Murtavia voimia: III luku

II luku III luku
Murtavia voimia
Kirjoittanut Santeri Alkio
IV luku


Saman sunnuntain iltapuolella, josta edellä kerrottiin, päästeli Siikalahden Mikko hevostansa kapteeni Stoltin tallin ovipielessä olevasta renkaasta, puhui hevoselle hyvitellen, taputti sen lautasia ja näytti olevan hyvällä tuulella. Saatuaan kaikki lähtökuntoon nyökäytti hän vielä päätänsä Stoltille, joka oli tehnyt Mikolle sen harvinaisen kunnian, että tuli portaille katsomaan tämän lähtöä.

»Hyvästi, hyvästi, Siikalahti!» kuului Stoltin ääni, myöskin tyytyväiseltä helähtäen. Mikko istui vanhanaikaiseen, kummallisen muotoiseen pulkkaansa ja lähti. Se pulkka oli soukka ja pitkä, maalattu punaiseksi, koristettu sinisillä, keltaisilla ja valkoisilla lohikäärmeen ja muiden hirviöiden kuvilla.

Mikko alkoi heti pihasta lähtiessään viheltää hänelle omituisella suhisevalla tavalla. Tämä vihelteleminenkin oli merkki siitä, että Mikko oli hyvällä tuulella. Sillä kun hän vihantiestä vihelsi, vinkuivat huulet niin terävästi ja vihaisesti kuin ääni olisi kulkenut neulansilmän läpitse.

Ja olikin Mikolla syytä riemuun. Kun kapakka-yrityksen oli pitäjän kokouksessa niin huonosti käynyt, vasten hänen ja kapteenin melkein varmoja otaksumisia, olivat he tavanneet toisiansa kokouksen päätyttyä ja silloin oli kapteeni ehdottanut hänelle uuden kannattavan liikeyrityksen, nim. oluttehtaan perustamista. Mikko otti ensimmäisenä selvän siitä, tarvitaanko siihen myöskin kunnan lupa. Ei tarvita, tiesi Stolt. Mikkoa asia kohta innosti siihen määrään, että vaikka olikin vasta viikolla luvannut tulla Stoltin kanssa asiasta likemmin puhumaan, hän kuitenkin, viivyttyään hetkisen kirkolla asioillaan, vielä samalla kertaa ajoi Stolttilaan. Häntä kiihoitti asiaan erityisesti juuri se, että hän arvasi vastustuksen pitäjän kokouksessa lähteneen etupäässä siitä, että häntä kadehdittiin, ja juuri siksi vihattiin, kuten hän uskoi. Oli kyllä koetettu pitää salassa, että hän itse aikoi saada viinakaupan omaan haltuunsa. Jollain tavalla oli se kuitenkin tiedoksi tullut. Stoltia vihattiin, senkin hän ymmärsi asiaa huonolle tolalle vieneen, kun tämä esiintyi asiassa hänen puolellaan. Näihin saakka oli Stoltilla ollut suuri valta pitäjän kokouksissa, mutta viime aikoina olivat miehet ruvenneet esiintymään ihmeen yksimielisinä häntä vastaan. Mikko pahkiloi itseään, ettei ollut vetänyt toisesta köydestä: olisi vaan edeltäpäin vaatinut kaikkia velallisiansa, joita hänellä oli paljon, tulemaan kokoukseen, niin hänellä olisi ollut talonpoikia puolellaan. Nyt ne olivat poissa melkein järkiään.

»Mahtoivatkohan olla poissa juuri tämän asian vuoksi?» Siitä päätti Mikko ottaa selvän.

»Sitten Kalenius-hyväkäs vielä!... Piruko minut saattoikin esittelemään juuri häntä asiamieheksi Kilströmin patruunalle!... Jos olisi ollut vaan oikea asiamies kaupungista, herra komeissa turkeissa, ja sitten Kalenius ja Stolt poissa, niin varmaan olisi läpi mennyt!»

Niin Mikko mietti. Tosin hän sitten muisti naapurinsa, Hautalan Jannen ja Varpulan Valeen, ja ymmärsi, etteivät ne eikä kirkkoväärti Perälä myöskään olisi herraa pelänneet. Mutta kun ei olisi ilmoitettu, että lupaa pyydetään juuri hänelle, Siikalahden Mikolle, niin läpi olisi mennyt.

Kovin kävi aatamille, että asia oli tullut ymmärtämättömyydellä pilatuksi. Sitä ei käynyt enää millään kurilla auttaminen. Ainoa lohdutus oli hautoa sielussa monihaaraisia, vielä kypsymättömiä ja sekavia kostontuumia.

Mutta yhä suuremmaksi kasvoi hänessä sen ohessa uteliaisuus oluttehtaan suhteen. Hän ei ollut ennen koskaan johtunut sitä ajattelemaan. Ennen kuin lähti kirkonkylästä, päätti hän ajaa Stolttilaan vielä samana päivänä saamaan asiasta tarkempaa selvää.

Nyt sieltä palatessa oli hänellä siihen kuuluvat asiat selvänä. Hän ja Stolt yhdessä rakentavat oluttehtaan. Molemmat olivat asiaan niin innostuneita, että jos olisivat aavistaneet talvea riittävän vielä 3 viikkoa, olisivat heti ruvenneet hirsiä ajattamaan. Mutta kun he pelkäsivät, ettei se enää monta päivää kestä, päättivät lykätä sen tulevaan talveen – ja olla siihen asti kellekään sanaakaan asiasta hiiskumatta.

Tänään olivat Siikalahden Mikko ja kapteeni Stolt tulleet mainioiksi ystäviksi, vaikka ennen useinkin olivat riidoissa olleet. Mutta yhteinen puuha, joka kumpaisellekin näytti olevan niin edullinen ja jossa he molemmat toisiaan välttämättömästi tarvitsivat, sysäsi syrjään kaikki vanhat riidat. Kapteeni ei kyllä olisi Mikkoa milloinkaan kutsunut puuhaan osalliseksi, jos hänellä olisi ollut itsellään varoja. Mutta kun varain puolesta oli hyvinkin ahtaalla, turvausi hän Mikkoon, aikoen käyttää hyväksensä niin paljon kuin mahdollista Mikon taitamattomuutta.

Mikko puolestansa tunsi varsin hyvin Stoltin raha-asiat. Kun hän nyt yksikseen ajeli metsätaivalta, jota oli Stoltin asunnolta noin 6 kilometrin matka kirkolle, ja siinä unelmoi tulevaisuudenkuvia, naurahteli hän tuontuostakin. Hän ajatteli, että tuo ylpeä – »ja köyhä» sanoi hän aina ääneen – kapteeni ei olisi milloinkaan häntä tullut kehoittamaan yhtiöön, jollei juuri siksi, että hänen luottonsa kaupungissa oli jo huono, ja täällä taas ei monella muulla olisi riittämään asti varoja. Hätätilassa oli herra hänet armoihinsa ottanut, epäilemättä aikoen sitten, kun alkuun päästään, karkoittaa hänet pois yhtiöstä, kun on saanut petkuttaa. Hän nauroi.

»Petkuta vaan jos saat!... petkuta jo.»

Se oli Mikolla jo aivan selvillä, että hän käyttää Stolttia »asian ymmärtävänä» neuvonantajana ainoastaan niin kauan kuin tarvitsee. Nauroi taas ajatellessaan:

»Ruveta nyt ottamaan voitto-osakkaaksi miestä, joka ei kykene panemaan penniäkään liikkeeseen!»

Mutta sitten johtui hänen mieleensä, että tuo liike tulee olemaan sellaista, jossa pitää hoitaa kirjanpitoa, – eikä hän osaa kirjoittaa. Se oli vaikea pulma. Kun hän sitä oikein moneenkertaan mietti, tuli hän täysin selville siitä, että juuri siinä kapteeni voisi häntä oikein petkuttaakin... Mutta hänpä opettelee kirjoittamaan ja laskemaan. Klitsin Kastori se varmaan mielelläänkin opettaa. Nyt on joutilasta aikaa, kun ei ole enää metsäajoja eikä sovi maatöihin mennä. Tämä uusi tuuma, oppia kirjoittamaan ja laskemaan, häntä taas innosti niin että huulet oikein rupesivat huhuilemaan.

Hänet havautti miellyttävistä tunnelmistaan »Hallin-Janne»-laulu, jota ainakin pari miestä kuullosti rääkyvän tuolia metsän varjossa. Mikkoa puistatti, mihin osaltansa vaikutti kylmäntunne, osaltaan tulossa oleva kohtaus. Hän ei voinut siinä erehtyä: toisen noista äänistä täytyi lähteä Karin Vennun vanhasta, rämisevästä kurkusta. Mikko mietti: jos ajan kovasti heidän vastaan tullessaan, ei se auta, Vennu kun kuitenkin tahtoo seisahtumaan; jollen seisahdu, on se vastaisuudessa edessä. Hän päätti ajaa hiljakseen näyttämättä mitään pelkoa.

Rääkynä läheni yhä mutkaisella metsätiellä. Kun ne vihdoin tavoittivat Mikon ja ajoivat ohitse, niin tämä melkein pidätti hevosensa ja ajoi niin kauas hankeen, että koko tie jäi huutajain käytettäväksi.

»Tpruu!... mitä helvettiä se kestikievari metsään ajaa ja ... tpruu!»

Vennu nousi reestä, johon toinen, Mikolle tuntematon mies jäi istumaan. Molemmat olivat päissänsä. Vennulla oli päällään komea supiturkki, minkä kauluksen alta harmahtava paksu tukka pisti esiin ja teki miehen ulkomuodon omituisesti kunnianarvoisen näköiseksi. Kun hänen käytöksensä samalla oli niin raju, herätti ensi näkeminen omituisia, ristiriitaisia mielikuvia.

Mikko huusi vastaan kirkkaalla äänellään ja tutunomaisesti hymyillen:

»Annan tietä herroille.»

»Herroille!» Vennu oli ehtinyt jo Mikon ääreen.

»Tule pois!» käski Vennun toveri.

»Pidä sinä suus, iso roisto! Ota ryyppy kestikievari.» Vennu tarjosi Mikolle pulloa, otettuaan ensin itse ryypyn.

»Sinä olet sellainen hienohousu!» muistutti Vennu Mikon ryypätessä ja silmistä välkkyi Vennun kaikkein kurillisin ilme.

Mikko koetti naureskella ja hyväksi tehdä.

»Saakurin kitupiikki!» Vennu tempasi kauluksesta hangelle Mikon, joka ähri ja mutisi.

»Pirujako sinä, kun sitä Kuivasen Ellaretaletta hätyyttelet?» tutki Vennu.

»Enhän minä ole sitä...»

»Älä kieräile! Ootko sinä pannut sen velkakirjat hakemukseen?»

»Een!»

»Etkö? Äläkä vaan panekaan, taikka!»

Vennu otti taaskin kaulukseen.

»En minä ole ajatellutkaan», vakuutti Mikko.

»Tiedä seh!»

»Niin mikä?»

»Seh!»

Vennun käsi kohosi taas uhkaavasti ja toveri nauroi niin että metsä kajahteli.

»Naapuries kanssa koirailet, sika!»

Mikko ei enää tiennyt mitkä sanat olisivat oikein sopivia tässä käytettäväksi, joten katsoi parhaaksi olla vaiti.

»Onko sulla jyviä?»

Olihan Mikolla niitä, se täytyi tunnustaa. Vennu saa panna renkinsä huomenna hakemaan kolme tynnyriä, sovittiin.

»Muista nyt, että kirjoitat sen Jumalan maksun päälle!»

Mikko hymyili luottavasti ja sanoi:

»Kyllähän te aina maksatte.»

»En maksakaan. Mutta tiedä vaan antaa hyviä rukiita!»

Vennu vielä potkaisi Mikkoa sääreen ja retuutti kauluksesta suu niin ilkeänkurisessa naurussa, että Mikko ehdottomasti jo oli kadottamaisillaan viimeisenkin häivän miehuuttansa. Samassa kuitenkin Vennun huomio kääntyi Mikon pulkkaan.

»Vaihdetaan rekeä!» sanoi hän äkkiä satunnaisesta mielijohteesta, »minun tekee niin mieleni sun rekeäsi. Tuolla roisiolla olisi sun mukavampi kyytiä tehdä.»

Vennulla oli rikkinäinen, kurja lohna-roisio. Kun Mikko yritti tehdä vaihtoa leikiksi, oli hän vähällä saada selkäsaunan. Ykskaks päästettiin hevoset ja vaihdettiin rekiä. Jo oli Vennu lähtemässä tiehensä, kun pulkasta vielä huusi:

»Pane huomenna mun renkini mukaan 5 pulloa olutta harjakkaisiksi!»

Mikko lupasi empimättä, päästäkseen niin pian kuin mahdollista erilleen Vennusta. Ja kun hän nyt pääsi rekeen, antoi hän hevoselle suitsenperiä ja ajoi niinkuin paholaista pakoon. Hänen korvissansa soi vielä ison aikaa Vennun ja tämän kumppalin lähtönauru, johon kuusen latvassa krakottavan harakan tirskuna lisäsi omituista väritystä.

Mikko meni kotiin tuimalla tuulella. Renki tuli riisumaan hevosta, ja hän itse meni tupaan. Siellä hänen sisarensa, Eliina, noin 30-ikäinen nainen, ihmeellisesti veljensä näköinen ja puettuna heränneitten pukuun, istui pöydän luona raamattua lukemassa. Muuan hollimies erään kyläläisen kanssa pelasi tammea ovi-ikkunan luona penkillä. Toisen hollimiehen kuorsaus kuului ovisängystä. Takassa kytelehti pieni valkea ja siinä lapset, 8-vuotias Mikku, ja 5-vuotias Liisa, jotain innokkaasti askarehtivat. Kissa kierteli takkakiven ympäri hiipivin askelin, tähdäten katseitaan takalle ja päästäen tuon tuostakin vihlovan mau’unnan.

Isännän tupaan astuessa ei kukaan muu katsahtanutkaan häneen kuin kissa.

»Maa-u!» sanoi se ja astui muutamia askeleita Mikon perästä, kun tämä astui peräloukkoon päin.

»Pirujako tuo kissa raakuu», älähti Mikko ottaessaan turkkia päältänsä. Sitte hän pani piippuun ja kysyi lapsia silmäillen:

»Mitä siinä takassa nyt turhaan puita poltetaan? ... ja mitä ne kakarat tuhrivat?»

Mikku selitti:

»Meillä on pääsky, kylmettynyt pääsky, mutta se rupeaa elämään.»

»Se räpyttää jo siipiänsä», selitti Liisu.

»Mitä piruja?» Lasten isä läheni otsa rypyssä vikkelästi takkaa, näki siinä rievun päällä kaukaa tulleen matkustajan raottelevan pieniä kauniita silmiään, aukovan nokkaansa ja hiljaa räpäyttelevän siroja, ihmeen kauniita siipiään. Lasten silmistä hohti ilo. Juuri kun Liisu ojensi pienet sormensa hellien silittääkseen sen hienoista pukua ja aikoi selittää, että Mikku oli löytänyt linnun tallin ylisiltä kylmettyneenä, – sieppasi isä pääskyn pyrstöön ja viskasi sen tuimalla vauhdilla penkin alle. Kissa ponnahti kuin nuoli perään ja kohta alkoi penkin alta kuulua murinata. Liisu parahti, mutta tukki kohta suunsa ja pistäysi peräsänkyyn edustan taakse itkemään. Mikun käsi meni nyrkkiin, silmissä välähti lapsen silmille outo tuli. Eliina nosti katsettaan raamatusta, mutta kiinnitti sen jälleen välinpitämättömän näköisenä sinne. Tammen pelaajat heittivät leikkinsä kesken ja lähtivät pihalle.

Mikko itse istui pöytäpenkille ja katseli siitä ensin kissaa, joka saaliineen oli siirtynyt sängyn alle, ja sitten poikaansa, joka muurin nurkassa totisen, ajattelevan näköisenä kyyhötti ja loi häneen tuontuostakin luihun syrjäsilmäyksen.

Lapset olivat orpoja, sillä niiden äiti oli kuollut toista vuotta sitten.

Tupaan tuli nuori vaimo ja seisahti muurin viereen. Eliina käski istumaan.

»Siellä on, tuolla ulkona, nyt aina vain niin kylmä, että mitä hyvä Jumala tarkoittaneekaan», alkoi vaimo valittaa.

Ei kukaan vastannut. Pieni Liisa kun kuuli tutun äänen, raotti sängynedustaa, pisti päänsä ulos ja kysyi vaimolta:

»Onko teidän Miina kotona?»

»Pysy siellä!» ärjäisi isä. Vaimon vastauskin lapsen kysymykseen jäi puolitiehen ja lapsi vetäysi takaisin sänkyyn.

Vieras oli erään Siikalahden maalla olevan mäkitupalaisen Tuomi-Kustaan vaimo.

»Mitä sillä Annalla on nyt asiaa?» kysyi Mikko vihdoin. Mutta ennen kuin Anna ehti vastaamaankaan, lisäsi hän:

»Sano sille Kustaalle, että hänen pitää nyt pian pitää huolta sen velan maksusta.»

»Mutta eikö se ollut puhe, että saa työllä maksaa?» kysyi vaimo nähtävästi hiukan pelästyneenä.

»Ei siitä mitään eri puhetta ollut... Eikä nyt kannata työväkeä pitääkään tänä kesänä.»

»Mutta milläs köyhä maksaa, jos ei kukaan työtä anna?»

Sen sanoi Anna itkunvoittoisella äänellä, eikä isäntä vastannut siihen mitään. Vähän ajan kuluttua lähti hän pois. Ulos tultua pillahti itku. Oikeastaan oli hän tullut aikeessa pyytää vastaiseksi työllä maksettavaksi puoli tynnyriä rukiita. Mutta nyt ei voinut olla siitä puhettakaan. Päästyään tiehaaraan seisahti hän hetkiseksi ja itki.

»Hyvä Jumala, kun ei tule kesää ollenkaan!»

Jo hämärsi. Taivaalla pilkottivat kirkkaina tähdet. Tuulenhenki kävi pohjoisesta. Lyijyraskaana painoi Annan sydän kun hän hiljaa, syvissä ajatuksissa asteli mäelle, kotoansa kohti.