Onnelan Onni: IV. Ikäviä oireita
| III. Hengen vaara | IV. Ikäviä oireita. Onnelan Onni Kirjoittanut Kaarle Karikko |
V. Taikatemppu ja sen vaikutus |
Onni oli ollut jo parina vuonna kansakoulussa, jossa hän sai aluksi opin alkeita, mutta tämä oppi ei vielä ennättänyt kohoittaa hänen sieluaan siihen asemaan, jossa se on murtumattoman muurin sisässä.
Tämän perästä täytyi hänen antautua ankaraan työhön kotona taloudellisella alalla. Isänsä oli itara ja muutoin ilkeä ettei tahtonut saada renkiä; sen vuoksi rupesi Onnelan työt olemaan Onnin suurena taakkana. Setänsä Tahvo, joka oli siihenkin saakka talon paremmat työt tehnynnä, oli kuitenkin hänellä suurena apuna. Nyt täytyi Onnin raataa aamusta varhain iltaan myöhään, ja ellei työ käynyt oikeen ukon mielen sai hän kuulla tältä kirouksia ja ankaraa uhkaa. Useinkin ajeli ukko häntä yövuoteeltaankin kiroten ja pauhaten ilkeällä tavalla.
Kerran esimerkiksi sattui Onnilla olemaan hammastauti eikä tuska antanut hänen yöllä maata. Aamulla vaivan helpoitettua oli hän uneen uintua, joka uintuminen, lukija sen arvatkoon, oli kuinka makeata? Mutta oliko se rauhallista? Ei; nyt tuli isäntäukko ja tempasi uinailjaa tukasta ärjyen: ”Sen tulen venkka kun makaat, etkä pidä huolta mistään. Minun täytyy kaikki tehdä sinun edestäsi.”
Onni tuli vuoteeltaan asuntupaan ja vesihelmet, joita hän koitti salata, kiiluivat hänen silmistään.
”Laittakaa pian päällenne, niin mennään rahe-nuotalle. Piian pitää käymän kanssa kun ei ole tarpeeksi miehiä,” mutisi ukko laahaten lattiata edestakaisin ja viskoen penkillä olevia vaate-resuja, siten hakien käsineitään.
”Mitenkäpä siellä nuottaa vetää nyt näin kylmällä ilmalla,” vastusti piika.
”Mikä kylmä, mutta kun on laiskuus, ettei kehdattaisi mennä,” äyhkäisi äijä äreästi.
”Eihän vain – pakkainen paras mikä marraskuussa olla voi,” sanoi Tahvo ja katseli ikkunasta ulos, kuni tähdet kimaltelivat taivaalla ja ilma tihtaisi pakkaisen pirteöiltä.
”Sen vietävät, kun ette joudu jo – nyt pitäisi olla tiellä – johan siellä on päivä pihalla,” höpisi ukko hyvin äreän ja rauhattoman näköisenä.
Pian oli Onni luistimineen jäällä ja toiset perässä mennen Lapinlahteen, jossa laskettiin nuotta jään alle apajalle ja ruvettiin aika kyytiä vetämään.
”Mitähän tässä nuotassa on, kun ei tämä kulje?” sanoi Onni, koetettuaan vointinsa mukaan vetää sitä nostin-avannosta.
”Hyh – sen lurjus kun tartutit nuotan kiinni,” ärmenteli ukko ja tuuppasi Onnia niskaan sillä seurauksella, että tuo poloinen poika kuukahti suinpäin avantoon. ”Hyh, sinnekös sen sikiö nyt menit,” lisäsi hän kiskoen poikaa käsikynästä avannosta ylös.
”Siihen poikaanko sinä taas aistisi ajoit,” huudahti Tahvo. ”Sinä saatat sen pojan ijankaikkiseen onnettomuuteen. Etkö huomaa, kuinka ylellisenä ilkeydellä sinä lastasi kohtelet ja kasvatat – – – Parempi olisi, että myllyn kivi ripustettaisiin sinun kaulaasi ja sinä upotettaisiin tuon veden syvyyteen.”
Ukko ei voinut vastata sitä eikä tätä, sillä hän kävi hävystä jotenkin hämillensä.
Onni käskettiin menemään kotia lämpöiseen, mutta kuitenkin kylmettyi hän matkalla niin että jonkun ajan vielä lämpöisessäkin oltuaan sydämensä jätisi. Kylmyys saattoi hänelle ankaran yskän. Se rynnisteli hänen vuotehen omaksi, vaan ei kumminkaan kovin kauvan kiusannut häntä, kunnes hän siitä jälleen palautui.
Emäntä kauhisteli tapausta, arvellen, että silläpä ei kalojakaan ollut kuin ukko oli siellä raivossaan. ”Voi kuitenkin kuinka kolkosti kohtelee isä omaa lastaan,” huokaili emäntä. ”Miten lieneekään, poikaparka sinun onnesi juoksu. Kyllä kai tuo isäsi kirouksillaan ja julmuudellaan sinun elämäsi myrkyttää. Isäin pahat teot tulevat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Tietysti on tuokin ukon pahuus myrkkynä vuotava hänen lastensa päälle. Eipä näy onnetar enään pojallen aivan suosiollinen olevankaan. Milloin hän lyö kirveellä jalkaansa, milloin mitäkin tapaturmaa tapahtuu. Sekään ei mahda olla oikeata – näyttää ikäänkuin sekin olisi kirouksen ilkeitä oireita.”
Onni ei jaksanut puhua mitään, vaan huokaili raskaasti, vuodattaen kyyneleitä silmistään, joka osoitti että hänen katkeruutensa tahtoi kuohua äyräitänsä yli.