Onnelan Onni: V. Taikatemppu ja sen vaikutus
| IV. Ikäviä oireita | V. Taikatemppu ja sen vaikutus. Onnelan Onni Kirjoittanut Kaarle Karikko |
VI. Rippikoulussa |
Muutama kuukausi siitä, sai Onni astioita tehdessään pahan puukon haavan käteensä, joka haava oli ranteessa jäntehien päällä niin paha jotta siitä oli koko käsi vaarassa.
Ruotiukko n. s. ”Junnari,” joka oli Onnia aina rakastanut, tahtoi nytkin tässä hänelle apuaan tarjota. Hän kutsui Onnin kahdenkeskiseen paikkaan, jossa rupesi puhumaan: ”Koska sinua vihaa rauta, niin koitetaan nyt torjua sitä enempää sinua vahingoittamasta.”
”Kuinka se tapahtuu – tokko rauta tietää semmoisesta, ollessaan hengetöin olento?” kysyi Onni.
”Kyllä – ei rauta olisikaan sinulle niin suuri vihollinen, ellei se olisi kirouksen villissä; ja vähänkös sinä poikaparka oletkaan kirouksen alainen.”
Onni ei aikonut ensinkään uskoa tuota turhaa ajatusta, mutta Junnarin vakuutuksista rupesi hänen tuntonsa jo sinnekin päin vähä horjumaan, ajatellen, että ehkäpä tuossa on osasta perääkin.
”Ota nyt puukkosi ja pane se hampaittesi väliin; – minä luen sille sanat,” sanoi Junnari ja alkoi ruveta lukemaan:
- ”Ohoh sinä rauta raukka
- Rautaraukka, koitokuono,
- Teräs kehnon päivällinen,
- Siitäkö sinä silisit,
- Siitäkö kasvoit kauheaksi,
- Ylen suureksi sukesit!
- Et sä silloin suuri ollut,
- Kun sa kuonana kohistit,
- Läikyit lämminvetenä,
- Tuimassa tulisijassa,
- Vannoit vaivanen valasi,
- Ahjoilla, alasimilla,
- Vasamoilla, valkamilla,
- Sepän seisantasijoilla,
- Takehinta-tanterilla.
- Joko nyt suureksi sukesit
- Äreäksi ärtelihit
- Rikoit vaivanen valasi,
- Söit kun koira kunniasi,
- Kun sä syrjit syntyäsi,
- Sukuasi suin pitelit!”
Tämän perästä oli Onni jo uskomaisillaan raudan vihoista päässeensä, kunnes hän seuraavana keväänä löi kirveellä jalkaansa. Koska haava ei ollut erinomaisen paha, niin Onni ei tahtonut ruveta yhdessä kohden sitä potemaan. Hän tunki sen kenkään ja meni vielä seuraavanakin päivänä halkometsään, välttääkseen isänsä pahaa pakinaa, jonka tiesi siitä seuraavan. Mutta onnettarensa ei antanutkaan hänen aikomuksensa menestyä. Haava ärtyikin niin pahaksi, että sen päivän perästä täytyi Onnin antautua vuotehelle, jossa hänen täytyi lojua viisi viikkoa ennenkuin pääsi jalkehelle. Onnin isä osui olemaan niinä aikoina hyvällä tuulella, mutta muutamien viikkojen perästä hän jo rupesi vihojaan viskomaan ja kirouksia poikaansa kohtaan poimimaan. Usein loi hän ilkeät silmänsä Onniin ja sanoi hänen laiskuuttaan makaavan ja sen kautta jalkaansa vikuuttaneen.
”Oi tätä kohtaloni kovuutta,” huokaili Onni. ”Minun sydämeni on syvään synkeyteen syöksemässä ja sieluni kuin poltettu poroläjä. Kuka tietää mikä minun on elämäni loppu. Kuka tietää mitä vaikuttaa tuo isäni julmuus ja sen kiroukset minun arkaan luonteeseeni. Näyttää jo siltä kuten Junnari sanoi, että kirous syöksee ihmisen elämän syvimpään kadotuksen syvyyteen.”
Näin taisteli Onni valo- ja varjopuolien pyörteessä. Hänen sielussaan kimalteli vielä lapsuuden viattomuuden helmi, jonka kauneutta hän rakasti ja tahtoi säilyttää, mutta isänsä (jonka moista harvoin tavataankaan Suomen sopusassa kansassa) tahtoi päinvastoin esimerkillänsä ja kohtelullansa sen kirkkautta alituisesti turmella. Onnin luonne oli lapsellisena ollessaan liian löyhä kestämään noita tuulen tuimauksia, sitävastoin kuin niitten olisi pitänyt oleman karaisusta luontonsa velttoudelle. Onni siis ei silloin ensinkään osannut aavistakaan sitä, että myrskyissäpä hongan juuret jäykistyy.