Nora: Ensimäinen Näytös

Nora

Ensimäinen Näytös. Nora Kirjoittanut Henrik Ibsen

Toinen Näytös

(Soma ja kauniisti vaikkei rikkaasti sisustettu huone. Oikealla puolella perällä oleva ovi vie etuhuoneesen; toinen vasemmalla puolella perällä oleva vie Helmerin työhuoneesen. Näitten molempien ovien välillä on piano. Vasemmalla sivulla on keskellä seinää ovi ja edempänä ikkuna. Lähellä ikkunaa on ympyriäinen pöytä nojatuolineen ja pikku sohvaneen. Oikean puolisella sivuseinällä, hiukan taempana, on ovi, ja samalla seinällä, lähempänä katsojaa, on fajanssiuuni ja sen edessä pari nojatuolia ja liekkutuoli. Uunin ja sivuoven välillä on pieni pöytä. Seinillä on vaskipiirroksia. Kirjahylly porsliinikaluineen ja muine pikku taideteoksineen; pieni kirjakaappi kauniisti sidottuine kirjoineen. Mattoja lattialla; tulta uunissa. Talvipäivä.)

(Etuhuoneesta kuuluu kellonhelinää; vähän ajan takaa kuullaan, että ovi avataan. Nora tulee mielissänsä hyräellen huoneesen, hänellä on päällystakki yllänsä ja hän kantelee koko joukon paketteja, jotka hän panee oikealla puolella olevalle pöydälle. Hän jättää oven etuhuoneesen auki ja siellä näkyy kantaja, joka kantaa joulukuusta ja koria, minkä hän antaa sisäpiijalle, joka oli avannut oven heille.)

Nora. Kätke joulukuusi hyvin, Leena. Lapset eivät saa nähdä sitä ennenkuin illalla, kun se on koristettu. (Kantajalle, ottaessaan rahakukkaroa esille.) Kuinka paljon –?

Kantaja. Viisikymmentä äyriä.

Nora. Tuossa on kruunu. Ei, pidä se kokonansa!

(Kantaja kiittää ja menee. Nora panee oven kiinni. Nora hymyilee iloisella mielellä riisuessaan päällystakkinsa.)

Nora (ottaa paperi-pussillisen konfehtiä taskustaan ja syö pari kappaletta; sitten menee hän varovasti ja kuuntelee miehensä kamarin ovella.)

On, hän on kotona. (hyräilee taasen mennessään oikealla puolella olevalle pöydälle.)

Helmer (huoneestaan.) Leivolintunenko se visertelee siellä?

Nora (avatessan muutamia paketteja.) Se se on.

Helmer. Pikku oravako se siellä häärii?

Nora. Juuri se!

Helmer. Milloinka orava tuli kotia?

Nora. Vast’ikään. (panee konfehtipussin taskuun ja pyyhkii suutansa.) Tules tänne, Torvald, niin saat nähdä mitä olen ostanut.

Helmer. Äläppäs häiritse. (vähän ajan perästä; avaa oven ja katsoo ulos kynä kädessä.) Ostanut, sanot. Noita kaikkia? Onko nyt käpyseni käynyt ulkona taasen hukkaamassa rahoja?

Nora. Niin, Torvald, voimmehan tänä vuonna todellakin vähän menettää rahoja. Onhan tämä ensimäinen joulu, jolloin meidän ei tarvitse säästää.

Helmer. Oh, tiedätkö mitä, tuhlata emme voi.

Nora. Hiukan, Torvald, hiukan voimme kyllä tuhlata nyt. Eikö niin? Pikkuruisen vain. Saathan sinä nyt ison palkan ja tulet ansaitsemaan paljon, paljon rahaa.

Helmer. Niin, uudelta vuodelta alkaen; mutta koko neljännes vuotta kuluu ennenkuin palkka saadaan.

Nora. Hui, hai; voimmehan lainata siksi aikaa.

Helmer. Nora! (menee hänen luoksensa ja nipistelee leikitellen häntä korvasta.) Onko kevytmielisyys nyt ulkona kummittelemassa? Olettakaamme, että minä tänäpänä lainaan tuhatta kruunua ja sinä tuhlaisit ne jouluviikolla ja minä sitten uuden vuoden aattona saisin katonpaanun päähäni ja jäisin siihen paikalle. –

Nora (sulkee kädellään hänen suunsa.) Oh hyi; älä puhu niin ilkeästi.

Helmer. Niin, olettakaamme että niin tapahtuisi – mitäs sitten?

Nora. Jos jotakin niin pahaa sattuisi, niin olisipa melkein yhdentekevää oliko minulla velkaa vai ei.

Helmer. Entäs ne, joilta minä olin lainannut?

Nora. Ne? Kukas niistä huolisi! Vento-vieraitahan ne ovat.

Helmer. Nora, Nora, sinä olet vaimo! Vaan leikkipuhe sikseen, Nora; sinä tiedät, mikä minun ajatukseni on tässä asiassa. Ei velkaa! Eikä koskaan lainata! Siihen tulee jotakin ahdistavaa, ja siis myöskin jotain epäkaunista siihen kotiin, joka perustetaan lainalle ja velalle. Nyt olemme kumpikin miehuullisesti kestäneet aina tähän päivään saakka; ja sitä tahdomme myös tehdä sen lyhyen ajan, jona sitä vielä tarvitaan.

Nora (menee kakluuniinpäin.) Niin, niin, niinkuin tahdot, Torvald.

Helmer (seuraa häntä.) No, no; ei pikku laululintunen nyt saa laskea siipiänsä lerpalleen. Mitä? Seisooko pikku oravani siinä ja nyrpistelee? (ottaa rahakukkaronsa esille.) Nora; mitäs luulet minulla tässä olevan?

Nora (kääntyy ripsaasti.) Rahaa!

Helmer. He tuossa. (antaa hänelle muutamia seteleitä.) Kyllähän minä tiedän että talossa tarvitaan paljonkin joulu-aikaan.

Nora (lukee rahoja.) Kymmenen – kaksikymmentä – kolmekymmentä – neljäkymmentä! Kiitos, kiitos, Torvald; näillä minä pääsen pitkälle.

Helmer. Niin, sen saat todellakin tehdä.

Nora. Niin, niin, sen minä kyllä teen. Mutta tules tänne, niin näytän sinulle kaikki mitä olen ostanut. Ja kuinka halvalla hinnalla! Kas, tässä ovat uudet vaatteet Iivarille – ja sitten sapeli. Tässä on hevonen ja vaskitorvi Bobille. Ja tässä on nukki ja nukensänky Emmylle; ne ovat kyllä halpaa tekoa; mutta hän lyö ne kumminkin kohta pirstaleiksi. Ja tässä on minulla leninkikangasta ja kaulahuiveja piioille; vanhan Anna-Maijan olisi nyt pitänyt saada paljoa enemmän.

Helmer. Ja mitä tuossa paketissa on?

Nora (huutaa.) Älä, Torvald, sitä et saa nähdä ennenkuin täniltana!

Helmer. Vai niin. Mutta sano nyt minulle, pikku tuhlari, mitäs olet aikonut ostaa itsellesi?

Nora. Vielä mitä; itsellenikö? Minä en huoli ollenkaan mistään.

Helmer. Kylläpä huolit. Sano nyt jotakin mahdollista, jota mieluisimmin haluaisit.

Nora. En, en todellakaan tiedä mitään. Niin, kuules, Torvald –

Helmer. Noh?

Nora, (hapuilee hänen nappejansa, katsomatta häneen.) Jos tahdot antaa minulle jotakin, niin voisithan –, sinä voisit –

Helmer. No, no; sano suoraan.

Nora (ripsaasti.) Sinä voisit antaa minulle rahaa, Torvald. Ainoastaan senverran kuin voit olla ilman; niin minä sitten jonakuna päivänä ostan niillä jotakin.

Helmer. No mutta, Nora –

Nora. Tee se, Torvald-kulta; minä pyydän sitä niin hartaasti sinulta. Minä sitten ripustaisin rahat kauniissa kultapaperin kääreessä joulukuuseen. Eikös se olisi hauskaa?

Helmer. Miksi niitä kutsutaan, jotka aina hukkaavat rahoja?

Nora. Niin, niin, tuhlareiksi; sen kyllä tiedän. Vaan tehkäämme niinkuin minä sanon, Torvald; niin minä saan aikaa miettiäkseni mitä minä enimmin tarvitsen. Eikös se ole sangen järkevätä? Eikös?

Helmer (hymyillen.) On kyllä; se tahtoo sanoa, jos sinä todellakin voisit pitää kiinni niistä rahoista, jotka minä sinulle annan, ja todellakin ostaisit niillä jotain itsellesi. Vaan ne, arvaan ma, kuluvat talouden tarpeihin ja niin moniin muihin turhuuksiin, ja sitten saan minä taasen maksaa ulos.

Nora. Mutta, Torvald –

Helmer. Sitä et voi kieltää, rakas Noraseni. (panee käsivartensa hänen ympärillensä.) Lintuseni on suloinen, mutta hän hukkaa sangen paljon rahoja. Et usko kuinka kalliiksi miehelle käy semmoisen linnun pitäminen!

Nora. O hyi, kuinka sinä voitkaan puhua semmoista? Minä, joka todellakin säästän minkä suinkin voin.

Helmer (hymyilee.) Kas, siinä puhuit totta. Minkä suinkin voit. Vaan sinä et ollenkaan voi.

Nora (hyräilee ja hymyilee mielissänsä.) Hm, jospa vain tietäisit, Torvald, kuinka paljon kulunkeja meillä leivosilla ja oravilla on.

Helmer. Sinä olet kummallinen pikku olento. Aivan isäsi kaltainen. Keinoista rahaa ansaitaksesi pidät sinä tarkkaa huolta; vaan heti rahat saatuasi ne ikäänkuin sulavat pois käsissäsi; sinä et milloinkaan tiedä mihin ne olet menettänyt. No, täytyy tyytyä sinuun semmoisena kuin olet. Se on syntyperäistä. Niin, niin, niin, semmoinen vika kulkee perintönä, Noraseni.

Nora. Ah, minä toivoisin, että olisin perinyt useamman isäni avuista.

Helmer. Ja minä en toivoisi sinua toisenlaiseksi, kuin juuri semmoiseksi kuin sinä olet, minun sulo, pikku laululeivoseni. Vaan kuules; jotain johtuu mieleeni. Sinä näytät niin – niin – miksi sitä sanoisinkaan? – niin luulonalaiselta tänään –

Nora. Todellako?

Helmer. Aivan varmaan. Katsoppas minua suoraan silmiin.

Nora (katsoo häneen.) Noh?

Helmer (uhkaa sormellansa.) Eihän herkkusuu lie ollut liikkeellä kaupungilla tänään?

Nora. Ei; kuinkas se nyt pisti päähäsi.

Helmer. Eikö herkkusuu todellakaan ole pistäytynyt konditorin luona?

Nora. En, minä vakuutan sen sinulle, Torvald –

Helmer. Eikä maistellut hiukan marjahilloa?

Nora. En, en ollenkaan.

Helmer. Eikä syönyt yhtä konfehtiakaan tai kahta?

Nora. En, Torvald, minä vakuutan sen sinulle toden totta –

Helmer. No, no, no; sehän on tietysti pelkkää leikkiä minulta –

Nora (menee oikeanpuoliselle pöydälle.) Eihän minulle voisi juolahtaa mieleenkään tehdä vastoin sinun tahtoosi.

Helmer. Et, kyllähän minä sen tiedän; ja olethan sinä antanut minulle sanasi sen päälle –. (kääntyen häneen.) Noh, pidä sinä pikku joulusalaisuutesi omanasi, mun armas Norani. Tulevathan ne kai ilmi täniltana kun joulukuusi on sytytetty, arvaan ma.

Nora. Oletko muistanut kutsua tohtori Rankia?

Helmer. En. Vaan eihän sitä ole tarvis; seuraahan se itsestänsä, että hän on illallisella meidän kanssa. Muutoin kutsun minä hänet, kun hän tulee tänne aamupuolella. Hyvää viiniä olen minä hankkinut. Nora, et voi uskoa, kuinka minä iloitsen illan tulosta.

Nora. Niin minäkin. Entäs lapset, mikä riemu niillä on oleva, Torvald!

Helmer. Ah, kuinka suloista on ajatella, että olen saanut varman, turvallisen paikan; että minulla nyt on riittävät tulot. Eikö niin; sitä on suloista ajatella?

Nora. Oh, se on eriskummaista!

Helmer. Muistatko viime joulua? Kokonaista kolme viikkoa edeltäpäin sinä suljit itsesi joka ilta lukittuun huoneesen ja valvoit puoliyötä kauemmin tehdäksesi kukkasia joulukuuseen ja kaikkia noita muita koristuksia, joilla aioit ihastuttaa meitä. Uh, se oli ikävin aika, jota koskaan olen viettänyt.

Nora. Silloin ei minulla ensinkään ollut ikävää.

Helmer (hymyillen.) Vaan se oli kumminkin jokseenkin köyhää kaikki, Nora.

Nora. Oh, aiotko nyt taasen naurella minua siitä. Mitäs minä sille mahdoin, että kissa oli tullut sisälle ja repinyt kaikki repaleiksi?

Helmer. Et, ethän sinä voinut sille mitään, pikku Nora-rukkaseni. Sinulla oli paras tahto ilahuttaa meitä kaikkia, ja se on pää-asia. Mutta hyvä on kumminkin, että ahtaat ajat ovat ohitse.

Nora. Niin, se on oikein eriskummaista.

Helmer. Nyt ei minun huoli istua tässä yksinäni ikävissäni; ja sinun ei tarvitse vaivata sulosilmiäsi eikä pieniä, hienoja kätösiäsi –

Nora (taputtaa käsiänsä.) Niin, Torvald, eikö niin, sitä ei enää ole tarvis? Oh, kuinka eriskummaisen kaunista on kuulla sitä (tarttuu hänen käsivarteensa.) Nyt sanon sinulle, kuinka olen ajatellut, että asetamme taloutemme, Torvald. Heti kun joulupyhä on ohitse – (etuhuoneen kelloa soitetaan.) Oh, siellä soittavat. (siivoaa vähän huonetta.) Siellä varmaan tulee joku. Sepä oli ikävätä.

Helmer. Visiiteillä kävijöille minä en ole kotona; muista se.

Sisäpiika (ovessa.) Rouva, tässä on vieras rouvasihminen –

Nora. Anna hänen tulla sisään.

Sisäpiika (Helmerille.) Ja samassa tuli tohtori.

Helmer. Menikö hän suoraan minun kamariini?

Sisäpiika. Niin, hän meni sinne.

(Helmer menee kamariinsa. Piika osoittaa Linde-rouvalle joka on matkavaatteissaan, tulemaan sisään ja panee oven hänen jälestänsä kiinni.)

Rouva Linde (ujosti ja hiukan viivytellen.) Hyvää päivää, Nora.

Nora (epävarmaan.) Jumal’antakoon –

Rouva Linde. Sinä et taida tuntea minua enää.

Nora. En; minä en tiedä –; kumminkin, kun minä tunnustelen – (huutaen.) Mitä! Kristiina! Sinäkös se todellakin olet?

Rouva Linde. Niin, minä se olen.

Nora. Kristiina! Ja minä kun en alussa tuntenut sinua! Vaan miten minä olisin voinutkaan – Kuinka sinä olet muuttunut, Kristiina!

Rouva Linde. Niin, muuttunut olen kyllä. Yhdeksän – kymmenen pitkää vuotta –

Nora. Onko niin pitkä aika jo kulunut siitä kun viimein näimme toinen toisemme? Niin, niinpä taitaa olla. Oh, viime kahdeksan vuotta ovat olleet onnellista aikaa, usko se. Ja nyt olet siis tullut tähän kaupunkiin? Tehnyt pitkän matkan talvisaikaan. Se oli reippaasti tehty.

Rouva Linde. Minä tulin höyrylaivalla juuri tän’aamuna.

Nora. Huvitellaksesi jouluna, tietysti. Oh, kuinka se on hupaista! Niin, huvitellaita, sitä tahdomme oikein. Mutta riisuhan päällystakki päältäsi. Eihän sinulla lie kylmä? (auttaa häntä.) Kas niin; nyt istumme hauskasti tähän uunin eteen. Ei, käy nojatuoliin tuohon! Tässä keinutuolissa tahdon minä istua. (tarttuu hänen käsiinsä.) Niin, no nythän sinulla on vanhat kasvosi jälleen; oli ainoastaan ensi tuokiossa –. Vähän kalpeammaksi olet kumminkin tullut, Kristiina, – ja ehkä hiukan laihemmaksikin.

Rouva Linde. Ja paljon, paljon vanhemmaksi, Nora.

Nora. Niin, ehkäpä hiukan vanhemmaksi; pikkuruikkuisen vain; ei ollenkaan paljon. (keskeyttää äkkiä puhettansa, vakaasti.) No, mutta minua hupsua kun istun tässä ja lavertelen! Armas Kristiina-kulta, voitko antaa minulle anteeksi?

Rouva Linde. Mitäs tarkoitat, Nora?

Nora (hiljaan.) Kristiina-raukka, olethan tullut leskeksi.

Rouva Linde. Niin, kolme vuotta takaperin.

Nora. Oh, tiesinhän minä sen; luinhan minä sen sanomissa. Oi, Kristiina, usko minua, minä aioin monta kertaa kirjoittaa sinulle siihen aikaan; vaan yhä lykkäsin minä sen toistaiseksi ja yhä tuli sille jotakin estettä.

Rouva Linde. Armas Nora, sen minä käsitän aivan hyvin.

Nora. Ei, se oli pahasti minulta, Kristiina. Voi, sinua raukkaa, mitä kaikkea oletkin saanut kokea. – Ja eihän hän jättänyt sinulle mitään, millä elää?

Rouva Linde. Ei.

Nora. Eikä yhtään lasta?

Rouva Linde. Ei.

Nora. Ei mitään siis?

Rouva Linde. Eipä suruakaan eikä kaipausta, joka mieltä kalvaisi.

Nora (katsoo uskomattomana häneen.) Mutta, Kristiina, kuinka se voi olla mahdollista?

Rouva Linde. (hymyilee suruisesti ja silittää hänen hiuksiansa.) Niin, semmoista tapahtuu toisinaan, Nora.

Nora. Niin peräti yksinäsi. Kuinka se mahtaa olla kauhean raskasta sinulle. Minulla on kolme kaunista lasta. Niin, nyt et saa heitä nähdä, sillä he ovat ulkona piijan kanssa. Vaan kerro minulle nyt kaikki –

Rouva Linde. Ei, ei, ei, kerro mieluummin sinä.

Nora. Ei, alota sinä. Tänään en tahdo olla itsekäs. Tänään tahdon ajatella vain sinun asioitasi. Vaan yhden asian sanon sinulle kumminkin. Tiedätkös, mikä suuri onni on kohdannut meitä näinä päivinä?

Rouva Linde. En. Mikä se on?

Nora. Ajatteleppas, mieheni on tullut tirehtöriksi osakepankkiin!

Rouva Linde. Miehesikö? No, mikä onni –!

Nora. Niin, sanomaton! Elää asianajajana, sehän on niin epävarmaa, varsinkin kun et tahdo tietää muista asioista kuin semmoisista, jotka ovat kunnollisia ja kauniita. Ja sitä Torvald tietysti ei ole koskaan tahtonut; ja siinä olen minä aivan yhtä mieltä hänen kanssaan. Oh, ymmärräthän, että me olemme iloiset! Hän alkaa tointansa pankissa jo uudesta vuodesta, ja silloin saa hän suuren palkan ja paljon prosentteja. Tästälähin saatamme elää peräti toisin kuin ennen – aivan niin kuin tahdomme. Oi, Kristiina, kuinka minä tunnen itseni keveäksi ja onnelliseksi! Niin, ompa kumminkin hauskaa, kun on oikein paljon rahoja eikä ollenkaan huolia. Eikö niin?

Rouva Linde. Niin, ainakin mahtaa olla hauskaa, kun saa mikä on tarpeellisinta.

Nora. Ei, ei ainoastaan tarpeellisinta, vaan oikein, oikein paljon rahoja!

Rouva Linde (hymyilee.) Nora, Nora, etkö vieläkään ole tullut järkeväksi? Koulussa ollessasi olit aika tuhlari.

Nora (hymyy hiljaan.) Niin, siksi Torvald sanoo minua vieläkin. (uhkaa sormellaan.) Vaan ”Nora, Nora” ei ole niin hupsu kuin luulette. – Oh, me emme todellakaan ole olleet semmoisissa varoissa, että minä olisin voinut tuhlata. Meidän on täytynyt tehdä työtä kumpaisenkin.

Rouva Linde. Sinunkin?

Nora. Niin, vähäpätöisiä töitä, käsitöitä, virkkaamista ja korko-ompelusta ja muuta semmoista; (huolimattomasti) ja muita töitä myöskin. Tiedäthän, että Torvald otti eron virkakunnasta kun menimme naimisiin? Siinä ei ollut toivoa päästä korkeampaan virkaan hänen virastossaan, ja täytyihän hänen nyt ansaita enemmän rahaa kuin ennen. Vaan ensi vuonna teki hän yli voimiensa työtä aivan kauheasti. Hänen täytyi hakea kaikenlaisia sivutuloja, senhän voit arvata, ja tehdä työtä yöt, päivät. Mutta sitä hän ei kestänyt ja niin tuli hän kuoleman sairaaksi. Silloin sanoivat lääkärit aivan välttämättömäksi, että hänen piti päästä etelämaille.

Rouva Linde, Niin, olittehan koko vuosikauden Italiassa?

Nora. Olimme. Ei ollut helppoa päästä liikkeelle, sen voit arvata, Iivar oli juuri syntynyt silloin. Mutta lähteä meidän tietysti täytyi. Oh, se oli eriskummaisen kaunis matka. Ja se pelasti Torvaldin hengen. Mutta se maksoi hirveän paljon rahaa, Kristiina.

Rouva Linde. Sen saatan kyllä arvata.

Nora. Kaksitoista sataa specie-riksiä se maksoi. Neljätuhatta kahdeksan sataa kruunua. Se on iso summa se.

Rouva Linde. Niin, vaan semmoisissa tiloissa on ainakin suuri onni, kun rahoja on olemassa.

Nora. Niin, tahdon sanoa sen sinulle, me saimme rahat isältä.

Rouva Linde. Vai häneltä. Se oli juuri siihen aikaan kun isäsi kuoli, jos oikein muistan.

Nora. Niin, Kristiina, se oli juuri siihen aikaan. Ja ajatteles sitä, minä en voinut lähteä hänen luoksensa hoitamaan häntä. Minä kävin täällä joka päivä odotellen pikku Iivarin syntymistä. Ja lisäksi oli minulla kuolemantaudissa oleva Torvald-raukkani hoidettavana. Armas, kiltti isäni! Minä en enää saanut nähdä häntä, Kristiina. Oi, se on raskainta mitä olen kokenut sittepäivin kun naiduksi tulin.

Rouva Linde. Tiedän sinun rakastaneesi häntä paljon. Vaan sitten läksitten Italiaan?

Nora. Niin; olihan meillä rahat; ja lääkärit kiiruhtivat matkaamme. Niin läksimme kuukautta myöhemmin.

Rouva Linde. Ja miehesi tuli aivan terveenä takaisin.

Nora. Terveenä kuin tervakanto.

Rouva Linde. Mutta – tohtori?

Nora. Kuinka?

Rouva Linde. Olipa minusta kuin piika olisi sanonut tohtoriksi sitä herraa, joka tuli tänne samalla kertaa kuin minäkin.

Nora. Niin, se oli tohtori Rank; vaan hän ei käy täällä sairasta katsomassa; hän on meidän lähin ystävämme ja pistäytyy täällä ainakin kerta päivässä. Ei, Torvald ei ole ollut hetkeäkään sairaana sen koommin. Ja lapset ovat terveinä ja raittiina ja minä myös. (Kavahtaa ylös ja taputtaa käsiänsä.) Voi kuitenkin, Kristiina, ompa toki eriskummaisen hauskaa elää ja olla onnellisena! – – Oh, mutta ompa kumminkin pahasti minulta tehty; – minä vain puhun omista asioistani. (Käy jalkajakulle istumaan aivan rouva Linden lähelle ja panee käsivartensa hänen polvillensa.) Oi, älä suutu minuun! – Sano minulle, onko todellakin totta, ettet sinä rakastanut miestäsi? Miksikä hänen sitten otit!

Rouva Linde. Äitini eli vielä; ja hän makasi vuoteen omana sairaana ja tarvitsi apua. Olipa vielä kaksi nuorempaa veljeä minulla hoidettavana. Minusta ei olisi ollut oikein tehty hyljätä hänen tarjoustaan.

Nora. Ei, ei, sinä saatat olla oikeassa. Hän oli siis rikas siihen aikaan?

Rouva Linde. Hän oli hyvin hyvissä varoissa, luulenma. Mutta ne oli epävarmoja toimia. Hänen kuoltuansa meni kaikki kumoon ja siinä ei jäänyt mitään jäljelle.

Nora. Entäs sitten –?

Rouva Linde. Niin, sitten olen minä hankkinut elatustani pitämällä pikku kauppaa ja pikkulasten koulua ja mitä milloinkin on ollut tarjona. Kolme viimeksi kulunutta vuotta ovat olleet minulle kuin yksi ainoa pitkä työpäivä eikä lepoa ollenkaan. Nyt se on päättynyt, Nora. Äiti-raukkani ei enää tarvitse minua, sillä hän on muuttanut manalaan. Eikä pojatkaan; ne ovat saaneet paikan ja voivat nyt elättää itseänsä.

Nora. Kuinka se mahtaa tuntua helpolta sinusta –

Rouva Linde. Eipäs niinkään; ainoastaan sanomattoman tyhjältä. Ei ole enää ketään, jonka vuoksi eläisin. (Nousee levotonna.) Sen tähden en enää kärsinyt olla tuossa syrjäisessä pikku kaupungissa. Täällä kai mahtanee olla helpompi löytää jotakin, joka voi antaa työtä tarpeeksi asti ja kiinnittää ajatukseni. Jos vain olisin niin onnellinen, että saisin vakinaisen paikan, jotakin konttorityötä –

Nora. Mutta, Kristiina, se on niin kauhean rasittavaa; ja sinä näytät jo niin rasittuneelta edeltäpäin. Olisi paljoa parempi sinulle, jos voisit lähteä johonkin kylpypaikkaan.

Rouva Linde (menee ikkunalle.) Minulla ei ole isää, joka voisi lahjoittaa minulle matkarahat, Nora.

Nora (nousee ylös.) Oh, älä suutu minuun.

Rouva Linde (kääntyy häneen.) Nora-kulta, älä sinä suutu minuun. Sepä se on pahinta minun tilassani, että se synnyttää niin paljon mielikarvautta. Ei ole ketään, jonka puolesta työtä tekisit; ja kumminkin on pakko ottaa vaari kaikesta. Täytyyhän sitä elää; ja niin muutut itsekkääksi. Kun sinä kerroit minulle kuinka onnellisesti teidän tilanne oli parantunut – voitko uskoa sitä? – minä en iloinnut siitä niin paljon sinun puolestasi, kuin omasta puolestani.

Nora. Kuinka niin? Oh, minä ymmärrän. Sinä arvelet, että Torvald ehkä voisi tehdä jotakin sinun eduksesi.

Rouva Linde. Niin, sitä minä ajattelin.

Nora. Ja sen hän tekeekin, Kristiina. Jätä se asia minun huolekseni; minä panen asian alkuun niin hienosti, niin hienosti, – keksin jotakin rakkahaista, joka on oikein mieliksi hänelle. Oh, minä tahdon niin sydämmellisen kernaasti olla sinulle avullisna.

Rouva Linde. Kuinka kauniisti on sinulta tehty, Nora, että niin harrastat minun asiatani, – kahta kauniimmasti sinulta, joka itse niin vähän tunnet elämän tuskaa ja vaivaa.

Nora. Minä –? Minäkös niin vähän tuntisin –?

Rouva Linde (hymyillen.) No, Herran nimessä, nuo vähäiset käsityöt ja muut semmoiset. – Sinä olet lapsi, Nora.

Nora (keikahuttaa päätänsä ja astuu yli lattian.) Sitäpä ei sinun pitäisi sanoa noin suurennellen.

Rouva Linde. Vai niin?

Nora. Sinä olet niinkuin nuo muut. Te luulette kaikki, ettei minusta ole mihinkään oikein vakavaan –

Rouva Linde. No, no –

Nora. – etten ole kokenut mitään tässä matoisessa maailmassa.

Rouva Linde. Armas Nora, vastahan sinä kerroit minulle kaikki vastuksesi.

Nora. Pyh, – noita vähäpätöisiä! (hiljaan). Minä en ole puhunut sinulle siitä suuresta asiasta.

Rouva Linde. Mikä suuri asia? Mitäs tarkoitat.

Nora. Sinä ylenkatsot minua peräti, Kristiina; vaan sitä sinun ei pitäisi tehdä. Olet kai ylpeä siitä, ettäs niin raskaasti ja kauvan olet tehnyt työtä äitisi puolesta.

Rouva Linde. Minä kyllä en ylenkatso ketään. Vaan se on totta: minä olen sekä ylpeä että iloinen, kun ajattelen, että minulle oli suotu tehdä äitini loppuijän senkin verran huolettomaksi.

Nora. Ja olet myös ylpeä, kun ajattelet, mitä olet tehnyt veljiesi eduksi.

Rouva Linde. Siihen, näyttää minusta, on minulla syytä.

Nora. Niin minustakin. Mutta nyt saat kuulla jotakin, Kristiina. Minullakin on jotain, josta saatan olla ylpeä ja iloinen.

Rouva Linde. Sitä en epäile. Vaan mitä sinä tarkoitat?

Nora. Puhu hiljaan. Ajatteles, jos Torvald kuulisi sen! Sitä hänen ei pidä saada millään muotoa –; sitä älköön kukaan saako tietää, Kristiina; ei kukaan paitse sinua.

Rouva Linde. Mutta mikä se sitten on?

Nora. Istu tähän (vetää hänet luoksensa sohvalle istumaan.) Tiedätkös – minullakin on jotain, josta olen ylpeä ja iloinen. Minä se olen, joka olen pelastanut Torvaldin kuolemasta.

Rouva Linde. Pelastanut –? Millä tavoin pelastanut?

Nora. Kerroinhan minä sinulle matkastamme Italiaan. Torvald ei olisi voinut jäädä eloon, jos hän ei olisi päässyt sinne –

Rouva Linde. No niin; isäsi antoi teille rahat, jotka siihen tarvittiin –

Nora (hymyilee.) Niin, – sitä luulevat sekä Torvald että kaikki muut; mutta –

Rouva Linde. Mutta –?

Nora. Pappa ei antanut meille äyriäkään. Minä se olin, joka rahat hankin.

Rouva Linde. Sinäkö? koko tuon ison summan?

Nora. Kaksitoista sataa specieriksiä. Neljä tuhatta kahdeksan sataa kruunua. Mitäs siihen sanot?

Rouva Linde. Mutta, Nora, kuinka se oli mahdollista? Olitko voittanut arpajaisissa?

Nora (halveksien.) Arpajaisissa? (puhaltaa.) Mitäs vaikeata siinä silloin olisi ollutkaan?

Rouva Linde. Mutta mistä sinä sitten otit ne?

Nora (hyräilee ja hymyilee salakähmää.) Hm; tra la, la, la!

Rouva Linde. Sillä lainatahan et niitä voinut.

Nora. Vai niin? Miksikä ei sitä?

Rouva Linde. Ei, eihän vaimo voi lainata ilman miehensä suostumusta.

Nora (keikahuttaa päätänsä.) Oh, kun on semmoinen vaimo, jolla on hiukan kykyä toimeliaisuuteen, – vaimo, joka ymmärtää menetellä hiukan älykkäästi, niin –

Rouva Linde. Mutta, Nora, minä en ollenkaan ymmärrä –

Nora. Sitä sinun ei tarvitsekkaan. Kuka on sanonut minun lainanneeni rahat. Olenhan minä voinut saada ne toisella tavoin (heittäytyy nojautumaan sohvaan.) Olenhan voinut saada ne toiselta tai toiselta ihailijoistani. Kun on sen verran viehättävät kasvot kuin minulla –

Rouva Linde. Sinä olet hupakko.

Nora. Nyt olet varmaankin sanomattoman utelias, Kristiina.

Rouva Linde. Kuuleppas nyt, Nora-kulta, – etköhän siinä asiassa lie toiminut ajattelemattomasti.

Nora (käy jälleen suoraan istumaan.) Onko ajattelematonta pelastaa miehensä henkeä?

Rouva Linde. Minusta nähden se on ajattelematonta, että sinä hänen tietämättänsä –

Nora. Vaan eihän hänen sopinut saada mitään tietää! Herra Jumala, etkös sitä voi käsittää? Hänen ei sopinut edes saada tietää, kuinka vaarallinen hänen laitansa olikaan. Minun tykö lääkärit tulivat ja sanoivat, että hänen henkensä oli vaarassa; ett’ei mikään muu voinut auttaa häntä kuin olo etelämailla. Luuletkos, etten minä alussa kokenut maanittelemalla päästä aikeeni perille? Minä sanoin hänelle, kuinka hauskaa olisi minulle päästä matkustamaan ulkomaille niinkuin muut nuoret vaimot; minä sekä itkin että rukoilin; minä pyysin häntä johtamaan mieleensä missä tilassa minä olin, ja että hänen tulisi olla kiltti ja suostua pyyntööni; ja sitten ehdottelin minä, että hän voisi ottaa lainan. Mutta silloin oli hän vähällä suuttua, Kristiina. Hän sanoi minua kevytmieliseksi, ja että hänen velvollisuutensa aviomiehenä oli vastustella minun elkiäni ja oikkujani – joksi hän muistaakseni nimitti sitä. Niin, niin, ajattelin minä, pelastettava sinä kumminkin olet; ja silloin ryhdyin minä toimiin –

Rouva Linde. Ja eikö miehesi saanut isältäsi tietää, ett’eivät rahat tulleetkaan häneltä?

Nora. Ei, ei koskaan. Pappa kuoli juuri niinä päivinä. Olin aikonut saada häntä osalliseksi salaisuuteeni ja pyytää häntä olla mitään ilmoittamatta. Vaan kun hän makasi niin sairaana –. Sen parempi, sitä ei ollutkaan tarpeen.

Rouva Linde. Ja etkös sittemmin koskaan ole uskonut asiata miehellesi?

Nora. Ei, Jumala varjelkoon, kuinka sinä voit semmoista ajatella? Hän, joka on niin ankara siinä asiassa. Ja sitä paitsi – Torvald, miehen itsetunnollaan, – kuinka tuskallista ja nöyryttävää hänen olisi tietää, että hänen on jostakin kiittäminen minua. Se rikkoisi peräti meidän välimme; meidän kaunis, onnellinen kotimme muuttuisi toisenlaiseksi kuin se nyt on.

Rouva Linde. Etkös milloinkaan aio sanoa sitä hänelle?

Nora (mietiskellen, puoleksi hymyillen). Niin – joskus kenties; – monen vuoden perästä, kun en enää ole niin kaunis kuin nyt. Älä naura sille! Minä tarkoitan tietysti: kun Torvald ei enää huoli minusta niin paljon kuin nyt; kun häntä ei enää huvita, että minä tanssin hänen edessään ja pukeun valepukuun ja deklamoitsen. Silloin voisi olla hyvä, että on jotakin takavarana – (keskeyttäen) Lipi lapi! Se aika ei tule koskaan. – Noh, mitäs nyt sanot minun suuresta salaisuudestani, Kristiina? Enkö minäkin kelpaa johonkin? – Muutoin voit uskoa, että se asia on saattanut minulle murhetta. Ei ole todellakaan, ollut helppoa minulle täyttää sitoumuksiani oikeaan aikaan. Tahdon sanoa sinulle, että asioimismaailmassa on jotakin, jota sanotaan kvarttalikoroksi, ja jotakin, jota kutsutaan maksunsuoritukseksi; ja niitä on aina niin kauhean vaikeaa saada suoritetuksi. Siis on minun näet täytynyt säästellä siellä sekä täällä, missä olen voinut. Taloudenrahoista en voinut panna mitään syrjään, sillä Torvaldin piti elää hyvin. Lasten minä en voinut antaa käydä huonoissa vaatteissa; minkä minä sain heitä varten, sen katsoin velvollisuudekseni käyttää kaikki. Ne suloiset, armaat pienokaiseni!

Rouva Linde. Niin täytyi sinun siis supistaa omia tarpeitasi, Noraraukka?

Nora. Tietysti. Minuahan se asia lähimmästi koskikin. Joka kerta kun Torvald antoi minulle rahaa uusiin vaatteihin ja muuhun semmoiseen, käytin minä ainoastaan puolet niistä; ostin aina huonointa ja halvinta laatua. Onneksi kaikki soristaa minua niin hyvin, ettei Torvald huomannut sitä. Mutta usein se tuntui minusta kyllä raskaalta, Kristiina, sillä ompa kumminkin hauskaa käydä hienoissa vaatteissa. Eikö niin?

Rouva Linde. On mar kyllä.

Nora. No, onpa minulla ollut vielä muitakin tulolähteitä. Viime talvena oli minulla onni saada koko kasan puhtaaksi kirjoitettavia. Niin suljin minä itseni kamariin ja kirjoitin joka ilta myöhään yöhön asti. Ah, minä olin usein uupua väsymyksestä. Mutta sanomattoman hauskaa oli kumminkin istua sillä tavoin työn ääressä ja ansaita rahaa. Oli melkein kuin olisin ollut mies.

Rouva Linde. Vaan kuinka paljon olet sinä nyt sillä tavoin voinut suorittaa velastasi?

Nora. Niin, sitä en saata niin tarkoilleen sanoa. Semmoisista asioista on, näet, hyvin vaikeata pitää lukua. Tiedän vain, että olen maksanut kaikki, mitä suinkin olen voinut saada kokoon haalituksi. Useinkaan en ole tietänyt mikä neuvoksi. (hymyilee). Silloin istuin tässä ja luulettelihen, että joku vanha, rikas herra oli rakastunut minuun.

Rouva Linde. Mitä! Mikä herra?

Nora. Oi, loruja! – että hän nyt oli kuollut ja kun hänen testamenttinsa avattiin, niin siinä seisoi suurilla kirjaimilla: ”Kaikki minun rahani ovat heti maksettavat rakastettavalle rouva Nora Helmerille”.

Rouva Linde. Mutta armas Nora, – mikä herra se oli?

Nora. Herrainen aika, etkös voi sitä ymmärtää? Ei semmoista vanhaa herraa ollenkaan ollut olemassa; se oli vain mielikuvitus, jota minä tässä istuissani aina kuvailin mielessäni, kun en tietänyt mitään neuvoa mistä saada rahoja. Vaan yhdentekevää se onkin; tuo vanha, ikävä herra saa minun puolestani jäädä sinne missä hän on; minä en huoli hänestä enkä hänen testamentistaan, sillä nyt olen minä huoleton. (kavahtaa ylös). Voi, kuinka hauskaa ajatella sitä, Kristiina. Huoleton! Voida olla huoletonna, aivan huoletonna; voida leikkiä ja kuperrella lasten kanssa; voida pitää taloa kauniina ja sievänä, kaikki niinkuin Torvald rakastaa sitä! Ja ajatteles, sitten tulee kohta kevät kauniine ilmoinensa. Niin pääsemme ehkä matkustamaan vähäisen. Minä ehkä saanen nähdä merta taasen. Niin, niin, onpa oikein eriskummaista elää ja olla onnellisena!

(Etuhuoneen kello soi.)

Rouva Linde (nousee ylös). Soitetaan; ehkä lienee parasta, että minä menen.

Nora. Ei, istu sinä; ei tänne tule ketään; se on varmaan Torvaldille –

Sisäpiika (etuhuoneen ovessa). Pyydän anteeksi, rouva, – täällä on herra, joka tahtoo puhutella asianajajata.

Nora. Pankkitirehtöriä kai tarkoitat.

Sisäpiika. Niin, pankkitirehtöriä; mutta minä en tietänyt – kun tohtori on siellä sisällä.

Nora. Kuka se herra on?

Asianajaja Krogstad (etuhuoneen ovessa). Minä se olen, rouva.

Rouva Linde (säpsähtää, hämmästyy ja kääntyy ikkunaanpäin).

Nora (ottaa askeleen häntä vastaan, ällistyneenä, puoliääneen) Tekö? Mitä se tietää? Mistä asiasta te tahdotte puhua mieheni kanssa?

Krogstad. Pankkiasioista – tavallansa. Minulla on vähäinen paikka Osakepankissa, ja teidän miehenne tulee nyt meidän päälliköksi, kuulin ma –

Nora. Se on siis –

Krogstad. Pelkkiä kuivia asioita, rouvani; ei mitään muuta.

Nora. No, tahdotteko olla hyvä ja mennä sisään konttorinovesta.

(tervehtii huolimattomasti pannessaan etuhuoneen ovea kiinni; menee sitten ja katsoo kuinka uunissa palaa).

Rouva Linde. Nora, – kuka se mies oli?

Nora. Oli eräs asianajaja Krogstad.

Rouva Linde. Se oli siis todellakin hän.

Nora. Tunnetko häntä?

Rouva Linde. Olen tuntenut häntä – vuosikausia sitten. Hän oli yhteen aikaan asianajajana meidän seuduilla.

Nora. Niin, se on totta se.

Rouva Linde. Kuinka hän oli muuttunut.

Nora. Hänellä on ollut hyvin onneton avioelämä.

Rouva Linde. Onhan hän nyt leski?

Nora. Monen lapsen kanssa. Kas niin; nyt se palaa. (panee uunin oven kiinni ja siirtää liekkutuolin vähän syrjään).

Rouva Linde. Hänellä sanotaan olevan monenlaisia asioita toimena?

Nora. Vai niin? Saattaa olla; minä en ollenkaan tiedä –. Mutta älkäämme ajatelko asioita, ne ovat niin ikäviä.

(Tohtori Rank tulee Helmerin kamarista).

Tohtori Rank (vielä ovessa.) Ei, ei; minä en tahdo häiritä; menen mieluummin hetkeksi vaimosi luokse. (sulkee oven ja huomaa Linde-rouvan). Oh; suokaa anteeksi; minä häiritsen näenmä täälläkin.

Nora. Ei, ei suinkaan. (esittää.) Tohtori Rank. Rouva Linde.

Rank. No mutta. Nimi, jota usein kuulee tässä talossa. Minä luulenma menin rouvan ohitse rappusilla tullessani.

Rouva Linde. Niin; minä astun hyvin hitaasti rappusia ylös, minä en oikein kärsi sitä.

Rank. Aha, hiukan turmeltunut sisusvärkki.

Rouva Linde. Oikeastaan liika työn vaivaus.

Rank. Eikö muuta? Siis olette kai tulleet kaupunkiin levätäksenne kaikissa noissa pidoissa?

Rouva Linde. Olen tullut tänne työtä hakeakseni.

Rank. Onko se niin hyvä keino liika työn vaivausta vastaan?

Rouva Linde. Täytyy elää, herra tohtori.

Rank. Niin, yleinen mielipidehän se on, että se on niin välttämätöntä.

Nora. Oh, tiedättekö mitä, tohtori Rank, – tekin tahdotte mielellänne elää.

Rank. Sitä maarian tahdonkin. Niin kurja kuin olenkin, tahdon kumminkin kernaasti kärsiä piinaa niinkauvan kuin suinkin. Kaikki minun hoidettavani ovat yhtäläiset. Ja sama on laita niittenkin, jotka siveyden puolesta ovat sairaita. Juuri tällä hetkellä on semmoinen siveyden puolesta sairastava hospitaalin jäsen tuolla Helmerin luona.

Rouva Linde (hilliten tuntoansa). Ah!

Nora. Ketä te tarkoitatte?

Rank. Oh, onhan muuan asianajaja Krogstad mies, jota te ette ollenkaan tunne. Hän on turmeltunut sydämmensä juurista, rouva. Mutta itse rupesi hän lavertelemaan, kuni jostakin tärkeän tähdellisestä asiasta, että hänen pitää elää.

Nora. Vai niin? Mitä asiaa hänellä oli Torvaldille?

Rank. En todellakaan tiedä; kuulin vain, että oli jotain Osakepankista.

Nora. En tietänyt että Krog–, että tuolla asianajaja Krogstadilla oli mitään tekemistä Osakepankin kanssa.

Rank. Niin, hän on saanut jonku paikan siellä. (Linde-rouvalle.) En tiedä, onko teidänkin paikkakunnalla semmoisia ihmisiä, jotka juoksevat läähättäen ympäri päästäksensä siveellisen mätäisyyden perille ja sitten saadaksensa asianomaisen asetetuksi tarkastusta varten toiseen tai toiseen edulliseen asemaan. Terveet tyytykööt kauniisti siihen, että saavat seisoa ulkopuolella.

Rouva Linde. Sairaatpa ne kumminkin enimmin tarvitsevat tulla sisäänsuljetuiksi.

Rank. (kohottaen olkapäitään.) Niin, siinä se temppu onkin. Se katsantotapa se tekee yhteiskunnan sairashuoneeksi.

Nora. (Omissa ajatuksissaan, purskahtaa nauruun ja taputtelee käsiänsä.)

Rank. Miksi nauratte sille? Tiedättekö oikein, mitä yhteiskunta on?

Nora. Mitä huolin minä tuosta ikävästä yhteiskunnasta? Minä nauroin peräti toiselle asialle – sanomattoman hauskalle. – Sanokaa minulle, tohtori Rank – kaikki, joilla on virkoja osakepankissa, tulevat siis nyt Torvaldin käskyn-alaisiksi?

Rank. Sekö se mielestänne on niin sanomattoman hauskaa?

Nora (hymyilee ja hyräilee.) Olkoon se minun asiani! Olkoon se minun asiani! (kävelee lattialla.) Niin, onpa oikein sanomattoman hauska ajatella, että me – että Torvald on saanut niin paljon vaikutusvoimaaniin moneen mieheen. (ottaa pussin taskusta.) Tohtori Rank, suvaitsetteko pikku konfehdin?

Rank. Kas, kas konfehteja. Minä luulin sitä kielletyksi tavaraksi täällä.

Nora. Niin, mutta nämä on Kristiina antanut minulle.

Rouva Linde. Kuinka? Minä –?

Nora. No, no, no; älä hämmästy. Ethän sinä voinut tietää Torvaldin kieltäneen niitä. Tahdon sanoa sinulle, että hän pelkää minun hampaitteni turmeltuvan niiden kautta. Mutta pyh, – olkoon menneeksi tällä kertaa –! Eikö niin, tohtori Rank? Olkaa niin hyvä! (pistää konfehdin hänen suuhunsa.) Ja sinä myös, Kristiina. Ja minun tulee myös saada yksi; pikkarainen vain – tai korkeintaan kaksi. (kävelee taasen.) No, nyt olen minä oikein sanomattoman onnellinen. Nyt löytyy yksi ainoa asia maailmassa, jota minun niin sanomattomasti tekisi mieleni.

Rank. No? Ja mikä se on?

Nora. Onpa jotain, jota minun niin sanomattomasti tekisi mieleni sanoa niin että Torvald sen kuulisi.

Rank. Ja miksi ette siis voi sanoa sitä?

Nora. En, minä en uskalla sanoa sitä, sillä se on niin häijyä.

Rouva Linde. Häijyä?

Rank. No, silloin se ei ole sopivata. Mutta meille voitte kyllä. – Mikä se on, jota mielenne niin tekee sanomaan Helmerin kuullen?

Nora. Minulla on niin sanomaton halu lausua: tuhat tulimaista!

Rank. Oletteko hullu!

Rouva Linde. Mutta, Herran tähden, Nora –!

Rank. Sanokaa se. Tuossa hän on.

Nora (kätkee konfehtipussin.) Hys, hys, hys!

(Helmer, päällystakki käsivarrella ja hattu kädessä, tulee kamaristaan.)

Nora (menee hänelle vastaan.) No, Torvald kulta, pääsitkö hänestä?

Helmer. Niin, nyt hän läksi.

Nora. Saanko esittää sinulle – se on Kristiina, joka on tullut kaupunkiin.

Helmer. Kristiina –? Suokaa anteeksi, mutta minä en tiedä –

Nora. Rouva Linde, Torvald-kulta; rouva Kristiina Linde.

Helmer. Vai niin. Varmaankin joku vaimoni lapsuudenystävistä?

Rouva Linde. Niin, me olemme tuttavia lapsuuden ajoista.

Nora. Ja voitkos ajatella sitä, nyt on hän tehnyt tuon pitkän matkan tänne saadaksensa puhutella sinua.

Helmer. Mitä se tietää?

Rouva Linde. Niin, eipä oikeastaan –

Nora. Kristiina on nimittäin niin erinomaisen pystyvä konttoritöihin, ja sitten on hänellä niin hirmuisen suuri halu päästä oivan miehen johdon alle, oppiaksensa enemmän kuin mitä hän nyt osaa –

Helmer. Sangen järkevästi, rouva.

Nora. Ja kun hän nyt kuuli sinun tulleen pankkitirehtöriksi – oli tullut sähkösanoma siitä – niin läksi hän niin pian kuin hän taisi matkalle tänne ja –. Eikö niin, Torvald, voithan sinä minun tähteni tehdä hiukan Kristiinan eduksi? Mitä?

Helmer. Hyvin mahdollista. Rouva on luultavasti leski?

Rouva Linde. Olen.

Helmer. Ja olette tottuneet konttorintoimiin?

Rouva Linde. Niin, jokseenkin.

Helmer. No, silloin on hyvin mahdollista että minä voin hankkia teille paikan –

Nora (taputtaa käsiänsä.) Näetkös; näetkös!

Helmer. Te olette tulleet onnelliseen hetkeen, rouva –

Rouva Linde. Oi; kuinka saatan minä kiittää teitä –

Helmer. Sitä ei ole tarvis. (ottaa päällystakin päällensä.) Mutta tänäpänä suonette minulle anteeksi –

Rank. Odota; minä tulen sinun kanssasi. (noutaa turkkinsa etuhuoneesta ja lämmittää sitä uunin edessä.)

Nora. Älä viivy kauan ulkona, armas Torvald.

Helmer. Tunnin aikaa; ei enempää.

Nora. Menetkö sinäkin, Kristiina?

Rouva Linde (ottaa päällystakin päällensä.) Niin, nyt minun täytyy mennä hankkimaan itselleni asuntoa.

Helmer. Niin menemme ehkä yhdessä kadun poikki.

Nora (auttaa häntä.) Kuinka ikävää, että me asumme näin ahtaasti; mutta meidän on mahdotonta –

Rouva Linde. Oh, mitäs sinä ajatteletkaan! Hyvästi, armas Nora, ja kiitoksia kaikesta.

Nora. Hyvästi siksi aikaa. Niin, tän’iltana tietysti tulet jälleen. Ja tekin, tohtori Rank. Mitä? Jos jaksatte? Oh, sen kyllä teette; ottakaa, vain hyvästi päällenne.

(menevät puhellen keskenänsä etuhuoneesen. Sieltä kuuluu lasten-ääniä ulkoa rappusilta)

Nora. Siinä ne ovat! Siinä ne ovat!

(Hän juoksee sinne ja avaa oven. Lapsenpiika Anna-Maija tulee lasten kanssa.)

Nora. Tulkaa sisään; tulkaa sisään! (kyyristyy heitä suudellaksensa.) Voi, te herttaiset, sulo –! Katsos niitä, Kristiina. Eivätkö ole kauniita!

Rank. Ei loruella tässä missä vetotuuli käy!

Helmer. Tulkaa, rouva Linde; nyt ei tässä kärsi olla muut kuin äidit.

(Tohtori Rank, Helmer ja rouva Linde menevät alas rappusista. Lapsenpiika menee lasten kanssa saliin. Nora samoin ja panee kiinni oven etuhuoneesen.)

Nora. Kuinka riskiltä ja uljailta te näytätte. No, mitkä punaposket teillä on! Niinkuin omenat ja ruusut. (lapset puhuvat hänelle suuhun seuraavan puheen alla.) Oletteko huvitelleet hyvästi? Sepä oli hauskaa. Vai niin; sinä olet vetänyt sekä Emmyn että Bobin kelkalla? No, ja molemmat yhtaikaan! Niin, sinä olet reipas poika, Iivari. Oi, anna minun pitää häntä hiukan, Anna-Maija. Niin, niin, mun sulo, pikku nukki-lapseni! (ottaa pienimmän lapsen lapsenpiijalta ja tanssii sen kanssa.) Niin, niin, mamma tanssii Bobin kanssa myös. Mitä? Oletteko olleet lumisilla? No, siinä olisi minunkin pitänyt olla mukana! Ei, annas olla; tahdon itse riisua heidän päältänsä, Anna-Maija. Niin, niin; salli minun se tehdä; se on niin hupaista. Mene sisään niin kauaksi; sinä näytät niin vilustuneelta. Siellä on lämmintä kahvia sinulle uunin päällä.

(Lapsenpiika menee vasemmalla olevaan kamariin. Nora riisuu lasten päällys-vaatteet ja heittää ne sinne tänne, sallien lasten puhua toisilleen suuhun sikinsokin.)

Nora. Vai niin? Vai oli iso koira, joka juoksi teidän perästänne? Mutta se ei purrut? Ei, koirat ei pure pikku, kauniita nukkilapsia. Älä katsele paketteja, Iivari. Mitä niissä on? Kunpa vain tietäisitte. Ei, ei; siinä on jotakin ilkeätä. Noh! Käymmekö leikitsemään? Mitä leikkiä? Olla piiloisilla. No, olkaamme piiloisilla. Bob menee ensin piiloon. Pitääkö minun? Hyvä, minä menen ensin piiloon.

(Hän ja lapset leikitsevät nauraen ja riemuiten salissa ja kamarissa, joka on oikealla puolella. Lopuksi piilee Nora pöydän alle; lapset tulevat riehuten sisään, hakevat, vaan eivät löydä häntä, kuulevat hänen nauruansa, juoksevat pöydän luo, nostavat pöytäliinan ja näkevät hänen. Riemu on ylimmillään. Hän ryömii esiin ikäänkuin peloittaaksensa heitä. Uutta riemua. Sillä välin on koputettu ovelle, vaikkei kukaan ole huomannut sitä. Nyt avataan ovi puoleksi ja asianajaja Krogstad tulee näkyviin; hän odottaa vähän; leikkiä jatketaan.)

Krogstad. Pyydän anteeksi, rouva Helmer –

Nora (huudahtaa painuneella äänellä, kääntyy ja hypähtää ylös.) Ah! Mitäs te tahdotten?

Krogstad. Suokaa anteeksi; ulko-ovi oli longallansa; joku lie unohtanut panna sen kiinni –

Nora (nousee ylös.) Mieheni ei ole kotona, herra Krogstad.

Krogstad. Sen tiedän.

Nora. No, – mitäs sitten tahdotten täältä?

Krogstad. Puhua pari sanaa teidän kanssanne.

Nora. Minun –? (lapsille hiljaa). Menkää Anna-Maijan luokse. Mitä? Ei, vieras herra ei tahdo tehdä mammalle mitään pahaa. Kun hän on mennyt leikitsemme jälleen. (hän vie lapset vasemmalla puolella olevaan kamariin ja panee oven kiinni heidän jälestänsä.)

Nora (levotonna, jännityksissään.) Tahdotte puhua minun kanssani.

Krogstad. Niin, sitä tahdon.

Nora. Tänään –? Vaan eihän meillä vielä ole kuukauden ensimäinen päivä –

Krogstad. Ei, meillä on jouluaatto. Teistä itsestänne tulee riippumaan, mitä jouluiloa te saatte.

Nora. Mitäs tahdottekaan? Minä en mitenkään voi tänäpänä –

Krogstad. Siitä älkäämme toistaiseksi puhuko mitään. Onpa aivan toista. Onhan teillä hetkinen aikaa?

Nora. On; tietysti, onhan sitä minulla, vaikka –

Krogstad. Hyvä. Minä istuin Olsenin ravintolassa ja näin teidän miehenne kulkevan kadun poikki –

Nora. No niin.

Krogstad. – rouvasihmisen seurassa.

Nora. Entäs sitten?

Krogstad. Saanko luvan kysyä: eikö se rouvasihminen ollut eräs rouva Linde?

Nora. Oli.

Krogstad. Vasta tullut kaupunkiin.

Nora. Niin, tänään.

Krogstad. Onhan hän hyvä ystävä teille?

Nora. Niin, hän on. Mutta minä en ymmärrä –

Krogstad. Olen minäkin tuntenut häntä kerran.

Nora. Sen tiedän.

Krogstad. Vai niin? Te tunnette sen asian. Sitä kyllä luulinkin. No, niin tahdon kysyä teiltä suoraan: saako rouva Linde jonku paikan Osakepankissa?

Nora. Kuinka te uskallatte urkkia sitä minulta, herra Krogstad, te, joka olette minun mieheni käskyn-alaisia? Vaan koska kysytte, niin voitte saada sen tietää: Niin, rouva Linde saa paikan. Ja minä se olin, joka puhuin hänen puolestaan, herra Krogstad. Nyt sen tiedätte.

Krogstad. Olin siis aprikoinnut oikein.

Nora (astuu edes takaisin pitkin lattiata.) Oh, onpa mar kumminkin hiukan vaikutusvoimaa, luulisin. Vaikka nainen olenkin, ei sen vuoksi ole sanottu, että –. Kun olette toisen vallan alainen, herra Krogstad, niin teidän todellakin pitäisi varoa, ettette loukkaa sitä, jolla – hm –

Krogstad. – on vaikutusvoimaa?

Nora. Juuri niin.

Krogstad (muuttaa ääntä). Rouva Helmer, tahdotteko olla niin hyvä ja käyttää vaikutusvoimaanne minun edukseni.

Nora. Mitä nyt? Mitä tarkoitatte?

Krogstad. Tahdotteko olla niin hyvä ja pitää huolta siitä, että minä pysyn alhaisessa virassani pankissa.

Nora. Mitä tämä tietää? Kuka aikoo ottaa virkaanne teiltä?

Krogstad. Oh, älkää minun edessäni teeskennelkö niinkuin ette mitään tietäisi. Minä huomaan kyllä, ettei teidän ystävällenne saata olla suotuista joutua semmoiseen tilaan, jossa hän voi töytäistä yhteen minun kanssa; ja minä huomaan nyt myös, ketä minun tulee kiittää siitä, että minua ajetaan pois.

Nora. Vaan minä vakuutan teille. –

Krogstad. Niin, niin, niin, lyhykäisesti: vielä on aikaa ja minä neuvon teitä käyttämään vaikutusvoimaanne estääksenne sitä.

Nora. Mutta, herra Krogstad, minulla ei ole mitään vaikutusvoimaa.

Krogstad. Eikö? Minusta on kuin vastikään itse olisitte sanoneet –

Nora. Se tietysti ei ollut sillä tavoin ymmärrettävä. Minäkö! Kuinka voitte uskoa, että minulla olisi semmoista vaikutusvoimaa mieheeni?

Krogstad. Oh, minä tunnen miehenne ylioppilasajoista asti. Luullakseni ei herra pankkitirehtöri ole lujempi kuin muutkaan aviomiehet.

Nora. Jos puhutte halveksivalla tavalla miehestäni, niin osoitan teille ovea.

Krogstad. Rouva on rohkea.

Nora. Minä en pelkää teitä enää. Kun uuden vuoden päivä on tullut, olen kohta oleva irti koko asiasta.

Krogstad (maltillisemmin.) Kuulkaa nyt minua, rouva. Jos tulee välttämättömäksi, niin minä taistelen niinkuin hengen puolesta pitääkseni pientä paikkaani pankissa.

Nora. Siltä todellakin näyttää.

Krogstad. Sitä en tee ainoastaan tulon vuoksi; siitäpä minä vähimmin huolin. Vaan siinä on jotakin muuta –. No niin, sanon sen suoraan! Asia on näettenkös tämä. Tietysti tiedätten tekin, yhtä hyvin kuin muut, että minä kerran muutamia vuosia takaperin tein itseni syypääksi ajattelemattomaan tekoon.

Nora. Luulenpa kuulleeni jotain semmoista.

Krogstad. Asia ei tullut oikeuden eteen, mutta kaikki tiet ikäänkuin suljettiin minulta samalla. Niin ryhdyin minä niihin toimiin, jotka te kyllä tiedätte. Täytyihän minun johonkin ryhtyä; ja minä voin sanoa, etten ole ollut niitä pahimpia. Mutta nyt tahtoisin ulos kaikesta tästä. Poikani varttuvat varttumistaan; heidän tähden tahdon hankkia itselleni niin paljon kansalais-arvoa kuin mahdollista. Tämä paikka pankissa oli ikäänkuin ensimäinen porras minulle. Ja nyt tahtoo miehenne potkaista minua portailta alas, niin että minä tulen seisomaan loassa jälleen.

Nora. Mutta, Herran tähden, herra Krogstad, ei minun vallassani ole ollenkaan auttaa teitä.

Krogstad. Sen vuoksi, ettei teillä ole tahtoa siihen; mutta minulla on keinoja pakottaakseni teitä siihen.

Nora. Ettehän kumminkaan aikone kertoa miehelleni, että olen teille velkaa?

Krogstad. Hm; mitäpäs, jos kertoisin hänelle siitä?

Nora. Se olisi häpeällisesti tehty teiltä. (itkusuulla.) Tämä salaisuus, joka on minun iloni ja ylpeyteni, sen saisi hän tietää niin ilkeällä ja kömpelöllä tavalla, – saisi sen tietää teiltä. Te saattaisitte minulle kauheinta mieliharmia –

Krogstad. Pelkkää mieliharmiako?

Nora (kiivaasti.) Mutta tehkää se vain; pahinta on se teille itsellenne, sillä silloin saa mieheni selvästi nähdä, mikä kurja mies te olette, ja silloinpa ette suinkaan saa pitää paikkaanne.

Krogstad. Minä kysyin, perheellistä mieliharmiako te ainoastaan pelkäättekin?

Nora. Jos mieheni saa tietää sen, niin hän tietysti kohta maksaa mitä vielä on maksamatta; ja sitten ei meillä ole mitään teidän kanssanne tekemistä.

Krogstad (tulee askeleen lähemmä.) Kuulkaa, rouva Helmer; – teillä joko ei ole hyvää muistoa, taikka ei ollenkaan tietoa tämmöisistä asioista. Minun tulee siis selittää teille asia vähän tarkemmin.

Nora. Millä tavalla?

Krogstad. Miehenne sairaana ollessa tulitte minun luokseni lainataksenne kaksitoistasataa specieriksiä.

Nora. En tietänyt ketään toista.

Krogstad. Minä lupasin silloin hankkia teille sen summan. –

Nora. Te sen hankittenkin.

Krogstad. Minä lupasin hankkia teille rahat määrätyillä ehdoilla. Te ette ajatelleet silloin muuta kuin miehenne sairautta, ja olitte niin kärkäs matkarahoja saamaan, että minä luulen teidän ei panneen muistoonne kaikkia sivuseikkoja. Sentähden ei ole liikaa muistuttaa teille niistä. No; minä lupasin hankkia teille rahat velkakirjaa vastaan, jonka minä sepitin.

Nora. Niin, ja jonka alle minä panin nimeni.

Krogstad. Oikein. Mutta sen alle lisäsin muutamia rivejä, joissa isänne otti vastatakseen velasta. Näitten rivien alle piti isänne kirjoittaa.

Nora. Piti –? Kirjoittihan hän.

Krogstad. Minä olin jättänyt päivän panematta; se tahtoo sanoa, teidän isänne piti itsen panna päivä jona hän kirjoitti velkakirjan alle. Muistaako rouva sitä?

Nora. Niin, luulen kyllä –

Krogstad. Minä annoin teille sitten velkakirjan, jotta postilla lähettäisitte sen isällenne. Eikö niin?

Nora. Niin.

Krogstad. Ja sen tietysti teitte heti; sillä jo viiden – kuuden päivän perästä toitte minulle kirjan isänne allekirjoituksineen. Ja niin saitte vastaanottaa rahat.

Nora. No niin; enkö ole säännöllisesti suorittanut maksoja velastani?

Krogstad. Jokseenkin säännöllisesti. Mutta – palatakseni siihen, josta puhuimme, – se oli kyllä raskas aika teille silloin, rouva?

Nora. Niin se oli.

Krogstad. Isänne makasi myös hyvin sairaana, luulenma.

Nora. Hän oli viimeisillänsä.

Krogstad. Kuoli kohta sen jälkeen?

Nora. Niin.

Krogstad. Sanokaa minulle, rouva Helmer, voitteko kenties muistaa minä päivänä isänne kuoli? Tarkoitan minä päivänä kuukaudessa.

Nora. Isä kuoli Syyskuun 29 p:nä.

Krogstad. Aivan oikein; siitä olen hankkinut tiedon. Ja sentähden on tässä jotakin kummallista, (ottaa esille paperin.) jota minä en mitenkään saata käsittää.

Nora. Mitä kummallista? Minä en tiedä –

Krogstad. Se on se kummallisuus, rouva, että teidän isänne on kirjoittanut tämän velkakirjan alle kolme päivää kuolemansa jälkeen.

Nora. Kuinka? Minä en ymmärrä –

Krogstad. Isänne kuoli Syyskuun 29 p:nä. Vaan katsokaas tänne: Tähän on isänne kirjoittanut nimensä alle 2 p:nä lokakuuta. Eikös se ole kummallista, rouva?

Nora (on vaiti.)

Krogstad. Voitteko selittää minulle sitä?

Nora (on edelleen vaiti).

Krogstad. Silmään pistävätä on sekin, että sanat 2 p:nä lokakuuta ja vuosiluku eivät ole teidän isänne käsialaa, vaan toista käsialaa, joka mielestäni on tuttu. No, sen voipi kyllä selittää; isältänne on saattanut unohtua päivän kirjoittaminen ja niin on joku toinen tehnyt sen umpimähkää täällä, ennenkuin vielä tiedettiin minä päivänä hän oli kuollut. Siinä ei ole mitään pahaa. Nimen allekirjoitus on se asia, josta kaikki riippuu. Ja sehän on oikea, rouva Helmer? Onhan se todellakin teidän isänne, joka on piirustanut nimensä tähän?

Nora (vähän ajan vaiettua, keikahuttaa päätänsä ja katsoo uhalla häneen.) Ei, sitä se ei ole. Minä olen kirjoittanut isäni nimen.

Krogstad. Kuulkaa, rouva, – tiedättekö, että tämä on vaarallinen tunnustus?

Nora. Miksi niin? Te saatte kohta rahanne.

Krogstad. Saanko kysyä teiltä, miksi ette lähettäneet paperia isällenne?

Nora. Se oli mahdotonta. Olihan pappa sairaana. Jos olisin pyytänyt hänen nimeänsä, niin olisi minun myös pitänyt sanoa hänelle, mihin rahat olivat käytettävät. Mutta enhän minä voinut sanoa hänelle, niin sairaana kun hän oli, että mieheni henki oli vaarassa. Mahdotontahan se oli.

Krogstad. Niin olisi ollut parempi teille, että olisitte jättäneet ulkomaan matkan tekemättä.

Nora. Ei, se oli mahdotonta. Sen matkanhan piti pelastaa mieheni henki. Sitä en voinut jättää tekemättä.

Krogstad. Vaan ettekö sitä ajatelleet, että se oli petosta minua vastaan –?

Nora. Sitä en mitenkään voinut ottaa lukuun. Minä en ollenkaan huolinut teistä. En voinut kärsiä teitä kaikkien niitten kylmien verukkeitten tähden, joita teitte, vaikka tiesitte missä vaarallisessa tilassa mieheni oli.

Krogstad. Rouva Helmer, teillä ei ollenkaan näy olevan selvää käsitystä siitä, mihin te oikeastaan olette tehneet itsenne syypääksi. Vaan minä voin kertoa teille, ettei se ollut enempää eikä pahempaa, se, jonka minä kerran tein ja joka hävitti minun koko yhteiskunnallisen asemani.

Nora. Tekö? Tahdottenko saattaa minua uskomaan, että te olisitte tehneet jotain uskaliasta pelastaaksenne vaimonne henkeä?

Krogstad. Laki ei kysy mistä syystä rikos tehdään.

Nora. Se mahtaa olla joku hyvin typerä laki.

Krogstad. Typerä taikka ei, – jos minä vien tämän paperin oikeuden eteen, niin teidät tuomitaan lain mukaan.

Nora. Sitäpä en usko. Tyttärellä eikö olisi oikeutta säästää vanhalta, kuolinvuoteella makaavalta isältään huolia ja tuskia? Eikö vaimolla olisi oikeutta pelastaa miehensä henkeä? Minä en tunne lakeja niin tarkoin; mutta siitä olen vakuutettu, siellä jossakin seisovan, että semmoista on luvallista. Ja sitä te ette tiedä, te joka olette asianajaja? Mahdatte olla huono lakimies, herra Krogstad.

Krogstad. Saattaa niin olla. Mutta asioita, – semmoisia asioita kuin meillä kahdella on keskenämme, – niitähän toki uskonette minun ymmärtäväni? Hyvä. Tehkää nyt mitä tahdotte. Mutta sen sanon teille: jos minua toistamiseen sysätään ulos; niin saatte te tehdä seuraa minulle.

(Kumartaa ja menee ulos etuhuoneen kautta.)

Nora (Vähän aikaa mietiskellen; keikahuttaa päätänsä.) Mitä vielä! – Hän tahtoi peloittaa minua! Niin typerä en kumminkaan ole. (rupee kokoomaan lasten vaatteita kokoon; herkeää pian.) Mutta –? – – Ei, vaan se on mahdotonta! Rakkaudestahan minä sen tein.

Lapset (vasemmalla ovella.) Mamma, nyt vieras meni portista ulos.

Nora. Niin, niin, minä tiedän sen. Mutta älkää puhuko kellenkään vieraasta herrasta. Kuulitteko sen? Ei papallekaan!

Lapset. Ei, mamma; mutta tuletko leikitsemään jälleen?

Nora. Ei, ei; nyt ei.

Lapset. Mutta mamma, lupasithan tulla.

Nora. Niin, mutta minä en voi nyt. Menkää sisään; minulla on niin paljon tekemistä. Menkää sisään, menkää, rakkaat lapsikullat. (hän vie heidät varovasti kamariin ja panee oven kiinni heidän jälestänsä.)

(Nora istuu sohvalle, ottaa korko-ompeluksen ja ompelee hiukan, mutta lakkaa kohta.) Ei! (heittää ompeluksen pöydälle, nousee, menee etuhuoneen ovelle ja huutaa:) Leena! Tuo joulupuu sisään. (menee vasemman puoliselle pöydälle ja avaa pöydänlaatikon; seisattuu jälleen.) Ei; vaan aivan mahdotontahan se on!

Sisäpiika (tuoden puuta.) Mihinkä minä sen panen, rouva?

Nora. Tuohon; keskelle lattiata.

Sisäpiika. Onko vielä muuta tuotavana?

Nora. Ei, kiitos; minulla on kaikki mitä tarvitsen. (Piika, joka on pannut puun luotansa, menee ulos.)

Nora. (rupee koristelemaan joulupuuta.) Tähän kynttilä – ja tähän kukkasia. – Tuo inhoittava mies! Lipi lapi! Ei siinä ole mitään tiellä. Joulupuu on tuleva kauniiksi. Tahdon tehdä kaikki, mitä haluat, Torvald; – minä laulan sinulle, tanssin edessäsi –

(Helmer, paperitukku kainalossa, tulee ulkoa.)

Nora. Ah, – tuletko jo takaisin?

Helmer. Tulen. Täällä on käynyt joku?

Nora. Täälläkö? Ei.

Helmer. Sepä oli kummallista. Minä näin Krogstadin menevän portista ulos.

Nora. Vai niin? No, se on totta, Krogstad kävi täällä pikimmältään.

Helmer. Nora, minä näen silmistäsi, että hän on käynyt täällä pyytämässä sinua puhumaan hänen puolestansa.

Nora. Niin.

Helmer. Ja se piti sinun tehdä ikäänkuin itsepuolestasi? Sinun piti salata minulta hänen käyneen täällä. Eikö hän sitäkin pyytänyt?

Nora. Pyysi, Torvald; mutta –

Helmer. Nora, Nora, ja siihen voit sinä suostua? Puhella tuommoisen miehen kanssa ja luvata hänelle jotain! Ja päällepäätteheksi valehdella minulle!

Nora. Valehdella –?

Helmer. Etkö sanonut, ettei täällä ollut kukaan käynyt? (uhkaa sormella.) Sitä älköön pikku laululintuseni enää tehkö milloinkaan. Laululinnulla tulee olla puhdas kieli millä visertelee; ei milloinkaan väärää nuottia. (syleilee häntä.) Niinhän sen tulee olla, eikö niin? Niin, sen kyllä tiesin. (laskee häntä.) Eikä sen enempää siitä asiasta. (istuu uunin eteen.) Ah, kuinka tässä on rauhallista ja hauskaa! (selailee papereitansa.)

Nora (joulupuun ympärillä häärien; vähän loma-ajan perästä.) Torvald!

Helmer. No.

Nora. Minä iloitsen niin äärettömästi tuosta kostyymibaalista Stenborgin luona ylihuomenna.

Helmer. Ja minä olen äärettömän utelias näkemään, millä sinä aiot ällistyttää minua.

Nora. Oi, mikä typerä tuuma.

Helmer. Noh!

Nora. En voi keksiä mitään, joka kelpaisi: kaikki tulee niin typeräksi, niin mitättömäksi.

Helmer. Onko pikku Nora tullut siihen päätökseen?

Nora (hänen tuolinsa takana, käsivarret tuolin selkälaudalla.) Onko sinulla hyvin kiire, Torvald.

Helmer. A –

Nora. Mitä paperia nuo ovat?

Helmer. Pankki-asioita.

Nora. Nyt jo?

Helmer. Olen antanut eroavan toimikunnan antaa minulle täyden vallan ryhtyä tarpeellisiin muutoksiin, sekä virkamiesten että toiminnansuunnitelman suhteen. Siihen aion käyttää jouluviikon. Tahdon saada kaikki reilaan uudeksi vuodeksi.

Nora. Oli siis sen vuoksi kuin tuo Krogstad-raukka –

Helmer. Hm.

Nora (nojaten tuolin selkäluutaa vasten, kättelee hänen niskapuolista tukkaansa.) Ellei sinulla olisi niin kiire, olisin pyytänyt sinua tekemään minulle sanomattoman suuren palveluksen, Torvald.

Helmer. Annas kuulla. Mikä se olisi?

Nora. Eihän ole kellään niin hienoa maun-aistia kuin sinulla. Nyt tahtoisin mielelläni olla komeannäköinen kostyymibaalissa. Torvald, etkö voisi ottaa minua huostaasi ja määrätä, mikä minun tulee olla, ja millaiseksi minun pukuni on tehtävä?

Helmer. Ahaa, onko pikku visapää ulkona hakemassa pelastajaa?

Nora. Niin, Torvald, en tule mihinkään päätökseen ilman sinun avuttasi.

Helmer. Hyvä, hyvä; tahdon miettiä asiata; kylläpä neuvo keksitään.

Nora. No, se oli kiltisti tehty sinulta. (menee jälleen joulupuulle; loma-aikaa.) Kuinka kauniilta nuo punaiset kukkaiset näyttävät. – Mutta sano minulle, onko se todellakin niin pahaa, se, johon tuo Krogstad on tehnyt itsensä syypääksi?

Helmer. Kirjoittanut väärän nimen. Ymmärrätkös mitä se on?

Nora. Eikö hän ole voinut tehdä sitä pakosta?

Helmer. Niin, taikka niinkuin niin moni ajattelemattomuudessaan. Minä en ole niin sydämetön, että ehdottomasti hylkäisin miehen semmoisen yksinään olevan teon vuoksi.

Nora. Niin, tosiaankin, Torvald!

Helmer. Moni voi siveellisesti nousta jälleen, jos hän vilpittömästi tunnustaa rikoksensa ja kärsii rangaistuksen.

Nora. Rangaistuksen –?

Helmer. Mutta sitä tietä ei Krogstad astunut; hän auttoi itseänsä juonilla ja mutkilla; ja tämä se on joka siveellisesti on sortanut hänen.

Nora. Luuletkos, että –?

Helmer. Ajatteles vain; kuinka semmoisen viallisen miehen tulee valehdella ja viekastella ja teeskennellä kaikin puolin, käydä naamio silmillään lähimmäistensä, niin, vieläpä vaimonsa ja omain lastensakin edessä. Ja tätä lasten edessä, sehän se kauheinta on, Nora.

Nora. Miksi niin?

Helmer. Siksi että semmoinen valheen ilmakehä saastuttaa taudinaineellaan koko kodin elämän. Joka hengenveto, jonka lapset tekevät semmoisessa talossa, on täynnänsä ituja johonkin pahaan.

Nora (lähempänä hänen takanansa.) Oletko varma siitä?

Helmer. Oh, kultaseni, sitä olen kyllin kokenut asianajajana. Melkein kaikilla aikaisin turmelluilla ihmisillä on ollut valheelliset äidit.

Nora. Miksipä juuri – äidit!

Helmer. Se johtuu useimmin äidistä; vaan isät vaikuttavat samaan suuntaan; sen tietää jokainen asianajaja sangen hyvin. Ja kumminkin on tuo Krogstad käynyt kotonaan vuosikausia ja istuttanut omiin lapsihinsa valheen ja teeskentelemisen myrkkyä: näet, sen vuoksi kutsun minä häntä siveellisesti kadonneeksi. (ojentaa hänelle käsiänsä.) Sentähden tulee sulo pikku Noraseni luvata minulle olla hänen asiatansa ajamatta. Anna kätesi sen päälle. No, no, mitä se on? Anna minulle kätesi. Kas niin. Siis päätetty. Minä vakuutan sinulle, minun olisi mahdotonta tehdä työtä yhdessä hänen kanssaan; minä suoraan sanoen tulen ruumiillisesti kipeäksi semmoisten ihmisten läheisyydessä.

Nora (vetää kätensä pois ja menee toiselle puolelle joulupuuta.) Täällä on niin lämmin. Ja minulla on niin paljon tekemistä.

Helmer (nousee ja kokoo paperinsa kokoon.) Niin, minunkin tulee ajatella saada muutamat näistä läpi luetuksi ennen kun ruualle menemme. Sinun pukuasi tahdon myöskin pitää mielessä. Ja jotakin ripustettavaksi kultapaperissa joulupuuhun lienee minulla myöskin varalla. (panee kätensä hänen päälaelleen.) Oi, sinua armasta laululintuistani. (menee kamariinsa ja lukitsee oven jälestänsä.)

Nora (hiljaan, vähän loma-ajan perästä.) Vieläkös! Se ei ole niin. Se on mahdotonta. Olkoon mahdotonta.

Lapsenpiika (vasemman puolisessa ovessa.) Lapset pyytävät niin kauniisti päästäksensä mamman tykö.

Nora. Ei, ei, ei; älä laske heitä minun luokseni! Ole sinä heidän luonansa, Anna-Maija.

Lapsenpiika. Hyvä, rouva. (panee oven kiinni.)

Nora (vaaleana pelosta.) Turmella minun pikku lapsiani –! Myrkyttää kotia? (vähän loma-aikaa; hän nostaa päätänsä.) Sepä ei ole totta. Sepä ei koskaan iki päivinä ole totta.