Murtavia voimia: II luku
| I luku | II luku Murtavia voimia Kirjoittanut Santeri Alkio |
III luku |
Nimismies Grönberg oli ollut pitäjässä vasta toista vuotta. Mutta jäntevyydellä, pelkäämättömällä rohkeudella ja ennen kaikkea järkähtämättömällä rehellisyydellään oli hän saanut oloissa suuren muutoksen aikaan. Varkaudet, rosvoukset ja tappelut olivat käyneet jo harvinaisemmiksi entiseen verraten. Tämän huomion tehtyään järjestystä rakastavat ihmiset uskalsivat jo nostaa paitansa, ilmaista puhtaampia, siveellisempiä katsantotapojaan ja avustaa nimismiestä mikäli mahdollista, sillä luottamus esivallan voimaan alkoi elpyä.
Grönberg oli heti ensi syksynä sattunut eräässä huutokaupassa saamaan pienen maatilan kirkonkylässä. Siinä oli tavallinen, talonpoikaismalliin rakennettu kartano, missä hän asui.
Nyt hän asteli kirkosta kotiinsa, Hautalan Jannen kanssa vierekkäin, vilkkaasti haastellen. Kun oli saavuttu Grönbergin kamariin, pyysi hän Janneakin ottamaan pois turkin päältään ja istumaan. Piiput saatiin palamaan ja Grönberg aloitti keskustelun:
»No ketä te arvelette niiden kauppias Klitsin jyväin varkaaksi?»
»Hm», pani Janne ja painoi kynnellään piipusta kuohuvaa poroa. »Se on tapahtunut kummallisen viekkaasti. Varastaa kylän keskellä olevasta makasiinista 30 tynnyriä jyviä, – sen on täytynyt tapahtua saakurin sukkelasti.»
Grönberg myönsi sen.
»Tässä muutamia vuosia takaperin», jatkoi Hautalainen, »varastettiin kerran aivan samalla tavalla Savilahden aitasta sianlihat, useampia vartaallisia leipiä, kaikki jauhot ja vielä viiden tynnyrin paikoille rukiita.»
»Tuliko selville, kuka varasti?»
»E–he–hei», nauroi Janne, »täällä kun oli silloin vielä sen Lindblomi-parka nimismiehenä.»
»Oliko mitään aavistusta siitä, mihin ne tavarat joutuivat, kuka ne sai?»
»Kyllä!... Saatiinhan se jotenkin selville urkituksi, että ne, samoin kuin monet muutkin tavarat, Vennu Karissa tasailtiin. Ketä jakamassa oli, sitä ei niin tarkkaan kukaan tiedä. Mutta se Saviojan äijä kuoli sitten samaan aikaan, eikä kukaan asiaan kuuluva uskaltanut ryhtyä toimittamaan epäluulon-alaisia syytteeseen. Se jäi siihen.»
»Luuletteko, että ne voisi saada vielä todistetuksi?»
»Ettäkö te alkaisitte...?»
»Tietysti!»
»Kyllä minä luulen, jos vaan ne todistajat saisi todistamaan. – Ja kuinka lie, eikö useimmat niistä ole todistamaan kelpaamattomia.»
»Siitä otetaan selvä. Mutta missä luulisitte jaetun nämä Klitsin jyvät?»
Janne kopisti piipusta tuhkan kouraansa, heitti suuhunsa ja sanoi vähäisen odotuksen perästä:
»Minä pahoin luulen, että Karin Vennulla on siitäkin asiasta varmat tiedot.»
»Niin minäkin luulen!» huudahti Grönberg ja nousi kävelemään.
»Se Vennu on osannut hyvin säilyttää nahkansa», lisäsi Janne, »sitä kun ei ole varkauksista minun tietääkseni edes tositeolla koskaan oikeudessa syytetty. Ja siitä murhastakin se pääsi viime syksynä irti oltuaan vain kaksi vuotta tunnustuksella.»
Nimismies käveli miettivän näköisenä lattialla.
»Minä olen koko talven pitänyt häntä hyvin tarkoin silmällä», alkoi hän harmin ilme kasvoilla sanoa, »mutta minä en ole saanut häntä kiinni sellaisista teoista, että olisin voinut hänet kytkeä. Vasta äskettäin minulle kerrottiin siitäkin tavasta, jota Vennu useain toisten kanssa on edellisinä vuosina harjoittanut, siitä nimittäin, että he uhkauksilla salaa ovat pakoittaneet ihmisiä antamaan heille lahjoja, milloin mitäkin. Tiedättekö te siitä mitään?»
»Kyllä siitä aina puhuttu on.»
»Niin, tekin olette kuullut ettekä kuitenkaan ole koskaan minulle siitäkään mitään puhunut.»
»Kun ei ole johtunut puheeksi.»
»Niin, mutta semmoiset pitäisi johtua puheeksi. Sillä ymmärrättehän sen, etten minä, vasta äsken pitäjään tulleena, voi millään tavalla päästä rikollisten jälille, ellei minulle kerrota, ilmoiteta ja sillä tavalla minua auteta. Sillä sen minä voin teille vakuuttaa, että minä en todellakaan pelkää Vennua enkä tusinaakaan hänen kaltaisiansa, kun minä vaan saan selvät syyt käydä kimppuun.»
Kun hän nyt paitahihasillaan, silmät innostuksesta säihkyen seisoi Jannen edessä, niin saattoi todella uskoa täydellisesti hänen vakuutuksensa.
Jannekin nousi seisomaan ja hänenkin silmissään alkoi säihkyä. Kymärä hartioissa oli tosin jo käynyt hyvin huomattavaksi, sillä selkä oli alkanut koukistua. Mutta hän näytti sittenkin mieheltä, jolla on voimaa.
»Jos niin on kuin sanotte», virkkoi hän, »niin teillä on todellakin oikeus syyttää minua jonkun verran. Mutta pelkuruuden tähden en ole ollut puhumatta, en Jumal’auta! – sillä minä en ole ikänä Vennua, enempää kuin ketään muutakaan ihmistä pelännyt. Mutta minä olen, niin kuin tiedätte, saanut elämässäni herroista sen kokemuksen, että talonpojan ei sovi niihin luottaa. Olen elämässäni käynyt niiden kanssa monta käräjäjuttua ja enimmäkseen tapannut, vaikka asiani olisi ollut kuinkakin oikea. Lindblomin syyllisyyden törkeisiin virkavirheisiin ja petoksiin näytin, mutta silloinkin minulle annettiin sakkoja. No niitä en harmitellut, sillä Lindblom menetti kuitenkin virkansa. Samasta asiasta koitui minulle käräjäjuttu tuomarin kanssa, joka syytti minua oikeuden solvaamisesta. Sakkoa sain taas, vaikka minä en ollut sanonut muuta kuin että sellainen oikeus, joka viitsii tuomita sakkoihin siitä, että olin sanonut Lindblomia lurjukseksi ja näyttänyt sen toteen, sellainen oikeus on suurin vääryys. Ja siihen useita muita juttuja lisäksi. Minä olen, parhaillani ollessani, esiintynyt täällä varasten ja tappelijain syyttäjänä, olen koettanut saada järjestystä silloinkin, kun nimismies ei uskaltanut hengellänsä hiiskahtaa järjestyksen puolesta. Mutta minä alan tulla vanhaksi, minun käsivarressani ei ole enää nuoruuden tarmoa, että voisin itseni puolustuksessa siihen täysin luottaa. Minä olen halunnut saada levätä minäkin, kun olen huomannut, ettei yksi mies voi aivankaan huomattavasti maailmaa ylösalaisin kääntää. Siitä vähästä, mitä olen ollut teidän kanssanne tekemisissä ja mitä olen tullut teitä tuntemaan, olen kyllä huomannut, että te olette kymmenen kertaa rehellisempi ja miehuullisempi kuin nuo muut, joita olen tuntenut. Ja sentähden olen minä luottanut teihin enemmän kuin kehenkään muuhun herrasmieheen elämässäni. Mutta kun en ole teitä likemmin tuntenut, en ole voinut luottaa pohjattomasti, sillä minä olen vanha ja epäluuloinen».
Nimismies kuunteli ja katseli mieltyneenä vanhaa miestä ja sanoi hymyillen:
»Toivon, että opitte minuun luottamaan.»
»Niin minäkin toivon, oikein sydämestäni. Mutta sanokaapa totuus, eikö teillä ollut tänne tullessanne huonoja ennakkotietoja minusta, eikö minua ollut teille kuvernöörin virastossa kuvattu riitelijä-lurjukseksi?»
Grönberg myönsi sen.
»Kas sitä, minä sen arvasin. Te olette katselleet minua karsain silmin aina viime kuukausiin.»
Sekin täytyi toisen myöntää.
»Niin! Mutta nyt te jo minuun kuitenkin luullakseni vähän luotattekin?»
»Paljonkin.»
»Herroilla kuvernöörin virastossa oli siis minusta teille eväitä.»
»Sen minä olen jo heille selvittänyt.»
»Vai niin. Ne tuskin sitä uskovat. Minä olen muuten kuullut, että kaikki talonpojat, jotka vain ovat maalaisvirkamiesten kanssa riidoissa, ovat virastossa hyvin huonossa maineessa.»
»Jaa ... melkeinpä...»
»Niin se on, kyllä minä sen tiedän. Ja syynkin siihen minä tiedän. Meidän talonpoikain asioita herroja vastaan eivät ota ajaakseen muut kuin sellaiset nurkkasihteerit, kaiken arvonsa ja luottamuksensa menettäneet siat. Ne tulevat huonosti ajetuiksi. Meidän omaa kieltämme ei siellä ymmärretä, eikä kuunnella. Jo asiamiehemme huono maine vaikuttaa sen, että asiamme aina saa pitää menetettynä, kun ne vähänkin mutkistuvat. Suurten lurjusten maine meidän joukostamme leviää kauimmas, ja herrat päättävät, että me olemme kaikin sellaisia. He eivät tunne eivätkä tahdo tuntea meitä likemmin.»
Tuli hetkiseksi äänettömyys, sillä Janne pani piippuun. Grönberg oli tarkan huomaavaisesti kuunnellut.
»Kyllä siinä on paljon totta.»
»Siinä täytyy olla. Ja minä olen varma siitä, että jos esimerkiksi meillä olisi ollut teidän kaltaisenne nimismies jo 10–20 vuotta takaperin, niin täällä olisivat olot perin toisella kannalla. Sillä huonot tavat eivät sitten olisi päässeet kasvamaan, kun vallattomia, hurjia luonteita olisi väkevällä lainkouralla pidetty aisoissa ja opetettu ihmisten tavoille.»
Siihen suuntaan jatkui keskustelu. Monta vuotta jälkeenpäin, kun Grönberg ihastuneena puhui Hautalan Jannesta eräälle ystävälleen, tunnusti hän, että juuri tuona sunnuntai-iltana Janne avasi hänen silmänsä ja järkensä ymmärtämään kansaa sekä pääasiallisesti määritteli sen suunnan, mitä hän sitten useina vuosina kulki, ollessaan kansan keskuudessa siihen aikaan merkitsevimpänä virkamiehenä.
Keskustelu kääntyi sittemmin takaisin Klitsin jyväin varkausjuttuun. Tähän eivät he kuitenkaan voineet aivan paljon valoa saada. Mutta Janne tiesi ja luuli olevan todistettavissa niin paljon kaikenlaisia pienempiä ja isompiakin rikoksia Vennun syntiluettelossa, että Grönberg päätti vangita Vennun. Yhteisen neuvottelun perästä katsottiin kuitenkin parhaaksi antaa sen hiljaisuudessa lykkäytyä muutamia viikkoja, jos sattuisi ilmaantumaan jotain varmemmin todistavia asianhaaroja.
Alkoi jo hiukan hämärtää. Janne hankkiusi pois lähtemään.
Vähäinen, laihankalpea mies tuli sisään, tervehti ja seisahti ovipieleen lakki kourassa. Hänen silmänsä välähtivät omituisesti, kun hän huomasi Hautalan Jannen täällä istumassa. Katse seisahtui nimismieheen, ja melkein heti, kun oli oven peräänsä kiinni saanut, hän virkahti:
»Vallesmanni oli kutsunut minua tänne?»
»Jassoo. Te olette Esa Karhu?»
»Niin.»
»Istukaa.»
»En oikein joudakaan.»
Hautalan Janne lähti. Esa siirteli levottomasti jalkojaan ikäänkuin kiirehtien nimismiestä asiaansa selittämään, sillä häntä ei todellakaan näyttänyt huvittavan olla täällä.
»Onko se Esa aivan jyrkkä siinä päätöksessä, ettette tule minulle voudiksi?» kysyi nimismies.
Esa ei vastannut kohta. Ikäänkuin pakottamalla näytti hän saavan itsensä sanomaan:
»En minä taida tulla.»
Grönberg lähti otsanahkaansa rypistellen kävelemään lattialla.
Esan kalvakoille poskille nousi punaa. Levottomista ruumiinliikkeistä päättäen oli hänelle olo täällä hyvin tuskallista.
»Minun taitaa pitää mennä», äänsi hän ja kääntyi lähteäkseen.
»Älä mene vielä. Tuota, jos minä maksaisin sinulle 150 markkaa, etkö sittenkään tulisi?»
Mies tuumi vähän aikaa.
»En minä tule», sanoi ja lisäsi omituisesti naurahtaen: »Minä en sovi rengiksi.»
»Miksi ei, kun palkka on hyvä? Nyt on raha lujassa.»
»Minä tiedän sen, mutta ei sittenkään?»
»Minä en muuten niin paljoa välittäisi», jatkoi nimismies kärsimättömästi, »mutta tuo, mikä minulla on, on sellainen vetelys, eikä niitä tahdo kunnollisia olla. Sinua olen kuullut kiitettävän.»
»Ei kestä kehua», keskeytti Esa ja sieraimet hiukan laajenivat.
»No no, ei niin kuumasti.»
»Minä vaan en kärsi kehuja.»
»Etkö? Mutta jos panen palkaksi sinulle vielä vähän ohramaata, etkö tule sittenkään?»
Esa loi tutkivan katseen nimismieheen ikäänkuin saadakseen selville, oliko tämän puheessa ehkä jotain ivaa. Luultavasti ei hän siinä sitä huomannut, koska jotenkin rauhallisesti vastasi:
»Se nyt on sillä lailla, että minä olen ollut kerran vankeudessa. Ja minä sain siellä päähäni sen, että jos vaan joku keino elämiseen auttaa, niin minä en koskaan enää menetä vapauttani. Ja minulla on sellainen luonto, että meille voisi tulla riitoja ja...»
Siihen se jäi. Lopun siitä, mitä hän aikoi sanoa, voi kyllä arvata jokainen, ken vähänkin ennestään tunsi Karhun Esaa.
Nimismies käveli kärsimättömän näköisenä edestakaisin lattialla.
»Hyvästi», sanoi Esa ja lähti. Eikä häntä enää estetty. Tultua ulos välkkyi miehen silmissä jonkinlainen uhkamielisyyden tuli. Mutta kun siellä kylmä vihuri heti ovessa vinkuen puhalsi vastaan, laskeusi silmäin päälle ikäänkuin sumua ja rinnasta kohosi syvä huokaus samalla kuin mies napitti pientä takkiansa. Hän oli kyllä hyvä puuseppä, mutta työt olivat nyt huvenneet arveluttavan harvinaisiksi. Kenties loppuvat kokonaan?... Tästä täytyy nyt tulla katovuosi, jos sitä tulee milloinkaan... Millä sitten elävät vaimo ja lapset? Nimismies oli kauan pyytänyt häntä isäntärengiksi ja nyt viime viikolla oli se ajatus häntä kovasti kiinnittänyt. Toiselta puolen taisteli vapaudentunne jyrkästi sitä vastaan, toiselta puolen taas perheen elämisen kysymys ikäänkuin väkipakolla tuntui vaativan panemaan kaulansa ikeenalaiseksi. Tuossa kun käveli nimismiehen pihan poikki, juoksi yht’äkkiä mieleen muuan ikävä kohtaus vankeus-ajoilta. Tunnelmat, jotka vankeusmuistot Esassa aina synnyttivät, olivat aivan kuin vereen syöpyneet. Tälläkin hetkellä niiden vaikutus heti näyttäysi olevan valtaavampi kuin tukalalta näyttävän tulevaisuuden pelko... Jaloissa ei ollut rautoja! Ikäänkuin vakuuttautuakseen siitä otti Esa pari kolme hyppyaskelta. Sydäntä väräytti omituisesti innostava ajatus, joka valtavuudellaan pani hänet mutisemaan, eloisain silmäin tulisesti hehkuessa.
»En ikänä mene rengiksi!... vaikka ennen nälkään näännyttäisiin.»
Iltapäivällä liikkui nimismiehen luona vilkkaasti ihmisiä kaikenlaisissa asioissa. Kävi toisia, jotka tahtoivat jättää velkakirjoja uloshaettaviksi. Niitä Grönberg melkein järjestänsä kehoitti heittämään hakupuuhansa tuonnemmaksi ja onnistuikin muutamiin nähden. Toisia kävi myös sellaisia, joiden omaisuutta jo oli takavarikkoon kirjoitettu tahi huutokauppakin jo kuulutettu, kyselemässä nimismiehen neuvoja, eikö millään tavalla voisi heidän huonoa asiaansa parantaa. Ja vaikka ne useallakin olivatkin parantamattomalla jalalla, menivät he kuitenkin paremmalla mielellä kotiin kuin olivat tänne tullessaan, sillä heitä ikäänkuin omissa silmissäänkin rohkaisi ja varmisti nimismiehen kohtelias käytös. Muuan lautamies kävi tuomassa melkein hyödyttömiä tietojaan Klitsin jyväin varkausjutussa. Mutta Grönbergiä nämä tiedot kuitenkin miellyttivät paljonkin, sillä hän huomasi miehen panneen huolta ja vaivaa asian selvillesaamiseksi.
Grönbergin tultua pitäjään oli nimismiehen konttori nähtävästi tullut paikaksi, jota kelpo ihmiset lähenivät luottamuksella, mutta rikolliset ja syyn alaiset kauhulla.
Noin k:lo 7:n ajoissa aikoi Grönberg heittäytyä pitkäkseen sohvalle siinä toivossa, että vieraitten käynti täksi päiväksi olisi loppunut. Mutta samassa alkoi eteisestä kuulua vitkallista astuntaa. Huonoon turkkiin puettuna astui pitkä mies sisään.
»Jassoo, Kuivasen Ella!» virkahti Grönberg katsahdettuaan ovensuuhun, missä mies koetti silittää pörröistä tukkaansa pysymään pystyssä olevan turkin kaluksen alla. Mies ryähti näyttääksensä miehuulliselta. Saatuaan kynttilät kuntoon pisti nimismies kädet housujen taskuihin, astui suu juhlallisessa kierteessä Ellan eteen ja virkkoi:
»Vai niin, siinäkö se Ella nyt on. Kuulut äsken aikalailla taas juopotelleenkin?»
»No ... ei niin kovin... Vaikka kyllähän sitä nyt aina vähin tulee ryypättyäkin.»
»Niinpä niin. Sun velkojasi näyttävät rupeavan hätyyttelemään sinua.»
»Joo ... ne ovat nyt niin nälkäisiä kaikki, joilla vähänkin on toiselta saatavaa. Mutta ei nyt, herra vallesmanni, auta velkojen kanssa mitään, kun on näin kova aika. Maamies ei saa rahaa mistään. Ne vähät, mitä jostain saakin, menevät syömiseen.»
»Ja juomiseen.»
»Noo ... en minä paljoa omallani juo ... väliin tulee ryypätyksi muiden omaa, oikein siitäkin harmista kun on näin köyhät ajat.»
»Siitäkö harmista olet akkaasikin lyönyt taas?»
»Koska?»
»Itsepähän Ella sen paraiten tietää.»
Ella näytti joutuvan vähän hämille, että mitä tuohon sanoisi, kieltäisikö vai myöntäisi?
»Voi herra vallesmanni», alkoi hän vihdoin sanoa, »se on sellainen akka, että jos teillä olisi sellainen, niin löisitte tekin ihan varmaan. Se juo enemmän kuin minä... Jos mulla olisikin ihmistenmoinen emäntä, niin ei mun asiani olisi näin.»
Ella huitasi pitkiä hiuksia otsaltaan ja näkyi otaksuvan, että hän oli kerrassaan lumonnut nimismiehen. Tämä taas käveli pitkine piippuineen lattialla ja alkoi jutella:
»Minä kutsutin sinut tänne sitä varten, että antaisin sinulle selkäsaunan, kun et sinä lakkaa kurittamasta sitä akkaasi. Olen sinulle siitä jo niin monta kertaa puhunut ja varoittanut, etkä sinä näy ottavan puheesta vaaria niin... Riisu nyt turkki ja takki päältäsi.»
Ella soperteli jotain, josta ei oikein saanut selvää, mitä se oli. Hädissään näkyi olevan, mutta ei siltä ryhtynyt riisuutumaan. Grönberg kun huomasi tuon, jatkoi äskeiseen nuottiin:
»Etkö sinä usko, mitä minä sanon? Tunteehan Ella minua niin paljon, etten minä tällaisissa asioissa aivan usein turhia jaarittele. Ota nyt vaan ja riisu, ettei minun tarvitse suuttua.»
»Antakaa nyt anteeksi, herra vallesmanni, tämä kerta.»
»Mitä joutavia ruikuttaa, täysi mies! Kun kerran olet tätä tahtonut, etkä ole ennen tyytynyt, niin ota pois selkäsauna. Sittenpähän paremmin osaat arvata, kuinka kovaa se akan selkä kestää.»
Tätä sanoessaan nimismies asetti kolme tuolia rinnakkain, otti kasakanpampun seinältä ja kävi Ellan eteen, joka nyt vastahakoisesti riisuutui.
»Pane tuohon pitkällesi!»
Luultavasti oli Ella, jolla oli siksikin väättyri luonto, jo ennenkin kokenut tämän tulikoetuksen, muuten ei voisi mitenkään käsittää, miten hän niin vikkelästi suoriutui suulleen makaamaan noille tuoleille koko loistavassa pituudessaan.
Ja silloin alkoi leikki. Nimismiehen pamppu lauloi tuttua nuottiaan. Ella rupesi valittamaan:
»Armahtakaa, herra vallesmanni kulta!»
»Olkoon sitten, samoin kuin sinäkin akkaasi armahdat, ettet sitä yhtä myötään lyö.» Nimismies sytytti piippunsa ja alkoi taas käydä edestakaisin lattialla puhellen, Ellan yhä maatessa pitkällään tuoleilla:
»Se nyt on vähän ihme, ettet sinä jo, vaikka sulla on ikääkin jo enempi kuin minulla, osaa ruveta elämään ihmisittäin. Koetapas nyt ajatella, eikö se olisi mukavampaa sinullekin, että saattaisit katsoa muita ihmisiä silmiin kuin rehellinen mies, eikä tarvitsisi koskaan ottaa selkääsi minun pampustani, joka luultavasti käy kipeästi kun niin huudat.»
Ella ruikutti jotain myöntymykseksi ... »mutta kun sitä on niin hullu luonto...»
»Sepä se, hullu luonto tarvitsee sekä opetusta että kuritusta. Käytkö ahkerasti kirkossa?»
Ella sanoi, että eipä siellä tahdo usein tulla käydyksi.
»Hm, minun täytyy siitäkin antaa sulle selkään, että muistaisit useammin käydä siellä opetusta kuulemassa ... rakkari!»
Ja sitten alkoi pamppu taas tanssia selän päällä. Tällä tavalla jatkettiin aina pienten väliaikain perästä siksi, kunnes Ella oli saanut erityisen erän vielä siitäkin, ettei antaisi lapsillensa pahaa esimerkkiä, ettei joisi, ei menisi yöllä ajolle, ja vielä viimeiseksi siitä, että kun ei Ellakaan armahda vaimoansa, niin nimismieskään ei aio Ellaa armahtaa.
Kyllä Ellan selkä nyt oli niin pehmeä, ettei tahtonut takkia kestää. Mutta ulos hän sentään riennätti minkä ennätti, kun kerran luvan sai.