Nora: Kolmas Näytös
| Toinen Näytös | Kolmas Näytös. Nora Kirjoittanut Henrik Ibsen |
Nora |
(Sama huone. Sohvanpöytä sen ympärillä olevine tuolineen on muutettu keskelle lattiata. Palava lamppu pöydällä. Ovi etuhuoneesen on avoinna. Tanssisoittoa kuuluu yläkerrasta.)
(Rouva Linde istuu pöydän ääressä ja selailee hajamielin jotakin kirjaa, koittelee lukea, vaan ei näy voivan pitää ajatuksiansa koossa; kuultelee pari kertaa tarkkaan ulko-ovea kohti).
Rouva Linde (katselee kelloansa.) Ei vieläkään. Ja nyt olisi kumminkin jo aika. Ellei hän vain – (kuultelee jälleen.) Ah, siinä hän on. (menee hiljaan etuhuoneesen ja avaa varovasti ulko-oven; kuuluu hiljaisia askeleita rappusilla; hän kuiskasee:) Tulkaa sisään. Tääll’ ei ole ketään.
Asianajaja Krogstad (ovessa.) Löysin kotonani kirjeen teiltä. Mitä tämä tietää?
Rouva Linde. Minun täytyy välttämättömästi puhua teidän kanssanne.
Krogstad. Vai niin? Ja pitääkö sen välttämättömästi tapahtuman tässä talossa?
Rouva Linde. Minun kotonani se oli mahdotonta; minun huoneellani ei ole omaa sisäänkäytävää. Tulkaa sisään; me olemme aivan kahden kesken; piika nukkuu ja Helmerit ovat paalissa yläkerrassa.
Krogstad (astuu sisään.) Vai niin, vai Helmerit tanssivat tän’iltana? Oikein tottako?
Rouva Linde. Niin, miks’ eivät sitä tekisi?
Krogstad. No niin, miks’ei.
Rouva Linde. Niin, Krogstad, puhukaamme nyt keskenämme.
Krogstad. Onko meillä kahdella vielä mitään puhuteltavaa keskenämme?
Rouva Linde. Meillä on keskenämme paljon puhumista.
Krogstad. Sitä en olisi uskonut.
Rouva Linde. Ette, sillä te ette ole milloinkaan ymmärtäneet minua oikein.
Krogstad. Oliko siinä mitään muuta ymmärtämistä, kuin se, mikä on niin tavallista maailmassa? Sydämmetön nainen antaa miehelle rukkaset kun hänelle tarjoutuu jotakin edullisempaa.
Rouva Linde. Luuletteko, että minä olen niin aivan ilman sydämmettä? Ja luuletteko, että minä helpolla sydämmellä rikoin välimme?
Krogstad. Ettekö sitä?
Rouva Linde. Krogstad, oletteko todellakin uskoneet sitä?
Krogstad. Jos ei asia ollut niin, miksipä silloin kirjoititte minulle semmoista kuin te teitte?
Rouva Linde. Enhän muuta voinut. Kun minun tuli rikkoa välimme, niin olihan se minun velvollisuuteni juurinensa hävittää teissä kaikki, mitä te tunsitte minua kohtaan.
Krogstad (vääntää käsiänsä.) Vai sillä tavoin. Ja tätä – tätä ainoastaan rahojen tähden!
Rouva Linde. Älkää unohtako, että minulla oli apua tarvitseva äiti ja kaksi pientä veljeä. Me emme voineet odottaa teitä, Krogstad; siihen aikaan tulevaisuutenne vielä hämärti kaukana.
Krogstad. Olkoon niin; vaan teillä ei ollut oikeutta hyljätä minua toisen miehen tähden.
Rouva Linde. Niin, en tiedä. Useasti olen kysynyt itseltäni, oliko minulla oikeutta siihen.
Krogstad (hiljemmin.) Teidät kadottaessani oli minusta ikäänkuin kaikki vahva pohja olisi vierinyt pois jalkojeni alta. Katsokaa minuun, nyt olen minä niinkuin haaksirikkoon joutunut mies laivahylyllä.
Rouva Linde. Apu lienee lähellä.
Krogstad. Se oli lähellä; mutta silloin tulitte te ja astuitte väliin.
Rouva Linde. Tietämättäni, Krogstad. Vasta tänäpänä sain sen tietää, että minä tulen teidän sijaanne Pankkiin.
Krogstad. Minä uskon teitä, kun sen sanotte. Mutta nyt, kun sen tiedätte, ettekö sittenkään peräy?
Rouva Linde. Ei; sillä se ei kumminkaan hyödyttäisi teitä ollenkaan.
Krogstad. Oh, hyödyttäis, hyödyttäis –; minä sen tekisin kumminkin.
Rouva Linde. Olen oppinut toimimaan järkevästi. Elämä ja kova, katkera täytymys ovat sitä opettaneet minulle.
Krogstad. Ja elämä on opettanut minua ei luottamaan puhetapoihin.
Rouva Linde. Niin on elämä opettanut teille sangen järkevän asian. Mutta tekoihin kumminkin luottanette?
Krogstad. Mitä sillä tarkoitatte?
Rouva Linde. Sanoitte olevanne kuin haaksirikkoon joutunut mies laivahylyllä.
Krogstad. Sitäpä minulla oli syytä kyllä sanoa.
Rouva Linde. Minä istun myös niinkuin haaksirikkoon joutunut vaimo laivahylyllä. Ei ketään, jota surisin, eikä ketään, josta huolta pitäisin.
Krogstad. Itse sen olette valinneet.
Rouva Linde. Ei ollut muuta valittavana silloin.
Krogstad. No, entäs sitten?
Rouva Linde. Krogstad, jospa nyt me kaksi haaksirikkoon joutunutta voisimme tulla toinen toisensa luokse.
Krogstad. Mitäs sanottekaan?
Rouva Linde. Kaksi samalla laivahylyllä tulevat aina paremmin toimeen kuin kumpainenkin heistä yksinään omallaan.
Krogstad. Kristiina.
Rouva Linde. Minkätähden luulette minun tulleeni tänne kaupunkiin?
Krogstad. Olisitteko muistaneet minua?
Rouva Linde. Minun tulee tehdä työtä, jos mielin elää. Koko ikäni, niin kauas kuin saatan muistaa, olen minä työtä tehnyt, ja se on ollut mun paras ja ainoa iloni. Mutta nyt olen minä ypöyksinäni maailmassa, niin kauhean tyhjänä ja hyljättynä. Tehdä työtä omaksi eduksi, siitä ei ole mitään iloa. Krogstad, hankkikaa minulle joku ja jotakin, joitten eduksi tekisin työtä.
Krogstad. Tuommoista minä en usko. Se ei ole muuta kuin kiihoittunut naisen ylpeys, joka antaa itsensä noin altiiksi.
Rouva Linde. Olettenko koskaan huomanneet minussa kiihoittunutta mieltä?
Krogstad. Voisitteko todellakin sitä? Sanokaa – tunnettenko täydellisesti minun entisyyteni?
Rouva Linde. Tunnen.
Krogstad. Ja tiedättenkö minä miehenä minua täällä pidetään?
Rouva Linde. Kuuluipa ennen teidän puheestanne kuin olisitte arvelleet minun kanssani muuttuvanne toisenlaiseksi.
Krogstad. Sen tiedän aivan varmaan.
Rouva Linde. Eikö se voisi vieläkin tapahtua?
Krogstad. Kristiina; – tuon sanotte aivan vakaalla mielellä! Niin, sen teette. Minä näen sen silmistänne. Onko teillä siis todellakin uskallusta –?
Rouva Linde. Minä olen jonkun tarpeessa, jolle voisin olla äitinä; ja teidän lapsenne tarvitsevat äitiä. Me molemmat tarvitsemme toisiamme. Krogstad, minä luotan luontonne perijuureen; – minä uskallan kaikki yhdessä teidän kanssanne.
Krogstad. (tarttuu hänen käsiinsä.) Kiitos, kiitos, Kristiina; – nyt tiedän minäkin miten voin kohota arvoon muitten silmissä. – Ah, vaan minulta unohtui –
Rouva Linde. (kuultelee.) Hist! Tarantellaa! Menkää, menkää!
Krogstad. Minkä tähden? Mitä se on?
Rouva Linde. Kuulettenko tuota tanssia tuolla ylähällä? Kun se on loppunut voimme odottaa heitä tulevaksi.
Krogstad. Hyvä, minä lähden. Onhan se kaikki turhaan. Te ette tietysti tiedä mihinkä toimeen olen ryhtynyt Helmeriä vastaan.
Rouva Linde. Tiedän, Krogstad, minä tiedän sen.
Krogstad. Ja kumminkin olisi teillä uskallusta –?
Rouva Linde. Minä tiedän hyvin, mihin epätoivo voi saattaa semmoisen miehen kuin te olette.
Krogstad. Ah, jospa voisin tehtyä saada tekemättömäksi!
Rouva Linde. Sen kyllä voisitte, sillä teidän kirjeenne on vielä kirjelaatikossa.
Krogstad. Olettenko varma siitä?
Rouva Linde. Aivan varma; mutta –
Krogstad. (katselee tarkastellen häntä.) Olisiko asia niin ymmärrettävä? Te tahdotten pelastaa ystävätänne mihin hintaan tahansa. Sanokaa se yhtä hyvin suoraan. Onko asia niin?
Rouva Linde. Krogstad; joka kerran on myönyt itsensä toisten tähden, hän ei tee sitä enää toistamiseen.
Krogstad. Tahdon pyytää kirjettäni takaisin.
Rouva Linde. Ei, älkää.
Krogstad. No tietysti; minä odotan täällä kunnes Helmer tulee alas; minä sanon hänelle, että hänen tulee antaa minulle kirjeeni takaisin, – että se koskee ainoastaan minun ylössanomistani, – että hänen ei pidä lukea sitä –
Rouva Linde. Ei, Krogstad! älkää vaatiko kirjettänne takaisin.
Krogstad. Mutta sanokaa minulle, ettekö juuri sen vuoksi minua tänne kutsuneet?
Rouva Linde. Sen tein ensi hädässä; mutta nyt on koko vuorokausi kulunut ja sillä ajalla olen huomannut uskomattomia seikkoja tässä talossa. Helmer saakoon tietää kaikki; tuo onneton salaisuus tulkoon ilmi; asia tulkoon täydellisesti selville heidän kahden välillä; mahdotonta on jatkaa elämätä kaikkine noine peittelemisineen ja verukkeineen.
Krogstad. No hyvä; jos siis uskallatten sitä –. Mutta yhden asian voin kaikissa tapauksissa tehdä, ja se on paikalla tehtävä –
Rouva Linde. (kuultelee.) Joutukaa! Pois, pois! Tanssi on loppunut; me emme voi olla turvallisina hetkeäkään enää.
Krogstad. Minä odotan teitä tuolla alhaalla.
Rouva Linde. Niin, tehkää se; saattakaa minua portilleni asti.
Krogstad. Näin sanomattoman onnellinen en ole koskaan ennen ollut. (menee ulos ulko-oven kautta; ovi etuhuoneen ja salin välillä jää edelleen avoimeksi.)
Rouva Linde. (siivoaa hiukan huonetta ja panee päällysnuttunsa reilaan.) Mikä käänne! Niin, mikä käänne! Ihmisiä, joita varten on työtä tekeminen, – joita varten on eläminen; koti, johon saatan tuottaa iloa ja hauskuutta. No, siitä on tietysti kiinni pidettävä –. Voi, jos tulisivat kohta – Ahaa, siinä ne ovatkin. Takki päälle. (Ottaa hatun ja takin.)
(Helmerin ja Noran äänet kuuluvat ulkoa; avain väännetään ja Helmer tuo Noran melkein väkisin etuhuoneesen. Nora on puettu italialaiseen pukuun suuri musta shaali päällänsä; Helmer on juhla-vaatteissa, avonainen musta domino päällä.)
Nora. (vielä ovella, vastustellen.) Ei, ei, ei tänne sisään! Tahdon ylös jälleen. En tahdo mennä pois niin aikaiseen.
Helmer. Mutta Nora-kulta –
Nora. Oi, minä rukoilemalla pyydän sinua Torvald; minä pyydän sinua niin sydämmellisen hartaasti, – ainoastaan yhden tunnin vielä!
Helmer. Ei minuutiakaan, armas Norani. Sinä tiedät, mikä välipuhe meillä oli. Kas niin; käy sisään; sinä seisot tässä ja vilustut. (hän vie Noran, huolimatta hänen vastustelemisestaan, mukavasti huoneesen.)
Rouva Linde. Hyv’iltaa.
Nora. Kristiina!
Helmer. Mitä, rouva Linde, olettenko täällä näin myöhään?
Rouva Linde. Niin, suokaa anteeksi; tahdoin niin mielelläni nähdä Noraa hänen hempuvaatteissaan.
Nora. Oletkos istunut täällä minua odotellen?
Rouva Linde. Olen; pahaksi onneksi en ennättänyt tänne aikaisin kyllä; sinä olit jo tuolla ylhäällä; ja niin arvelin minä, etten saata lähteä täältä, ennenkuin olen sinut nähnyt.
Helmer. (ottaa Noran shaalin hänen päältänsä.) Niin, katsokaa tarkkaan häntä. Luulisinpa että häntä kyllä kelpaa katsella. Eikös hän ole kaunis, rouva Linde?
Rouva Linde. Niin, se täytyy myöntää –
Helmer. Eikö hän ole ihmeellisen kaunis? Semmoinen olikin yleinen mieli seurassa. Mutta kauhean itsepäinen hän on, – tuo armas, pikku lello. Mitäs sille teemme? Voitteko uskoa, että minun täytyi melkein väkisin tuoda hänet sieltä pois.
Nora. Oh, Torvald, sinä vielä kadut sitä, kun et sallinut minun viipyä vaikkapa vain puoli tuntia lisäksi.
Helmer. Siinä kuulette, rouva. Hän tanssii Tarantellaansa, – saa äärettömästi mieltymyksen osoituksia, – joka oli hyvin ansaittu, – vaikka hänen esityksessään kenties oli melkoisesti luonnollisuutta; minä tarkoitan, – hiukan enemmän kuin, tarkkaan punniten, saattaa soveltua yhteen taiteen vaatimusten kanssa. Mutta olkoon menneeksi! Pää-asia on, – hän saa mieltymystä; saa äärettömästi mieltymystä. Antaisinko minä nyt hänen jäädä sinne tämän perästä? Heikontamaan vaikutusta? Eipäs; minä otin pikku, kauniin Kaprityttöni – kaprisisen Kaprityttöseni voisin sanoa – kainalooni; kiersimme kiireesti salin ympäri; kumarsimme joka haaralle, ja – niinkuin romaaneissa sanotaan – tuo kaunis näkö ompi kadonnut. Lopun tulee aina olla vaikuttavainen, rouva Linde; vaan sitä minun on mahdotonta saada Noran käsittämään. Puuh, kun täällä on lämmin. (heittää dominon tuolille ja avaa oven kamariinsa.) Mitä? Pimeähän siellä on. No niin; tietysti. Suokaa anteeksi – (hän menee sinne sisään ja sytyttää pari kynttilätä palamaan.)
Nora. (kuiskaa ripeästi ja hengästyneenä.) No?!
Rouva Linde. (hiljaa.) Olen puhunut hänen kanssaan.
Nora. Entäs sitten –?
Rouva Linde. Nora, – sano kaikkityyni miehellesi.
Nora. (langenneella äänellä.) Sen minä arvasin.
Rouva Linde. Sinun ei huoli peljätä mitään Krogstadin puolelta; mutta puhua sinun pitää.
Nora. Minä en puhu.
Rouva Linde. Niin puhuu kirje.
Nora. Kiitos, Kristiina; nyt tiedän, mitä minun tulee tehdä. Hist –!
Helmer. (tulee sisälle jälleen.) No, rouva, olettenko ihailleet häntä?
Rouva Linde. Olen; ja nyt tahdon sanoa hyvää yötä?
Helmer. Oh mitä, nytkö jo? Onko se teidän, tämä neulomustyö?
Rouva Linde. (ottaa sen.) On; kiitos; olinpa unohtaa sen.
Helmer. Te neulotten siis?
Rouva Linde. Niin teen.
Helmer. Tiedättenkö mitä, teidän pitäisi mieluummin harjoittaa korko-ompelusta.
Rouva Linde. Vai niin? Miksikä sitä?
Helmer. Koska se on paljon kauniimpaa. Tahdottenko nähdä; korko-ommeltava pidetään tällä tavoin vasemmalla kädellä ja sitten käytetään neulaa oikealla kädellä – tällä tavoin – ulos keveään pitkään kaareen; eikö niin –?
Rouva Linde. Niin, saattaa kyllä olla –
Helmer. Kun sitä vastoin neulominen – se ei milloinkaan voi olla muuta kuin epäkaunista; katsokaas; nuo yhteen likistetyt käsivarret – neulouspuikot, jotka kulkevat ylös ja alas; – siinä on jotakin kiinalaista. – Ah, se oli todellakin mainiota sampanjaa, jota siellä tarjottiin.
Rouva Linde. Niin, hyvää yötä, Nora, äläkkä enää ole itsepäinen.
Helmer. Hyvin sanottu, rouva Linde!
Rouva Linde. Hyvää yötä, herra tirehtöri.
Helmer. (saattaa häntä ovelle.) Hyvää yötä, hyvää yötä; minä toivon teidän pääsevänne hyvin kotiin? Minä niin mielelläni –; vaan eihän se ole mikään pitkä matka, mikä teidän on käytävänä. Hyvää yötä, hyvää yötä. (Rouva Linde menee; Helmer lukitsee oven hänen jälestänsä ja tulee jälleen sisään.) Kas niin; vihdoinkin hän saatiin menemään. Hän on kauhean ikävä, tuo vaimo.
Nora. Etkös ole hyvin väsynyt, Torvald?
Helmer. En, en ollenkaan.
Nora. Eikös sinua nukutakkaan?
Helmer. Ei rahtuakaan; päinvastoin tunnen itseni äärettömän virkeäksi. Entäs sinä? No, sinä näytät oikein sekä väsyneeltä että uniselta.
Nora. Niin, minä olen hyvin väsynyt. Minä tahdon kohta käydä nukkumaan.
Helmer. Näetkös; näetkös! Oli siis kumminkin oikein tehty minulta, ettemme viipyneet kauemmin.
Nora. Oh, kaikki on oikein tehty mitä sinä teet.
Helmer. (suutelee hänen otsaansa.) Nyt puhuu leivolintunen niin kuin se olisi ihminen. Vaan huomasitko kuinka iloinen Rank oli tänä iltana?
Nora. Vai niin? Oliko hän iloinen? Minä en saanut puhua hänen kanssaan.
Helmer. Tuskinpa minäkään; vaan minä en ole moneen aikaan nähnyt häntä niin hyvällä tuulella, (katselee vähän aikaa Noraa; tulee sitten lähemmäksi.) Hm, – ompa kumminkin ihanata olla omassa kodissaan jälleen; olla aivan kahden kesken sinun kanssasi. – Oi, sinä viehättävä, kaunis nuori vaimo!
Nora. Älä katso minuun tuolla tavoin, Torvald!
Helmer. Enkös katselisi kallihinta omaisuuttani? Kaikkea tuota ihanuutta, joka on minun omani, ainoastaan minun, minun kaikkinensa.
Nora. (menee toiselle puolelle pöytää.) Älä puhu minulle tuolla tavoin tänä yönä.
Helmer. (seuraa jälestä). Sinulla on vielä Tarantella suonissasi, huomaan ma. Ja se tekee sinut vieläkin viehättävämmäksi. Kuuleppas! Nyt alkavat vieraat mennä. (hiljemmin.) Nora, – kohta on hiljaista koko talossa.
Nora. Niin, sitä toivon.
Helmer. Niin, eikö totta, oma armas Norani? Oi, tiedätkös, – kun minä tuolla tavoin olen sinun kanssasi ulkona seuroissa, – tiedätkös, miksi minä puhun sinulle niin vähän, pysyn niin erilläni sinusta, lähetän sinulle vain salaisen silmäyksen toisinaan, – tiedätkös, miksi minä sitä teen. Se on sentähden, että minä silloin mielessäni kuvailen sinun olevan mun salaisesti rakastettuni, nuoren salaisuudessa kihlattuni, eikä kenenkään aavistavan että meidän välillämme on mitään sidettä.
Nora. Niin, niin, niin; kyllähän tiedän, että kaikki sinun ajatuksesi ovat minun luonani.
Helmer. Ja kun meidän sitten tulee lähteä pois, ja minä panen shaalin sinun hienoille, nuoruuden noreille hartioillesi, – tuolle kumman kauniille kaulallesi, – silloin ajattelen mielessäni, että sinä olet nuori morsiameni, että me juuri tulemme vihiltä, että minä ensikertaa vien sinut asuntooni, – että minä ensikertaa olen kahden kesken sinun kanssasi, – aivan kahden kesken kanssasi, sinä nuori, vapiseva kaunotar! Koko tämän illan en ole halannut muuta kuin sinua. Kun minä näin sinun kiitävän ja houkuttelevan tarantellassa, – kiehui vereni; minä en kärsinyt sitä kauemmin; – sentähden otin minä sinut niin aikaiseen tänne alas –
Nora. Mene nyt, Torvald! Sinun pitää mennä pois minun luotani. Minä en tahdo kaikkea tätä.
Helmer. Mitä tämä tietää? Teetkö pilkkaa minusta, Noraseni. Et tahdo; et tahdo? Enkö minä ole sinun aviomiehesi –?
(ulko-ovella koputetaan.)
Nora (säikähtyen.) Kuulitkos –?
Helmer (etuhuoneesen päin.) Kuka siellä on?
Tohtori Rank (ulkoa.) Minä se olen. Saanko hetkeksi tulla sisään?
Helmer (hiljaa, närkästyneenä.) Noh, mitäpä hän nyt tahtoo? (ääneen.) Odota vähän. (menee ja avaa oven.) No, ompa siivosti tehty, ettet mene meidän ovemme ohitse.
Rank. Minusta oli kuin olisin kuullut sinun ääntäsi, niin tekipä mieleni pistäytyä tänne sisään. (antaa silmänsä kulkea ympäri huonetta.) Niin, niin, nämä rakkaat, tutut paikat. Teillä on rauhallista ja hauskaa kodissanne, teillä kahdella.
Helmer. Näyttipä siltä kun olisit viihtynyt sangen hyvin tuolla ylhäälläkin.
Rank. Oivallisesti. Miksi en sitä olisi tehnyt? Miksi ei pitäisi kokea kaikkea tässä maailmassa? Ainakin sen verran, minkä voi, ja niin kauan kuin voi. Viinit olivat oivallisia –
Helmer. Etenkin sampanja.
Rank. Huomasitko sinäkin sen? Onpa miltei uskomatonta, kuinka paljon voin viruttaa kurkustani alas.
Nora. Torvald joi myös paljon sampanjaa tänä iltana.
Rank. Vai niin?
Nora. Niin; ja silloin on hän aina niin iloinen perästäpäin.
Rank. No, miksei illalla saisi iloita hyvin käytetyn päivän perästä?
Helmer. Hyvin käytetyn; siitä, paha kyllä, minä en saata kerskata.
Rank (lyö häntä olkapäälle.) Mutta sen saatan minä, tiedätkös.
Nora. Tohtori Rank, olette varmaankin toimittaneet tieteellisen tutkimuksen tänäpänä.
Rank. Niin juuri.
Helmer. Kas, kas; pikku Nora puhuu tieteellisistä tutkimuksista!
Nora. Ja saanko toivottaa teille onnea johtopäätöksen suhteen?
Rank. No, sitä kyllä saatte.
Nora. Se oli siis hyvä?
Rank. Mahdollisuutta myöten paras sekä lääkärille että hoidettavalle, – visseyttä.
Nora (ripeästi ja tarkastellen häntä.) Visseyttä?
Rank. Täydellinen visseys. Enkö minä siis tekisi iltaa iloiseksi sen perästä?
Nora. Siinä teitte oikein, tohtori Rank.
Helmer. Sen sanon minäkin; kunhan vain huomenna pääset kohmelosta.
Rank. No, eihän mitään saa ilmaiseksi tässä elämässä.
Nora. Tohtori Rank, – te varmaankin pidätte paljon maskeraateista?
Rank. Niin, kun on hyvin monta lystillistä valepukua –
Nora. Kuulkaapas; miksikä me molemmat pukeumme tulevassa maskeraatissa?
Helmer. Pikku hepakko – joko sinä ajattelet tulevaa maskeraatia?
Rank. Mekö molemmat? No, sen sanon teille; teidän tulee olla onnen lapsena –
Helmer. Niin, mutta keksipä puku, joka voi sitä osoittaa.
Rank. Anna vaimosi tulla semmoisena kuin hän on –
Helmer. Se on tosiaankin sattuvasti sanottu. Vaan etkös tiedä, minä itse tahtoisit olla?
Rank. Tiedän, velikulta; sen olen saanut aivan selväksi.
Helmer. No?
Rank. Ensitulevassa maskeraatissa tahdon olla näkymätönnä.
Helmer. Sepä oli sukkela mielijohde!
Rank. Löytyy iso, musta hattu –; etkös ole kuullut puhuttavan näkymättömyydenhatusta? Sen kun panet päähäsi, niin ei kukaan voi sinua nähdä.
Helmer (vastahakoisesti hymyillen.) Niin, siinä olet oikeassa.
Rank. Mutta perätihän minä unhotan, minkä vuoksi tänne tulin. Helmer, anna minulle sikari, yksi noita tummia Havannan.
Helmer. Aivan mielelläni. (tarjoo sikarikotelostaan.)
Rank (ottaa yhden ja leikkaa kärjen pois.) Kiitoksia.
Nora (ottaa tulitikulla tulta.) Sallikaa minun tarjota teille tulta.
Rank. Kiitoksia siitä. (Nora pitää tikkua; hän sytyttää sikariansa.) Ja nyt, jääkää hyvästi!
Helmer. Hyvästi, hyvästi, velikulta!
Nora. Nukkukaa hyvin, tohtori Rank.
Rank. Kiitoksia hyvästä suomastanne.
Nora. Toivottakaa minulle sitä samaa.
Rank. Teillenkö? No, koska sitä tahdotten –. Nukkukaa hyvin. Ja kiitos tulesta (hän nyykäyttää päätä heille kumpaisellekin ja menee.)
Helmer (painuneella äänellä.) Hän oli juonut melkoisesti.
Nora (muuta ajatellen.) Ehkä.
(Helmer ottaa avaimensa taskusta ja menee etuhuoneesen.)
Nora. Torvald – mitäs siellä aiot?
Helmer. Aion tyhjentää kirjelaatikkoa; se on täpösen täynnänsä; siinä ei ole sijaa sanomalehdille aamulla –
Nora. Aiotko tehdä työtä tänä yönä?
Helmer. Tiedäthän, etten aio. – Mitä tämä on? Täällä on joku käynyt lukkoa koittamassa.
Nora. Lukkoa –?
Helmer. Aivan varmaan. Mikä siinä mahtaa olla? Enpä kumminkaan uskoisi piikojen –? Tässä on katkaistu hiusneula! Nora, se on sinun –
Nora (ripeästi.) Niin lienevät lapset olleet –
Helmer. Siitä sinun tosiaankin tulee taivuttaa heitä pois. Hm, hm; – no, sainpa vihdoinkin sen auki. (ottaa mitä siinä on ja huutaa kyökkiin.) Leena? – Leena; sammuta lamppu rappuisilla. (hän tulee jälleen saliin ja lukitsee oven etuhuoneesen.)
Helmer (kirjeet kädessä.) Kas tässä. Katsoppas, kuinka paljon sinne oli kokoontunut. (selailee niitä.) Mitä tämä on?
Nora (ikkunalla.) Kirje! Ei, ei, Torvald!
Helmer. Kaksi käyntikorttia – Rankilta.
Nora. Tohtori Rankiltako?
Helmer (katselee niitä.) Lääketieteen tohtori Rank. Ne olivat päällimmäisinä; hän lienee mennessänsä pistänyt ne laatikkoon.
Nora. Onko niissä mitään?
Helmer. On musta risti nimen päällä. Kas tässä. Sepä kumminkin on kamoittava juoni. Onpa ikään kuin hän ilmoittaisi omasta kuolemastaan.
Nora. Sen hän tekeekin.
Helmer. Mitä? Tiedätkö mitään? Onko hän jotakin sanonut?
Nora. On. Kun nämä kortit tulevat, niin hän on jättänyt jäähyväiset meille. Hän sulkee itsensä sisään ja kuolee.
Helmer. Ystävä-raukkaani. Tiesinhän, etten saisi kauan häntä pitää. Mutta näin aikaiseen –. Ja sitten hän piileksen kuni haavoitettu otus.
Nora. Kun sen täytyy tapahtua, niin on parasta, että se tapahtuu ilman sanoitta. Eikös niin, Torvald?
Helmer (kävelee edes takaisin.) Hän oli niin kasvanut yhteen meihin. Minä en voi sitä ajatella, että hän olisi poissa. Hän, intohimoinensa ja yksinäisyydellänsä, oli ikäänkuin pilvinen pohja meidän päivän kirkkaalle onnellemme. No niin, ehkä on parasta näin. Ainakin hänelle. (seisahtuu.) Ja kenties meillekin, Nora. Nyt meidän kummankin tulee turvautua ainoastaan toisihimme. (ottaa häntä syliinsä.) Oi, sinä rakastettu vaimoni; minusta on kuin en voisi lujasti kyllä pitää sinua kiinni. Tiedätkös, Nora, – usein toivon minä, että joku äkkinäinen vaara uhkaisi sinua, niin että minä voisin uskaltaa henkeni ja vereni ja kaikki, kaikki sinua pelastaakseni.
Nora (irtautuu hänestä ja sanoo ääneen ja päättäväisesti:) Nyt sinun tulee lukea kirjeesi, Torvald.
Helmer. Ei, ei; tän’yönä ei. Tahdon olla sinun luonasi, mun rakas vaimoni.
Nora. Ystäväsi kuolemaa muistellen –?
Helmer. Sinä olet oikeassa. Tämä asia on saattanut meidät kumpaisenkin kauhistukseen; siihen on tullut epäkaunista meidän välillemme; kuoleman ja häviön mietteitä. Tästä meidän tulee kokea päästä irti. Siihen asti –. Menkäämme kumpikin omaan huoneesensa.
Nora (karkaa hänelle kaulaan.) Torvald, – hyvää yötä! Hyvää yötä!
Helmer (suutelee häntä otsalle.) Hyvää yötä, sä pikku laululintuseni. Nuku makeasti, Nora. Nyt luen minä kirjeet läpi. (hän menee kirjetukkunensa kamariinsa ja lukitsee oven jälestänsä.)
Nora (silmät raivossa, hapuilee ympäri huonetta, ottaa Helmerin dominon, heittää sen ympärillensä ja kuiskaa ripeästi, käheästi ja katkomalla.) Ei koskaan enää nähdä häntä. Ei koskaan. Ei koskaan. Ei koskaan. (heittää shaalinsa päähänsä.) Eikä koskaan nähdä lapsiakaan enää. Eipä niitäkään. Ei koskaan; ei koskaan. – Ui, tuota jääkylmää, mustaa vettä! Ui, tuota pohjatonta –; tuota –. Oh, jospa se vain olisi ohitse. – Nyt se on hänellä; nyt hän lukee sitä. Oh ei, ei; ei vielä. Torvald, jää hyvästi, sinä sekä lapset –
(Hän aikoo töytäistä ulos etuhuoneen kautta; samassa tempaa Helmer ovensa auki ja seisoo siinä avoin kirje kädessä.)
Helmer. Nora!
Nora (kiljaisee kovasti.) Ah –!
Helmer. Mitä tämä on? Tiedätkös, mitä tässä kirjeessä seisoo?
Nora. Tiedän. Anna minun mennä! Anna minun päästä ulos!
Helmer (pidättää häntä.) Mihinkäs aiot?
Nora (kokee päästä irti.) Sinä et saa pelastaa minua, Torvald!
Helmer (kellehtää takaisin.) Tottako? Onko se totta, mitä hän kirjoittaa? Kauheata! Ei, ei; mahdotontahan se on, että tämä voisi olla totta.
Nora. Se on totta. Minä olen rakastanut sinua yli kaiken tässä maailmassa.
Helmer. Oh, älä tule turhilla kierrättelyksillä.
Nora (ottaa askeleen häntä kohti.) Torvald –!
Helmer. Onnetonta sinua, – mihinkä vehkeesen olet ruvennut!
Nora. Anna minun mennä, sinun ei huoli kantaa sitä minun tähteni. Sinun ei huoli ottaa sitä päällesi.
Helmer. Heitä jo ilveilykset. (lukitsee etuhuoneen oven.) Tähän sinun täytyy jäädä ja tehdä tili minulle. Käsitätkös, mitä olet tehnyt? Vastaa minulle! Käsitätkös sitä?
Nora (katsoo lakkaamatta häneen ja sanoo kangistuneella äänellä.) Niin, nyt alan käsittää sitä perijuurin.
Helmer (kävelee lattialla.) Oh, kuinka kauheasti olen herännyt unestani. Kaikkina näinä kahdeksana vuotena, – hän, joka oli minun iloni ja ylpeyteni, – oli teeskentelijä, valehtelija, pahempi, pahempikin, – oli rikoksen tekijä! – Oh, tuota ääretöntä häijyyttä, joka piilee kaiken tämän alla! Hyi, hyi!
Nora (on vaiti ja katsoo edelleen lakkaamatta häneen.)
Helmer (seisattuu hänen etehensä.) Minun olisi pitänyt aavistaa jotakin semmoista tapahtuvan. Minun olisi pitänyt edeltäpäin arvata sitä. Kaikki sinun isäsi löyhämieliset perusjohteet –. Vaiti! Kaikki isäsi löyhämieliset perusjohteet olet sinä perinyt. Ei uskontoa, ei siveyttä, ei velvollisuuden tuntoa –. Voi, kuinka olen tullut rangaistuksi siitä, että hellittelin häntä. Sinun tähtesi minä sen tein; ja tällä tavoin sinä palkitset minua.
Nora. Niin, tällä tavoin.
Helmer. Nyt sinä olet hävittänyt kaiken minun onneni. Koko tulevaisuuteni olet sinä hukannut. Oh, sitä on kauheata ajatella. Minä olen joutunut tunnottoman miehen valtaan; hän voi tehdä minun kanssani mitä hän tahtoo, vaatia minulta vaikka mitä, käskeä minua mihin häntä lystää; – minä en tohdi hiiskahtaakaan. Ja näin kurjallisesti täytyy minun hukkua ja vajota pohjaan kevytmielisen vaimon tähden!
Nora. Kun minä olen poissa maailmasta, olet sinä vapaa.
Helmer. Oh, heitä ilveesi! Semmoista puhetta oli isälläsikin aina valmiina. Mitäs se minua hyödyttäisi, että sinä olisit poissa maailmasta, kuten sanot? Se ei vähintäkään minua hyödyttäisi. Hän voi kumminkin saattaa asian julkisuuteen; ja jos hän sen tekee, niin minua ehkä epäillään tietäneeni sinun rikoksestasi. Luullaan ehkä vielä, että minä olen seisonut sinun takanasi, – että minä olen kehoittanut sinua siihen! Ja kaikesta tästä saan sinua kiittää, sinua, jota olen käsilläni kantanut koko avioelomme ajan. Jokos nyt käsität, mitä olet rikkonut minua vastaan?
Nora (kylmällä levollisuudella.) Jo.
Helmer. Tämä on niin uskomatonta, etten voi pitää sitä kiinni mielessäni. Vaan meidän tulee katsoa, että asia saadaan sovitetuksi. Ota shaali päältäsi. Ota se päältäsi, sanon minä! Minun pitää koittaa saada häntä tyydytetyksi tavalla tai toisella. Asia on saatettava painumaan alas mihin hintaan tahansa. – Ja mitä sinuun ja minuun tulee, niin näyttäköön siltä, kuin kaikki meidän välillämme olisi entisellään. Mutta tietysti ainoastaan ihmisten silmissä. Sinä niin muodoin jäät edelleen tähän taloon; se seuraa itsestänsä. Mutta lapsiamme et saa kasvattaa; niitä en voi uskoa sinulle –. Oh, että minun täytyy sanoa tätä hänelle jota niin palavasti olen rakastanut ja jota minä vieläkin –! No, olkoon se mennyttä! Tästälähin ei enää ole kysymystä onnesta; nyt on vain katsottava, miten saadaan säilytetyksi jäännökset, pätkät, ulkomuoto –
(etuhuoneen kelloa soitetaan.)
Helmer (säikähtyy.) Mitä se tietää? Näin myöhään. Jokohan tuo kauhein kauheimmista –! Joko hän –? Kätke itsesi, Nora! Sano ettäs olet sairaana.
(Nora jää seisomaan liikkumatonna. Helmer menee ja avaa etuhuoneen ovea.)
Sisäpiika (puoleksi alastonna etuhuoneessa.) Tässä tuli kirje rouvalle.
Helmer, Anna se minulle. (ottaa kirjeen ja lukitsee oven.) Niin, se on häneltä. Sinä et saa sitä; minä tahdon itse lukea sen.
Nora. Lue sinä.
Helmer (lampun ääressä.) Tuskin minulla on uskallusta siihen. Kenties olemme hukassa, sekä sinä että minä. Ei; minun tulee se tietää. (avaa kiireesti kirjeen; silmäilee pari riviä; katsoo kirjeessä olevaa paperia; riemunhuuto.) Nora.
Nora. (katsoo kysyväisesti häneen.)
Helmer. Nora! Ei; minun pitää lukea se vielä kerta. – Niin, niin; asia on niin. Minä olen pelastettu! Nora, minä olen pelastettu!
Nora. Entäs minä?
Helmer. Sinä, myös, tietysti; me olemme pelastetut kumpikin, sekä sinä että minä. Kas tässä. Hän lähettää sinulle velkakirjasi takaisin. Hän kirjoittaa paheksivansa ja katuvansa –; että onnellinen käänne hänen elämässään –; oh, yhdentekevääpä se lienee mitä hän kirjoittaa. Me olemme pelastetut, Nora! Ei ole ketään, joka voisi tehdä sinulle mitään. Oi, Nora, Nora –; ei, ensin tämä inhoittava paperi pois mailmasta. Annas kun katson – (vilkaisee velkakirjaan.) En, minä en tahdo nähdä sitä; se älköön olko minulle muuta kuin unelmata kaikkityyni. (repäisee velkakirjan sekä molemmat kirjeet palasiksi, heittää kaikki uuniin ja katselee kuinka ne palavat.) Kas niin; nyt ei niitä enää ole olemassa. – Hän kirjoitti, että sinä jouluaatosta alkaen –. Oh, ne ovat mahtaneet olla kolme kauhean kauheata päivää sinulle, Nora.
Nora. Olen taistellut kovaa taistelua näinä kolmena päivänä.
Helmer. Ja ollut tuskissasi, etkä löytänyt muuta apua kuin –. Ei; älkäämme muistako kaikkea tätä inhoittavaa. Tahdomme vain riemuita ja kertomalla kertoa: se on ohitse; se on ohitse! Kuulehan toki minua, Nora; sinä et näy käsittävän sitä: se on ohitse. Mitäpä tämä tietää – nämä kangistuneet kasvosi? Oh, Nora-raukkaseni, minä sen kyllä käsitän; sinä et näy voivan uskoa, että minä olen antanut sinulle anteeksi. Mutta sen olen tehnyt, Nora; minä vannon sen sinulle: olen antanut sinulle kaikki anteeksi. Tiedänhän minä että, minkä sinä teit, sen sinä teit rakkaudesta minuun.
Nora. Se on totta.
Helmer. Olet rakastanut minua niin kuin vaimon tulee rakastaa miestänsä. Ainoastaan keinoista ei sinulla ollut ymmärrystä kyllä päättää. Vaan luuletkos olevasi minulle vähemmin rakas sen vuoksi, ettet ymmärrä toimia omin neuvoin? Ei, ei, nojaa sinä vain minuhun; minä neuvon sinua; minä johdan sinua. Minä en olisi mies ellei juuri tämä vaimon saamattomuus tekisi sinua kahta viehättävämmäksi minun silmissäni. Älä pidä lukua noista kovista sanoista, jotka minä ensi kauhistuksissani lausuin sinulle, kun minusta kaikki oli päälleni sortumaisillaan. Minä olen antanut sinulle anteeksi, Nora; minä vannon sen sinulle, että olen antanut sinulle anteeksi.
Nora. Minä kiitän sinua anteeksi-antamuksestasi. (hän menee ulos oikeanpuolisesta ovesta.)
Helmer. Ei, jää tänne –. (katsoo ovesta.) Mitäs siellä alkovissa teet?
Nora. (huoneesta.) Riisun maskeraati-puvun päältäni.
Helmer (avonaisella ovella.) Niin, tee se: koittele saada rauhaa ja viihdyttää mieltäsi tasapainoon taasen, sä pikku säikäytetty laululintuni. Lepää turvallisesti; minulla on leveät siivet suojellakseni sinua. (kävelee oven edessä.) Oh, kuinka kotimme on rauhallinen ja kaunis, Nora. Tässä on suojaa sinulle; tässä tahdon pidellä sinua kuni ajeltua kyhkyistä, jonka olen vahingoittamatonna saanut haukan kynsistä pelastetuksi; minä kyllä saatan sykkivän sydänraukkasi rauhaan. Vähitellen on se tapahtuva, Nora; usko minua. Huomenna on kaikki tämä näyttävä aivan toisenlaiselta sinulle; pian on kaikki oleva entisellään; kauan minun ei huoli kertoa sinulle, että olen antanut sinulle anteeksi; sinä olet itse järkähtämättömästi vakaantuva siitä, että olen sen tehnyt. Kuinkas voitkaan luulla, että minulle voisi tulla mieleen tahtoa hyljätä sinua tai nuhdellakaan sinua? Oh, sinä et tunne oikean miehen mielenlaatua, Nora. Miehestä on niin sanomattoman suloista ja tyydyttäväistä se, kun hän tietää itsestänsä, että on antanut vaimollensa anteeksi – antanut täydestä ja vilpittömästä sydämmestä. Onhan vaimo sen kautta ikäänkuin kaksin kerroin tullut hänen omakseen; hän on ikäänkuin asettanut vaimonsa uudestaan maailmaan; vaimo taasen on kerrallaan tullut hänen vaimokseen ja hänen lapsekseen yhtaikaan. Semmoisena olet sinä oleva minulle tästälähin, sä pikku, neuvoton, avuton olento. Älä ole suruissasi mistään, Nora, ole vain avosydämminen minua kohtaan niin minä olen sinulle sekä tahtonas että omana tuntonas. – Mitä tämä on? Et käynytkään nukkumaan? Oletkos pukeunut toisiin vaatteihin?
Nora. (arkivaatteissaan.) Niin, Torvald, nyt olen ottanut toiset vaatteet päälleni.
Helmer. Mutta miksi nyt, näin myöhään –?
Nora. Tänä yönä minä en nuku.
Helmer. Mutta, Nora kulta –
Nora. (katsoo kelloansa.) Kello ei vielä ole niin paljon. Istu tähän, Torvald; meillä kahdella on paljon puhuttavaa keskenämme. (hän käy pöydän toiselle puolelle istumaan.)
Helmer. Nora, – mitä tämä tietää? Nuo kangistuneet kasvosi –
Nora. Käy istumaan. Sitä on pitkältä. Minulla on paljon sinulle sanottavaa.
Helmer. (istuu pöydän ääreen häntä vastapäätä.) Sinä saatat minua tuskaan, Nora. Ja minä en ymmärrä sinua.
Nora. Et, siinäpä se juuri onkin. Sinä et ymmärrä minua. Enkä minäkään ole koskaan ymmärtänyt sinua – ennenkuin tän’iltana. Ei, älä keskeytä minua. Kuule vain mitä sinulle sanon. – Tämä on tilintekoa, Torvald.
Helmer. Mitä sillä tarkoitat?
Nora. (vähän aikaa vaiettuansa.) Eikös yksi asia sinua kummastuta meidän näin tässä istuessamme?
Helmer. Mikäs se olisi?
Nora. Kahdeksan vuotta olemme jo olleet naimisissa. Eikö mieleesi pistä, että tämä on ensi kerta kun me kaksi, sinä ja minä, mies ja vaimo, puhumme vakavasti keskenämme.
Helmer. Niin, vakavasti, – mitä se tietää?
Nora. Koko kahdeksan vuotta, – vieläpä kauemminkin, – ani meidän aikaisimmasta tuttavuudestamme asti emme ole koskaan vaihtaneet vakavata sanaa vakavista asioista.
Helmer. Olisiko minun sitten yhä ja alinomaa pitänyt ilmoittaa sinulle huolista, joita et kumminkaan voinut auttaa minua kantamaan?
Nora. Minä en puhu huolista. Minä sanon, emme ole ikänämme istuneet vakaisina yhdessä, koettaaksemme saada yhtäkään asiaa selville.
Helmer. Mutta, Nora-kultani, olisiko se ollut mieliksi sinulle?
Nora. Siinä juuri tulemme asiaan. Sinä et ole koskaan ymmärtänyt minua. – Paljon vääryyttä on minua vastaan tehty, Torvald. Ensin isältäni ja sitten sinulta.
Helmer. Mitä? Me kaksi, – me kaksi, jotka olemme rakastaneet sinua enemmän kuin kaikki muut ihmiset?
Nora. (pudistaa päätänsä.) Te ette ole koskaan minua rakastaneet. Teistä on vain ollut hupaista, olla rakastuneina minuun.
Helmer. Mutta, Nora, mitä puhetta tämä on?
Nora. Niin, niinpä asia nyt on, Torvald. Kotona, isäni luona ollessani, kertoi hän minulle kaikki mielipiteensä, ja niin oli minullakin samat mielipiteet; ja jos minulla olikin toinen mieli, niin minä peitin sen, sillä sitä hän ei olisi kärsinyt. Hän kutsui minua nukkilapsekseen ja leikitteli minun kanssani niinkuin minä leikittelin minun nukkieni kanssa. Tulinpa sitten tähän taloon sinun luoksesi –
Helmer. Mitä sanoja sinä käytät meidän avioliitostamme?
Nora. (häiriytymättä.) Minä tarkoitan, että sitten jouduin isäni käsistä sinun käsiisi. Sinä laitoit kaikki oman makusi mukaan, ja niin sain minä saman maun kuin sinäkin, taikka minä luulin ainoastaan niin, en tiedä oikein –; arvelenpa olleen kumpaakin; milloin yhtä ja milloin toista. Kun nyt katselen sitä, olen mielestäni elänyt täällä kuin köyhä ihminen; – ainoastaan kädestä suuhun. Olen elänyt konsteja tekemällä sinun edessäsi, Torvald. Vaan sitähän sinä tahdoitkin. Sinä ja isä oletten tehneet suurta syntiä minua vastaan. Te olette syypäät siihen, ettei minusta ole tullut mitään.
Helmer. Nora, kuinka luonnoton ja kiittämätön sinä oletkin! Etkös ole ollut onnellinen täällä?
Nora. En, sitä en ole ikänäni ollut. Luulin sitä; mutta en ole ikänäni ollut sitä.
Helmer. Etkös – etkös onnellinen!
Nora. En, ainoastaan iloinen. Ja sinä olet aina ollut niin kiltti minua kohtaan. Mutta meidän asuntomme ei ole ollut muuta kuin leikkitupa. Tässä olen minä ollut sinun nukkivaimonasi, niinkuin minä kotona olin isän nukkilapsena. Ja lapset, ne ovat taasen olleet minun nukkeinani. Minusta oli hupaista kun sinä otit leikitelläksesi minun kanssani, niinkuin lasten oli hupaista kun minä rupesin leikittelemään heidän kanssaan. Se on ollut meidän avioelämämme, Torvald.
Helmer. Tuossa on vähän totuutta noissa sanoissasi, – niin liialliset ja ylenpaltiset kuin ne ovatkin. Mutta tästälähin on elämämme tuleva toisenlaiseksi. Leikin aika on lakkaava; nyt tulee kasvatuksen aika.
Nora. Kenenkä kasvatus? Minunko vai lasten?
Helmer. Sekä sinun että lasten, armas Noraseni.
Nora. Ah, Torvald, sinussa ei ole miestä kasvattamaan minua oikeaksi vaimoksi sinulle.
Helmer. Ja sen sinä sanot?
Nora. Entäs minä, – kuinka minä olen valmistettu kasvattamaan lapsiamme?
Helmer. Nora!
Nora. Etkös itse sanonut sitä vast’ikään, – ettet sitä tointa voinut minulle uskoa.
Helmer. Kiivastuksissani! Kuinkas voit pitää lukua siitä?
Nora. Niin; se oli sinulta aivan oikein sanottu. Se tehtävä on minulle mahdoton. Toinen tehtävä on ensin suoritettava. Minun tulee koittaa kasvattaa itseäni. Sinussa ei ole miestä auttamaan minua siinä. Se tulee minun tehdä yksinäni. Ja sentähden matkustan minä nyt pois luotasi.
Helmer. (kavahtaa ylös.) Mitäs sanoitkaan?
Nora. Minun tulee elää aivan omin neuvoin, jos mielin saada selvää itsestäni ja kaikesta, mikä on ympärilläni. Sentähden en voi jäädä sinun luoksesi kauemmin.
Helmer. Nora, Nora!
Nora. Sentähden aion mennä täältä nyt heti. Kristiina ottaa minut kyllä luoksensa täksi yöksi –
Helmer. Sinä olet mieletön! Sinä et saa lupaa! Minä kiellän sen sinulta!
Nora. Ei auta kieltää minulta mitään tästälähin. Minä otan mukaani mikä itselleni kuuluu. Sinulta en tahdo mitään, en nyt enkä myöhemminkään.
Helmer. Hulluuttahan tämä on!
Nora. Huomenna matkustan minä kotia, – tarkoitan, vanhalle kotipaikalleni. Siellä minun lienee helpointa löytää jotakin tointa.
Helmer. Voi sinua soaistua, kokematonta olentoa!
Nora. Minun tulee koittaa saada kokemusta, Torvald.
Helmer. Heität kotisi, miehesi sekä lapsesi! Etkä ajattele sitä, mitä ihmiset tulevat sanomaan.
Nora. Sitä en voi ollenkaan ottaa lukuun. Sen vain tiedän, että tämä tulee minulle välttämättömäksi.
Helmer. Oh, se on kauhistavaa. Näin voit sinä laiminlyödä pyhimmät velvollisuutesi.
Nora. Mitä sinä siis luet minun pyhimpiin velvollisuuksiini?
Helmer. Ja sitä minun on tarvis sanoa sinulle! Eivätkö ne ole velvollisuudet miestäsi ja lapsiasi kohtaan?
Nora. Minulla on toisia yhtä pyhiä velvollisuuksia.
Helmer. Niitä sinulla ei ole. Mitä velvollisuuksia ne olisi.
Nora. Velvollisuudet itseäni kohtaan.
Helmer. Sinä olet ennen kaikkea vaimo ja äiti.
Nora. Sitä en enää usko. Uskonpa olevani ennen kaikkea ihminen minä yhtähyvin kuin sinäkin, – taikka ainakin, että minun tulee koittaa siksi tulla. Tiedän kyllä, että useimmat sanovat sinun olevan oikeassa, Torvald ja että jotakin senmoista löytyy kirjoissa. Mutta minä en kauemmin voi tyytyä siihen, mitä useimmat sanovat ja mitä kirjoissa luetaan. Minun tulee itsen ajatella näitä asioita, ja kokea saada niistä selvää.
Helmer. Etkö tietäisi asemaasi omassa kodissasi? Eikös sinulla semmoisissa kysymyksissä ole luotettavaa ohjajaa? Eikös sinulla ole uskontoa?
Nora. Ah, Torvald, enhän minä oikein tiedä mitä uskonto onkaan.
Helmer. Mitä sinä sanot!
Nora. Enhän muuta tiedä, kuin minkä pappi Hansen sanoi silloin kuin kävin rippikoulua. Hän sanoi uskonnon olevan sitä ja sitä. Kun minä joudun pois tästä kaikesta ja pääsen yksinäisyyteen, niin tahdon ottaa senkin asian tutkiakseni. Tahdon nähdä, oliko oikein, mitä pappi Hansen sanoi, tahi ainakin, onko se oikein minulle.
Helmer. Oh, semmoistapa ei ole kuultu niin nuorelta vaimolta! Vaan ellei uskonto voi saattaa sinua oikealle tielle, niin anna minun toki herättää sinun omaa tuntoasi. Sillä siveyden tuntoa sinulla kumminkin on? Taikka, vastaa minulle, – eikö sinulla sitäkään liene?
Nora. Niin, Torvald, siihen en osaa vastata. Enhän minä ollenkaan sitä tiedä. Minä olen aivan hämilläni semmoisissa asioissa. Sen vain tiedän, että minulla on peräti toisenlainen käsitys moisista asioista kuin sinulla. Nyt kuulen myös että lait ovat toisenlaiset kuin miksi minä ne luulin; vaan että ne lait olisivat oikeat, sitä en mitenkään voi saada päähäni. Vaimolla niin muodoin ei olisi oikeutta säästää vanhaa, kuoleman kielissä olevaa isäänsä tahi pelastaa miehensä henkeä! Sitä minä en usko.
Helmer. Sinä puhut kuin lapsi. Sinä et ymmärrä sitä yhteiskuntaa, missä sinä elät.
Nora. En, en sitä ymmärrä. Vaan nyt tahdon sitä tutkia. Minun tulee koittaa saada selvää siitä kumpi on oikeassa, yhteiskuntako vai minä.
Helmer. Sinä olet sairas, Nora; sinulla on kuume; luulenpa melkein ettäs olet kadottanut järkesi.
Nora. En ole koskaan ennen tuntenut olevani niin selvä-järkisen ja asiastani vissin kuin tänä yönä.
Helmer. Ja selväjärkisenä ja asiastasi vissinä hylkäät sinä miehesi sekä lapsesi?
Nora. Niin; sen teen.
Helmer. Niin on ainoastaan yksi selitys mahdollinen.
Nora. Mikä?
Helmer. Sinä et enää rakasta minua.
Nora. En, siinäpä se juuri onkin.
Helmer. Nora! – Ja sen sinä sanot!
Nora. Oh, se niin kirvelee mieltäni, Torvald; sillä sinä olet aina ollut niin kiltti minua kohtaan. Vaan minä en voi sille mitään. Minä en enää rakasta sinua.
Helmer (väkinäisellä malttamuksella.) Onko tämäkin selvä ja vissi vakuutus?
Nora. On, aivan selvä ja vissi. Juuri sen vuoksi minä en kauemmin tahdo olla täällä.
Helmer. Ja voitko myös tehdä minulle selvää siitä, millä tavoin minä olen menettänyt sinun rakkautesi?
Nora. Niin, sen voin kyllä. Se oli tänä iltana, kun se kumma ei tullut; sillä silloin huomasin minä ettei sinussa ole sitä miestä, jota olin mielessäni kuvaillut.
Helmer. Selitä se tarkemmin; minä en ymmärrä sinua.
Nora. Olen niin kärsivällisesti nyt odottanut kahdeksan vuotta; sillä, Herra nähköön, tiesinhän minä, ettei se kumma tule joka päivä. Niin tuli tämä asia sortuen minun päälleni; ja silloin olin minä niin varma siitä, että nyt se kumma tulee. Kun Krogstadin kirje oli tuolla kirjelaatikossa, ei minulle hetkeksikään pistänyt päähän, että sinä voisit tahtoa antautua tuon miehen vaatimusten alle. Minä olin niin lujasti varma siitä, että sinä sanoisit hänelle: tehkää asia kuuluksi koko maailmalle. Ja kun se oli tapahtunut –
Helmer. Niin mitä sitten? Kun olisin antanut oman vaimoni altiiksi häpeälle ja häväistykselle –!
Nora. Kun se oli tapahtunut, silloin luotin minä niin lujan lujasti siihen, että sinä astuisit esille ja ottaisit kaikki päällesi sanoen: minä olen syyllinen.
Helmer. Nora –!
Nora. Sinä arvelet, etten minä koskaan olisi ottanut vastaan semmoista uhrausta sinulta? En, se on tietty. Vaan mikä arvo minun vakaamuksillani olisi ollut sinun vakaamuksiesi rinnalla? – Siinä se kumma, jota minä peloissani toivoin. Ja sitä estääkseni, aioin minä tehdä lopun elämästäni.
Helmer. Ilolla tekisin minä yöt päivät työtä sinun puolestasi, Nora, – kantaisin surua ja murhetta sinun tähtesi. Vaan ei ole ketään joka antaisi kunniansa altiiksi rakastettunsa edestä.
Nora. Sen ovat tuhannen tuhannet vaimot tehneet...
Helmer. Oh, sinä sekä ajattelet että puhut niinkuin ymmärtämätön lapsi.
Nora. Olkoon. Vaan sinä – et ajattele etkä puhu niinkuin se mies, jonka kanssa minä voisin yhdistyä. Kun sinun pelkosi oli haihtunut, – ei siitä mikä minua uhkasi, vaan siitä, johon itse olit joutua, ja kun koko vaara oli ohitse, silloin oli sinusta niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Minä olin aivan niinkuin ennenkin sinun pikku laululeivosesi, sinun nukkesi, jota sinä tästälähin aioit kahta varovammin kantaa käsilläsi koska se oli niin hauras ja hapero. (nousee ylös.) Torvald, – sinä hetkenä nousi mieleheni se miete, että minä kahdeksan vuoden kuluessa olen elänyt tässä yhdessä vieraan miehen kanssa ja että olen saanut kolme lasta –. Oh, minä en kärsi ajatella sitä! Voisin repiä itseni palasiksi.
Helmer (raskaasti.) Minä näen sen; minä näen sen. Siinä on todellakin avautunut pohjaton aukko meidän välillemme. – Mutta, Nora, eikö sitä voisi täyttää?
Nora. Semmoisena, kuin nyt olen, ei minusta ole sinun vaimoksesi.
Helmer. Minulla on voimaa muuttua toisenlaiseksi.
Nora. Kenties, – jos – nukki otetaan sinulta pois.
Helmer. Erota – erota sinusta! Ei, ei, Nora, minä en voi käsittää sitä ajatusta.
Nora (menee oikeanpuoliseen huoneesen.) Sitä varmemmin on se tapahtuva. (hän tulee takaisin päällystakkinensa ja pienellä matkasäkillä, jonka hän panee pöydän viereiselle tuolille.)
Helmer. Nora, Nora, älä nyt! Odota huomiseksi.
Nora (ottaa takin päällensä.) Minä en voi jäädä yöksi vieraan miehen huoneihin.
Helmer. Vaan emmekö voi asua täällä niinkuin veli ja sisar –?
Nora (köyttää hattuansa.) Tiedäthän aivan hyvin ettei sitä kauan kestäisi –. (panee shaalin päällensä.) Hyvästi, Torvald. En tahdo nähdä noita pienokaisia. Minä tiedän heidän olevan paremmissa käsissä kuin minun. Semmoisena, kuin nyt olen, en voi olla heille miksikään avuksi.
Helmer. Mutta kerran, Nora, – kerran –?
Nora. Kuinka minä voisin sitä tietää? Enhän minä ollenkaan tiedä, mikä minusta tullee.
Helmer. Vaan sinä olet minun vaimoni, sekä semmoisena kuin olet, että semmoisena, joksi tulet.
Nora. Kuules, Torvald; – kun vaimo jättää miehensä talon sillä tavoin kuin minä nyt sitä teen, niin olen kuullut, että mies lain mukaan on vapaa kaikista velvollisuuksista häntä kohtaan. Minä kaikissa tapauksissa päästän sinut kaikista velvollisuuksista. Älä pidä itseäsi sidottuna mihinkään, yhtä vähän kuin minäkään sitä teen. Olkoon täysi vapaus molemmin puolin. Kas, tässä saat sormuksesi takaisin. Anna minulle omani.
Helmer. Vieläkös sitäkin?
Nora. Sitäkin myös.
Helmer. Tässä se on.
Nora. Kas niin. Nyt se siis on ohitse. Tähän panen minä avaimet. Kaikista talouden asioista tietävät piijat – paremmin kuin minä. Huomenna, minun matkustettuani pois, tulee Kristiina tänne panemaan kokoon ne kapineet, jotka kotoani toin mukaani. Ne pyydän saada lähetetyiksi jälkeeni.
Helmer. Mennyttä; mennyttä! Nora, etkös koskaan enää muista minua?
Nora. Tulen varmaankin useasti muistamaan sinua ja lapsia ja tätä taloa.
Helmer. Saanko kirjoittaa sinulle, Nora?
Nora. Et, – et koskaan. Siihen et saa lupaa.
Helmer. Oh, mutta saanhan kumminkin lähettää sinulle –
Nora. Ei mitään; ei mitään.
Helmer. – auttaa sinua, jos sitä tarvitsisit.
Nora. Et, sanon minä. Minä en ota vieraalta mitään vastaan.
Helmer. Nora, enkö koskaan voi tulla muuksi kuin vieraaksi sinulle?
Nora (ottaa matkasäkkinsä.) Ah, Torvald, silloin täytyy kummista kummallisimman tapahtua. –
Helmer Nimitä minulle tämä kummista kummallisin!
Nora. Silloin täytyy sekä sinun että minun muuttua niin, että –. Oh, Torvald, minä en enää usko kummia tapahtuvan.
Helmer. Mutta minä tahdon uskoa sitä. Nimitä se! Meidän tulee muuttua niin että –?
Nora. Että yhdis-elämä meidän kahden kesken voisi tulla avio-elämäksi. Jää hyvästi. (hän menee ulos etuhuoneen kautta.)
Helmer (vaipuu tuolille lähellä ovea ja peittää kasvojansa.) Nora, Nora! (katselee ympärillensä ja nousee ylös.) Tyhjää. Häntä ei enää ole täällä. (toivo herää hänen mielessään.) Kummista kummallisinta –?
(alhaalta kuuluu pauke kun portti lyödään lukkoon.)