Muistelmia matkaltani Ruskealan pappilaan uuden vuoden aikoina vuonna 1983
| Muistelmia matkaltani Ruskealan pappilaan uuden vuoden aikoina vuonna 1983 Kirjoittanut Evald Ferdinand Jahnsson |
| Tätä kertomusta pidetään ensimmäisenä tunnettuna suomenkielisenä tieteistarinana.[huom. 1] |
Kello 6 aamulla uuden vuoden aattona v. 1982 oli matkustajajuna lähtevä Helsingistä Pietariin. Minunkin piti matkata sillä. Mutta kuin vasta edellisenä iltana olin päättänyt lähteä Uutta vuotta viettämään Sortavalaan erään ystäväni luoksi, joka oli seminarin opettajana siellä, niin oli minulla ennen lähtöäni niin paljon toimittamista Helsingissä että olin vähällä myöhästyä junasta. Konduktöörin pilli jo soi par’aikaa kun saavuin rautatien asemalle ja juna oli jo liikkeellä kun matkalaukku kädessäni hypätä loikahdin erään vaunun eteiselle. Jos vaan olisin puolenkin minuuttia vielä tullut viivytelleeksi, niin olisin jäänyt junasta pois. Onnellisesti päästyäni sisään vaunuihin rupesin katselemaan ympärilleni nähdäkseni löytyisikö matkustajien joukossa joku tuttu, jonka kanssa voisin antautua kanssapuheesen. Tämä tarkastukseni päättyi sangen nolosti, sillä ei ainoatakaan tuttavaa minulle ollut nähtävissä eikä edes ketään sellaista tuntematonta, jonka kanssa olisi mielinyt ruveta tuttavuutta tekemään. Näissä vaunuissa istujat olivat nimittäin suurimmaksi osaksi juutalaisia. Näitä en voinut suvaita syystä että tiesin kuinka silmättömästi he nylkevät heille velkaantunutta Suomen kansaa, jota nämä Abrahamin lapset pitävät häpeällisen ikeen alla. Paras, tuottavin kauppaliike on kokonansa heidän hallussansa ja maanviljelyksen menestys jo arveluttavassa määrässä riippui heidän pääomistaan! Harmilla käänsin silmäni pois noiden nylkyrien ahnautta osoittavista naamoista ja epäsiisteistä pukimista. — Eräässä vaunujen sopessa istui muutamia asevelvollisia. Hetken mietin antautuisinko heidän pariinsa, mutta kun he olivat erittäin vilkkaassa keskustelussa toinen toisensa kanssa, niin pelkäsin ett’en olisikkaan tervetullut heidän seuraansa ja päätin vihdoin istua kahden kesken oman itseni kanssa. Jo kohdakkoin tuo kuitenkin tuntui hyvin ikävältä ja ykstoikkoiselta. ”Sytytä tulta sikariin. Polttaessa, sauhun sukkelasti tupruessa kuluu aikaa hupaisemmin” — sanoi oma itseni minulle ja minä noudatin heti kohta vastustelematta hänen neuvoansa niinkuin minun aina on ollut tapana tehdä. Mutta sekään ei kauaksi auttanut. Aikani kävi pitkäksi erittäinkin kuin juna päälle päätteeksi kulki tavattoman hiitaasti. — Konduktööri tuli vaunujen ovesta sisään. Sepä hauska tapaus! Lieneekö milloinkaan ennen mikään konduktööri koko mahdikkaassa mailmassa astunut matkustajavaunujen ovesta sisään niin tervetulleena kuin tämä nyt? Kovin sitä epäilen. Mutta hetkeäkään en epäillyt puhutella konduktööriä näin: ”Veli konduktööri! mitenkä oikein on asian laita? Minun oma itseni sanoo, että juna tänäpänä kulkee tavattoman hiturimaisesti. Onko siinä hänen lauseessansa jotakin perää?” — On kyllä veli kirjailija! — vastasi konduktööri — Riihimäelle asti on meidän käyttäminen ainoastaan puolta sähkövoimaa syystä, että rata viimeisen maanjäristyksen kautta on tullut epävarmaksi ja arvelun alaiseksi. Mutta Riihimäelle kun ehdimme, niin siitä sitte annamme mennä aika vauhtia!” — ”Harmillinen seikka tuo — arvelin minä — Montako peninkulmaa tunnissa tällä sammakonvauhdilla päästään eteenpäin? — ”Ainoastaan kuusi peninkulmaa.” — ”Kyllä sitä ajattelin, että juna julmasti nuhjustelee! Ihmekös että aikani käy niin pitkäksi! Kuules veli konduktööri! Keitä siellä istuu ravintolavaunuissa? Istuuko siellä ravintolassa sellaisia, joidenka kanssa saattaisi järkevästi puhua ja keskustella?” — ”Kyllä siellä löytyy koko joukko matkustajia ja kaikki ovat hyvällä tuulella. Onhan siellä yliopistolaisia monesta karvasta ja arvosta.” — ”Sanoppas veli konduktööri — kutka?” — ”Enhän niitä kaikkia tunnekkaan. Mutta muiden muassa istuu siellä yhden pöydän ympärillä dosentti Saima Sananen ja hänen sisarensa ylioppilas Alma Sananen, tohtorit Liina Lintu ja Aatu Aapinen, maisteri Hilja Hilpola, nuori kauppias Teemu Tekö ja joitakuita muitakin, joidenka nimeä en tunne. Etkö tunne ketään niistä, joita jo mainitsin?” — ”Kyllä tunnen muutamat heistä. Minun on nyt lähteminen ravintolaan.” Heti nousinkin seisalleni pannakseni aikaan tätä aikomustani. Kuljettuani kautta muutamien vaunujen saavuin ravintolavaunuihin. Siellä tapasinkin muiden muassa äsken mainitut henkilöt, jotka par’aikaa kilistelivät lasejansa. He joivat konjakkia ja seltterivettä. — ”Terve veikkoni! — huudahti maisteri Hilja Hilpola kun sai minut nähdä. — Oletko sinäkin matkalla! Tuleppas tänne ja istun seuraamme! — Vaan mitä? Sinä et tuntene näitä kaikkia iloisia ystäviäni. Niin tahdon esitellä heidät sinulle. Tässä on dosentti Saima Sananen, tässä...” — Maisteri Hilja esitteli nyt minulle kaikki toverinsa järjestänsä ja lisäsi sen tehtyänsä: ”Painappas nyt puuta! Ulkona on kylmä; ihminen tarvitsee jotakuta sisällistä lämmitystä: siksi me juomme konjakkia. Se on oikein Hjeltin poikien & c:nin” parasta — kaada lasiin ja maljas!” — ”Kippis!” — huudahti nuori, erinomaisen kaunis ja ilokas dosentti Saima Sananen ja ottaen korkean mustan huopahattunsa päästänsä tervehti hän minua ystävällisesti. Vilkas keskustelu, jonka minun tuloni hetkeksi oli katkaissut, alkoi nyt taas. — ”Dosentti Saima Sananen on kovin ällistynyt siitä, ett’eivät hän ja hänen naiskumppalinsa yiopistossa äsken tapahtuneessa edustajain vaalissa ensi valtiopäiville saaneet molempia ehdokkaitansa valituiksi. Provessori Aino Alho jäi kuni tiedät vähemmistöön ja provessori Aappi Apila valittiin kolmen äänen enemmistöllä valtiopäivämieheksi” — sanoi Aatu tohtori. Siitä voitosta ei teidän miesten kannata liioin kerskua, kun muistamme, että Selma Seikko sen sijaan yksimielisesti sai kaikkein äänet” — väitti Saima dosentti, lisäten: ”Jos finländarit vaan olisivat olleet yksimieliset meidän kanssamme, niin olisimme saaneet toisenkin ehdokkaamme valituksi, mutta heidän mielestänsä on Aina provessori liian kiivas fennomani”. — ”Kylläpä te olette ylpeät te naispuoliset kun ette soisi yliopiston miehisille opettajille ensinkään edustajasijaa valtiopäivillä!” arvelin minä. Tähän arveluuni vastasi Saima dosentti: ”Eihän se ole meidän tarkoituksemme tallata teitä miehiä jalkaimme alla, sillä onhan teilläkin luonnollinen oikeus saada mietteenne kuuluviin kansan eduskunnassa, enkä minä ylenkatseesta teitä kohtaan ajanut Aino provessorin asiaa, vaan siitä syystä, että se olisi ollut rakkaalle isänmaallemme suuremmaksi hyödyksi, jos hän olisi tullut Helsingin yliopiston toiseksi edustajaksi eikä miespuolisten heikkojärkisempi ehdokas”.
Aatu tohtori virkkoi : Mitä provessori Selmaan koskee, niin myönnän mielelläni, että hän nykyjään on yliopiston etevin opettaja ja syvämielisin aattelija, mutta Aina provessoria en tiedä kehua erittäin eteväksi”. — ”Kyllä hän kuitenkin on kahta vertaa etevämpi kuin tuo Aappi Apila nuhjus!” — intti tohtori Liina Lintu tiuskaamalla. — Saattanee olla; enhän minä pyydä kiven kovaan väittää, että minun mielipiteeni hänestä ovat oikeat! Sinä ehkä tuntenet hänen kykynsä paremmin kuin minä” — vastasi Aatu tohtori nöyrästi. ”Tietysti tunnen!” — sanoi Liina tohtori, ylpeästi nyykähyttäen päätänsä. — ”Maljasi Aatu! Älä nyt huoli joutua liiallisesti hämillesi siitä, ett’et tähän asti ole kyennyt oikein arvostelemaan Aina provessoria! Ehkä aikaa voittaen tulet siihen kykeneväksi — eihän se ole mahdotonta. Se oli toki erittäin kauniisti sinulta tehty, että tunnustit kykenemättömyytesi! Siihen katsoen suomme sinulle väärän mielipiteesi Ainasta anteeksi” — lausui Saima dosentti. Samassa pysähtyi juna ja konduktööri ilmoitti että oltiin Hyvingän kaupungin asemalla. Vaikka tässä viivyttiin koko kaksi minuuttia, ei kukaan meistä astunut ulos vaunuista. Hyvinkä on verrattavasti vielä pikku kaupunki noin kuudella tuhannella asukkaalla eikä siinä löydy merkillisempiä rakennuksiakaan, jotka vetäisivät katsojan huomiota puoleensa. Vaunujen ikkunoista sitä vähän tirkisteltyämme istuimme taas jatkamaan keskusteluamme päivän valtiollisista kysymyksistä. Pian kuitenkin konduktööri meidän keskusteluamme taas keskeytti ilmoittamalla, että oltiin saavuttu Riihimäelle. Juna viipyi tässä seitsemän minuuttia. Kun me Saima dosentin ehdoituksesta olimme päättäneet jättää suuruspalamme syömättä siksi kunnes tältä asemalta lähdettäisiin etemmäksi, käytimme lomaaikaamme siten että vuokrasimme yhdet avonaiset sähkövaunut ja ajoimme aika kyytiä Riihimäen kaupungin katuja myöten sen merkillisyyksiä katselemaan. Riihimäki nauttii vapakaupungin oikeuksia ja varmaankin on juuri tässä seikassa haettava syy sen pikaiseen edistymiseen ja kehittymiseen. Täällä löytyy monioita suurenmoisia tehtaita ja asukasten luku nousee jo päälle kahdenkymmenen tuhannen. Kaupunki on erittäin pulskasti rakennettu. Komeimmat rakennuksista ovat kieltämättä Juutalaisten synagoga ja erään yksityisen rikkaan leskirouvan rakennuttama naislyseon kartano, joka komeine sivurakennuksinensa sijaitsee aivan kaupungin sydämessä. Suureksi edistymisen merkiksi tälle kaupungille täytyy lukea sekin seikka, että kaikki työn johtajat ja tehtaiden mestarit ainoattakaan poikkeuksetta ovat naisia, miehet tekevät vaan tavallista päivätyötä. Sellaisia Finländareja, joiden esiisät vielä kaksi sukupolvea taaksepäin olivat pelkkiä suomalaisia, löytyy täällä kosolta; — siis kaikki edistymiseen päin. — Palattuamme junalla, lähti se heti. Poissa ollessamme olivat kyyppärit kattaneet pöytämme; herkullinen aamiaisateria oli siinä valmistettuna meille. Saima dosentti kumartui pöydän yli ja tarkasteli ruokalajia. — ”Oivallista ruokaa — kelpo aamiainen! lausui hän loistavin silmin. — Mutta hei! Yhtä tässä kuitenkin puuttuu. Kuuleppas änne kyyppäri! Tinä olet unhottanut tuoda pöydälle viinaa Luuletko että me näin kylmällä ilmalla aiomme olla ruokaryyppyä ottamatta!” — ”Suokaa anteeksi kunnianarvoisat oppineet! Tuo jäi erhetyksestä minulta tuomatta” — virkkoi kyyppäri. — ”Vielä me otamme puoliskonkin ja ”tersin”! — sanoi Lina tohtori nauraen, lisäten: Tuo puoliskon ja ”ters”in ottaminen muuten ou huono tapa, mutta tänäpänä on vuoden viimeinen päivä ja tuo saapi siis käydä laatuun vielä tämän kerran. Huomenna jättämme pois kaikki pahat tavat.” — Hyvällä ruokahalulla nyt käytiin ruuan kimppuun. Pilkkaa ja ivaa laskettiin runsain määrin ruuan höysteeksi. Me miespuolisei seuran jäsenet saimme nielahtaa monta pippurikarvasta lausetta, mutta ei kuitenkaan siihen määrään asti että ruokahalumme sen kautta olisi pilaantunut. Kyllä me myös koetimme olla niin sävyisiä kuin mahdollista, ja vältimme kiihoittaa vastapuoluelaisten mieltä vastalauseillamme. Aika kului hupaisesti, tie joutuisasti. Ainoastansa vilkaisemalla katselimme ikkunoista Kaipiaisten ja Pulsan kaupunkeja joissa molemmissa juna viipyi muutaman minuutin.
Näissä kaupungeissa näytti olevan erittäin vilkas liike ja ihmisiä vilisi sadottain niiden asemilla. Tuskin olimme päässeet ateriamme loppuun ja ehtineet juoda muutamia laseja viiniä ruuan sulattimeksi kuin jo oltiin tuossa maan mainiossa, suuressa ja mahtavassa Viipurin kaupungissa. Matkustajan silmään täällä heti pistää tuo omituisuus, että rautatie kulkee halki kaupungin sydämen eli ihan sen keskeltä, mutta kysymällä saa pian tietää, että rautatie alkuansa onkin kulkenut kaupungin itäistä syrjää myöten, vaan että kaupunki sittemmin on kasvannut niin paljon, jotta suurin ja parahiten rakennettu osa siitä tätä nykyä sijaitsee rautatien itäisellä puolella. Kuuluisa ilmapallo-sähkölankarata ylhdistää Viipurin ja sen satamakaupungin Uuraan. Tämä rata, joka nykyjään on ainoa laatuansa Suomen maassa, kulkee niin ylhällä ilmassa, että suurimmatkin purjelaivat saattavat purjehtia sen alitse mastoillansa koskematta siihen. — Viipurn pysäkillä oli paljon väkeä junan tuloa odottamassa. Siellä tapasimme mekin useoita tuttavia. Saimna dosentti antautui heti vilkkaasen keskusteluun erään naisen kanssa, joka kantoi samallaista pukimetta kuin hän itsekin; sillä oli nimittäin leveät itämaiseen tapaan tehdyt housut jalassa, lyhyt majavanahkainen turkki yllä ja korkea, musta silkkihuopahattu päässä. Eräs tuttavani kuiskasi minulle korvaan, että tämä nainen loli älykkäisyydestään tunnettu naisyseon lehtori ja Viipurin valtuusmiesten puheenjohta ja Olga Olli. Saima dosentti riemastui suuresti kuin ystävältänsä Ollilta sai kuulla, että Viipurin koulunopettajien kesken äsken tapahtunnt valtiopäiväedustaja-vaali oli päättynyt siten, että naiset olivat saaneet kaikki äänet sekä että kahdeksan niistä kymmenestä edustajista, joita Viipurin kaupunki lähettää valtiopäiville, tulevat olemaan naisia. Tuo vasta oli Saima dosentin mielestä oikein loistava voitto! — ”Victoria! — huusi hän heiluttaen hattuansa. — Tuo epäilemättä on sinun ansiokses luettava, Olga! Mainiolla tavalla olet taas kunnostuttanut Kuopiolaista syntyperääsi!” — Samassa kuiskasi tuttavani taas korvaani:” Hän on naimisissa tuo Olga Olli Huomaappas tuota alakuloisen näköistä miestä, joka nöyrästi piilee hänen selkänsä takana ja visusti pitää kädestä pientä tyttöä. Se on hänen aviomiehensä; tyttö on heidän lapsensa. — Mutta mitäpäs nyt — mies katsoo pitkään sinuun! Varmaan hän aikoo käydä puheillesi. Minä vetäydyn siksi syrjään.” — Olga Ollin aviopuoli lähestyikin minua ja puhui häveliäällä ääneellä: ”Suo anteeksi kansalaiseni, että tuntemattomana rohkenen pyytää apuasi eräässä minua koskevassa toimessa. Minä olen naimisissa lehtori Olga Ollin kanssa elikkä toisin sanoen, hän on nainut minun. Minulla oli noin kahden sadan tuhannen pääoma, mutta siitä päivästä asti, jolloin kirjoitin aviokontrahdin alle, olen vaimoltani tuskin saanut penniäkään oman pääni mukaan käytettäväksi. Huomenna on Uudenvuodenpäivä ja minä ostaisin mielelläni tälle pikku tyttärelleni ja vaimolleni joitakuita Uudenvuoden-lahjoja, mutta en uskalla itse pyytää rahoja enkä rahoja saisikaan, jos niitä vaimoltani itse pyytäisin. Sinä tunnet tuon Helsinkiläisen dosentin, joka on vaimoni hyvä ystävä: puhuppas hänen kanssansa ja pyydä hänen pyytämään, että vaimoni antaa minulle sata markkaa, Olga on nyt hyvällä tuulella — luultavasti hän tekisi ystävällensä mieleksi!” Mies raukka katsoi minuun niin rukoilevin silmin, ett’en voinut olla hänen pyyntöönsä suostumatta. Viittasin siis Saima dosentille käymään syrjään ja selitin hänelle asian, jonka hän hyväntahtoisesti ottikin ajaaksensa. — Muutama hetki tämän jälkeen kuului ovesta huuto: ”Juna lähtee Käkisalmeen!” — Juuri kun olin astumaisillani vaunuihin tarttui Olga Ollin aviomies käteeni, pudisti sitä hellästi ja kuiskasi minulle:” ”Asia onnistui aivan toivoni mukaan! Sydämellisimmät kiitokseni! Käy paluumatkallasi minua tervehtimässä. Vaimoni tietämättä säästän muutaman markan siksi ilon lähteeksi. Tässä saat vaimoni asunnonosoitekortin. Tule noin kello 6 aikaan j. p.p. Silloin on hän tavallisesti virkatoimissaan ja siihen aikaan olen jo saanut lapsetkin nukkumaan!” — Pitkälle ei vielä oltu ehditty Viipurista kun Saima dosentti kääntyi nuoren Helsinkiläisen kauppiaan puoleen ja sanoi: ”Lähde nyt Teemu makuuvaunuihin nukahtamaan! Minä soisin, ettäs niin kirkassilmäisenä kuin nlahdollista saavut vanhempieni kotiin. Ymmärtänethän, että se sinulle on edullista. Kyllä sinut herätän kun tullaan Ruskealan pysäkille” — Teemu pyysi, että hän saisi nähdä Vuoksen kuuluisan sillan, ennenkuin menisi maata. Tälle merkillisen rakennustapansa ja suuren pituutensa tähden huomiota ansaitsevalle rautatiesillalle, joka Antrean pitäjäässä yhdistää Vuoksi virran molemmat rannat ehdittiinkin pian. Kun tämän sillan yli oli kuljettu, läksi Teemu kauppias makaamaan. Saima dosentti katsoi veitikkamaisesti hymyillen hänen jälkeensä ja sanoi hetken kuluttua, kääntyen minun puoleeni: ”Sinulle saatan kertoa, että tuo Teemu rukka on hirveästi rakastunut minuun! Hän elää nyt siinä autuaassa toivossa että minä nain hänen! Eikähän tuo taitaisi ollakkaan niin hullunkurista, ell’ei mies olisi melkoisen tyhmä, sillä hän on tavattoman rikas ja minulla on paljon velkoja! Dosenttipalkkani tuskin riittää sisarieni hinnaksi! (Hän sytytti tätä sanoessaan kalliin Havanna-sikarin: Kuultuansa että läksin kotia Uudeksi vuodeksi pyysi Teemu päästä mukana. Vanhenpieni kautta hän toivoo voittavansa minun mieltymykseni.” — ”Kuinka on tuollainen oivallinen rakkauden kauppa teidän keskenänne saanut alkunsa?” kysyin — ”Mordieu! — naurahti Saima &mdash, Saadakseni häntä accepteeraamaan erään suurenmoisen vekselin kurttiseerasin häntä vähän — ja poika raukka tuli heti rakkaudesta mielettömäksi. Taisin pakinoida jotakin naimaliitostakin. No no! eihän tuo mahdotonta ole. Tosin melkoisesti lemmin erästä nuorta ylioppilasta, mutta hän on köyhä.
”Jotakin rahan edestä sopii uhrata täällä mailmassa!” — Tultuamme sitte Käkisalmeen, otti joku meistä muistuttaaksensa ett’ei tämä kaupunki viime vuosisadan kuluessa ollut edistynyt samaan määrään kuin useimmat muut Suomen kaupungit. Saima dosentti arveli syyksi siihen täällä vallassa olevaa epäkansallista ylimysvaltaa, joka sitkeydellä vielä omaa omakseen enemmän kuin sata vuotta sitte muualla lahonneita mielipiteitä. Kurkijoelle kuin saavuimme, huomasimme sitä vastaan että siellä syntynyt nuori kaupunki on suurin määrin kasvanut ja edistynyt, jotta sitä ei ensinkään enään voi kutsua Bethlehemiksi muiden Suomen kaupunkien joukossa. Kotvasen aikaa kun oli kulunut siitä kuin läksimme Kurkijoelta, saavuimme jo Itä-Karjalan pulskaan pääkaupunkiin Sortavalaan, jonka komeat palatsit (useat niistä ovat marmorikivestä tehdyt) ylpeästi kohosivat taivasta kohden. Komein näistä on Laatokka nimisen lehden yhtiön omistama palatsi, jossa sijaitsee tämän mailman mainion lehden toimitus ja kirjapaino Mainittua lehteä painetaan nykyjään joka päivä lähes kaksisataatuhatta kappaletta. Suomessa ilmestyvistä sanomalehdeistä ei ole muilla suurempaa lukiamäärää kuin noilla suuren suurilla lehdeillä Suomettarella ja Auralla, ja joista edellisellä on kolmesaataaviisikymmentä tuhatta tilaajaa, jälkimäisellä vähän päälle kahdensadanviidenkymmenen tuhannen. Minulle kerrottiin että Laatokka lehden toimitukseen ottaa osaa kaksi Sortavalan seminarin miespuolisista opettajista; mutta hoettiin samassa, että kyllä kai he jo pian saavat ”apskietin” ja heidän sijaansa hankitaan terävempiä kykyjä Kuopion Yliopistosta, jotta siis naiset kohdakkoin kokonansa ottavat mainitun lehden haltuunsa. Tämän ilahuttavan muutoksen olen kiiruhtanut julkaisemaan ennenkuin lehti itse, syystä, että se on tärkeä todistus siitä, ett’ei sivistyksen kallis asia Itä-Karjalan pääkaupungissa ole jäävä takapajulle. — Aikomukseni oli jäädä Sortavalaan, mutta kun olin jättää jäähyvästi Saima dosentilta, niin rupesi hän vaatimaan minua seuraamaan häntä hänen kotiinsa Ruskealan pappilaan. Kun Saiman sisarkin, tuo nuori lumoavan kaunis ylioppilas, joka tähän asti ääneti ollessansa oli kuluttanut aikansa sikareita polttamalla, yhtyi tähän pyyntöön, niin en enää voinutkaan kieltäytyä, vaan seurasin mukana. Iltahämärässä saavuimme Ruskealan pysäkille, jossa kaksi pappilan hevosta oli meitä vastassa. Saatuamme Teemu kauppiaan hereille istuimme rekihin ja saavuimme ennen pitkää pappilaan. Suuri oli vanhan provastin ja pruustinnan ilo tervehtiessänsä tyttäriänsä tervetulleiksi. Kolmas ja vanhin sisar oli aamujunalla saapunut Kuopiosta. Hän oli laihakasvoinen noin kolmenkymmenen vuoden vanha nainen, jonka vilkkaat terävät silmät lasisilmien kautta oikein tuikkaamalla tuikkailivat tulta. Ammatiltaan hän oli rehtori ja filosofian professori Kuopion Yliopistossa; äskettäin oli hän myös valittu tämän Yliopiston edustajaksi pian kokoontuville valtiopäimille: siis kaikin puolin mainehikas ja kunnioitusta ansaitseva henkilö. — ”Me odotimme teitä kotiin jo jouluillaksi. Tuntui niin haikealta kun ei kukaan teistä tullut!” — sanoi pruustinna kyynelsilmin. Saima dosentti kohotti ylpeästi olkapäitään vastaten: ”Kukapa, äiti kulta, Helsingissä ehtisi ajattelemaan jouluiltaa! Eihän kukaan viisas ihminen sitä pidä muita iltoja merkillisempänä!” — ”Mutta onhan sillä kuitenkin kristikunnassa suuri merkitys” — säisti vanha provasti. Saima dosentti purskahti nauruun. — ”Älkää toki, hyvä isä, puhuko tuosta kristikunnasta! Säästäkää tuollainen puhe tyhmille torppareille ja talonpoikain rengeille! Ha! ha! ha! Oivallinen oppi tuo vanhanaikainen kristin oppi, joka kieltää naisia puhumasta seurakunnassa ja sulkee heiltä pääsyn papillisiin virkoihin! Eipä ollut sen uskonnon perustajalla aavistustakaan meidän aikamme oppilaitoksista ja henkisistä vaatimuksista!” — Ukko provasti huokasi hiljaan, mutta ei väittänyt sen enempää oppinutta tytärtänsä vastaan. — ”Missä ovat veljet? Tekisipä jo mieleni heitä tervehtiä!” — lausui ylioppilas. Pruustinna kiiruhti vastaamaan hänelle: ”Vilho on kaiken päivän puuhannut maitokamarissa; nyt hän par’aikaa pukeutuu juhlavaatteisiinsa. Heikki toimii kahvia teille, kyllä kai hän jo kohta tuopi tarjottimen sisään. Kumpikin heistä kovin ujostelee kuin saapui vieraitakin tänne. Poika parat ovat kasvaneet sellaisiksi kotikissoiksi!” — Pian aukenikin salin ovi ja eräs 18 vuotias nuorukainen kantoi kahvin sisään. — ”Kas Heikkiä vaan kuinka hän on terveen näköinen! Tuollaisen karvan kasvoille sunnyttää tämä elämä maallaa! huudahti Saima dosentti, lisäten: ”Laske tarjotin pöydälle vaan; kyllä siitä tulemme kukin kuppiamme noutamaan. Kas niin! Tule nyt ujostelematta tervehtimään sisariasi ja näitä ystäviämme!” Heikki niiasi punastunein kasvoin kaikille tahoille, rohkenematta kohottaa silmiänsä lattiasta. Pruustinna astui nyt hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä ja talutti hänen Teemu kauppiaan ja minun luokseni. ”Sano nyt vieraille hyvää iltaa ja toivota heitä tervetulleiksi!” — kehoitti pruustinna. Heikki jupisi muutamia epäselviä sanoja, joita en ymmärtänyt ja niiasi taas syvään. Saima dosentti otti sitte Heikin syliinsä ja sanoi taputellen häntä kädellänsä kiireelle: ”Sinä olet kai ollut hyvin kiltti ja äidille kuuliainen?” — ”Olenpa koittanut olla arvoisa sisar. Ruuan laittamisen toimi on yksionmaisesti ollut minun huolenani, niin ett’ei äidin paljon ollenkaan ole tarvinnut oleskella keittiössä” — vastasi Heikki häveliäästi. — ”Sitäpä arvelin. Kyllä äidin kelpaa elää ja olla kun hänellä täällä kotona on näin kiltti poika apunansa sisäaskareisa!” — väitti Saima dosentti yhä hyväillen veljeänsä. Samassa astui Heikin nuorempi veli saliin. — kaunis, punaposkinen poika hänkin.
”Mitä mietitkään Vilho kun astut saliin esiliina edessäs!” — huudahti pruustinna. Vilho pysähtyi oven luo ja oli kovasti hämillänsä. Katsellen ja molemmilla käsillänsä pidellen, silitellen ja levitellen esiliinaansa, virkkoi hän hiljaisella äänellä: ”Mutta onhan tämä ihan puhdas, äiti kulta, juuri äskeisin pesusta tullut! Tänä aamuna Heikki sen silitti.” — ”Vaikka niinkin, niin ei sinun kuitenkaan sovi pitää esiliinaa seuroissa. Riisu se nyt heti pois!” — sanoi pruustinna, lisäten kääntyneenä meihin: ”Maitotalouttamme hoitaessansa on Vilho tottunut käymään esiliinalla, jotta hän ei enää muulloistenkaan muista sitä jättää pois.” Kun Vilho oli saanut esiliinansa riisutuksi talutti äitinsä hänetkin meidän luoksemme ”kauniisti tervehtimään vieraita.” Vilho olikin vilkas poika ja toimitti miellyttävällä tavalla tehtävänsä, sievästi niiaten ja ystävällisesti hymyillen. ”Mitä nyt olette tehneet meille uuden vuoden lahjoiksi? Arvaan, että teidän ahkerat kätenne ovat jotakin saaneet aikaan” — kysyi Saima dosentti sitte kuin tervehtämispuuhat olivat ohitse. — ”Meillä on ollut askareistamme niin vähän loma-aikaa käsitöihin, ett’ei ole juuri mitään sanottavaa ehditty saada valmiiksi sillä alalla — vastasi Heikki — kuitenkin olen kutonut kolme paria sukkia ja neulonut yhden paidan kullekin veljelle” — ”Ja minä olen kutonut talvisormikkaat solmiskellut kaulahuivin kullekin teistä” — huudahti Vilho. — ”Kas vaan, onhan siinä jotakin! Mutta tästä lähtien ei teidän tarvitse vaivata sormianne sukkia kutoessanne; — minä toin teille Uudenvuoden lahjaksi uudenaikaisen sukankutomiskoneen, jolla viidessä minuutissa voi punota kokoon sukkaparin.” — Tämä Saima dosentin antama lahja miellytti molempia nuoria sanomattomasti. ”Nyt me iltapuhteilla kudomme sukkia myytäviksikin!” — huudahti Heikki. ”Me lähetamme niitä Pietariin ja tempoamme sieltä kelpo rahasummat kukkaroihimme!” — arveli Vilho. — Illemmalla kuin ainoastansa provasti ja hänen molemmat vanhemmat tyttärensä sekä Teemu kauppias ja minä olimme salissa saapuvilla otti provasti puhuaksensa siitä, että Ainan olisi päättäminen opintonsa Yliopistossa ja jäämään kotia äidin avuksi ja pojat sen sijaan lähetettävät johonkuhun oppikouluun. Tämä esitys nostatti molempien sisarien mielikiihkoa. — ”Se on mahdotonta, että Ainan opin rata katkotaan hänen veljiensä tähden! Sellaista menettelyä sopisi kutsua hurjuudeksi, vielä hulluudeksikin! Varmaan saavutta Aina aikaa voittaen korkean aseman oppineitten joukossa taikka ylhäisissä valtiopiireissä!” — huudahti Kuopion yliopiston rehtori. ”Mitä hyötyä voisi äidillä olla hänestä? Eihän Aina ymmärrä maitotalouteen ja kyökkipiiriin kuuluvia asioita ensinkään! Isää hän voisi auttaa saarnaamalla, mutta kun tuo meidän tyhmä kirkkolakimme estää häntä sitä tekemästä, niin ei hän ole miksikään hyödyksi täällä kotona” — sanoi Saima dosentti kiivasti. ”Pait sitä — lisäsi rehtori — ovat pojat kansakoulussa käydessänsä saaneet niin paljon oppia kuin tarvitsevatkin! Ajan vaatimukset eivät ole suuret miespuolisten suhteen ja sääntö tietysti on se, että jokainen, joka vastoin ajan vaatimuksia niissä oloissa, joihin luoja on hänen asettanut, on tarpeeksi oppinut ja sivistynyt”. Vanha provasti oli tuskissaan. ”Onko asian laita sinunkin mielestäs siten?” — kysyi hän minulta.” ”Näin rikkioppineitten väitteitä minä en kykene arvostelemaan” — vastasin häveliäästi. ”Entäs mikä on sinun ajatukses tämän asian suhteen?” kysyi provasti Teemulta. Teemu kauppias katsoi ällistyneenä suu selällänsä kysyjään: Vihdoin vastasi hän: ”Minunko? Jos Saima sanoisi, että kissa on koira taikka että hevonen on härkä, niin olen ehdottomasti samaa mielipidettä kuin hänkin!” Saima dosentti nyykähyttä mielihyvällä päätänsä ihailijallensa. Minulle hän kuiskasi: ”Kyllä minä sittenkin luulen, että nain tuon Teemun.” — Muuten kului ilta hauskasti ja hupasti. Ruokaa ja juomaa oli yltäkyllin. Illalla maata mennessäni luin ikkunan ruudut, kuinka monta niitä oli, että yöllä näkemäni uni muka olisi totta. Omasta kokemuksestani voin nyt vakuuttaa, ett’ei se temppu miksikään auta, sillä satuinkin samana yönä näkemään sellaista unta, että mailma oli nurin päin. Seuraavana päivänä elikkä Uudenvuoden päivänä kävimme Ruskealan marmorilouhoksessa katsomassa siellä tekeillä olevaa kuuluisaa taideteosta. Vaikk’ei tämä taideteos vielä ole valmis, on sitä ihailemassa kuitenkin jo käynyt satoja tuhansia ihmisiä kaukaisimmiltakin mailta. Jok’ainoassa junassa saapuu niitä sadottain Ruskealan pysäkille. Eikö sitä ole ihmettelemistä. Sillä niistä ajoista asti, jolloin E’gyptin pyramidit tehtiin, ei ole näin suureen työyritykseen ryhdytty. Tämä mahtava teos tehdään, niinkuin jokainen hyvin tietää, Suomen valtion kustannuksella niiden Kuopion naisten muistoksi, jotka päättivät perustaa ensimmäisen naislyseon Suomessa. Aikomus oli saada se pystytetyksi Kuopion yliopiston edustalle jo viime syksynä samana päivänä, jolloin mainitut naiset sata vuotta takaperin tekivät tuon kansamme edistymiselle niin ylen tärkeän päätöksen, mutta sitä ei saatu siksi valmiiksi, vaikka sitä jo on taottu, hiottu ja veistetty enemmän kuin viisikolmatta vuotta. Paraikaa täällä työskentelee 20 naistaiteliaa ja 300 työmiestä. Viisitoista niistä kahdestakymmenestä polvistuneista naisista, jotka kohottaen tulisoittoja (valon ja sivistyksen pyhiä soittoja) Suomettarelta vastaan ottavat laakeriseppeleen, ovat jo valmiit. Työn vaikeutta voipi arvata, kuin ajattelee että koko tuo äärettömän suuri muistopatsas yhtenä kappaleena hakataan ulos vuoresta ja että yksin Suomettaren (hartioihin asti valmis) kuva on lähes 150 jalkaa korkea. Uusi sivurata, jota myöten tätä hirveän raskasta patsasta ai’otaan kul-. jettaa Kuopioon, on jo lähes valmis ja eräs naisinsinööri on keksinyt hyvin nerokkaan vipukoneen, jonka avulla se nostetaan rautatielle. Ensin oli ai’ottu viedä se määrätylle asemallensa ilmapallon avulla, mutta tästä tuumasta luovuttin, kun pelättiin, että patsas matkallansa sysäisi kumoon kaikki tiellä olevat kirkontornit ja ehkä loukkaantuisi korkeita vuorenkukkuloita vastaan kolistellessansa. Voi! Mahdikkaasti mieltä valtaava on tämä patsas jo puoleksi valmiinakin! Mitäpä sitte, kun se täydellisesti valmistuu, kun siinä suurilla kultaisilla kirjaimilla nähdään nämät kansalaistemme sulintta kiitollisuutta osoittavat sanat piirrettyinä: Kun Jumala tahtoo että jonkun suuren mietteen pitää kulkeman halki Suomen kansan, niin antaa hän sen syntyä Kuopion naisten povessa![1] — Seuraavana päivänä läksin Ruskealan vieraanvaraisesta pappilasta, annettuani ”rehtorille” sen lupauksen että odottaisin häntä kaksi päivää Sortavalassa. Kolmannen päivän aamujunassa hän lupasi tulla ja sitte olla matkakumppalini aina Turkuun asti, hän kun muutenkin oli aikonut matkailla tänne ottaaksensa osaa siihen suureen naiskongressiin, joka huomenna avetaan täkäläisen naislyseon suuressa juhlasalissa. Puheena olevalla junalla hän tulikin ja hänen seurassaan lukematon joukko oppineita naisia Kuopiosta. Jok’ainoalla pysäkillä, jok’ainoassa kaupungissa, jonka kautta kuljimme lisääntyi Turkuun pyrkivien naisten luku ja uusia vaunuja otettiin tuon tuostakin lisäksi siksi että juna Auran pysäkiltä lähtiessämme oli kasvanut kolmen virstan pituiseksi. Tokkohan niin pitkää junaa milloinkaan ennen on saapunut Turkuun! Kylläpä se näky jo ansaitsikin sen, että enemmän kuin kolmekymmentätuhatta Turkulaista soitolla ja soitti milla oli ottamassa junaa vastaan. — Kongressi-julistus on jok’ ainoan kadun kulmaan naulattu, jotta jokainen helposti saattaa nähdä ja lukea, mitkä kysymykset kongressissa tulevat keskustelviksi. Tahdon vaan mainita, että korkeasti oppinut matkakumppalini erittäin lupasi puolustaa seuraavia: 1. Kolme viidettä osaa senatin, hovioikeuksien, valtiopankin hallituksen ja kaikkein muitten hallituskuntien jäsenistä pitää oleman naisia. 2. Uusi naisyliopisto on perustettava Ouluun. 3. Puolet vaikuttamassa olevista lyseoista poikia varen ovat mitä pikemmin sitä parempi muutettavat naislyseoiksi. 4 Haaraosasto miehiä varten E’voisten metsäkoulussa on oppilaiden puutteessa heti kohta lakkautettava. 5. Samasta syystä on samoin tehtävä Mustialan naispuolisen karjakkoosaston kanssa. 6. Käsitöistä poikakansakouluissa on ompelutaito pidettävä tärkeimpänä. — Niille jotka huomena aikovat mennä kongressin avausjuhlaan, mutta jotk’eivät tarkemmin lue sanomalehdissä löytyviä ilmoituksia, saan tiedoksi tehdä, että miehille jaetaan ainoastansa kalteripilettejä ja että niitä on saatavina kaikissa kirjakaupoissa.
- ↑ Tämä lause on mukailema seuraavasta suuren Ranskalaisen historioitsian Lamartinen lauseesta: Kun Jumala tahtoo, että jonkun suuren mietteen pitää kulkeman halki mailman, niin antaa hän sen yntyä Ranskalaisen povessa.
Lisätyt viitteet
- ↑ Koponen, Jari & Sisättö, Vesa (toim.): Aivopeili. Autonomian ajan tieteiskirjallisuutta. Helsinki: Avain, 2011. ISBN 978-951-692-898-5.