Murtavia voimia: IV luku

III luku

IV luku Murtavia voimia Kirjoittanut Santeri Alkio

V luku

Päivä toisensa perään kului kesäkuuta, mutta ilmat pysyivät yhä talvisina, luonto jäykkänä ja kuolleena. Ihmisten huulet alkoivat näyttää omituisen sinisiltä, ilo ja nauru olivat käyneet harvinaisiksi. Sen johdosta tuntuikin siltä kuin kuolema olisi käynyt jo salaisilla partioretkillään maassa, puristanut ensimmäisenä kevättären rinnan mehuttomaksi ja tyhjäksi, sitten, ilkkuileva hymy kolkossa naamassaan, kulkenut mökistä mökkiin, talosta taloon värjäilemässä ihmisten huulia mieliväreillään.

Oli ihmisiä, jotka eivät enää odottaneet kevättä ja kesää koskaan tulevaksi, vaan luulottelivat maailman lopun kohta olevan edessä. Sitä tosin oli ennustettu tulevaksi siten, että silloin elementit »palavuudesta sulavat». Mutta saattoihan jääkin palavuudesta sulaa!

Kerjäläisiä tulvaili sisämaasta päin yhä suurempia laumoja. Kun he täällä vielä löysivät suurusleipää, ja kun he jo pitemmän aikaa olivat eläneet pettuaineilla, tuntui heistä elämä likempänä rannikkoa ruhtinaalliselta!

Kukaan ei oikeastaan tehnyt mitään työtä tänä aikana. Nekin, joita ei nälkä vielä rasittanut, nekin päivä päivältä yhä kalpenivat, sillä sydämessä itsepintaisesti elävä ja palava toivonahjo näytti hiljalleen jäähtyvän.

Mutta eräänä iltana alkoi tuuli nahista. Itäiselle taivaanrannalle nousi sinisiä vesipilviä.

Kyläkuntain ihmiset kokoutuivat tätä ihmettä katsomaan. Keskellä valoisaa kesäkuun yötä he seisoivat ryhmissä lumisilla pihoilla ja kujilla haastellen, tarinoiden ja jännityksellä seuraten pilvien kulkua, jotka vitkallisesti nousivat ja täyttivät taivaslaen. Ihmisten äänistä huomasi selvään, että toivo oli rinnassa syttynyt uudelleen ja paloi jo niin, että äänet värähtelivät...

Aamupuoleen yötä rupesi satamaan, ja sitten satoi koko seuraavan päivän niin rajusti, että saattoi luulla koko keväisen vesivaraston tulevan alas tänä yhtenä vuorokautena. Muutamien päivien kuluttua osoitti lämpömittari jo 25 astetta lämmintä varjossa.

Muutos luonnossa oli varsin hämmästyttävä; ikäänkuin parina, kolmena vuorokautena olisi astuttu helmikuulta kesän ihanimpaan aikaan. Talvi, joka oli paatuneena maannut tiloillaan tunnotonna kuin muumio, näytti yhtäkkiä saaneen sellaisen selkäsaunan, että se, vetäen perässään raajarikkoisia jäseniään, ryömi pois näkymöltä taakseen katsomatta. Ruhtinaallisena punertavassa valossaan näytti aurinko melkein yhtä myötään asuvan keskitaivaalla sellaisella paikalla, mistä se saattoi valaa omia tunnelmiaan kesän odottajille maan varjoisimpiinkin piilopaikkoihin. Äsken valtavat lumikasat sulivat silmissä, muuttuen kirkkaaksi vedeksi, joka tanssien ja laulaen vapautuksen riemulauluja tuhansina puroina riensi jokia ja järviä kohti, huuhtomaan ja kulettamaan paatuneita jäätönkkiä merten avaroihin helmoihin.

Viikon päivät kesti tätä luonnon vapautuksen riemullista kevätjuhlaa, ja silloin jo vihoitti maassa pitkä tuore nurmenoras, puut olivat saaneet ikäänkuin taikavoiman avulla vihannat kesäpuvut, tuore, keväinen tuoksu täytti ilman.

On kesä.

Ja nyt eivät ihmiset enää olleet laiskoina. Pienet pikkaraiset poikanaskalitkin häärivät peltotöissä, toiset karjanpaimenessa, karjan, joka horjuvana ja nälkiintyneenä oli vihdoinkin päässyt laitumille tuorehtimaan ja nyt iloiten aamusilla mylvi kellojen helistessä. Liejuiset pellot muuttuivat auringon, auran ja äkeitten vaikutuksesta kuohkeiksi, mureiksi ja multaisiksi. Rukiin oras kasvoi silmissä sekin.

Kellä ohransiementä oli muille antaa, se sai siitä nyt hintaa. Luottosuhteet olivat jo edellisinä vuosina niin huonontuneet, että heikkovaraisempain oli vaikea saada enää velaksi. Ne, jotka ilman nylkyvoittoja lainasivat siementä, antoivat mieluimmin sellaisille, joilta ilman uloshakua toivoivat saavansa takaisin. Sitävastoin ne, jotka halusivat korkeampia voittoja, saivat lainailla niille, joilla tarve oli suurin, velkakirjoilla, joissa oli hyvin varmat takaukset.

Ihanat kesäiset ilmat virkistivät mieliä kuitenkin siihen määrään, että jokainen, toivoa täynnä, tahtoi saada siementä millä hinnalla hyvänsä. Tuntui kyllä tuskalliselta myöntää nylkijälle kaksinkertaisia hintoja, mutta jättää peltoa kylvämättä oli vielä tukalampaa.

Siikalahden Mikolla oli viljaa. Kyllä hänkin sai muutamia kuormia lainata tänä aikana, mutta ne olivat verrattain harvoja, sillä hän osasi pitää hintaa. Eikä Mikko sitä harmitellut vaikka hänen viljansa säästyi, sillä hän aavisti olevan tulossa ajan, jolloin vilja maksaa. Sitä seikkaa hän yksistään piti silmällä. Toisten tarve ei häntä liikuttanut.

Siikalahden kylässä oli enimmäkseen toimeentulevia talollisia, ja nekin, jotka siellä näihin saakka olivat muiden apuja tarvinneet, olivat koettaneet karttaa joutumista Siikalahden Mikon asioihin. Tästä johtui, että kun Mikolla ei ollut mitään »asioita» kyläläistensä kanssa, elivät he hänestä ja hän heistä jotenkin täydellisesti erossa ja alituisessa riidassa, joka johtui siitä, että Mikko ei koskaan suostunut mihinkään, mikä ei tuottanut hänelle yksityistä etua.

Sen lisäksi pidettiin häntä pikku varkaana, joka ei tietänyt mitään metsänrajoista, takamailla vei toisten siltapuita j. n. e. Näistä syistä ei hänen ja kylänmiesten välillä ollut mitään yhteistä. Mikko eli yksikseen omaa elämäänsä, jos lukee pois kylän kauppiaan Mikko Klitsin, jonka kanssa Siikalahti jonkun verran piti seuraa.

Siikalahden Mikko muuten nähtävästi rakasti yksinäisyyttä. Usein hän sunnuntaipäivätkin juoksenteli metsissä kirves kainalokoukussa. Ja silloin aina kokoutui joku karahkakimppu jonnekin oman luhtaladon alle taikka taas seiväskasa. Siihen aikaan oli vielä metsiä kyllä. Siksipä kyläläiset, kun tunsivat Mikon hommat ja tapasivat noita kätköjä, eivät häntä edesvastuuseen vaatineet, kiroilivat ja nauroivat vain miehen turhanpäiväistä ahneutta, haukkuivat, pistelivät ja pilkkasivat vasten silmiä, kun siksi tuli ja niin sopi. Mutta sen lisäksi epäiltiin Mikon noilla kulkuretkillään sunnuntaisin takamailla tekevän kaikenlaista muutakin pikkupahaa, aukovan reikiä muiden viljelyksiin, että laitumella olevat elukat niihin esteettömästä pääsisivät, kaatelevan halkopinoja, y. m. Joku kerta oli häntä sellaisesta tavattu, ja siksipä hän saikin sitten kantaa syyn kaikista sellaisista kolttosista.

Mikko ei ollut vanha mies. Hänen vaikutuksensa ei ollut vielä ehtinyt mihinkään ulottua. Erittäin vaaralliseksikaan ei häntä missään suhteessa katsottu. Itsekseen, yksikseen hän eleli omaa elämäänsä, nautti ja riemuitsi omista mielikuvituksistaan, ei etsinyt tuttavuutta eikä myöskään tarjonnut. Ei häntä harmittanut sekään, että hän tiesi kyläläisten häntä halveksivan, sillä hän otaksui sen vain kateudesta ja vihasta lähteväksi, kun hänellä oli vähin varoja. Eikä se siltä kannalta katsottuna ollut hänen mielestään mikään paha.

Hautalan Jannea hän vihasi syvemmin kuin muita siksi, että tämän pilkka koski häneen aina kipeämmin kuin muiden. Ei hän oikein itsekään tajunnut, miksi niin oli. Ehkäpä siksi, että hän oli aina tuntenut itsensä niin varjottomaksi ja voimattomaksi Jannen suhteen, sekin kun oli omavarainen mies, väkevä, pelkäämätön, hyväsuinen ja – ennen kaikkea: kun Janne oli päässyt kuntalaisten suhteen sellaiseen luottamusasemaan.

Eräänä päivänä, ilmojen ollessa yhä edelleen lämpimiä, tuli Mikko takamailta metsän poikki, kirves kainalokoukussa, ja vihelteli hiljaa; Hänen polkunsa osui kulkemaan läpi Hautalan aituuksen, missä harventuneet rukiinoraat nyt jo ennustivat huonoa satoa, tuli kesä minkälainen tulikin. Hänen suunsa vetäysi nauruun, silmistä pilkisti esiin iloinen tunnelma, kun hän aitauksesta tuli jälleen metsänpuolelle. Siinä ruokailivat juuri Varpulan Valeen lehmät. Yhtäkkiä Mikko pyörähti, katseli vakoilevasti tarkastellen, ympärilleen. Ei nähnyt muita silmiä kuin lehmäin, jotka mulkoilevina ja totisina katselivat häntä. Mikkoa ilettivät nuo katseet. Miksi niissä olikin niin tyhmän vakava ilme? Hän irroitti kuitenkin kohta itsensä tuosta omituisesta, ikäänkuin kantelevasta lumouksesta, astui vikkelästi takaisin aidan luokse, tempasi veräjän selkiselälleen ja rupesi ajamaan karjaa ruisvainioon, uhitellen kirvesvarrellaan. Mutta lehmätpä alkoivat juoksennella kaikkialle, sinne tänne paeten, ei vaan sisään avatusta reiästä. Mikko ponnisteli ja riehui niiden kimpussa hikeen asti. Mutta yhtäkkiä kiintyi huomioon, että kellurin kello pauhasi hänen mielestään aivan hirveästi. Pelästyneenä katseli hän vakoilevasti ympärilleen, eikö paimenta jo näy jossain pensaassa? Saatuaan heikon, puolinaisen varmuuden siitä, ettei ketään ihmistä ollut likitienoilla, juoksi hän hiipien ja keveästi kuin kärppä tiheimpään pensaikkoon. Kappaleen matkaa kulettuaan hän teki suorakulmaisen käännöksen ja tuli siten aivan toisaalta päin kylään, ettei kukaan olisi voinut aavistaakaan hänen oikeita polkujaan.

Ehdittyään metsästä aukean reunaan, jonka keskessä kylä oli, istahti hän kovasti hikoillen kivelle. Siitä näki kylän kaikki talot. Hänen oma punainen kartanonsa oli uhkeimpia, mutta ei parempi kuin Varpulan ja Hautalan. Märkäsen kartano oli paljon ala-arvoisempi. Se oli niin näkyvällä paikalla, että talvella ajettu hirsikasa portin ulkopuolella näkyi sekin. Mikon ajatukset kiintyivät erikoisella tavalla tähän. Sillä hänen vaimonsa oli Märkäsen tytär. Vanha Antti hoiti itse taloutta, joten siellä oli vielä perintöä toivossa Mikollakin, jolla oli useita lapsia. Sitäpaitsi oli Mikko kiinnittänyt huomionsa Märkäsen toiseen tyttäreen Annikkaan ja ruvennut jo hautomaan päässään ajatusta, ettei olisi hullumpaa, jos hän saisikin periä koko Märkäsen rahoineen, tavaroineen, tyttärineen. Hän ei ollut ennen kiirehtinyt asiaansa ilmaisemaan Märkäsessä. Mutta nyt hiljakkoin oli korvaan saapunut huhuja, että Hautalan Matti, Jannen poika, oikein tositeolla olisi ruvennut lähentelemään Annikkaa. Huhu oli häneen tehnyt kiusallisen vaikutuksen. Matti oli nuori ja pulska. Hän taas... Noo, hän käsitti, ettei hän ollut kaikkein miellyttävimpiä. Ja tytöt usein katsovat enemmän mieheen kuin hänen rikkauksiinsa, »niin tyhmää kun se onkin», arveli Mikko puoliääneen.

Sitäpaitsi, ajatteli hän, jos minä saisin Annikan, olisi aivan turhaa ruveta kartanoa siinä korjailemaan ja siihen rahoja tuhlaamaan... Kyllähän tuo niille vanhoille kelpaa niin kauan kuin elävätkin.

Siinä istuessa rupesi häntä Hautalan Matista ja Annikasta liikkuva huhu yhä enämpi kiusaamaan. Sellaisissa tapauksissa supistuivat hänen pienet silmänsä melkein umpeen ja terävä nenä näytti vielä terävämmältä. Mutta kun mietiskely loppui, aukenivat silmät, niiden pohjalta loisti tarmokas päättäväisyys, ja pienen ruumiin jokainen hermo näytti ehdottoman johdonmukaisesti asettuvan tämän tahdon nöyräksi ja vilpittömäksi palvelijaksi.

Niin kävi nytkin. Hän jätti rivakasti paikkansa ja alkoi vainion poikki oikaista suoraan Märkästä kohti.