Muistelmia matkaltani Ruskealan pappilaan uuden vuoden aikoina vuonna 1983/1
| Muistelmia matkaltani Ruskealan pappilaan uuden vuoden aikoina vuonna 1983 Kirjoittanut Evald Ferdinand Jahnsson |
Muistelmia matkaltani Ruskealan pappilaan uuden vuoden aikoina vuonna 1983/2 |
| Lähde: Aura, 11.1.1883, nro 4, s. 3. Artikkelin verkkoversio. |
Kello 6 aamulla uuden vuoden aattona v. 1982 oli matkustajajuna lähtevä Helsingistä Pietariin. Minunkin piti matkata sillä. Mutta kuin vasta edellisenä iltana olin päättänyt lähteä Uutta vuotta viettämään Sortavalaan erään ystäväni luoksi, joka oli seminarin opettajana siellä, niin oli minulla ennen lähtöäni niin paljon toimittamista Helsingissä että olin vähällä myöhästyä junasta. Konduktöörin pilli jo soi par’aikaa kun saavuin rautatien asemalle ja juna oli jo liikkeellä kun matkalaukku kädessäni hypätä loikahdin erään vaunun eteiselle. Jos vaan olisin puolenkin minuuttia vielä tullut viivytelleeksi, niin olisin jäänyt junasta pois. Onnellisesti päästyäni sisään vaunuihin rupesin katselemaan ympärilleni nähdäkseni löytyisikö matkustajien joukossa joku tuttu, jonka kanssa voisin antautua kanssapuheesen. Tämä tarkastukseni päättyi sangen nolosti, sillä ei ainoatakaan tuttavaa minulle ollut nähtävissä eikä edes ketään sellaista tuntematonta, jonka kanssa olisi mielinyt ruveta tuttavuutta tekemään. Näissä vaunuissa istujat olivat nimittäin suurimmaksi osaksi juutalaisia. Näitä en voinut suvaita syystä että tiesin kuinka silmättömästi he nylkevät heille velkaantunutta Suomen kansaa, jota nämä Abrahamin lapset pitävät häpeällisen ikeen alla. Paras, tuottavin kauppaliike on kokonansa heidän hallussansa ja maanviljelyksen menestys jo arveluttavassa määrässä riippui heidän pääomistaan! Harmilla käänsin silmäni pois noiden nylkyrien ahnautta osoittavista naamoista ja epäsiisteistä pukimista. — Eräässä vaunujen sopessa istui muutamia asevelvollisia. Hetken mietin antautuisinko heidän pariinsa, mutta kun he olivat erittäin vilkkaassa keskustelussa toinen toisensa kanssa, niin pelkäsin ett’en olisikkaan tervetullut heidän seuraansa ja päätin vihdoin istua kahden kesken oman itseni kanssa. Jo kohdakkoin tuo kuitenkin tuntui hyvin ikävältä ja ykstoikkoiselta. ”Sytytä tulta sikariin. Polttaessa, sauhun sukkelasti tupruessa kuluu aikaa hupaisemmin” — sanoi oma itseni minulle ja minä noudatin heti kohta vastustelematta hänen neuvoansa niinkuin minun aina on ollut tapana tehdä. Mutta sekään ei kauaksi auttanut. Aikani kävi pitkäksi erittäinkin kuin juna päälle päätteeksi kulki tavattoman hiitaasti. — Konduktööri tuli vaunujen ovesta sisään. Sepä hauska tapaus! Lieneekö milloinkaan ennen mikään konduktööri koko mahdikkaassa mailmassa astunut matkustajavaunujen ovesta sisään niin tervetulleena kuin tämä nyt? Kovin sitä epäilen. Mutta hetkeäkään en epäillyt puhutella konduktööriä näin: ”Veli konduktööri! mitenkä oikein on asian laita? Minun oma itseni sanoo, että juna tänäpänä kulkee tavattoman hiturimaisesti. Onko siinä hänen lauseessansa jotakin perää?” — On kyllä veli kirjailija! — vastasi konduktööri — Riihimäelle asti on meidän käyttäminen ainoastaan puolta sähkövoimaa syystä, että rata viimeisen maanjäristyksen kautta on tullut epävarmaksi ja arvelun alaiseksi. Mutta Riihimäelle kun ehdimme, niin siitä sitte annamme mennä aika vauhtia!” — ”Harmillinen seikka tuo — arvelin minä — Montako peninkulmaa tunnissa tällä sammakonvauhdilla päästään eteenpäin? — ”Ainoastaan kuusi peninkulmaa.” — ”Kyllä sitä ajattelin, että juna julmasti nuhjustelee! Ihmekös että aikani käy niin pitkäksi! Kuules veli konduktööri! Keitä siellä istuu ravintolavaunuissa? Istuuko siellä ravintolassa sellaisia, joidenka kanssa saattaisi järkevästi puhua ja keskustella?” — ”Kyllä siellä löytyy koko joukko matkustajia ja kaikki ovat hyvällä tuulella. Onhan siellä yliopistolaisia monesta karvasta ja arvosta.” — ”Sanoppas veli konduktööri — kutka?” — ”Enhän niitä kaikkia tunnekkaan. Mutta muiden muassa istuu siellä yhden pöydän ympärillä dosentti Saima Sananen ja hänen sisarensa ylioppilas Alma Sananen, tohtorit Liina Lintu ja Aatu Aapinen, maisteri Hilja Hilpola, nuori kauppias Teemu Tekö ja joitakuita muitakin, joidenka nimeä en tunne. Etkö tunne ketään niistä, joita jo mainitsin?” — ”Kyllä tunnen muutamat heistä. Minun on nyt lähteminen ravintolaan.” Heti nousinkin seisalleni pannakseni aikaan tätä aikomustani. Kuljettuani kautta muutamien vaunujen saavuin ravintolavaunuihin. Siellä tapasinkin muiden muassa äsken mainitut henkilöt, jotka par’aikaa kilistelivät lasejansa. He joivat konjakkia ja seltterivettä. — ”Terve veikkoni! — huudahti maisteri Hilja Hilpola kun sai minut nähdä. — Oletko sinäkin matkalla! Tuleppas tänne ja istun seuraamme! — Vaan mitä? Sinä et tuntene näitä kaikkia iloisia ystäviäni. Niin tahdon esitellä heidät sinulle. Tässä on dosentti Saima Sananen, tässä...” — Maisteri Hilja esitteli nyt minulle kaikki toverinsa järjestänsä ja lisäsi sen tehtyänsä: ”Painappas nyt puuta! Ulkona on kylmä; ihminen tarvitsee jotakuta sisällistä lämmitystä: siksi me juomme konjakkia. Se on oikein Hjeltin poikien & c:nin” parasta — kaada lasiin ja maljas!” — ”Kippis!” — huudahti nuori, erinomaisen kaunis ja ilokas dosentti Saima Sananen ja ottaen korkean mustan huopahattunsa päästänsä tervehti hän minua ystävällisesti. Vilkas keskustelu, jonka minun tuloni hetkeksi oli katkaissut, alkoi nyt taas. — ”Dosentti Saima Sananen on kovin ällistynyt siitä, ett’eivät hän ja hänen naiskumppalinsa yiopistossa äsken tapahtuneessa edustajain vaalissa ensi valtiopäiville saaneet molempia ehdokkaitansa valituiksi. Provessori Aino Alho jäi kuni tiedät vähemmistöön ja provessori Aappi Apila valittiin kolmen äänen enemmistöllä valtiopäivämieheksi” — sanoi Aatu tohtori. Siitä voitosta ei teidän miesten kannata liioin kerskua, kun muistamme, että Selma Seikko sen sijaan yksimielisesti sai kaikkein äänet” — väitti Saima dosentti, lisäten: ”Jos finländarit vaan olisivat olleet yksimieliset meidän kanssamme, niin olisimme saaneet toisenkin ehdokkaamme valituksi, mutta heidän mielestänsä on Aina provessori liian kiivas fennomani”. — ”Kylläpä te olette ylpeät te naispuoliset kun ette soisi yliopiston miehisille opettajille ensinkään edustajasijaa valtiopäivillä!” arvelin minä. Tähän arveluuni vastasi Saima dosentti: ”Eihän se ole meidän tarkoituksemme tallata teitä miehiä jalkaimme alla, sillä onhan teilläkin luonnollinen oikeus saada mietteenne kuuluviin kansan eduskunnassa, enkä minä ylenkatseesta teitä kohtaan ajanut Aino provessorin asiaa, vaan siitä syystä, että se olisi ollut rakkaalle isänmaallemme suuremmaksi hyödyksi, jos hän olisi tullut Helsingin yliopiston toiseksi edustajaksi eikä miespuolisten heikkojärkisempi ehdokas”.
(Jatk.)