Onnelan Onni: VII. Rakkaus
| VI. Rippikoulussa | VII. Rakkaus. Onnelan Onni Kirjoittanut Kaarle Karikko |
VIII. Varkauden tapaus |
Kuin rakkaus on viaton,
Niin tok’ jalous sen on
Vastuksetkin voittava,
Onnen ilon tuottava.
Rakkaudella on niin ääretöin voima, ettei sitä ihminen voi millään mitalla mitata, eikä vaakalla punnita. Kun rakkaus oikeen kukostaa, niin se vaikuttaa taivaallisen laupeuden, mutta jos rakkaus rikotaan niin vahvimmat valtakuntain rakennukseen se kumoon kukistaa. Se sulous mikä rakkaudesta syntyy on ihanampi kuin aurinko pilvittömällä taivaalla; se pimeys, mikä sen rikkomisesta riippuu, on iankaikkiseen syvyyteen verrattava.
Eräänä päivänä, kun Onni oli lukemassa kamarissaan Kalevalata puikahti sinne solakkavartaloinen ruunitukkainen sekä poskiltaan rusoittava neito, jonka silmistä loisti lumoovainen sulo ja jonka huulilla asui autuallinen hymy. Onni asetti tämän kaunottaren eteen Kalevalan ja osoitti siitä hänelle sanat:
- ”Eläpä muille neito nuori,
- Kun mulle neito nuori,
- Kanna kaulan helmilöitä,
- Rinnan ristiä rakenna,
- Pane päätä palmikolle,
- Si’o silkillä hivusta.”
Näitten nuorten ihmisten rakkaus oli jo aikoja kytenyt toistansa kohtaan, mutta nyt ne kytevät kipinät alkoivat riemastua ilmituleen.
Tämä Onnin lemmityinen – jota lukija ehkä aattehissaan utelee – oli Olga Hannunen. Hänen isänsä, unilukkari, oli aikoja sitten kuollut ja Olga oli otettuna Onnelaan käskyläistytöksi. Olga oli vähän emännän sukulaisia, jonka vuoksi emäntä sääli häntä ja suojusti suuremmalla huolella.
Eipä ihmekään että Olga oli ryöstänyt Onnin sydämen sillä hän omasi sydämen puhtautta, suloa ja ihanuutta. Sen vuoksi häntä paikkakunnalla nimitettiinkin ”Onnelan kaunokukaksi.” Luonteeltaan hän oli kaino ja siveellinen; hän rakasti hyveitä ja oli kohtelias kaikille. Myös oli hän vastuksia kestävä ja aattehissaan pysyvä, sekä kaikin puolin kehkeytynyt sielun voimiensa suhteen.
Muutamana sunnuntai päivänä oli ilma ihana ja juhlallinen. Koko luonto oli pukeutunut kesäverhoonsa kuten Heinäkuun alussa ainakin. Aurinko heloitti pilvittömän taivaan laelta säteillään suudellen kukkaisia jotka loistelivat maanpinnalla. Vieno tuulen henki tuohotti hieman virvoitusta auringon helteestä rasitetuille olennoille.
Tämän viehättävän luonnon syliin pistäytyi Onni kasvitarhaan katselemaan kasvien suloisuutta ja sitä juhlallisuutta, millä koko luonnon sali oli täytetty. Onni heittäysi aikaa ollessa puitten simekseen istumaan. Tässä hän hyryili mieleensä kuvautunutta seuraavata laulelmaa:
”Oot luonto kaunis suotusa, Oi, ihana ja sulosa; Sun sulos, hymy hempeä On jumalaista lempeä.
Sun lempes mulle muistuttaa Ja lumoovasti kuiskuttaa, Ain armastavain autuutta Ja rakkauden aarretta.
Tääll’ rakkauden aarre on, Oi, mulle muita verraton! Se, ompi loisto purppuran Ja autuhutta taivahan.
”Ohhoh!” – huokasi Olga, astuttuaan äkki arvaamatta Onnin etehen.
”Oikeinpa kuvasit laulullasi rakkauden, jota olen usein ajatellut, kuinka se on kallis aarre, vaikka yksinkertainen kansa pitää sitä niin halpana ja arvottomana.”
”Niin,” sanoi Onni. ”Se riippuu siitä, mitä laatua rakkauskin on. Kyllä sitäkin käytetään hyvinkin kevytmielisesti ja saastaisuuteen; sillä monikin ehkä pitää jotakuta himojensa hurmua rakkautena. Mutta – oi – mikä taivaallinen onni on puhdas ja viaton rakkaus! Se on tuhannen tuhatta kertaa kalliimpi kuin kaikki maailman kulta, jota täällä maan täällä maan päällä jumaloidaan, niin että se mula tekee – tytönkin arvokkaaksi ja kosiomiehille mieluiseksi; niinpä lumoaa se ihmisellisyyden sekä kaikki hengelliset avut.”
”Siten ehkä tekee Maunulan Maijankin kulta ja rikkaus, sinun suhteesi,” kuiskaisi Olga puoli ivallansa.
”Niin sinä aina ongit sitä minulle; – mutta ei; eihän vesi ja valkea yhteen sovellu sillä se asia tuntuu minusta juuri kuin kylmä vesitulva syöstäisiin sammuttamaan minun sydämessäni hehkuvia lemmen kipinöitä”.
”Mitäpä niistä kipinöistä – ei ne kumminkaan kauvas kiillä”, arveli Olga vienosti.
”Kiittävät ne kuitenkin sinulle saakka,” sanoi Onni. ”Sillä sinä olet... Oi millä salaisella jumalattaren hengen tuoksulla tuota tulta tuohunut; ja niin luulen, että moisen tulen kipinöitä imaltelee sinulle ani elämämme ehtoosen saakka”.
”Johan nyt,” kuiskasi Olga. ”Se, näet, olekaan sinun omassa vallassasi”.
”Ahaa! Se on kuitenkin taivaallinen tosi, että isäni valtaa en minä ainakaan anna siinä asiassa – – en totta vaikka kivet kiljuisi! Sitä ei salli taivaskaan.”
Olga nojautui Onnin rintoja vasten joka painoi tulisen suutelon lemmittynsä huulille ja vakuutti hellästi sydämensä syvyydestä, ettei hänen rakkautensa Olgaa kohtaan sammuisi, vaikka hän joutuisi minne maailman ääriin.
Näin olivat nämä nuorisot autuaan lemmen unelmissa, kunnes Olga kavahti hätäisesti ylös ja sanoi: ”Kas, kirkkomiehet jo tulevat. Minun pitää menemän.”
Niinpä tulivatkin Onnelan kirkkomiehet, joidenka joukossa oli Onnelan naapurin isäntä Tallilan Tahvo ja eräs leveämuotoinen, lamasilmäinen, tummaverinen tyttö.
”Missä Onni on?” kysyi Onnelan ukko kun pihaan päästyänsä näki Olgan portahilla.
”Tuoltapa hän näkyy tulevan,” vastasi Olga osoittaen kasvitarhaa kohden.
”Noh, hyvää päivää isännän jatko!” sanoi Tallila ja tervehti Onnia ystävällisesti. ”Nyt minä toin sinulle morsiamen. Katso nyt omaksesi. Ota nyt kukka kukoistuksen aikana; nyt on aika paras.”
”Kunmahan nyt oukailen,” sanoi Onni ja lähti menemään kamariinsa asuinrakennuksen yläkertaan. ”Entäs mokoma kukka, kun Maunulan Maija,” mutisi hän mennessään.
”Käykäämme sisälle,” sanoi Onnela, lähtien edellä menemään ja viitaten vierahia tulemaan perässään korutupihin.
Morsiamen kokelas koitti kaikin mokomin itseään teeskennellä; ollen muka pääsemässä onnelliseen miehelään. Hän koetti punnituilla sanoilla esitellä emännälle talouteen koskevia asioita.
Onnelan ukko, joka ani harvoin antimillaan vieraan suun avasi, oli nyt niin höykynällään, että otti kaapistaan viinapullon ja pari ”partakyynärää”, jotka hän täytti tavallisella paloviinalla. – ”Noh, naapuri, otetaanpa ryyppy vihavata, koska tätä osui olemaan.”
”Kiitoksia! eipä siitä juuri olisi väliä,” äännähti Talilla ja likensi itseään ottaista kohden.
Hetken juteltuaan ilmoista ja aineellisen tavaran arvosta, ukot kallistiihe toisetkin naukut. Sen perästä toi emäntä kahvia, jota juotiin ensimmäiset kupit tavallisen taaleen kanssa; mutta toisiin kuppiloihin kahvin sekaan kaadettiin ”semmoista retaa. jota ei kissa syö”.
”Kaikki hyvin,” sanoi Tallila. ”Otetaanpa nyt Onnin ja Maijan onneksi malja.”
”Otetaanpa vaan,” äännähti Onnela tarttuen kiinni kuppinsa korvaan.
”Noh, seuratkoon menestyksen siunaus heidän aviotaan,” jatkoi Talilla kilistäen maljaansa Onnelan kupin kylkeen.
”Niinpä niinkin”, höpisi Onnela; ”mutta kuin saataisiin poika tuohon kauppaan suostumaan.”
”Mennään me hänen puheellensa, että saadaan selvälle sekin seikka,” sanoi Talilla.
”Mennään vaan; mutta tyhjennetään ensin kuppimme.”
”Kuinka nyt kuuluu Onnille?” alkoi puhemies puhua päästyään Onnelan ukon kera ylkämiehen yläkamariin. ”Me tulimme tuumimaan kuinka kauppa passaa kosioasioiden alalla? Nyt sinulla olisi hyvä ehto. Näet, kun saisit 10,000:ta valmista rahaa ja sen lisäksi vielä muuta töskää.”
- ”Kylmän kulta kumottaapi,
- Vilun hohtavi hopea”,
vastasi Onni ivalla.
”Mitäs niistä puheista.... Tottahan toki omaa hyvääsi katsot.... Sinulla, koska on jo naima-aikakausi olemassa, niin ota aikanaan puoliso, ennenkuin maineesi tulee turmiolle ja pahat huudot kohtaasi koituvat.”
”Huono huutoja pelkää, pahamieli maailman pauhuja,” vastasi Onni. ”Ei Maija ole minun omakseni eli osakseni luotuna. Minua tympästyttää häntä aviokseni ajatella. – Eikä ihmisen elämä riipu ainoastaan aineellisesta rikkaudesta, sillä siinä vaikuttaa muut arvokkaammat avut ja ominaisuudet setä niitten kanssa sulautuva rakkaus. Mitä olisikaan maailma ilman rakkautta!? Mitä avioliitto ilman lemmettä!? Tietäkää, että rakkaus – se on taivahallista tavaraa, eikä moista mammonaa jolla Maunulan Maijaa koitatten koristella.”
”Kappas sitä,” sanoi Onnelan ukko. ”Mutta minä en anna sinulle ei nauhan nenää, ellet nyt täytä tahtoamme.”
”Pitäkää hyvä isä itse nauhanne ja niitten nenät; en minä voi niittenkään persoudella tähän tahtoonne suostua.”
”Mutta sinun pitää menemäsi koko talostani pois,” ärjäsi ukko lähtien Onnin kammista ulos; ”Olgan ... sen kai luulet saavasi ottaa; mutta se ei sovi .... ei, hän on köyhä kun rotta,” mutisi hän mennessään.
Talilla, joka jäi vielä kamariin, koetti suostuttaa Onnia moiseen kauppaan, mutta turhaan.
Niin muodoin saivat puhemies ja morsian lähteä mokomien ”rukkaisten” kanssa Onnelasta pois.
Samana päivänä antoi ukko Olgallenkin poiskäskyn, lausueli, ett’ei hän enään saa olla Onnelassa viekoittelemassa hänen poikaansa.
Olga valmistuikin muutaman päivän kuluttua tielle – tielle, joka vei hänen vanhempainsa matalaan majaan, missä äitinsä oli vielä elossa. – Onni katsoi tilaisuuden varustautua sen tien oheen, jota tiesi lemmittynsä menevän, – saadakseen ottaa häneltä lämpimät jäähyväiset.
”Oi armahani! tietysti olet murheen murtamana,” uteli Onni, likistäen lemmityistänsä kaulasta.
”Tosin kyllä on sielussani tuskan tunne suuri,” vaikeroi Olga. ”Mutta vielä se tulisi sitäkin suuremmaksi, jos ma tietäisin, ettei sinun rakkautesi tätä edemmäksi kestä.”
”Älä epäile! Usko, että
Vaikka minä eläisin sultanin lailla Ja Keisarin kruunua kantaisin; Sinä oisit silloinkin mielessäni aina, Edestäsi – henkeni antaisin.”
Tämän kuultuaan Olga sulkeutui Onnin syliin ja otti lemmestä polttavan suutelon sulholtaan.
Näissä lemmen unelmissa ollessaan ilmaantui heidän eteensä, ikäänkuin olisi tuulesta tullut, muuan mustanmuotoinen, karsassilmäinen akka, joka oli kaikinpuolin kamalan näköinen ja iljettävä. Akka ei virkannut mitään, vaan meni ohitse hyvin ivallisen näköisenä.
Nyt oli rakastuneitten eroaminen suuresti arastellen sitä, mitä Hälppälän Hessa sai matkaan tästä heidän yhdessä olostaan.
Pian kaikuikin tuo mahtava uutinen, höystettynä monilla iljettäviä lisäyksillä, kautta koko kyläkunnan. Samana päivänä kertoi jo Hessa muka nähneensä Onnin ja Olgan kävelevän yhdessä pellonperä-lehdossa. ”Hah, hah, haa! mitähän Onnelan ukko sanoo, kun saa tietää, miten poikansa maailman mannerta marsii,” jätkytti hän.