Onnelan Onni: II. Sivistyksen alkeita
| I. Onnelan Onni | II. Sivistyksen alkeita. Onnelan Onni Kirjoittanut Kaarle Karikko |
III. Hengen vaara |
”Tukala on tuletta olla,
Vaivaloinen valkatta,
Ikävä inehmisien,
Ikävä itsen Ukonki.”
(Kalevala.)
Ihmisen taimi on niinkuin kasvienkin: jos se huonoon maahan istutetaan ja huonosti hoidetaan, niin luonnollisesti sen kasvillisuus kituu, mutta jos se hyvästi höystytetään sivistyksen ravinnolla, niin se ylentää tuon tulevaisuutta. Ken ei toivo istuttamastaan taimesta hyviä hedelmiä, vaikka monikaan ei osaa oikeen kasviaan kasvattaa, vaan päin vastoin tahtovat sen jalostuvaa elollisuutta oma-oikkuisesti turmella ajattelematta ja luottamatta Korkeimman avuihin; sillä kaikkien olentojen kohtalo on monien myrskyjen vallassa, ettei Kaikkivaltias katso armollisesti niitten puolehen.
Onni on nyt se ihmisen taimi jolle elämän aurinko alkaa paistaa iankaikkisesta avaruudesta. Nyt hänen tulee opinkautta tutkia tätä aurinkoa ja sen valoa sydämmensä ammentaa.
Opin aikeissaan oli Onni muutamana päivänä tullut kuulemaan kirjaimet ja päässyt tavauksen alulle, johonka äitinsä oli hauta tarkalla huolella opettanut. Sen perästä ei hän enän tarvinnut tavunnettamis-talusta, – eipä monta viikkoa vierinytkään kuin hän luki Lukukirjansa rentonaan, jota hän ani ahkerasti harjoitteli. Jo osaisi hän Lukukirjansa, Katkismonsa ja Piplian historiansa kertoa puolimmittain ulkoa ennen kuin ennätti kymmenen vanhaksi.
Onnin äiti olisi laittanut poikansa oppikouluun, mutta isä ei sallinut siitä puhuttavankaan, sillä isän ja äidin luonteet olivat varsin vastakkaiset. Ne erosivat juuri kuin yö ja päivä toisistaan. Lempeä luontoinen sävyisä äiti kohteli Onnia ylen hellästi, mutta ankaran isän kohtelut olivat julmat ja ankarat. Niinkuin vesi ja auringon helle yhteen vuotaneena mädäntävät puita, niin myös vanhempain ylellinen hellyys ja julmuus yhteen vuotaneena vaikuttavat lapsen sydämeen mätä haavan.
Onnin isän luonne oli hyvin itsekkäinen ja omia oikkujaan palveleva. Toisinaan puhkui se kiukusta, sillä kiukkuaan ei hän voinut hallita. Toisinaan taas oli se hyvin tyvene; hän oli kaikin puolin vaihemielinen. Hänen puheensa olivat enimmästi katkonaisia, ikäänkuin se olisi osoittanut mielessään olevan jotakin vajanaisuutta, mutta tietysti siinä oli tunnollisuuttakin, vaan se oli omituisen kuoren alla. Hän siis oli niin niukkatietoinen, että hän ei tuntenut sitä sivistyksen lähdettä, jota ihmisen pitäisi etsimän. Onnin äiti sen kyllä tunsi, mutta hänen hallituspiirinsä oli tämän asian suhteen niin pieni, että hän ei voinut suuresti eikä vaikuttavaisesti Onnille sitä tarjoella. Äidin luonne oli ylevä, mutta samalla lii’emmä löyhä ja hallioitaan kiristämätöin, sillä hän antoi välinpitänmättömyydelle ja sattumukselle lii’an suuren vallan. Hän harrasti ylevyyttä ja otaksui opilla olevan miltei kaikki onnen aarteet ja autuuden avaimet. Hän vaikka löyhäluontoinen, vastusti usein urhollisesti miestänsä, kuullessaan hänen opillisuutta halveksivan. Hän toki olisi suonut poikansa Onnin opin kautta ylenevän pyhälle alttarille asti, sillä hän rakasti poikaansa siksi kuin sivistystäkin. – ”Eiköhän laiteta Onnia kouluun, koska sitä toimittaa kirkkoherrakin,” lausui emäntä hyvin uuraasti miehellensä.
”Hyh, vai kouluun –” hyrähti ukko.
”Niin, sinä aina vastustat,” jatkoi emäntä; ”mutta eikö olisi onnellista nähdä poikansa (jos Jumala soisi) pappina .... silloin olisi hän saanut – tiedätkö kuinka kalliin perinnön? Sitä et suinkaan lapseltasi estäisi, jos oikein ymmärtäisit. Sitten saisimme Ainan antaa ottaa miehen ja antaa taloutemme heille, kuin itse käymme kykenemättömiksi sitä hoitamaan”.
”Kyllähän sinulla laitoksia ja hullutuksia olisi,” äyhkäisi ukko; ”tekisit pian itsestäsi ja minusta kerjäläisen kun vain saisit pääsi jälkeen elää”.
”Voi että minä pääsisin kouluun ... niinpä Vallaskin sanoi, että koulussa minun pitäisi oleman,” virkkoi Onni rukoillen, nojautuen äitinsä sylihin.
”Niinpä se olisi, mutta onkos tuo isäsi niin kuin muut ihmiset... Mutta kansakoyluun kumminkin pitää pääsemäsi – ja juuri ensi syksyllä sen pitää tapahtuman. Ehkä Ainakin kykenee sinne kerallasi kuin sitä opetetaan kotona vielä paremmalle lukemisen tolalle.”
”Ei tehdä kansakoulussa papiksi,” sanoi Onni.
”Vaikkapa ei tehdä papiksi – ihminen tarvitsee olla opin tiellä, vaikka ei hän ole pappilaan.”
”Vai opin tiellä,” matkutti ukko, luoden silmänsä, jotka ilkeästi tujoittivat syvistä kuopistaan vaimohonsa.
”Voi sinua, onnetoin ukko!” huokasi emäntä. ”Sinä vihaat oppia etkä luule sitä tarvittavankaan ... järjettömät luontokappaleetkin jotkut tarvitsevat laillaan oppia, saati sitten ihminen, joka on kallis olento Jumalalle. Että varten ihmiselle on annettu järki, että hänen pitää sitä opin kautta viljelemän ja tulla tuntemaan Luojaamme ja hänen jaloja töitään, niin myös sivistyksen ylevyyttä ja sen pyhiä vaikutuksia.”
”Kas nyt sitä puhetta .... oppi .... mikä se on? mitä sillä talonpoika tekee? – eihän sillä elä,” höpisi ukko itsekseen ja meni kammarista ulos.
”Älä luulekaan sitä, että sinä kansakoulua voit lapsilta estää,” lausui emäntä itsekseen miehensä jälkeen ja selitti Onnille koulun tarkoitusta, sekä esitteli, että sittenhän olisi parempi mennä oppikouluunkin, kun ensin käy kansakoulun läpi.
”Hih hih hii! Oi, jospa olisi niin” liversi tuohon Onni, ikäänkuin uneksien sitä onnea mitä hyvään sydämeen koulun kautta kartutetaan.
Pari kuukautta siitä, sanoi eräänä päivänä emäntä tultuaan perheen tupaan: ”menkäät miehet laittamaan hevoista kärryjen eteen minä lähden viemään lapsia kouluun.”
”Vie karjaan,” hämähti ukko naurahtaen ilkeästi.
”Älä yhtään puhukkaan,” jatkoi emäntä. ”Sinä et tiedä kuinka valistus on tarpeesen kuin et ole itse saanut nähdä pienintäkään kipinätä siitä valosta mikä ihmiselle opin kautta valaisee! – antaisit lapsesi jäädä yhtä onnettomaksi kuin olet itsekin.”
Ukko ei virkkanut enään mitään; hän kävi vähän hämille syystä kuin emäntä puhui näin rohkeasti muiten ihmisten läsnä ollessa.
”Ei isä kouluun menoa kiellä; ilman kiusoittelee teitä äiti,” puheli Onni viihdyttääkseen ukkoa. ”Onhan hyvä, osata hyvin lukea, kirjoittaa, lukua laskea ja ymmärtää Luojan ylhäisyyttä kuni muutkin koulun käyneet. Sitteppä teen minä teidänkin raha taskunne, mitkä teillä Ehtolan Esan kanssa on.”
Nämät vaikka lapselliset puheet vaikuttivat ukon tuntoon niin, että meni itsekin laittamaan hevosta kouluun meniöille. Pian olivat emäntä ja lapset tiellä.
Lasten aika vieri koulussa hauskasti. Lukeminen oli heille suotuisaa ja tehokasta. Siellä olevat leikit ja laulut tekivät heille koulussa olon varsin hauskaksi; – mutta ilkeä isänsä teki heidän kotinsa milt’ei inhoittavaksi, sillä he saivat aina kotona käydessään kuulla sen pahoja pakinoita ja nähdä hänen kamalata katsantoaan.
Koulussa oli Onni entyistä iloisempi ja avomielisempi. Hän puhua laverteli siellä paljon ihanteista sillä siihen näkyi hänen mielensä päiväpäivältä kiintyvän. Hänen mielensä, vaikka lapsellinen, kiemuroi somia seppele kuvia, ikäänkuin taivas olisi tahtonut tehdä hänestä maailman ylevintä taiteilijaa.
”Suo taivahan pyhä Herra, mitä lintuinen rukoilee” j. n. e. – kuulttiin Onnin usein joutohetkinä hymyilevän, sillä tuo oli hänen lempi laulujaan, ja ilman sitä oli hän muutonkin laulu-harras.