Onnelan Onni: VI. Rippikoulussa
| V. Taikatemppu ja sen vaikutus | VI. Rippikoulussa. Onnelan Onni Kirjoittanut Kaarle Karikko |
VII. Rakkaus |
Ei ollut Onnin jalka vielä kunnolle parantunut, kuin hänellä oli mentävä rippikouluun. Siellä se kuitenkin pian parantui semminkin siihen verraten, miten tuo olisi kotona kovassa työssä hypätessä häntä kiusannut. Onni osaisi siksi lukeakin, että koulussa olo ei ollut hänelle mitenkään vaikeata eikä kiusallista, kuten monellen huonolukuiselle. Päinvastoin pyrki olonsa siellä olemaan liiemmäksikin väljää. Hän ei nyt ollut minkään ilkeyden ikeen alla. Hänen mielessään virtaili raitis ihmisellinen hilpeys; – uskonto – paha kyllä – ei paljon hänen sieluaan lämmittänyt, mutta sitävastaan oli hänellä harrastus pitää puustavillista sivistystä pyhänä. Hän osasi antaa arvon viattomuudelle, toduudelle ja kaikelle mikä kehittää ihmisessä yli-aineellisia tunteita. Hän uneksi itsessään jotakim inhimillistä suuruutta, ja hänessä olikin siihen aineksia, mutta kova onni ei sallinut hänelle sitä ahjoa, jossa hän olisi nämät ainekset suuruudeksi sulattanut. Tässä koulussa hänen sydämeensä kylvettiin uskonnon pyhiä siemeniä, jotka olisivat voineet siellä hyvinkin versoa ja runsaita hedelmiä tuottaa, ellei elämä olisi niin rikas haaksirikoista.
Hän luki nyt ahkerasti uskonnollisia kirjoja, jonkavuoksi toiset pojat rupesivat kelvottomuudessansa nimittämään häntä ”patriarkaksi”. Onnin oli tuon tuostakin antautuminen toisten mukana kevytmielisiin irstaisuuksiinkin, sillä elämä on piiritetty houkutuksilla joita vastaan tuskin kukaan kuolevainen voi aivan horjahtumatta taistella.
Rippikoulussa oli eräs poika, Leuhu Kalleksi nimitetty jolle toiset pojat ilvehtivät ja viisi monta iloaan pitivät. Kalle oli typerä ja yksinkertainen, mutta samalla kompillinen – ei vailla hulluutta enemmän kuin viisauttakaan. Hän osui useinkin, vaikka tyhmyydessään, laskettelemaan semmoisia sanoja jotka olivat yksinkertaisia, mutta veitikkamaisesti somia. Kerran tutki kirkkoherra rippipojilta ihmisen velvollisuuksia maallisen tavaran suhteen. Hän huomautti kuinka ahnaan sydän on täytymätöin ja teroittaaksensa tätä syvemmältä nuorukaisten mieleen kysäsi hän yht’äkkiä Leuhu Kallelta, joka torkkuessaan ei ollut kuullut kirkkoherran edellisiä selityksiä: ”mikäs on nyt täytymätöin?”
”Papin säkki,” tokasi Leuhu-Kalle vastata.
Kirkkoherra ei tiennyt miten olla. Hän ei olisi suonut tehneensäkään tätä kysymystä, sillä hän oli itsekin itara ja jokseenkin saita.
Tämä tapaus teki Onnille sen kolttosen, ettei hän päässytkään sillä kerralla ripille, sillä kirkkoherra luuli olleen Onninkin syytä moiseen vastaukseen, kun hän osui olemaan silloin Leuhu-Kallen vierellä.
Tulipa tuo Onnelan ukonkin korville, josta poika sai taasen isältään kuulla toraa, ja kärsiä ylellistä herjausta, jota hän aina sydän syrjällään pelkäisi.
Seuraavaan rippikouluun valmistaisi Onni itsensä sillä menestyksellä että hän oli taidossaan etevin kaikista koulussa olijoista. Hän ikäänkuin häpesi edellistä ripille pääsemättömyyttään. Tosin ei hän ollut syyllinen Leuhu-Kallen omituiseen vastaukseen, mutta onnettomuuden vastatuuli ajoi tuossakin häneen puuskiaan. Mutta tämä onnettomuus ei kumminkaan kovin pitkältä kiusannut, sillä toisessa koulussa hän pääsi toki ripille hyvällä maineella ja kiitoslauseilla, vaikka Hälppälän Hessa kaikessa kavaluudessaan oli jo jollenkulle tuttavalleen puhunut kuinka muka taas kuuluu kummia Onnelan ”Jonnista” joksi hän Onnia ilkeydessään sääteli. ”Ei totta toisen kerran hän pääse vieläkään ripille. Kylläpä sitten ..... en sano niin pahasti kuin pitäisi –. Ei se olekkaan niinkuin aviisiin kirjoittaminen,” sätti mokoma panettelijaukko, luullen Onnin kirjoittamaksi sitä mitä äsken oli hänestä sanomalehdissä sanottu.