan pidellen nauroivat, työnnettiin kamarin ovi auki ja Kasarin Tommi astui sisään. Jykevä mies, jonka leveät hartiat ahdas körttinuttu teki vielä jykevämmiksi. Mustan, matalan huopahatun alta tiirotti kaksi vaaleanharmaata silmää niin peräytymättömästi ja varmasti, että olisi saattanut uskoa tuon miehen ajavan aiotun asiansa vaikka maailman loppuun asti. Tommilla oli iso kirves vasemman käden koukussa. Oikeasta kädestään viskasi hän lattiaan tuoreen lampaantaljan, jonka sisästä vyöryi lattialle verinen lampaanpää ja jalat. Sitten hän otti kirveen oikeaan käteensä, pysähtyi keskilattialle, tuijottaen kuin kuolemanenkeli Karhun Esan silmiin.
»Kenenkä työtä tämä on?» kysyi hän äänellä, joka olisi ollut tarpeeksi panemaan hampaat tavallisten miesten suussa kalisemaan, sekä tarttui vasemmallakin kädellä kirvesvarteen. Suupielessä väreili omituinen hymyily.
Kaikkien kamarissa olijain suut jäivät ammollensa tästä hämmästyttävästä rohkeudesta ja liikahtamatta istuivat he kaikin tuijottaen käsittämättömin katsein vasta tullutta. Poikakin jäi tuolille seisomaan kuin eloton patsas.
»Niin totta kuin nimeni on Tommi, niin saatana ottaa joka ainoan, joka liikahtaa hiukankin, ennen kuin saan tietää kenenkä töitä tämä on?» Kirves kohosi.
Jos olisi toisilla ollut kirveitä tai vain jotakin muuta asetta käden ulottuvilla, niin voi Tommi-parkaa! Mutta hänen onnekseen ei koko kamarissa ollut mitään. Sitä paitsi oli tuon miehen rohkeus ja maine, vaikka ei hän ollut kymmeneen vuoteen ollutkaan varsinainen tappelija, niin suuri, ettei voinut olla vähintäkään epäilystä siitä, ettei hän panisi uhkaustansa toimeen, vaikka olikin »heränneitä». Vennu loi synkän katseen Karhun Esaan, ikään kuin vaatien tätä tunnustamaan. Esa ymmärsi tuon. Huulet vapisivat, kun hän virkkoi röyhkeyttä tavoittelevalla äänellä:
»Minä...» Poskilihakset pullistuivat ja katse meni alas, ei sen tähden että piti tämän teon tunnustaa, vaan sitä varten, että se tässä näytti kuin pelosta tapahtuvan.
»Meinaatko sen maksaa?» Kirves oli yhä kohotettuna ja tärisi kuin olisi ollut kiinnitettynä täydellä voimalla käyvän höyrykattilan kylkeen. Vastausta ei tullut vähään aikaan.
»No, jos sen...» alkoi jo Karhun Esa. Toiset nähtävästi odottivat, että hänen pitäisi jotakin sanoa. Tommi jo ymmärsi, että häntä pelättiin ja kunnianhimo kiihotti menemään pitemmälle. Kun ei vastauksesta tullut mitään, iski hän kirveensä tuoliin, missä kortit olivat.
»Tuleeko siitä mitään?»
Kirves tunki läpi kasattujen korttien ja halkaisi tuolin pohjan. Tuoli kohosi kirveen mukana ylös. Nyt kavahti Vennu sylisin kiinni Tommiin, Antti kiljahti ja tempaisi toisen tuolin, ja Esa sivui kirvesvarteen, jonka terä vielä istui kiinni tuolin pohjassa.
»Hiljaa pojat!» kiljaisi Vennu niin rajusti, että toiset vavahtivat. Hänen ja Tommin välillä oli syntynyt kahden kamppailu.
»Kiskokaa kirves pois ja heittäkää se tupaan!» komensi Vennu ähkien. Kaksi miestä tarttui kirveeseen ja väänsi sen pois Tommilta. Esa otti kirveen ja kohotti jo sitä.
»Kirves pois!» kiljui Vennu. Esa laski sen vastahakoisesti, sillä eleistä näkyi, että hän olisi sitä mielellään, kovin mielellään käyttänyt.
Vennun ja Tommin painiskelusta oli leikki kaukana. Kenties oli siihen syvemmätkin syyt kuin tuo tapaus, joka heidät oli yhteen saanut. He tunsivat toistensa maineen, mutta eivät olleet sattuneet koskaan ennen »koettamaan». Nyt oli satuttu ja nyt »koetettiin». Siinä ei tapeltu, niinkuin tavallisesti, ei revitty tukkaa, ei etsitty aseita. Sylikkäin puristivat, heittelivät, tempoivat, kampistivat toisiaan. Ei hiiskunut kukaan sanaakaan, kuului ainoastaan painijain ähkinä, hampaitten kirinä ja raskas rusahteleminen. Ihmetellen asettuivat toiset syrjästä katselemaan. Helposti teki heittonsa Tommi, mutta melkein helpommin Vennu. Lattia notkui ja jymähteli kuin olisi vahvoilla hirsitaltoilla jompoteltu. Tuolit ja pöytä menivät nurin, sohvasta katkesi jalka, verinen lampaan pää kieri lattialla palkarehtain jaloissa, ja kortit, joista suurin osa oli äskeisestä iskusta rikkoutunut, tallattiin jaloissa. Kukaan ei korjannut mitään. Kaikki syrjäiset näyttivät ymmärtävän, että tässä oli kysymys kunniasta ja maineesta. Hattu oli pudonnut Tommin päästä, harmaat silmät tuijottivat intohimoisina ja palavina. Hän oli noin neljänkymmenen ikäinen, siis noin kuutisen vuotta Vennua vanhempi. Toisinaan erosivat huulet, näyttäen kaksi riviä vahvoja hampaita, jotka lujasti olivat toisiinsa isketyt, niin lujasti, että niistä olisi luullut kappaleiden irti kirpoavan. Vennun huulet sitä vastoin olivat tiukasti kiinni, jopa pitkälläänkin, hän hengitti kokonaan suurten sieraimiensa kautta, ja näytti, kun painiskelu venyi niin pitkälle, asettuvankin vain puolustusasemaan. Tuon tuostakin, kun Tommi hampaita irvistäen teki onnistumattoman heiton, vetäysi Vennun silmiin kuin jonkinlainen pilkallinen hymynkierre, mutta aina se katosi kohta. Kovasta ponnistelusta väsyneenä alkoivat Tommin heitot olla heikompia. Yhtäkkiä vetäisi Vennu henkeä sisäänsä, vetäisi niin rajusti, että koko mies alaspäin kyykähti, hampaat iskivät yhteen kuin viilapenkin leuat, poskille ilmestyi turmiota tuottavan näköinen lontto ja – sitten hän heitti. Tommi kierähti lattiaan pitkin pituuttaan, Vennu pani molemmat polvensa rinnoille. Tommin rinnasta tunki nyt väkisten jonkinlainen tuskallinen älähdys, mutta se oli yksinäinen. Hän saavutti malttinsa jälleen.
»Sinun täytyy tunnustaa, naapuri, että minä olen parempi kuin sinä», virkahti Vennu nyt huohottaen.
Tommi ei puhu mitään, makaa vain kuin kuollut, kenties tekee hän tiliä elämästään, jonka ei luule ulottuvan tämän pienen putkan ulkopuolelle.
Toiset kiroilevat ympärillä, kiljahtelevat hillityllä äänellä ja liikahtelevat levottomasti kuin merkkiä odottaen, koska saisi rynnätä ja lopettaa tuon... Mutta he eivät uskalla tehdä mitään, he eivät tiedä, mitä Vennu ajattelee...
Vennu hypähti ylös.
»Nouse ylös, naapuri», virkahti, »näet sen, ettei mikään estäisi minua lähettämästä sinut Paapeliin, jonka hyvin ansaitsisit, kun sillälailla (hän väänsi raivoisasti päätänsä ja puhui hampaittensa välistä) tulet meille! Mutta emme riitele siitä, se on nyt sovittu ja sinun täytyy tunnustaa, että minä olen ensinnä, ja sinä olet sitten vasta.»
Tommi nousi, nähtävästi tappiostaan enemmän häpeissään kuin peloissaan.
»Mutta rohkea sinä olit, se minun täytyy tunnustaa», jatkoi Vennu. »Piru ollen, kun tällaisten miesten joukkoon uskallat yksin tulla!»
»Luuletko sinä sitten, että minä nyt vapisen?» kysyi Tommi verrattomalla kylmyydellä.
»Et, lemposoikoon, näytä siltä. Mutta ottakaa miehet tuoleja tuvasta, näkyvät nämä menneen vähän rikki. Istu Kasari.»
»Minä en istu», virkahti Kasari ja kurkussa loksahti ikään kuin olisi tahtonut ottaa kiinni sanan, jota aikoi sanoa. »Nyt aseettomana minä olen kyllä teidän armoillanne, teitä on viisi ja minä olen yksin. Mutta minä olen tullut tänne oikealla asialla ja tiesin, että sellaisissa asioissa ei auta muu kuin kirves. Minä en vieläkään peräytä vaatimustani, minä vaadin lampaani hinnan, koska on jo tunnustettu, että se on otettu. Tappakaa minut, jos tahdotte, teitä rukoilemaan en minä rupea.»
Toiset hyrisivät yhteen ääneen, josta saattoi selittää tarkoituksen: no, mutta eikö sille anneta sellainen selkäsauna että...
»Voi Kriste!» kiljahti Vennu, »jos sinä olisit toinen mies, etkä naapurini!...» Hän hypähti ylös. Kohta hillitsi kuitenkin itsensä ja kysyi toisilta:
»Otitteko te sen lampaan?»
»On se otettu, mutta sitä ei makseta», vastasi Karhun Esa. Iikan Antti murahti jotakin samaan suuntaan.
»Mutta sinä maksat sen!» Esa vaaleni, sillä nyrkki oli jo häntä kohti ojettuna. »Mitä se kraappa maksaa?» kysyi Vennu.
»Kolme ruplaa.»
Esa tempasi taskunsa.
»Onko teillä rahaa?» kysyi hän toisilta. Iikan Antti ja Ella ottivat sanaa sanomatta taskunsa ja kukin nakkasi pöytään ruplan. Pitemmittä mutkitta korjasi Tommi rahat taskuunsa.
»Korjaa nyt joutuun luusi, taikka...» uhkasi Esa.
»Taikka ... ei mitään!» ärjäisi Vennu. »Minä olen isäntä meillä, ja meillä ollaan niin kuin minä sanon! Niin te kuin muutkin. Naapureille ei tehdä täällä mitään. Te olette varastaneet häneltä lampaan kuin siat, ja hän on vaatinut siitä maksun kuin mies. Ilman minua olisi Kasari ottanut sen teiltä pakolla. Sellaisia miehiä tällä kulmalla kasvaa. Istu, Kasari.» Vennun äänessä oli tuskin huomattava imartelun vivahdus. Kasarin suu vääntyi hiukan hymyyn.
»Totta puhut, Vennu», hän virkahti varmasti. »Mutta minä olen saanut, mitä olen kaivannut ja lähden.» Hän otti nyt vasta hattunsa, joka oli pudonnut lattiaan.
»Ota sitten edes piiskaryyppy, eihän meillä ole riitelemisen syytä, naapuri», sanoi Vennu ja kaatoi lasiin.
»No, jos tahdot antaa, niin ... mitäpä se riitelemälläkään paranee.» Tommi astui pöydän luo, kallisti ryypyn ja kiitti. Sitten hän astui oven luo ja aikoi mennä, mutta pyörähti puoleksi takaisin.
»Olisi mulla jotakin sanottavaa sinulle, naapuri, mutta...» hän yritti katsoa syvälle Vennun silmiin. Vennu kiinnitti tarkkaavaisuutensa häneen.
»Uskostako, vai?»
»Siitäpä juuri.» Kasari huokasi raskaasti ja katsoi melkein rukoilevasti Vennua silmiin. Nuortenmiesten suut menivät ivanauruun, yksi kirosi ääneen, mutta Vennu virkahti:
»Jätä toiseen kertaan, naapuri, en minä nyt tunne olevani kirkon kipeä enkä Jumalan sanan vaivainen.»
Surkuttelun sävy värähti Tommin silmäkulmassa ja sanaakaan enää ääntämättä meni hän tupaan, otti sieltä kirveen kainalokoukkuunsa ja lähti kotiin päin.
Kasarin mentyä olivat nuoretmiehet kovin nolon näköisiä. Vähitellen pääsivät kielenkannat valloilleen, eivätkä he saattaneet Tommille mitenkään anteeksi antaa sitä, että tuli heiltä, niin pelätyiltä ja kuuluisilta, lampaan hintaa väkivallalla ottamaan. Kun sitten vielä eivät olleet saaneet käsin koskea, niin se vasta aatamille kävi. Isäntä yksin sai ylpeillä ja hän ylpeilikin. Ei ollenkaan häntä näkynyt painavan toisten häpeäntunne. Vihdoin toisiakin innostaakseen sanoi:
»Nythän oli minun vuoroni ... minähän olin vanhin ja...», hän nauroi kurillisesti. »Minä tahdon kermat...! Ymmärrättekö?» Hän ärjyi silmät säihkyen ja räjäytti suuren nyrkkinsä pöytään.
»Vietäväkö teitä estää tuolle selkään antamasta jossakin toisessa paikassa? Ja teidän pitää antaa sille selkään, jos miehiä olette. Mutta ei minun talossani, ei sinnepäinkään. Ymmärrättekö?» Vennu nauroi. Kyllä toiset sen ymmärsivät jo! Siitäpä syntyikin riemua. Nuo miehet hykertelivät mielihyvän humussa käsiään, karjuivat väliin kuin karhut ja toisinaan kuiskivat kuin viekkaat noitaämmät. Meni kokonainen tunti, ennen kuin mielet hiukan tyyntyivät ja sakka ehti painua sydämenpohjalle varmaan talteen. Kaapo oli istunut tuolilla jossakin nurkassa hiljaa ja melkein nöyrällä kunnioituksella katsellut tätä elämää, erittäinkin olivat hänen silmänsä yhtäpäätä kiintyneinä Karhun Esaan. Tuossa vimman hetkellä Esan pienehkö, notkea vartalo liukui toisten mukana, välissä ja ympärillä varmana, erehtymätönnä kuin höyrykoneen silinteri. Silmäin hehku se poikaa ihmetytti, miellytti ja samalla hirvitti.
»Kaapo!» huudahti Esa vihdoin, kun huomasi taas tämän, »saarnaa saarnasi loppuun!»
Kaapo vavahti. Kuin nuoli nousi hän tuolille ja alkoi. Toiset ryhtyivät heti nauramaan ja Esa sekaan sotkemaan. Tämä vaikutti, että kummallinen, vaistomainen pelko, joka ensin sai pojan äänen oudosti värähtelemään, katosi. Yksin Esaa hän katseli. Hänessä heräsi niin sanomaton innostus ja halu tehdä tuolle miehelle mieliksi, että todella saarnasi kuin »seitsemän pappia».
Päivä kului jälkipuoleen ryypätessä ja hupaisessa elämässä. Lopuksi päätettiin miehissä lähteä Ellaa kyytiin morsiamensa luo – Vennukin mukaan, kun ei sanonut morsianta ollenkaan nähneensä, mutta paljon kehui puhuttavan kuulleensa. Tästäpä vasta syntyisi iloinen retki, komeain retki! Ja Järvelän herastuomarin viinat ne nyt juodaan...! He nauroivat vatsansa täyteen jo etukäteen siitä huvista, miten kitsas ukko kimmurtelee, ennen kuin viinansa heidän käsiinsä antaa.