Miten runoja sepitetään/II. Rytmin ihmeellinen suhde sisältöön

Pieni runomittaoppi nuorille kynäilijöille
II. Rytmin ihmeellinen suhde sisältöön
Kirjoittanut Osku Velho

[2: s. 291]

II. Rytmin ihmeellinen suhde sisältöön.

Ryhtyessämme nyt tarkastelemaan, kuinka runoilijoiden tuotteissa rytmi mukautuu sisältöön, on myönnettävä, että kunkin aiheen käsittelyyn sopivan runomitan valintaan on mahdoton antaa mitään varmoja sääntöjä, koska runoilija yleensä valitsee rytminsä vaistomaisesti, jopa niin, että se toisilla runoilijoilla muodostaa runon ensi idun, heräävän luomistoiminnan lähtökohdan. Siitä huolimatta on kuitenkin opettavaista tarkastella runoilijoiden tuotantoa tältäkin kannalta.

On nyt nimittäin ainakin varmaa, että kaikilla runomittojemme päälajeilla on oma erikoinen käytäntönsä: trokeinen rytmi sopii toisenlaisiin tehtäviin kuin jambinen, ja samoin on daktylien ja anapestien laita. Äärimmäisissä tapauksissa on asia maallikollekin niin päivänselvä, ettei kukaan voi kuvitellakaan esim. laulelmaa: »Hiljaa, hiljaa, ilta on, pirtti unelmoipi» mahtipontisella kuusimitalla sepitettynä. Vaikeammaksi tulee asia vasta, kun olisi selvitettävä, mikä sitten on minkin rytmilajin erikoisuus.

Avaamme O. Mannisen »Säkeistä» runon »Metsien mies»:

Ikimetsäin isännäksi
luotu metsien on miesi.
Ilmoilt’ ihmisien läksi —
minne? — Metsä tietön tiesi.

Metsäin sanatonten, sankkain
halki mitaton on meno.
Vaaluvissa vetten vankkain
honkapuinen puikkaa veno. —

Kuinka hyvin soveltuukaan siinä käytetty trokeinen poljento tulkitsemaan itseensäsulkeutuneen erakon tunnelmia. Sen sävy on raskaampi, hitaampi kuin jambien, voimakas kyllä, mutta sisäänpäin kääntynyt. Runon niukka sanonta menettäisi paljon jäyhää varmuuttaan, jos sen poljento muutettaisiin yleneväksi. Se ei enää kykenisi kannattamaan tuota samaa jylhää metsien miehen tarinaa:

Lainehilla lastu, kaksi
kymen kymmenlatvan tuomaa —
silloin liiat liikkuvaksi
honkahuoneillaan jo huomaa.

Astuu monen aamun, illan
kadotessa kannan taaksi,
kunnes pihojensa pillan
kohtaa, kolkkaa kuoliaaksi.

Toisin vaikuttaa trokee Runebergin »Otto von Fieandtissa». Karu, yksitoikkoinen poljento, johon nousuun loppuvien säkeiden vaikutuksesta on tullut omituisen hakkaavaa vauhtia, maalailee siinä sekin osaltaan runon sankarin kuvaa yhä huvittavammaksi. Vakavaa, hiljaista trokeeta on runoilija käyttänyt myöskin havainnollistuttaakseen mielikuvituksellemme Hurtti Ukon, Munterin, Kuormarengin ja Ukko Loden.

Aivan selvästi havaitsemme, kuinka paljoa vilkkaamman ja eloisamman vaikutuksen jambinen poljento tekee, kun rinnastamme seuraavat V. A. Koskenniemen säkeet:

Päivän viime säteet lankee
yli tutun pihamaan.
Mieleni on ahdas, ankee
kuin ei ennen konsanaan.
(Lakeus 6.)

On raskas päivä päättynyt,
se tuskaa täynnä lähti.
Tuoll’ yli kattoin palaa nyt
jo tyyni iltatähti.
(Hämärän lauluja 1.)

[2: s. 292]Molemmat säkeistöt esittävät iltatunnelmaa, mutta samoin kuin jälkimmäinen niistä on paljoa vapautuneempi, on runoilijan rytmivaistokin siihen valinnut paljoa kepeämmän jambisen säerakenteen, eikä sen kepeys johdu suinkaan vain siitä, että siinä toinen ja neljäs säe ovat yhtä polvea lyhyemmät kuin viereisessä trokeesäkeessä. Se johtuu itse ylenevän rytmin luonteesta. Tutkijat selittävät, että ylenevät rytmit eroavat alenevista juuri vilkkaamman sävynsä ja suuremman vauhdikkuutensa vuoksi. Jambissa ilmenee sielun pyrkimys ulospäin, trokeessa mielen kääntymys sisäänpäin, jambissa tahdontoiminta, trokeessa mietiskely, jambissa suuntautuminen tulevaisuuteen, trokeessa menneisyyteen, jambissa kehkeävä, nouseva, tulevainen, trokeessa ollut, valmis ja päättynyt, jambissa kirkas, vapautunut tunnelma, trokeessa sulkeutunut, synkkä, jambissa iloinen, miellyttävä, trokeessa vakava, hillitty, arvokas, jambissa etsivä, tutkisteleva hengentoiminta, trokeessa rauhottunut, varma ja itsetietoinen. — Ne ovat peruseroavaisuuksia, mutta monen monet tekijät saattavat muuttaa suhdetta.

Jos jambiseen poljentoon sekotetaan anapesteja, saa se vielä enemmän eloa ja vilkkautta. Anapestissa kohoaa jambisen rytmin vaikutus potenssiin, se saavuttaa suurimman lennokkuutensa. Jotenkin puhdasta anapestirytmiä on seuraava helkkyvä säkeistö:

Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö,
kevätvirsiä viidakko kaikaa,
suli hanget ja nousi jo kukkien vyö,
sinilaine jo lyö ja jo valkeni yö,
nyt on toivoon ja lempeen aika.
(Larin Kyösti.)

Jambi-anapestinen mitta on myös, kuten on huomautettu, Runebergille osunut hänen kuvatessaan Luutnantti Zidénin, Wilhelm von Schwerinin ja N:o 15. Stoltin nuorukaishahmoja, von Essenin ja Lotta Svärdin kiivasta luonnetta ja myöskin Sandelsin kevyttä maailmanmiehen vilkkautta.

Toisin suhtautuu daktyli trokeeseen. Se ei lisää trokeen raskasta, hidasta ja hillittyä sävyä, vaan vaikuttaa päin vastoin vilkastuttavasti, ja lyhyissä säkeissä käytettynä se voi kehittyä hyvinkin vauhdikkaaksi, kuten Aarni Koudan »Aurinkojen kuorossa»:

Yön läpi ennämme
tyhjyyden teitä.
Lieskoina lennämme,
vuosmyriaadit
ei heikennä meitä.
Kuin valomerinä
myrskyten vierimme,
pois tulikerinä
kauaksi kierimme — — —

Samalla tavoin kuin edellä olemme tehneet huomioita eri runojen poljennosta, voi havaita, kuinka samassakin runoelmassa rytmi vaihtuu sisällön vaatimusten mukaan. Runebergin »Sandelsista», »Nadeschdasta» y. m. runoista on siinä suhteessa paljon kirjotettu. Ja etteivät esim. »Nadeschdan» rytmin vaihtelut suinkaan ole sattuman varassa, havaitsee, kun tuntee, mikä metsän hiljaisuuden ja [2: s. 293]viileyden tuntu ja yksinäisyys ja rauha hiipii mieleen seuraavassa, kun keinuvat anapestit ja jambit vaihtuvat trokeiseen poljentoon:

Ja suitsin vaahtisin orhiaan
jo Dmitrikin ohjailee;
hän haukkaa kantavi korkeella,
sai haukkansa Voldmar myös,
tomupilviin vaunut ne vierii pois
kera joukkojen rientäväin.

* * *

Yllä taivas siintäväinen,
alla taivaan armas manner,
maan ja taivaan välill’ loistaa
kummallekin päivän kulta.

Paljon voidaan rytmin tunnevaikutusta muuntaa tai vahventaa n. s. säkeensidonnalla (enjambement), jolla tarkotetaan sitä, että lause jatkuu yli säerajan. Taitamattomasti käytettynä se tekee kiusallisen vaikutuksen, mutta monesti se erinomaisesti tehostaa esitystä. Niin on laita Eino Leinon runossa »Temppeliherra». Kuvataan, kuinka:

Hän taisteli siks kuni saapui yö.
Saraseenit tunkivat päälle. Hän
Pyhän haudan partaalla seisoo, lyö.
Kuu paistaa kimmeltävään terähän.

Jo kauhistuu saraseenit. »Ken
tuo mies on miekoille tunnoton?
Aut’ Allah! on suljetut silmät sen.
Tää taistoa kanssa kuolleiden on.»

Kuinka paljoa iskevämmäksi ja voimakkaammaksi koko sanonta onkaan tullut, kun nuo korolliset sanat »Hän» ja »Ken» ovat joutuneet säkeen loppuun. Tässä tapauksessa lisää vielä loppusointu niiden korostusta.

Eri säkeistöjä yhdistävänäkin enjambement tukee runoilijan kuvausta. Hyvä esimerkki on Nuoren Voiman viime vuosikertaan suomennetussa Schillerin ballaadissa »Sukeltaja», jonka neljännen säkeistön viimeinen lause jatkuu vielä viidenteen tehostaen sitä keskeytymättömän jännityksen ja ihailun tunnetta, jolla asepojan toimia seurattiin. Alkuperäisestä suomalaisesta runoudesta sattuu sama ilmiö silmään Aaro Hellaakosken karkeavetoisessa pohjalaiskuvauksessa »Korpikylän Janne»:

— — — —
Hätkähti penkillä Janne
harmajapartainen.
Yhdellä hyppäyksellä
hampparin etehen
loikkasi, paukautti yhteen
suuret kouransa hän
edessä Hessun nenän
äkkiä kelmenevän;
— — — —

Näitä säkeitä lukiessaan todella tuntee vanhan puukkojunkkarin kuohahtavan hyppäyksen! Kaiken kaikkiaan on säkeensidonta niin vaikuttava rytmillinen tekijä, ettei siltä suinkaan sovi ummistaa silmiään.

Mutta sisältöön mukautuakseen rytmi ei murra vain säkeiden ja säejaksojen rajoja, vaan muuntaa toisinaan — vaikka harvoin — perinnäiset, tarkoin määrätyt [2: s. 294]runomuodotkin. Siinä suhteessa on opettavaista tarkastaa, kuinka V. A. Koskenniemi käyttää ahkeraan ja huolella viljelemäänsä sonettimuotoa. Yleensä hän käyttää sonetin sääntöjen mukaan 5-polvista jambisäettä, mutta kun on ollut kuvattava suomen kieltämme, »jonk’ kaino, kaunis neitsyys vielä peitettynä — on oudon-pitkäin laatusanain laskoksiin» (»Sonetti suomenkielestä»), on kuin kuvattavalle laahustimeksi kuhunkin säkeeseen lisätty yksi runojalka. »Sonetti kellosta» taas päättyy vajanaiseen, nelipolviseen säkeeseen:

On voimas sama, kuin on sydämen:
sen sama herra pitää valjaissansa
ja sentään sekin kestää, kestää.

Havaitsee kyllä, että loppusäkeen avaama elämänperspektiivi iskeytyy lukijan mieleen sitä raskaammin, kun säe ikäänkuin katkeaa kesken.

Aivan päin vastoin on J. Siljon vanhan latinalaisen virren mittaan sepitetyssä runossa »Vihan päivä» loppusäe odotettavaa pidempi tulkiten sitä kaipauksen rajattomuutta ja tunteen rikkautta, joka tulvahtaa siinä hillittömästi esille:

Palaa, tuomiten jo tule,
jalka niskaan jäykkään pole,
— sydämelle tuomar’ armas ole!

Poljentoa voi muunnella sisällön mukaiseksi miltei rajattomasti. Sen hienoimpiin keinoihin ei ole tässä yritettykään kajota, on vain tahdottu kiinnittää huomiota eräisiin verraten ulkonaisiin seikkoihin siinä toivossa, että alkeellinen rvtmivaisto ehkä saisi joitakin herätteitä itsenäiseen runouden tarkasteluun. Etevän runouden opiskeleminen varmasti kehittää itse kutakin näkemään, kuinka elimellisesti poljento liittyy runon aiheeseen, kuinka paljon todellista elettyä elämää vain rytmit sisältävätkään. Silloin on selviävä, että esim. Aleksis Kiven »Keinun» rytmiä ei iki-maailmassa olisi voinut luoda kukaan runoilija, joka ei todellakin kuulaana keväisenä iltana ole istunut tuollaisessa hämäläisessä tai uusmaalaisessa kyläkeinussa ja tuntenut veriensä läikähtelevän sen heilahdusten tahtiin.

Lähde: [2] O. Velho: Miten runoja sepitetään. Nuori Voima, 1917, nro 10, s. 291–294. Kansalliskirjasto.