Onnelan Onni: III. Hengen vaara
| II. Sivistyksen alkeita | III. Hengen vaara. Onnelan Onni Kirjoittanut Kaarle Karikko |
IV. Ikäviä oireita |
Eräänä lauvantai iltana oli lapset tulleet koulusta kotia kuten usein muulloinkin pyhäpäiviksi, koska ei kodin ja koulun väliä ollut kun puoli peninkulmaa.
Ilma oli ihana ja tyvenen mitä kesäkuun alussa olla mahtaa. Lehdet olivat puhjenneet puihin ja nurmi viherjöitsi kedolla. Lintuiset livertelivät iltavirsiään ja päilyilevä aurinko teki laskuaan taivaan rannalla.
Lapset perustivat kamarin pöydän ääressä kuvia. Eräs rusottavan valkoinen tyttö-sassi oli heidän kanssaan, joka ei ollut Onnelan omaa väkeä. – Emäntä valmisti iltaruokaa keittiössä, ja samassa huoneessa oli isäntäkin teroittaen partaveistään ja kuunnellen kun lapset puhuivat kamarissa, koulussa olevista lauluista ja leikkivistä.
”Kyllähän minä sen tiedän, että keikutaan siellä. Kirkkumaan ja kaikellaiseen turhuuteen siellä opitaankin,” pakisi ukko aukiolevan oven pielessä kuin kuuli lasten juttuja.
Tähän ei hiiskunut kukaan mitään, välttääkseen ukon pahaa pakinataan jatkamasta. Ukko ei myöskään jatkanut enään, vaan väliin loi ilkeät silmänsä vuorotellen emäntää ja lapsia kohtaan.
”Menkääs lapset hakemaan vettä ja menkää joukolla niin saatte paremmin,” sanoi emäntä tarjoten tyhjää vesi-ämpäriä. Onni ottaa ämpärin ja menee, tyttö-sassit perässä.
”Mikä tuo vieras tyttö-lötti on noiden kanssa kukkumassa?” mutisi ukko emännälle lasten mentyä.
”Etkö nyt Hannusen tyttöä tunne, vaikka kyllä olet hänet ennenkin nähnyt.”
”Minäkös häntä olen niin katsonut. – Hannunen” – lisäsi ukko – ”eiköhän sekään jo pian kuole, koska on käynyt niin kalman näköiseksi.”
”Niin maar,” sanoi emäntä, ”kyllä hän on K–n kirkkomaahan monelle lepokammion kaivanut, mutta koskahan itse sinne kuukahtanee.”
Silläkertaa aukeni kamarin ovi nuolen nopeudella. ”Olga putosi kaivoon!” kuului Ainan hätäinen ääni oven aukiomesta.
”Voi taivaan Jumala!” huokasi emäntä ja riensi täyttähyppyä kaivolle. ”Herra siunatkoon! onko onnettomassa enään henkeäkään?” pakisi hän lähestyessään kaivoa.
”Ehkä....” sanoi Onni vapisevalla äänellä pitäessään vangon varresta kiinni, jolla hän kannatti Olgaa syvyyteen vaipumasta, kunnes emäntä ja samalla kertaa isännän veli Tahvo saapuivat pelastuksen paikalle.
Jo joutui isäntä-ukkokin tähän hätään. ”Sen tulen näköiset käytten siellä koulussa niin vallattomiksi, että ette enää pysy maan päälläkään. Mutta ... mut...,” putisi ukko, ajattelematta hengen vaaran surkeata tarjolla olemista.
”Herra hallitkoon tuota ukkoa,” huudahti emäntä. ”Ihan on kuin paholainen, tälläkin surkealla surman uhkapaikalla.”
Tarmotoinna oli Olga kaivossa, jonka vangolla ja kaivokapalla yhtähaavaa nostamalla hänet saatiin pelastetuksi. Hän oli jo kerran ollut upoksissa kaivon syvyydessä, mutta nousi kuitenkin veden kalvoon, jossa Onni osaantui saamaan koukun hänen olkapäänsä yli olevien esiliinan nauhain alle. Vanko oli osunut olemaan kaivon kannella ja Onni oivalsi temmata sen kuolevata pelastaakseen.
”Ah, kiitetty olkoon Jumala! että saatiin tuo rankka pois kylmän kaivon syvyydestä. Mutta oi, onkohan onnetoin jo henkensä menettänyt” huokaili emäntä, pyyhkien kyyneltulvaa pois poskiltaan.
”Eihän liekään,” sanoi Tahvo tutkien tyttöä, josko hänen sielunsa oli enää maailmassa, vai ei.
”Voi surun surkeutta, jos hän jo on kuollut!” äännähti taas emäntä sanomattoman raskaalla äänellä, haikean itkun valtaamana.
”Ei, ei emäntä, älkää .... on tässä henki,” saneli Tahvo, huomattuaan, että Olgan rinnasta nousi huokaus.
”Onhan arvon vielä henki,” äännähti Onni, joka hänkin oli kauhun ja katkeruuden vallassa.
Olga rupesi tyrskämään ja vettä alkoi tulla aikalailla hänen suustaan. Hänen ihonsa oli nyt tummaa tummempi. Pois oli siitä ennen oleva kuultavan tukan väri hänen hienoilta kasvoiltaan. – Kuitenkin tointui hän siitä jonkun ajan päästä ja sai entisen virkeytensä. Jopa oli hän seuraavana päivänä taaskin melkein entisessä kukoistuksessaan.
”Sinä jumalaton ukko,” nuhteli Tahvo veljeään. ”Sinun raivosi on liian rajatoin, kuten äskenkin tultuasi tuolle paikalle, jossa toiset taistelivat kovan onnen kanssa ja surman kauhusta syntyneen tuskan hädässä. Eikö siis ihmishengen vaaran hätäkään sinun sisuasi loukuta? Ajattele enemmän, ettäs tulet tuntemaan turmeltuneen luontosi.”
Tähän ei jaksanut ukko vastata mitään. Nyt hän ikäänkuin häpesi sitä ilkeätä sisuaan, joka oli niin mielensä valtikkana.