Nora: Toinen Näytös

Toinen Näytös.
Nora
Kirjoittanut Henrik Ibsen

(Sama huone. Nurkassa pianon vieressä seisoo joulupuu, tyhjäksi ryöstettynä, pahoin raastettuna, kynttilät loppuun palaneina. Noran päällystakki on sohvalla.)

(Nora, yksinään huoneessa, kävelee levottomasti edestakaisin; viimein hän seisahtuu sohvan viereen ja ottaa takkinsa.)

Nora. (päästää takin jälleen käsistään.) Nyt tuli joku! (menee oveenpäin, kuuntelee.) Ei – eipä ollut ketään. Tietysti – kukas se tulisikaan tänään, ensimmäisenä joulupyhänä; – eikä tule huomennakaan ketään. – Mutta kenties – (aukaisee oven ja katsahtaa ulos.) Ei; ei mitään kirjelaatikossa; se on typötyhjä (astuu poikki lattian.) Oh, hullutusta! Hän tietysti ei puhunut täyttä totta. Eihän toki semmoista voi tapahtua. Se on mahdotonta! Onhan minulla kolme pientä lasta.

(Lapsenpiika, iso pahvi-vakka kädessä, tulee vasemmanpuolisesta kamarista.)

Lapsenpiika. Jopa vihdoinkin löysin tuon vakan, jossa on maskeraativaatteet.

Nora. Kiitoksia; pane se pöydälle.

Lapsenpiika (tekee niin.) Mutta ne ovat vielä kovin hajallaan.

Nora. Voi, jos minä voisin ne repiä sadaksituhanneksi kappaleeksi!

Lapsenpiika. Herra varjelkoon! Voihan ne hyvin laittaa kuntoon jälleen – hiukan malttia vain!

Nora. Niin, lähden pyytämään rouva Lindeä avukseni.

Lapsenpiika. Vai ulos jälleen? Tuommoiseen ilkeään ilmaan? Te vilustutte, rouva, – tulette kipeäksi.

Nora. Oh, se ei olisikaan pahin paha. – Kuinkas lapset voivat?

Lapsenpiika. Ne pikku-raukat leikittelevät joululahjoillaan, – –

Nora. Kysyvätkö ne usein minua.

Lapsenpiika. Ovathan ne niin tottuneet näkemään mammaa luonansa.

Nora. Mutta, Anna-Maija, minä en tästä lähtein voi olla niin paljon heidän kanssansa kuin ennen.

Lapsenpiika. No, no, tottuuhan pikkulapset jos mihinkin.

Nora. Niinkös luulet? Luuletkos heidän unohtavan äitinsä, jos olisin aivan poissa?

Lapsenpiika. Herra varjelkoon! – aivanko poissa!

Nora. Kuules, sanoppas minulle, Anna-Maija – sitä olen usein ajatellut.– kuinka sydämesi salli sinun panna lapsesi vieraan hoidettavaksi?

Lapsenpiika. Täytyihän minun, koska mun piti tulla pikku-Noran imettäjäksi.

Nora. Niin, mutta että sinun teki mieli siihen?

Lapsenpiika. Kun oli niin hyvä paikka tarjona! Köyhä, onnettomuuteen joutunut tyttö-parka saattoi kiittää onneaan siitä. Eihän tuo ilkiö pitänyt mitään huolta minusta.

Nora. Vaan nyt on tyttäresi varmaan unohtanut sinut.

Lapsenpiika. Eipä niinkään. Kirjoittihan hän minulle kirjeen, sekä silloin kun pääsi ripille että silloin kun meni naimisiin.

Nora (kavahtaa hänelle kaulaan.) Vanha Anna-Maija, sinä olit hyvä äiti minulle, kun olin piennä lapsena.

Lapsenpiika. Eihän pikku Nora-paralla ollutkaan mitään muuta äitiä, paitsi minua.

Nora. Ja jos ei minun pikkuisillani olisi ketään toista, niin tiedän että sinä – – Joutavia, joutavia. (avaa vakan.) Mene lasten luokse. Minun nyt täytyy –. Huomenna saat nähdä, kuinka kauniiksi laitan itseni.

Lapsenpiika. Niin, eipä koko baalilla tule olemaan ketään niin kaunista kuin meidän Nora-rouva. (hän menee vasemmanpuoliseen kamariin.)

Nora (rupee ottamaan vaatteita ulos vakasta, mutta viskaa pian kaikki pois.) Voi, jospa uskaltaisin lähteä ulos! Kunhan vaan ei tulisi ketään. Kunhan vaan ei sillä aikaa tapahtuisi mitään täällä kotona. Hullutusta! eihän nyt tule ketään. Ei huoli vaan ajatella. Annas kun harjaan käsiturvaani. Sieviä sormikkaita, sieviä sormikkaita! Pois se mielestä, pois se mielestä! Yks, kaks, kolme, neljä, viis, kuus – (huudahtaa:) Ah, tuossa he tulevat – (rientää ovelle päin, vaan seisahtuu kahdamielin.)

Rouva Linde (tulee etuhuoneesta, jossa on riisunut päällys-takkinsa.)

Nora. Ah, sinäkös se olet, Kristiina? Eihän vaan liene ketään muuta tuolla ulkona? – Voi, kuinka hauska, ettäs tulit.

Rouva Linde. Kuulin sinun käyneesi ylhäällä minua kysymässä.

Nora. Niin, pistäysinpä sivumennessäni. Minä tarvitsisin hiukan sinun apuasi. Istukaamme tähän sohvalle. Kas niin. Huomis-illalla on näet maskeraati konsuli Stenborg’illa, ja Torvald tahtoo, että minä pukisin itseni neapelilaiseksi kalatytöksi ja tanssisin Tarantellaa, jonka opin tuolla Kaprisaaressa.

Rouva Linde. Jopa, jopa! Vai sinun tulee oikein näyttää koko kometia?

Nora. Niin, Torvald tahtoo, että sen tekisin. Kas tässä on puku; sen Torvald teetti minulle tuolla Italiassa. Vaan nyt se on kaikki hajallaan, enkä tiedä – –

Rouva Linde. Noh, sen me pian saamme kuntoon; eihän siitä ole muu kuin ripsut sieltä täältä vähän ratkenneet. Onko neulaa ja lankaa? Kas niin, tässähän on kaikki, mitä tarvitsemme.

Nora. Voi kuinka sinä olet kiltti.

Rouva Linde (ompelee.) Vai että sinä huomenna puet itsesi maskeraati-pukuun, Nora? Tiedätkös – sitten pistäyn hetkeksi tänne katsomaan, miltä näytät koristeissasi. Vaan olenpa kokonaan unohtanut sanoa sinulle kiitoksia eilisestä hauskasta illasta.

Nora (nousee ja astuu poikki lattian.) Oh, eilen minusta ei tuntunut niin hauskalta täällä, kuin mitä tavallisesti on ollut. – Olisitpa tullut vähää aikaisemmin kaupunkiin, Kristiina. – Niin, Torvald osaa kyllä laittaa kotimme oikein hauskaksi ja sieväksi.

Rouva Linde. Et suinkaan sinä ole vähemmin taitava; suottako olisit isäsi tytär. Mutta sanoppas minulle, onko tohtori Rank aina niin alakuloinen kuin eilen?

Nora. Ei, eilen se oli kovin silmäänpistävää. Mutta hänessä onkin sangen vaarallinen tauti; hänen raukan selkä-ytimensä näivettyy. Katsoppas, hänen isänsä oli tuommoinen ilettävä ihminen, joka piti jalkavaimoja ja muuta sellaista; ja senvuoksi, näetkös, on hänen poikansa lapsuudestaan asti ollut kivuloinen.

Rouva Linde (hellittää ompelutyön käsistään.) Mutta, armas Nora-kulta, mistäs sinä tuommoisia saat kuulla?

Nora (kävelee edestakaisin.) Pyh – kun on saanut kolme lasta, niin saa joskus nähdä – rouvia, jotka ovat puolilääkäreitä; ja ne juttelevat yhtä ja toista.

Rouva Linde (ompelee taas hetkinen äänettömyyttä.) Käypikö tohtori Rank jokapäivä tässä talossa?

Nora. Joka ikinen päivä. Hän on Torvaldin paras nuoruuden-ystävä ja myös minun hyvä ystäväni. Tohtori Rank ikään kuin kuuluu meidän taloon.

Rouva Linde. Vaan sanoppas minulle: onkos se mies oikein suora? Minä tarkoitan, eikö hän puhu ihmisille mielin kielin?

Nora. Ei, päinvastoin. Kuinka se sinulle mieleen sattui?

Rouva Linde. Kun sinä eilen esitit minua hänelle, vakuutti hän usein kuulleensa minun nimeäni mainittavan tässä talossa. Mutta sitten huomasin, ettei miehelläsi ollut ollenkaan käsitystä siitä kuka minä oikeastaan olin. Kuinkas siis tohtori Rank saattoi – –?

Nora. Se on aivan oikein, Kristiina. Torvald rakastaa minua niin sanomattomasti, ja siksi hän tahtoo minua aivan yksin-omaisesti omistaa, niinkuin hän sanoo. Ensi-aikoina tuli hän ikään kuin mustasukkaiseksi, jos vaan satuin mainitsemaan jonkun teistä rakkaista tuolla kotona. Sentähden jätin teidät tietysti mainitsematta. Mutta tohtori Rank’in kanssa puhelen usein semmoisista asioista, sillä hän, näetsä, mielellään niitä kuultelee.

Rouva Linde. Kuuleppas, Nora; sinä olet monin suhtein vielä aivan lapsi. Minä olen koko joukon vanhempi sinua ja myös vähän enempää kokenut. Minä sanon sinulle jotain: sinun pitäisi laittaa että pääsisit irti tuosta tohtori Rank’in asiasta.

Nora. Mistä asiasta minun pitäisi laittaa itseni irti?

Rouva Linde. Sekä yhdestä että toisesta, minun mielestäni. Eilen sinä loruelit jotain rikkaasta ihailijasta, jonka kautta toivoit saavasi rahaa – –

Nora. Niin, semmoisesta, jota ei ole olemassa – paha kyllä. Entäs sitten?

Rouva Linde. Onko tohtori Rank varakas?

Nora. On.

Rouva Linde. Eikö hänellä ole ketään, josta olisi huoli pidettävä?

Nora. Ei ketään; mutta –?

Rouva Linde. Ja hän käy jokapäivä tässä talossa?

Nora. Johan sen kuulit.

Rouva Linde. Mutta kuinkas tuo hienosti sivistynyt mies voi olla niin päälletunkevainen?

Nora. Minä en ollenkaan käsitä puhettasi.

Rouva Linde. Älä nyt teeskele, Nora. Etkös luule minun älyävän, keneltä ne 1,200 riksiä olet lainannut?

Nora. Oletkos ihan järjetön? Voikos mieleesi semmoista lentää! Ystävältämme, joka tulee tänne joka ikinen päivä! Sehän vasta olisi hirveän tuskallinen tila!

Rouva Linde. Vai todentodella et ole häneltä lainannut?

Nora. En, sen vakuutan. Se ei olisi minulle silmänräpäykseksikään päähän pistänyt –. Eikä hänellä silloin ollutkaan rahaa lainaksi antaa; hän sai vasta perästäpäin periä.

Rouva Linde. No, se uskonma oli sinulle onneksi, Nora-kultani.

Nora. Ei, se toki ei olisi koskaan sattunut mieleeni, että olisin pyytänyt tohtori Rank’ilta –. Muuten olen ihan varma, että jos pyytäisin häneltä –

Rouva Linde. Vaan sitä et tietysti tee.

Nora. En, tietysti. En voi ajatella että se tulisi tarpeelliseksi. Mutta olenpa ihan varma, että jos puhuisin tohtori Rank’ille –

Rouva Linde. Miehesi tietämättäkö?

Nora. Täytyyhän minun laittaa itseni irti tuosta toisesta asiasta; onhan sekin tehty mieheni tietämättä. Minun täytyy laittaa itseni irti tästä.

Rouva Linde. Niin, oikein, senhän minäkin eilen sanoin; mutta –

Nora (kävelee edestakaisin.) Mies paljon helpommin selvittää semmoiset asiat, kuin vaimonpuoli –

Rouva Linde. Niin, oma mies.

Nora. Loruja. (seisahtuu.) Kun joku koko velkansa suorittaa, saahan hän sitten velkakirjansa takaisin?

Rouva Linde. Se on tietty.

Nora. Ja voi repiä sen tuhannen tuhanneksi palaseksi, ja polttaa sen – tuon ilkeän, inhoittavan paperin!

Rouva Linde (katsoa tuijottaa häneen, panee pois ompeluksensa ja nousee hitaasti.) Nora, sinä salaat minulta jotain.

Nora. Näetkös sen silmistäni?

Rouva Linde. Sinulle on tapahtunut jotain eilis-aamuisesta. Nora, mitä se on?

Nora (menee hänelle vastaan.) Kristiina! (kuultelee.) Hist! Nyt tuli Torvald kotiin. Kuuleppas, mene lasten luokse siksiaikaa. Torvald ei kärsi nähdä räätälintyötä. Ota Anna-Maija avuksesi.

Rouva Linde (kokoo osan kaluista.) Kyllä, kyllä, vaan en lähde täältä, ennen kuin olemme puhuneet suumme puhtaaksi.

(Hän menee pois vasemmalle; samassa tulee Helmer etuhuoneesta sisään.)

Nora (menee hänelle vastaan.) Voi, kuinka olen sinua odottanut, Torvald kulta.

Helmer. Oliko tuo ompelutyttö –?

Nora. Ei, se oli Kristiina; hän auttaa minua pukuani kuntoon laittaessani. Saatpa nähdä kuinka sievännäköiseksi minä tulen!

Helmer. Niin, eikös se ollut sangen hyvä tuo mielijohteeni?

Nora. Erinomainen! Vaan enkös minäkin ole hyvin kiltti, kun teen sinulle mieliksi?

Helmer. (nipistää vaimonsa leukaa.) Kilttikö – senvuoksi kun teet miehellesi mieliksi? No, no, pikku hupakko, tiedänhän, ettei sanasi sitä tarkoita. Vaan enpä tahdo estää sinua; sinun kai pitää nyt koettaa vaatteita päällesi?

Nora. Ja sinun kai pitää tehdä työtä?

Helmer. Niin; (näyttää paperitukkua.) Kas tässä. Olen käynyt pankissa – – (tahtoo mennä kamariinsa.)

Nora. Torvald.

Helmer. (seisahtuu.) Mitä?

Nora. Jos nyt pikku oravasi oikein kauniin kauniisti rukoilisi jotain sinulta –?

Helmer. Mitä sitten?

Nora. Suostuisitko siihen?

Helmer. Ensiksihän minun tietysti pitää tietää, mitä se on.

Nora. Oravasi hyppelisi iloissaan ja löisi leikkiä, jos sinä olisit niin kiltti ja suostuisit.

Helmer. Virka sitten asiasi.

Nora. Leivosesi viserteleisi kaikissa huoneissa, sekä kaikuvasti että hiljaa –

Helmer. Mitä vielä, viserteleehän leivonen jo ilmankin.

Nora. Minä rupeaisin keijukaiseksi ja tanssisin sinulle kuutamossa, Torvald.

Helmer. Nora – se ei suinkaan mahda olla sama asia, josta puhuit tän’ aamuna?

Nora. (tulee lähemmin.) On, Torvald; minä rukoilen sinua niin hartaasti!

Helmer. Ja sinä todella uskallat ottaa sen asian uudestaan esille?

Nora. Niin, niin, sinun pitää tehdä minulle mieliksi; sinun pitää antaa Krogstad’in pysyä virassansa pankissa.

Helmer. Nora-kulta, sen viran olen määrännyt rouva Lindelle.

Nora. No, se on erinomaisen kiltisti tehty; mutta voithan vaan antaa eron toiselle konttoriherralle Krogstad’in sijasta.

Helmer. Oletpa kun oletkin sanomattomasti itsepäinen! Siksi että sinä ajattelemattomasti lupasit puhua hänen puolestansa, pitäisi muka minun –!

Nora. Ei senvuoksi, Torvald. Sinun itsesi tähden. Kirjoitteleehan tuo mies kaikkiin häijyimpiin sanomalehtiin; sen olet itse sanonut. Hän voi tehdä sinulle sanomattoman paljon pahaa. Minä häntä niin kauheasti pelkään –

Helmer. Ahhaa, minä ymmärrän; sinua vanhat muistot säikähyttävät.

Nora. Mitäs sillä tarkoitat?

Helmer. Muistat kai isääsi?

Nora. Niin, aivan oikein. Muistahan vaan, mitä kaikkea pahanilkiset ihmiset kirjoittivat isästä sanomalehtiin ja mitä kauheita juorupuheita he hänestä panivat liikkeelle. Pelkäänpä, että hän olisi saanut virka-eronsa, jos ei ylihallitus olisi lähettänyt sinua sinne asiaa tutkimaan, ja jos et sinä olisi ollut hyvä ja avulias häntä kohtaan.

Helmer. Noraseni, onpa jommoinenkin eroitus isäsi asemalla ja minun asemallani. Isäsi ei ollut nuhteeton virkatoimissaan. Mutta minä olen; ja semmoisena toivon pysyväni, niin kauan kuin olen tässä paikassa.

Nora. Oh, eihän kukaan taida tietää, mitä kaikkea pahat ihmiset saattavat keksiä! Nyt meillä voisi olla niin hyvä, niin hauskaa ja onnellista tässä rauhallisessa, huolettomassa kodissamme – sinulla ja minulla ja lapsilla, Torvald! Senvuoksi rukoilen sinua koko sydämmestäni –

Helmer. Ja juuri tällä esirukouksellasi teet minulle vasta oikein mahdottomaksi pitää häntä virassa. Pankissa jo tietävät, että minun on aikomus eroittaa Krogstad virasta. Jos nyt saataisiin kuulla, että uusi pankinjohtaja on muuttanut mielensä vaimonsa rukousten tähden – –

Nora. Entäs sitten –?

Helmer. Tietysti ei mitään, kunhan vaan tää pieni visapää saisi asian käymään tahtonsa mukaan! – Vai minun pitäisi muka saattaa itseni kaikkein virkamiesteni naurun alaiseksi – saattaa ihmiset siihen luuloon, että minuun kaikellaiset syrjäiset syyt voivat vaikuttaa? Saisinpa, sen vakuutan sulle, piankin kokea seuraukset siitä! Ja paitse sitä – onpa yksi seikka, joka tekee Krogstad’in olon aivan mahdottomaksi tässä pankissa, niin kauan kuin minä olen johtajana.

Nora. Mikä se olisi?

Helmer. Hänen siveelliset virheensä olisin hätätilassa kenties voinut kärsiä –

Nora. No niin, Torvald!

Helmer. Ja kuulenpa hänen olevan työssänsä sangen taitavan. Mutta meillä on nuoruuden-tuttavuus keskenämme. Se on niitä ajattelemattomasti solmittuja tuttavuuksia, jotka sitten myöhemmin elämässä niin usein ovat vastukseksi; voinpa sanoa sen sinulle suoraan: me sinuttelemme toisiamme. Eikä tuo typerä mies sitä yhtään peitä silloin, kun on toisia läsnä. Päinvastoin – hän luulee itsellään olevan oikeuden kohdella minua niinkuin vanhaa veikkoa; ja niin hän joka silmänräpäys paiskaa ulos tuota: ”sinä, sinä Helmer”iänsä. Se on oikein tuskallista minulle, sen vakuutan sinulle. Hänen kauttansa tulisi oloni pankissa mahdottomaksi kärsiä.

Nora. Torvald, tuolla kaikella et tarkoita mitään.

Helmer. Vai niin? Miks’en?

Nora. Et, sillä ovathan nämä kaikki vain turhapäisiä syitä.

Helmer. Mitä sanot? Turhapäisiäkö? Olenko minä mielestäsi turhamielinen?

Nora. Et, päinvastoin, Torvald-kulta; ja juuri sen vuoksi –

Helmer. Ykskaikki; sinä sanot syyni turhapäisiksi; siispä lienen itsekin turhamielinen. Turhamielinen! Vai niin! – No, tästä totta tosiaan pitää tehdä loppu. (menee etuhuoneen ovelle ja kutsuu:) Leena!

Nora. Mitäs aiot?

Helmer. (hakee papereistaan.) Tehdä lopun.

(Sisäpiika tulee.)

Helmer. He! otappas tää kirje ja mene kohta alas. Hae joku kaupungin sanansaattaja ja käske heti paikalla toimittaa se perille. Mutta joutuun. Adressi on päälle kirjoitettu. He tässä rahaa.

Piika. Hyvä on. (hän lähtee kirjettä viemään.)

Helmer. (panee paperinsa kokoon.) Kas näin, minun pikku visapääni.

Nora. (hengästyneenä.) Torvald – mikä kirje se oli?

Helmer. Erokirja Krogstad’ille.

Nora. Peruuta se, Torvald! Vielä on aika. Voi, Torvald, peruuta se! Tee se minun tähteni – itsesi tähden; lastemme tähden! Kuuletkos, Torvald; tee se! Et tiedä, mitä pahaa tämä voi tuottaa meille kaikille.

Helmer. Jo on liika myöhäistä.

Nora. Niin, liika myöhäistä.

Helmer. Nora-kulta, minä annan tämän tuskasi anteeksi, vaikka se oikeastaan on häpäisevä minulle. Niin, sitä se on! Vai eikö olisi minulle häpäiseväinen tuo luulosi, että minun tarvitsisi peljätä tuommoisen nurkkakirjuri-rentun kostoa? Mutta kuitenkin annan sen sinulle anteeksi, koska se samassa osoittaa sinun syvää rakkautta minuun. (syleilee häntä.) Niin pitää olla, oma armas Noraseni. Tulkoon nyt vaan, mitä tulleekin. Saatpa nähdä, että kun asia oikein vaatii, minussa on niin hyvin miehen mieli kuin miehen voima. Saatpa nähdä, että minussa on mies kaikkea kestämään.

Nora. (peljästyneenä.) Mitä sillä tarkoitat?

Helmer. Kaikkea, sanon –

Nora. (vakautuen.) Sitä et saa koskaan ikipäivinä tehdä.

Nora. Hyvä on; niin kannamme kuorman yhdessä, Nora – niinkuin miehen ja vaimon sopii. Se on, niinkuin olla pitää. (hyväilee häntä) Oletkos nyt tyytyväinen? Kas niin, kas niin; ei ole tarvis noita pelollisia kyyhkysensilmiä. Eihän koko asiassa ole muuta kuin aivan perättömiä luuloja. – Nyt sinun pitäisi tanssia kerta Tarantella-tanssi läpi ja harjoittaa tamburinon lyöntiä. Minä menen sisäkamariini ja panen väli-oven kiinni, niin en kuule mitään; peuhaa sinä täällä vaikka kuinka paljon. (kääntyy ovessa.) Ja kun Rank tulee, sano hänelle, mistä hän saa minut tavata. (Hän nyykähyttää päätä vaimolleen jäähyväisiksi, menee papereineen kamariinsa ja panee oven kiinni jälkeensä.)

Nora. (hurjistuneena tuskasta, seisoo kuin paikkaansa kiinninaulittuna, kuiskaa.) Hänen sydämmensä salli hänen tehdä näin. Hän tekee sen. Hän tekee sen, vaikka mitä tapahtuisi. – Ei, ei koskaan sinä ilmoisna ikänä tätä! Ennen vaikka mitä! Pelastusta –! Mikä neuvoksi – (Kello soi etuhuoneessa.) Tohtori Rank –! Ennen vaikka mitä! Ennen kaikkea muuta, mitä ikinä lieneekin!

(Hän pyyhkäisee kasvojaan, hillitsee tuskansa, menee ja avaa oven. Tohtori Rank seisoo siellä ulkona ja ripustaa juuri turkkinsa naulaan. Seuraavan keskustelun aikana alkaa pimetä.)

Nora. Hyvää päivää, tohtori Rank. Tunsinpa teidät soittamisestanne. Mutta älkää nyt menkö sisään Torvald’in luokse; hänellä on, luulen ma, jotakin työtä.

Rank. Entäs teillä?

Nora. (astuen saliin ja pannen kiinni oven tohtorin jälkeen.) Kyllähän te sen tiedätte – teidän varallenne on minulla aina hiukkanen aikaa.

Rank. Kiitoksia siitä. Sitä aion käyttää hyväkseni niin kauan kuin voin.

Nora. Mitä te sillä tarkoitatte? Niin kauan kuin voitte?

Rank. Juuri niin. Peljästyttekö niistä sanoista?

Nora. Onpas se hyvin kummallinen puhe. Pitäiskö sitten jotain tapahtuman?

Rank. Tapahtuva on se, jonka jo kauan olen tiennyt tapahtuvaksi. Vaan en tosin uskonut sen tapahtuvan niin pian.

Nora. (tarttuu häntä käsivarteen.) Mitä te olette saanut tietää? Tohtori Rank, teidän pitää virkkaa se minulle!

Rank. (istahtaa uunin viereen.) Minun loppuni on tulossa. Siihen ei voi tehdä mitään.

Nora. (hengähtää helpommin.) Teidänkö –?

Rank. Kenenkäs muun sitten? Ei auta valehdella itselleen. Minä olen viheljäisin kaikista hoidettavistani sairaista, rouva Helmer. Juuri näinä päivinä olen läpitutkinut kaikki sisälliset tilikirjani. Konkurssi. Kuukauden kuluttua kenties jo makaan ja mätänen tuolla kirkkomaassa.

Nora. Hyi, kuinka ilkeästi te puhutte.

Rank. Asia onkin hiiden ilkeä. Mutta pahin on, että sen edellä käy niin paljon muuta ilkeyttä. Yksi seikka on minulla vielä tutkimatta; kun se on suoritettu, tiedän jokseenkin, milloin loppu alkaa. Tahdonpa sanoa teille jotakin. Helmer’in hieno luonto on niin kovasti vastahakoinen kaikelle inhottavalle. En tahdo, että hän tulee minun sairashuoneeseni –

Nora. Mutta tohtori Rank –

Rank. Minä en tahdo että hän tulee sinne. Minä suljen oveni häneltä. – Niin pian kuin olen saanut täyden selvän pahimmasta, lähetän teille käyntikorttini, musta risti nimeni päälle piirustettuna, ja silloin tiedätte tuon inhottavan hävityksen alkaneen työtänsä.

Nora. No, mutta tänään te olette aivan hurja. Ja minä, joka niin mielelläni olisin suonut, että olisitte olleet oikein hyvällä tuulella.

Rank. Kuolema rinnassako? – Ja kun minun näin pitää kärsiä rangaistusta toisen tähden. Onkos siinä kohtuutta? Ja jokaikisessä perheessä on tavalla tai toisella tuommoinen leppymätön kosto kärsittävänä – –

Nora. (peittää käsillä korviansa). Joutavia! Ollaan iloiset! Ollaan iloiset!

Rank. Ei mar’ siinä ole muuta kuin naurettavaa koko asiassa. Minun viattoman selkäpii-parkani täytyy kivistää isäni lystien luutnantinpäivien tähden.

Nora (vasemmalla puolella pöydän ääressä.) Olihan hän niin ahne parsseille ja hanhenmaksa-pasteijalle. Eikö niin?

Rank. Niin oli; ja myös tryffeli-sienille.

Nora. Niin; oikein, tryffeli-sienille. Ja ostereillekin, luulen ma?

Rank. Myös ostereille, ostereille; se on tietty.

Nora. Ja sitten vielä kaikille noille portviineille ja sampanjoille lisäksi. Surkeata on että kaikki nuo hyvät herkut tekevät niin pahaa selkäpiille.

Rank. Varsinkin että ne tekevät pahaa semmoisellekin selkäpii-raukalle, joka ei niistä ole saanut vähintäkään maistaa.

Nora. Niin, niin, sehän se on kaikkein surkein.

Rank. (katsoo tarkastellen rouvaan.) Hm!

Nora. (tuokion kuluttua.) Miksi te hymyilette?

Rank. En minä; te hymyilitte.

Nora. Enkä, tehän hymyilitte, tohtori Rank!

Rank. (nousee.) Olettepa toki suurempi veitikka, kuin mitä minä luulin.

Nora. Olen tänään niin hullunkurisella tuulella.

Rank. Siltä näyttää.

Nora. (laskien molemmat kätensä tohtorin olkapäälle.) Hyvä, hyvä tohtori Rank, te ette saa näin kuolla ja jättää Torvaldia ja minua.

Rank. Oh, se kaipaus teiltä kyllä pian haihtuu. Se, joka menee pois, unohtuu pian.

Nora. (katsoo pelollisesti häneen.) Niinkös te luulette?

Rank. Löydetään pian toisia ystäviä, ja niin –

Nora. Kukas löytää toisia ystäviä?

Rank. Sen teette sekä te että Helmer, kun minä olen poissa. Itse oletten jo hyvän matkan sillä tiellä, luullakseni. Mitäs tuolla rouva Lindellä oli asiaa tänne eilen illalla?

Nora. Ahaa – ettehän toki liene mustasukkainen Kristiina-paralle?

Rank. Niinpä olen. Hän on perivä minun sijani tässä talossa. Kun minulle on tullut este, on kenties tää rouva –

Nora. Hist! älkää puhuko niin kovaan; hän on tuolla kamarissa.

Rank. Vai tänään myös? Enkös sitä sanonut!

Nora. Hän on vain täällä pukuani ompelemassa. Herrainen aika, kuinka järjetön te olette! (istahtaa sohvalle.) Olkaa nyt kiltti, tohtori Rank; huomenna saatte nähdä, kuinka kauniisti minä tanssin, ja silloin voitte kuvitella mielessänne, että minä teen sen ainoasti teidän mieliksenne – ja tietysti myös Torvald’ille mieliksi; se on tietty. (ottaa kaikellaista ulos vakasta.) Tohtori Rank; käykääpä tänne näin istumaan, niin näytän teille jotain.

Rank (istahtaa.) No mitä sitten.

Nora. Kas tässä. Katsokaas!

Rank. Silkkisukkia.

Nora. Ihonkarvaisia. Eikö ne ole somia? No niin, nyt on täällä niin hämärä; mutta huomenna – Ei, ei, ei – ette saa katsella muuta kuin jalkapuolta. No, no, vaikkapa sentään varttakin katselisitte.

Rank. Hm – –

Nora. Miksi te näytätte niin tarkastavaiselta? Ettekö luule niiden sopivan?

Rank. Siitä minulla ei millään lailla voi olla perustettua arvelua.

Nora (katsahtaa häneen.) Hyi teitä! (huiskahtaa häntä sukilla korville.) Kas tuossa saatte! (panee taas sukat kokoon.)

Rank. Ja mitä muita koreuksia vielä saan nähdä?

Nora. Ette saa nähdä mitään enempää, kun ette ole siivo. (hän hyräilee vähäisen ja hakee jotain kalujen seasta.)

Rank (kun hetkinen on oltu vaiti.) Kun näin ystävällisesti istun tässä yhdessä teidän kanssanne en voi ajatella – en voi ollenkaan käsittää – mikä minusta olisi tullut, jos en koskaan olisi joutunut tähän taloon.

Nora (hymyilee.) Kylläpä minä uskon, että te sangen hyvin viihdytte meidän luonamme.

Rank (hiljemmin, katsoen eteensä.) Ja kun nyt täytyy lähteä ja jättää tämä kaikki –

Nora. Mitä vielä; ette te lähde pois täältä.

Rank (niinkuin ennen.) – eikä voi jättää jälkeensä edes mitään pienintä kiitollisuuden merkkiäkään tuskinpa haihtuvaisen kaipauksen – ei muuta kuin tyhjän paikan, jonka ken tahansa voi täyttää.

Nora. Ja jos nyt pyytäisin teiltä –? Ei –

Rank. Mitä?

Nora. Suurta ystävyyden osoitusta –

Rank. Niinkö?

Nora. Ei, tarkoitan – sanomattoman suurta aputyötä.

Rank. Tahtoisitteko todella yhden kerran saattaa minut niin onnelliseksi?

Nora. Mutta ettehän ollenkaan tiedä mitä se on.

Rank. No niin; virkkakaa se sitten.

Nora. Mutta en voi, tohtori Rank; – se on jotakin niin sanomattoman paljon – sekä neuvo että apu ja ystävyyden työ –

Rank. Sitä parempi. En voi käsittää mitä te tarkoitatte. Mutta puhukaa siis. Ettekö luota minuun?

Nora. Kyllä luotan niinkuin en keneenkään muuhun. Te olette minun uskollisin ja paras ystäväni, sen kyllä tiedän. Sentähden tahdonkin virkkaa sen teille. No niin, tohtori Rank; on asia, jota estämään te voitte auttaa minua. Te tiedätte kuinka sanomattoman syvästi Torvald rakastaa minua; hän ei silmänräpäystäkään epäilisi, jos hänen tulisi heittää henkensä minun puolestani.

Rank (kallistuen Noran puoleen.) Nora – luulettenko sitten hänen olevan ainoan – –?

Nora (vähäisen säpsähtäin.) Joka – –?

Rank. Joka iloisesti heittäisi henkensä teidän puolestanne.

Nora (raskaasti.) Vai niin.

Rank. Olin vannonut sydämmessäni, että teidän pitäisi saada se tietää, ennen kuin minulle tulee lähtö. Parempaa tilaisuutta en koskaan voisi löytää. – Niin, Nora, nyt te sen tiedätte. Ja nyt te siis myös tiedätte, voivanne minulle uskoa kaikki, niinkuin ei kellenkään muulle.

Nora (nousee; sanoo tyynesti ja hätäilemättä.) Antakaa sijaa, että pääsen pois täältä.

Rank (antaa sijaa, mutta jääpi istumaan.) Nora –

Nora (Etuhuoneen ovella.) Leena, tuo lamppu sisään. – (menee uunin puolelle.) Voi, hyvä tohtori Rank, tämä oli teiltä oikein pahasti tehty.

Rank (nousee.) Että olen rakastanut teitä yhtä syvästä sydämmestä kuin suinkin joku ihminen? Oliko se pahasti tehty?

Nora. Ei, vaan että te sen virkatte minulle. Eihän se ollut millään muotoa tarpeellista –

Rank. Mitä te tarkoitatte? Tiesittekö te sitten –?

(Sisäpiika tuopi sisään lampun, asettaa sen pöydälle ja lähtee jälleen pois.)

Rank. Nora – rouva Helmer – sanokaa minulle, tiesittekö jo jotain?

Nora. Oh, tiedänkö minä siitä, mitä tiesin, mitä en? En tosiaan taida sitä sanoa teille –! Että voitte olla niin kömpelö, tohtori Rank! Olihan kaikki niin hyvin.

Rank. No, kumminkin on teillä nyt se varma tieto, että koko minun henkeni ja sieluni on teille alttiina. Puhukaa siis suoraan.

Nora (katsoo häneen.) Tämän jälkeenkö?

Rank. Minä pyydän teitä, antakaa minun saada tietää mitä se oli.

Nora. Nyt ette saa mitään tietää.

Rank. Saan, saan. Älkää minua näin rangaisko. Sallikaa minun tehdä teidän puolestanne, mitä ihmiselle on mahdollista.

Nora. Nyt te ette voi tehdä mitään puolestani. – Muuten, enpä tarvitsekaan mitään apua. Ne oli vaan turhia mielenkuvitelmiani, sen saatte nähdä. Aivan niin ne ovat. Tietysti! (istahtaa liekkutuolille; katsoo tohtoriin ja hymyilee.) Niin, olettepa te oikein soma veitikka, tohtori Rank! Ettekö itsekin häpeä nyt kun lamppu on tuotu sisään?

Rank. En; oikeastaan en. Mutta kenties minun nyt pitäisi lähteä pois – ijäksi?

Nora. Ei, sitä ette suinkaan saa tehdä. Teidän tietysti pitää tulla tänne niinkuin ennenkin. Tiedättehän, ettei Torvald voi olla ilman teidän seurattanne.

Rank. Niin, mutta te?

Nora. Oh, minun mielestäni tulee aina niin erinomaisen hauska, kun te ilmautte taloon.

Rank. Se se juuri viekoitti minut harhatielle. Teistä on mahdoton saada selvää. Monta kertaa on minusta tuntunut, ikäänkuin te melkein yhtä mielellänne pitäisitte seuraa minun kanssani kuin Helmerinkin kanssa.

Nora. Niin, näettenkös, onhan ihmisiä, joita yli kaikkein rakastaa, ja toisia, joiden kanssa melkein mieluimmin pitää seuraa.

Rank. No, saattanee siinä olla jotain perää.

Nora. Vanhassa kodissani rakastin tietysti isääni yli kaikkein. Vaan kuitenkin oli minusta aina niin sanomattoman hauska, kun voin salaa pujahtaa piikakamariin; sillä ne eivät ojentaneet minua koskaan; ja sitten ne aina juttelivat niin lystejä asioita keskenänsä.

Rank. Ahaa, vai niiden sijaan sitten minä tulin.

Nora (kavahtaa ylös ja tohtorin luokse.) Voi, hyvä kiltti tohtori Rank, enhän sitä tarkoittanut. Mutta voittehan toki ymmärtää, että Torvald on minulle samoin kuin isäni ennen –

(Sisäpiika tulee etuhuoneesta.)

Sisäpiika. Rouva! (kuiskaa ja ojentaa käyntikortin.)

Nora (katsahtaa korttiin.) Ah! (pistää kortin taskuunsa.)

Rank. Mikä nyt on hätänä?

Nora. Ei, ei, ei mitään; se on vain –; se on minun uusi pukuni –

Rank. Kuinka? Tässähän teidän pukunne on.

Nora. Niin se; mutta tuo tuolla on toinen; olen sen teettänyt –; Torvaldin ei pidä saada siitä tietoa –

Rank. Ahaa, vai siinäkö se nyt on, se suuri salaisuus.

Nora. Niin onkin; menkää nyt vaan Torvald’in luokse; hän istuu sisäkamarissaan; pidättäkää häntä niin kauan –

Rank. Olkaa huoletta; ei hän pääse irti minusta. (menee Helmer’in kamariin.)

Nora (piijalle.) Ja hän on kyökissä odottamassa?

Sisäpiika. On, hän tuli takarappuisista ylös –

Nora. Vaan etkö sanonut, että täällä oli vieras?

Sisäpiika. Sanoin, mutta eipä siitä apua.

Nora. Hän ei siis tahdo mennä pois?

Sisäpiika. Ei, hän ei sano menevänsä, ennen kuin on päässyt rouvan puheille.

Nora. Anna hänen sitten tulla sisään; mutta hiljaa. Leena, siitä et saa puhua kellenkään mitään; se on salaisuus, jolla aion äkkiluulematta ilahuttaa miestäni.

Sisäpiika. Kyllä, kyllä, minä ymmärrän – (menee ulos.)

Nora. Tuo kauhea tapaus on tulossa. Se tapahtuu kuitenkin. Ei, ei, ei, se ei voi tapahtua; se ei saa tapahtua. (hän menee ja lukitsee Helmer’in oven.)

(Sisäpiika avaa etuhuoneen oven asian-ajaja Krogstad’ille ja panee sen sitten kiinni. Krogstad on matkapuvussa, turkissa, päällyssaappaissa ja puuhkalakissa.)

Nora (menee hänelle vastaan.) Puhukaa hiljaa; mieheni on kotona.

Krogstad. No, olkoon vain!

Nora. Mitä te tahdotte minulta?

Krogstad. Saada selvää eräästä asiasta.

Nora. Niin puhukaa joutuun. Mitä se on?

Krogstad. Tiedättehän että olen saanut virka-eron.

Nora. En voinut sitä estää, herra Krogstad. Olen ponnistanut ja pitänyt puoltanne viimeiseen asti, mutta siitä ei ollut apua.

Krogstad. Niin vähänkö teidän miehenne teitä rakastaa? Hän tietää mihin vaaraan minä teidät voin saattaa, ja kuitenkin hän uskaltaa –

Nora. Kuinka te voitte luulla hänen saaneen sitä tietää?

Krogstad. Ei, enhän sitä nyt luullutkaan. Eihän olisikaan meidän siivon Torvald Helmer’in tapaista näyttää niin paljon miehuutta –

Nora. Herra Krogstad, minä vaadin että puhutte kunnioituksella miehestäni.

Krogstad. Kyllä mar’, kaikella velvollisella kunnioituksella. Mutta koska te, rouva, pidätte tämän niin petollisesti salassa, niin voinen arvata, että te myös eilisestä asti olette saaneet vähän paremmin selville, mitä te oikeastaan olette tehneet?

Nora. Paremmin kuin mitä te koskaan voisitte neuvoa minulle.

Krogstad. Mitäs tämmöinen huono lakimies kuin minä –

Nora. Mitä minulta tahdotte?

Krogstad. Tahdoinpa vaan nähdä, kuinka te voitte, rouva Helmer. Olette näet olleet mielessäni koko päivän. Onpa myös velkojen sisään-ajajalla, nurkkakirjurilla, – sanalla sanoen, tämmöiselläkin miehellä kuin minä hiukkasen sitä, mitä sanotaan sydämmeksi.

Nora. Osoittakaa se sitten; muistakaa minun pienet lapseni.

Krogstad. Oletteko te ja teidän miehenne muistaneet minun lapsiani? Mutta se voi nyt olla ykskaikki. Sen vain arvelin sanoa teille, ettei teidän huoli antaa tämän asian liioin rasittaa mieltänne. Ensiksikin minä en aio vetää sitä oikeuteen.

Nora. Ette suinkaan; eikö niin; senhän tiesin.

Krogstad. Voihan koko asia tulla laitetuksi kaikessa sovinnossa; sen ei ollenkaan tarvitse päästä koko maailman tiettäväksi; se jääpi meidän kolmen kesken.

Nora. Minun mieheni ei pidä koskaan saada tietoa tästä.

Krogstad. Milläs te tahdotte sitä estää? Voitteko kenties vielä suorittamatta olevan velan maksaa?

Nora. En, en nyt kohta.

Krogstad. Vai onko teillä kenties mitään keinoa näinä päivinä saada rahat kokoon?

Nora. Ei mitään keinoa, jota tahtoisin käyttää.

Krogstad. Paitsi sitä, ei siitä nyt olisi ollutkaan teillen apua. Jos teillä nyt tässä olisi vaikka kuinka suuret summat selvää rahaa kädessänne, niin ette saisi velkakirjaanne minulta.

Nora. Selittäkää sitten minulle, mihin te aiotte sitä käyttää.

Krogstad. Aion vain pitää sen tallella, – pitää sen hallussani. Ei kukaan syrjäinen saa siitä mitään vihiä. Jos teillä siis kenties on mielessä yksi tai toinen epätoivoinen tuuma –

Nora. Niin on minulla.

Krogstad. – jos teillä olisi tuuma karata pois kodistanne ja perheeltänne –

Nora. Niin on minulla!

Krogstad. – taikka jos ajattelette jotain vieläkin pahempaa –

Nora. Kuinkas te sen voitte tietää?

Krogstad. – niin jättäkää pois semmoiset tuumat.

Nora. Kuinka te voitte tietää, että sitä ajattelen?

Krogstad. Useimmille meistä ensihetkellä lentää semmoista päähän. Minäkin ajattelin sitä; mutta eipä ollut minulla siihen uskallusta –

Nora. (painuneella äänellä.) Eikä minullakaan.

Krogstad (helpommin hengittäen.) Eikö niin; teillä ei ole uskallusta siihen, ei teilläkään?

Nora. Ei ole; ei ole.

Krogstad. Se olisikin aivan hupsun työtä. Kun vaan ensimmäinen kotimyrskyn puuska on ohitse –. Minulla on taskussani tässä kirje teidän miehellenne –

Nora. Ja siinä olette kaikki kertoneet?

Krogstad. Niin helpoittavilla sanoilla kuin mahdollista.

Nora (ripeästi.) Se kirje ei saa tulla hänen käsiinsä. Reväiskää se palasiksi. Kyllä minä kuitenkin jollakin lailla hankin rahat.

Krogstad. Älkää pahaksi panko, hyvä rouva, vaan sanoinhan teille äsken, luullakseni –

Nora. Oih, minä en puhu niistä rahoista, jotka olen teille velkaa. Sanokaa minulle kuinka suuren summan aiotte vaatia mieheltäni, niin minä hankin teille ne rahat.

Krogstad. En aio vaatia mitään rahoja teidän mieheltänne.

Nora. No, mitä sitten aiotte vaatia?

Krogstad. Sen voin teille sanoa. Minä tahdon jälleen päästä jaloilleni, rouva; minä tahdon päästä lentoon; ja siihen pitää teidän miehenne olla minulle avullisna. Puoleentoista vuoteen en ole mitään epäkunniallista tehnyt; olen koko sen ajan ponnistellut ahtaimmissa oloissa; olin jo iloinen kun askel askelelta pääsin ylöspäin. Nyt on minut pois-ajettu, enkä tyydy ainoasti siihen, että minut jälleen armoihin otetaan. Minä tahdon päästä lentoon, sanon ma. Minä tahdon taas saada paikan pankissa, – mutta korkeamman; teidän miehenne pitää laittaa joku virka minua varten –

Nora. Sitä hän ei tee ikinään!

Krogstad. Tekeepä, kun tekeekin; minä hänet tunnen; hän ei uskalla hiiskahtaakaan. Ja kunhan minulla vain taas on paikka siellä yhdessä hänen kanssansa, saattepa sitten nähdä! Ennen vuoden kuluttua olen pankinjohtajan oikea käsi. Niilo Krogstad’in pitää hallita Osakepankkia, eikä Torvald Helmer’in.

Nora. Sitä ette koskaan ole elävin silmin näkevä!

Krogstad. Aiotteko te kenties –?

Nora. Nyt minulla on uskallusta siihen.

Krogstad. Oh, ettepä minua saa säikähtymään. Hieno, hemmoiteltu rouva, kuin te –

Nora. Saattepa nähdä, saattepa nähdä!

Krogstad. Aventoonko kenties? Tuohon kylmään, sysimustaan veteen? Ja sitten keväällä tulisitte tuuli-ajona rantaan, inhottavana, tuntemattomana, poiskarissein hiuksin –

Nora. Ette saa minua säikähtymään.

Krogstad. Ettekä tekään minua. Semmoista te ette tee, rouva Helmer. Ja paitsi sitä, mitä apua siitä olisi? Onhan Helmer niin kuin näinkin minun taskussani.

Nora. Vielä senkin jälkeen? Vaikka en minä enää –?

Krogstad. Unohdatteko sitten, että silloin on teidän jälkimaineenne minun käsissäni?

Nora (seisoo, saamatta ääntä suustansa, ja katsoo häneen.)

Krogstad. No niin, nyt tiedätte kaikki. Älkää siis tehkö mitään tuhmuutta. Kun Helmer on saanut kirjeeni, odotan vastausta häneltä. Ja muistakaa hyvin: teidän miehenne itse se on pakoittanut minut taas noille teille poikkeemaan. Sitä en hänelle koskaan anna anteeksi. Hyvästi, rouva Helmer. (menee ulos etuhuoneen kautta.)

Nora (rientää etuhuoneen ovelle, avaa sen raolleen ja kuultelee.) Menee. Ei pane kirjettä laatikkoon. Ei, ei, se olisikin ollut mahdotonta! (avaa ovea yhä enemmän.) Mitä se on? Hän seisoo tuolla ulkona. Ei mene alas rappusilta. Onko hän kahdamielin? Aikoisiko hän –?

(Kirje pudota ropsahtaa kirjelaattkkoon, sitten kuuluu Krogstad’in askeleet yhä kauempaa portailta.)

Nora (puolihillityllä parahduksella, juoksee poikki lattian sohvapöydälle asti; on vähän aikaa ääneti.) Kirjelaatikkoon. (hiivii arkana etuhuoneen ovelle.) Tuossa laatikossa se on. – Torvald, Torvald – nyt olemme hukassa!

Rouva Linde (tuopi puvun vasemmasta kamarista.) Kas niin, nyt en enää löydä parsittavaa paikkaa. Koetammeko sitä nyt päälle –?

Nora (langenneella äänellä ja hiljaa.) Kristiina, tule tänne.

Rouva Linde (heittää puvun sohvalle.) Mikäs sun on? Näytäthän aivan kuin olis loppusi käsissä?

Nora. Tule tänne. Näetkö tuota kirjettä tuossa? Tuossa katsahda – lasin kautta kirjelaatikkoon.

Rouva Linde. Kyllä, kyllä; minä näen sen.

Nora. Se kirje on Krogstad’ilta –

Rouva Linde. Nora, – Krogstad se on antanut sinulle rahat lainaksi!

Nora. Niin; ja nyt saa Torvald tietää kaikki.

Rouva Linde. Usko minua, Nora, se on parasta teille kummallekin.

Nora. Siinä on pahempaa, kuin mitä sinä tiedät. Olen kirjoittanut väärän nimen –

Rouva Linde. Mutta Herran tähden –?

Nora. Sen vaan tahdon nyt sanoa sinulle, Kristiina, että sinun pitää olla minun todistajani.

Rouva Linde. Kuinka todistajana? Mitä minun pitää –?

Nora. Jos minä tulisin hulluksi – ja olisihan se hyvinkin mahdollista –

Rouva Linde. Nora!

Nora. Taikka jos minulle jotain muuta tapahtuisi – jotain semmoista, joka tekisi, etten voisi olla täällä läsnä –

Rouva Linde. Nora, Nora, ethän ole täydessä järjessä!

Nora. Ja jos sitten joku toinen tahtoisi ottaa päällensä kaikki, koko syyn, ymmärrätkö –?

Rouva Linde. Kyllä, kyllä; mutta kuinka voit uskoa –?

Nora. Silloin todista sinä, että se ei ole totta, Kristiina. Minä en ole ollenkaan hullu; minä olen aivan täydessä järjessä; ja minä sanon sinulle: asiasta ei ole kukaan muu tietänytkään; minä yksin olen kaikki tehnyt. Muista se.

Rouva Linde. Kyllä muistan. Vaan enpä käsitä tätä kaikkea.

Nora. Oh, kuinka sitä voisitkaan käsittää? Se kummahan tuo onkin, joka nyt on tapahtuva.

Rouva Linde. Se kummako?

Nora. Niin, se kumma. Mutta se on niin kauheata, Kristiina; – se ei saa tapahtua, ei millään muotoa ikinä.

Rouva Linde. Minä menen paikalla Krogstad’in puheille.

Nora. Älä mene; hän voisi tehdä sinulle pahaa.

Rouva Linde. Oli aika, jolloin hän mielellään olisi tehnyt mitä ikänsä minun mielikseni.

Nora. Hänkö?

Rouva Linde. Missä hän asuu?

Nora. Oih, mistäs minä tiedän –? Maltas (pistää käden taskuunsa.) tässä on hänen käyntikorttinsa. Mutta kirje, kirje –!

Helmer (kamarissaan koputtaa oveen.) Nora!

Nora (kiljahtaa tuskissaan.) Oh, mitä nyt? Mitäs tahdot?

Helmer. No, no, älähän toki niin säikähdy. Emmehän tulekaan sisään; olethan pannut oven lukkoon; koetatko pukuas?

Nora. Niin, niin, minä koetan. Minä tulen niin sieväksi, Torvald.

Rouva Linde (on katsahtanut käyntikorttiin.) Asuuhan hän aivan tässä likellä, kolkan takana.

Nora. Niin; mutta eihän se auta. Me olemme hukassa. Onhan kirje tuossa laatikossa.

Rouva Linde. Ja avain on miehelläsi?

Nora. Niin on, aina.

Rouva Linde. Krogstad saa vaatia kirjettänsä takaisin lukematonna; hän saa keksiä jonkun tekosyyn –

Nora. Mutta juuri tähän aikaan on Torvald’in tapana –

Rouva Linde. Viivytä häntä; mene sisään hänen luokseen siksi. Minä tulen takaisin, niin pian kuin mahdollista. (menee nopeasti ulos etuhuoneen oven kautta.)

Nora (menee Helmer’in ovelle, avaa sen ja tirkistää sisään.) Torvald!

Helmer (sisäkamarista.) No, joko nyt vihdoin on lupa tulla omaan saliinsa. Tule, Rank, nytpä saamme nähdä – (ovessa.) Mutta, mitäs se on?

Nora. Mikä, Torvald kulta?

Helmer. Rank sanoi minulle että tässä tulisi komea maskeraati nähtäväksi.

Rank (ovessa.) Niin olin käsittänyt, mutta olen siis erehtynyt.

Nora. Ei kukaan saa minua koko komeudessani nähdä ennen kuin huomenna.

Helmer. Mutta, Nora-kulta, sinä näytät niin rauenneelta. Oletko liian ahkerasti harjoittanut?

Nora. En, en ole vielä kertaakaan harjoittanut.

Helmer. Olispa se kuitenkin tarpeellista –

Nora. Niin, se on aivan tarpeellista, Torvald. Vaan en tule millään lailla toimeen ilman sinun avuttasi; olen peräti unhottanut kaikkityyni.

Helmer. Oh, kylläpä me sen pian taas saamme päähäsi.

Nora. Niin, ota minut vihdoinkin huomaasi, Torvald. Lupaatkos sen? Voi, minua niin peloittaa. Tuo suuri ihmisjoukko –. Sinun pitää antaa itsesi aivan yksin-omakseni tänä iltana. Ei saa nyt olla hiukkaakaan asioita; ei pännääkään kädessä. Mitä? Eikö niin, Torvald kulta?

Helmer. Sen lupaan sulle; tänä iltana olen kokonaan sinun käskyläisesi, – sä pikku turvaton raukka. – Hm, se on tosi, yhtä tahdon kuitenkin ensin – (menee etuhuoneen ovea kohti.)

Nora. Mitäs aiot tuolla ulkona?

Helmer. Vaan katsoa, onko tullut kirjeitä.

Nora. Ei, ei, älä sitä tee, Torvald!

Helmer. Mitä se on?

Nora. Torvald, tee minulle mieliksi; ei siellä ole mitään.

Helmer. Annas kun katsahdan yhtähyvin. (alkaa mennä.)

Nora (istuu pianon eteen ja soittaa ensitahdit Tarantellasta.)

Helmer (seisahtuu oveen.) Ahhaa!

Nora. En voi tanssia huomenna, jos en nyt saa harjoittaa avullas.

Helmer (menee hänen luokseen.) Oletkos todella semmoinen pelkuri, Nora-kulta?

Nora. Niin, minua niin kauheasti peloittaa. Harjoitetaanpas heti kohta; onhan vielä aikaa, ennen kuin menemme ruualle. Käy nyt istumaan tähän ja soita minulle, Torvald-kulta; neuvo minua, ojenna minua, niinkuin sinulla on tapana.

Helmer. Mielelläni, aivan mielelläni, koska niin tahdot. (istahtaa pianon ääreen.)

Nora (ottaa tamburinon vakasta, niin myös pitkän, kirjavan shaalin, jonka hän kiireesti panee ympärilleen; sitten hypähtää hän keskilattialle ja huutaa:) Soita nyt minulle! Nyt tahdon tanssia!

(Helmer soittaa ja Nora tanssii; tohtori Rank seisoo pianon kohdalla Helmer’in takana, ja katselee.)

Helmer (soitellen.) Hitaammin – hitaammin.

Nora. En voi toisin.

Helmer. Ei noin hurjasti, Nora!

Nora. Juuri niin pitää olla.

Helmer (lakkaa soittamasta.) Ei, ei, se ei millään lailla käy laatuun.

Nora (hymyilee ja heiluttaa tamburinoa.) Sanoinhan minä sen.

Rank. Annas minun soittaa hänelle.

Helmer. Tee se, niin minä voin paremmin neuvoa häntä.

(Rank istahtaa pianon ääreen ja soittaa; Nora tanssii yhä hurjemmin. Helmer seisoo uunin vieressä ja oikaisee häntä aina välistä hänen tanssiessaan. Nora ei näy kuulevan miehensä neuvoja; hänen tukkansa hajoo ja valahtaa alas olkapäille; Nora ei sitä huomaa, vaan yhä tanssii. Rouva Linde astuu sisään.)

Rouva Linde (seisahtuu oveen, ikään kuin äänensä olisi sulkeunut.) Aa –!

Nora (tanssien.) Tässä näet iloa, Kristiina.

Helmer. Mutta, armas Nora-kulta, tanssithan, ikäänkuin henki olisi vaarassa.

Nora. Niin se onkin.

Helmer. Rank, lakkaa soittamasta; onhan tää selvää hulluutta. Lakkaa, sanon minä.

(Rank lakkaa soittamasta ja Nora seisahtuu äkkiä.)

Helmer (Noralle.) Tätäpä en olisi uskonut. Olethan unohtanut kaikki, mitä sinulle opetin.

Nora (viskaa pois tamburinon.) Näetkös sen nyt itsekin!

Helmer. Tässä tarvitaan oikein johdatusta.

Nora. Niin, näethän kuinka tarpeellinen se on. Sinun pitää johdattaa minua viimeiseen asti. Lupaatkos sen, Torvald?

Helmer. Siihen voit täydesti luottaa.

Nora. Ei sinulla saa tänään eikä huomenna olla mitään muuta mielessä, paitsi minua – et saa aukaista mitään kirjettä – et kirjelaatikkoakaan.

Helmer. Ahaa, sinä yhä vielä pelkäät tuota miestä –

Nora. Pelkään, pelkään sitäkin.

Helmer. Nora, sen näen käytöksestäs, joku kirje häneltä on tuossa kirjelaatikossa.

Nora. En tiedä, vaan kyllä luulen; mutta sinä et saa nyt lukea mitään sellaista; ei saa tulla mitään ilkeää välillemme, ennenkuin kaikki on loppunut.

Rank (hiljaa Helmerille.) Älä häntä vastusta.

Helmer (syleilee vaimoansa.) Täytyyhän tehdä lapselle mieliksi. Mutta huomenna yöllä, tanssisi jälkeen –

Nora. Silloin olet vapaa lupauksestas.

Sisäpiika (oikeanpuolisessa ovessa.) Rouva, ruoka on pöydällä.

Nora. Tuo sampanjaa sisään, Leena.

Sisäpiika. Hyvä on, rouva. (menee ulos.)

Helmer. Hei, hei – suuret kemut siis!

Nora. Sampanja-pidot aamun valkenemiseen asti. (huutaa.) Ja vähän konfehtia, Leena, paljon –, täksi kerraksi vain.

Helmer (tarttuu Noran käsiin.) Kas niin, kas niin; ei tuommoista hurjaa pelkoa. Ole nyt taas pieni leivolintuseni, niinkuin tapasi on.

Nora. Hyvä, hyvä, siksi kyllä tulen. Mutta meneppäs sisään ennalta; ja te myös, tohtori Rank. Kristiina, auta sinä minua, että taas saan tukkani laitokseen.

Rank (hiljaa, mennessään.) Eihän toki liene jotain – jotain tuommoista tulossa?

Helmer. Vielä vai, veikkonen. Ei siinä ole muuta, paitsi tuota lapsimaista pelkoa, josta sinulle puhuin. (Menevät oikealle pois.)

Nora. No!?

Rouva Linde. Lähtenyt maalle.

Nora. Sen näin jo silmistäsi.

Rouva Linde. Hän tulee kotiin huomenna illalla. Minä jätin hänelle pienen kirjeen.

Nora. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Älä estä mitään tapahtumasta. Onpa kuitenkin aika riemullista kävellä tässä ja odottaa tuon kumman tapahtumista.

Rouva Linde. Mitä sinä sitten odotat?

Nora. Oh, sitä et sinä voi ymmärtää. Mene sisään herrojen luokse; minäkin tulen paikalla jäljestä.

(Rouva Linde menee ruokakamariin.)

Nora (seisoo hetkisen, ikäänkuin asettaakseen levottomuuttansa: katsoo sitten kelloansa.) Viis. Seitsemän tuntia sydän-yöhön. Sitten kaksikymmentäneljä tuntia seuraavaan sydän-yöhön. Silloin Tarantella-tanssini loppuu. Kaksikymmentäneljä ja seitsemän kolmekymmentä-yksi tuntia enää elettävää.

Helmer (oikeanpuolisessa ovessa.) Vaan, mihinkäs sitten pikku leivolintuseni jäi?

Nora (juoksee hänelle vastaan, syli avoinna.) Tässä on leivolintusesi!