Merimies G. Lundströmin muistelmia/9. (10.) luku
| Yhdeksäs luku | Merimies G. Lundströmin muistelmia Kymmenes luku Kirjoittanut T. A. |
Yhdestoista luku |
| Luku on alkuperäistekstissä virheellisesti nimetty yhdeksänneksi luvuksi, vaikka se on järjestyksessä 10:s. |
Nyt sain taaskin laivan korjuu-työtä. Tässä työssä loukkaantui jalkani. Tuosta en ensinnä ollut millänikään, mutta se ärtyi ärtymistään ja viimein en enään voinut sillä astuakaan. Olin viikkokauden lasareetissakin, mutta ei tuntunut se sielläkään paranevan.
”Sinun täytyy mennä lämpöiselle lähteelle, kyllä se siellä paranee,” sanoi tohtori.
Tämä lämpöinen lähde oli meren lahden toisella puolen, noin 25 virstan matkan päässä. Lasareetissa oli eräs mies, joka sairasti jäsen-tautia ja oli myöskin sinne vietävä. Otin vaimoni ja lapset mukaani, sekä ruoka-aineita ja makuu-vaatteet, mitä oli. Jalkani oli niin kipeä, että ainoastaan hiljaa kepin kanssa voin liikkua. Kaksi miestä, jotka tunsivat tien, pantiin meitä soutamaan. Perille päästyä haalusin heti, vaikka kulkuni tosin huonokin oli, katsomaan tuota mainiota lähdettä. Sinne ei varsin pitkältä rannasta ollutkaan. Korkean mäen rinteessä oli iso kivi-kolu, josta kolmesta eri paikasta juoksi erilaista vettä. Tämä vesi oli öljynmoista, haisevaa ja pahanmakuista sekä niin kuumaa, että kuin kaloja pantiin koppaan ja pidettiin siinä juuri kun se maasta tuli, niin kalat vähän ajan sisään kypsyivät.
Sairaita oli täällä tätä nykyä noin kolmeenkymmeneen henkeen, joiden joukossa oli eräs toisen luokan katteini ja muuan amerikalainen kauppias. Parannus-laitosta varten oli tehty kaksi asuin-rakennusta joista toinen oli jotenki suuri. Ulkohuoneita myöskin oli tarpeen mukaan. Suuremman asuunon
Sairaita hoiti täällä eräs haava-lääkäri. Joka aamu täytyi juoda suuri lasillinen tätä vettä, joka oli hirmuisen pahan makuista, ja kolmasti päivässä täytyi istua vesi-ammeessa. Kun olin kolmena päivänä tällä tavoin kylpenyt, kävin niin heikoksi, etten enään voinut lainkaan liikkua, vaan olin kannettava vesi-ammvesenkin, ja säärestäni meni kaikki nahka pois. Tämä oli merkillistä vettä. Olipa ruumiissa mikä tauti tahaansa, niin siinä parani, paitsi keuhko- ja sydäntautiset, jotka se heti tappoi. Tulikiveä sisälsi se niin paljon, että paikka siitä oli aivan harmaana. Oltuani viikkokauden siellä, jopa aloinki vähän voimistua, että omin voimin pääsin liikkumaan, mutta sääreni oli aina vaan yhtä hirveän näköinen.
Kuluipa niin toinenki viikko loppupuoleen. Silloin eräänä päivänä kuului äkkiä rannasta hirmuinen huuto ja rähinä. Samassa näimme joukon Kolossia punaisine paitoneen, maalatuilla kasvoilla ja tervatuilla hiuksilla ryntäävän esiin. Kaikilla oli aseet, millä kirves, millä pyssy ja millä taas suuri puukko. Olennoistaan heti huomasimme heidän tulevan pahassa aikomuksessa. Kylvyssä oleva toisen luokan katteini meni heitä vastaan ja kysyi mitä he tahtosivat. Kova sota-huuto jok’ainoan suusta ali ainoa vastaus. Samalla aikoivat karata kiini katteiniin, mutta hän pakeni ja koki porstuan kautta päästä huoneesen. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä porstua oli jo täynnä Kolosseja. Nyt tuli hän akkunan kohdalle, ja ehkä samalla Kolossit olivat hänessä käsin, onnistuimme kuitenkin vetää hänet akkunasta sisään. Ainoastaan nuttu jäi katteinin päältä heidän saaliiksensa, ja suurilla puukoillaan onnistuivat myöskin vetää housunsa lahkeen ja saappaansa varren halki, mutta sääreen ei vikaa tullut.
Tällä aikaa oli toinen joukko mennyt toisen huoneen kimppuun. Sisällä olijat onnistuivat tosin saada ovet kiinni, mutta villit ampuivat akkunoista sisään, minkä ennättivät ja ryntäsivät viimein suurten puitten kanssa ovea vastaan ja löivät sen rikki. Sisällä olijat puolustivat itseänsä sen kun voivat; mutta kun he kaikki olivat enemmän eli vähemmän sairaita, ei voimansa tietysti pitkälle riittänyt. Kun Kolossit ryntäsivät ovesta sisään, kokivat he akkunoista paeta ulos. Eräs mies oli niin huonona kipeenä, ettei voinut raahata itseänsä pakoon. Eivät villit häntä kuitenkaan tappaneet, vaan viskasivat akkunasta hänet toisten jälkeen, ja nelin ryömin koki tuo kurja päästä hirmupaikalta pakoon. Vähän aian päästä seisoi rakennus ilmi tulessa. Ei ollut meidänkään kohtalomme tällä välin kadehdittava. Varsinkin oli minun laitani surkea, kun itse olin varsin huono mies ja lisäksi vaimoni ja kaksi pientä lastani suojeltavana. Olimme kaikin erinäisessä huoneessamme ja odotimme mitä tuleman piti. Ei kauan tarvinnut ollakaan epätiedossa, sillä äkkiä törmäsi kolme Kolossia huoneesemme. Kasvonsa olivat julmiksi maalatut, hiuksensa tervassa ja höyheniä päässä. Yhtäkaikki tunsin minä heidät, sillä olin usein ollut heidän kanstyötoimissa. Nimitin heitä nimelleen ja rukoilin säästämään vaimoani ja lapsiani. He supisivat hiljaa vähän keskenänsä ja käskivät meitä sitte menemään akkunasta ulos. Tähän emme toista käskyä odottaneet. Keräsimme mennessämme vähän vaatteita, joita aioimme viedä mukanamme, mutta nämä riistivät villit käsistämme, veivätpä vielä nuttunikin päältäni. Vaimoni meni ensin alas, otti vastaan lapset ja viimein läksin minä. Akkunassa mennessäni ottivat villit vielä sappaanki jalastani. Näin olimme lähes alastomina pääsneet Kolossien käsistä. Kun saavuimme metsän rinteesen, pysähdyimme ja katselimme hiukan ympärillemme. Samaa huone-rakennusta, josta juuri olimme lähteneet, sytytettiin jo parastaikaa palamaan ja koko seutu näytti vilisevän Kolosseja. Kumppaliamme emme nähneet missään. Olommv oli surkea. Yö alkoi pakata päälle, eikä ollut toivomistakaan saada mistäkään huoneen suojaa lapsille. Peninkulman päässä tosin oli veden voimalla käypä saha. jossa työskenteli noin neljäänkymmeneen mieheen, mutta — kuinka voisimme sinne päästä? Välillä oli korkea vuori ylimentävänä, lapset pienet ja kannettavat, — yö pimeä ja itse olin niin huono, että tuskin omaa ruumistani voin raahata eteenpäin. Ei ollut siis ajattelemistakaan, että omin voimin sinne pääsisimme. Keräsin sentähden kuivia sammalia suuren puun alle ja asetin perheeni siihen makaamaan, mutta itse koin pyrkiä eteenpäin sahaa kohden. Toivoin yön seutuna kuitenkin pääseväni perille ja sieltä olisin sitte lähettänyi miehiä noutamaan jälelle jääneitä. En pitkälle pääsnyt ennenkuin rankka vesi sade kohtasi minut ja kun vaatteista ei paljo tietoa ollut, kastuin kohta läpimäräksi. Voimani heikontuivat heikoutumistaan, ruumiini värisi ja jalkani horjuivat. Olin kuitenkin jo noussut noin puoliväliin tuota mahdottoman korkeata vuorta, kun pyörtyneenä putosin maahan, enkä enään voinut nousta. Raahasin itsiäni kuitenkin vielä hiukan syrjään, jotta tulin kahden puun suojaan, ja hyyristyin kokoon, saadakseni hiukanki lämmintä. Luulin nyt kuulevani pyssyn laukaukset, mutta yön pimeydessä en mitään nähnyt, en myöskään voinut tietää, miltä haaralta ne kuuluivat. Horroksissa kun makasin, näin hourauksissani suuren joukon Kolossia ryntäävän metsästä luokseni. Ne karkasivat päälleni ja hirttivät minut. Tuossa nyt riipuin enkä hänestä ollut millänikään. Olin vaan mielissäni, kun olivat käyttäneet hamppu- eikä niini-köyttä. Aamun tullessa aloin taaskin selvitä horroksistani. Päivä oli jo valjennut ja voimani tuntuivat myöskin vähän virkeämmiltä. Ajatukseni olivat vaan kahtaanne päin. Mieleni teki palata takasin katsomaan vaimoani ja lapsia, jotka illalla olivat jääneet puun alle. Mutta kun en kuitenkaan olisi voinut heitä auttaa eteenpäin, näin tarpeelliseksi kokea rientää vaan sahalle päin parahimman jälkeen. Kun nyt todenperään rupesin astumaan, niin huomasinkin jo, ett’eivät voimani olleetkaan niin kehuttavat, kuin ensin luulin. Varsinkin oli jalkani niin pahana, että jok’ainoassa askeleessa jäi veri jälkeen. Kapusin nyt yli vuorten ja louhikkojen ja pääsin viimein eräälle kukkulalle, josta voin nähdä alas sahalle. Voi kauhistusta! Kartanolla liehui miehiä punaisilla paidoilla ja Kolossien ääni kaikui taaskin korvissani. Voimatonna, toivotonna raukesin maahan ja odotin kuolemata. Mutta kuolema ei tullut, vaan päinvastoin aloin hetken kuluttua taaskin hiukan tointua tainnoksistani. Olivatko todellakin Kolossit ryntäneet tännekin, oliko heidän onnistunut valloittaa saha neljältäkymmeneltä tukevalta ja terveeltä mieheltä? Puiden suojassa ryömin eteenpäin, kunnes tulin aivan sahan läheisyyteen. Sykkivällä sydämellä kyyristyin pensaiden taakse tarkastamaan ja kuuntelemaan, mitä miehiä sahalla liikkui. Kuinka suuri eikö ollut iloni, kun tutun äänen kuulin puhuvan seuraavaa:
”Miehet, mennäänpäs nyt hakemaan Lundströmia, se on illalla perheeneen lähtenyt astumaan tänne päin ja on varmaanki uupunut tielle koska ei vielä kuulu, vaikka päivä on puolitiessä.” Ilossani en muistanutkaan huonouttani, vaan läksin eteenpäin semmoista vauhtia, että pahasti loukkasin jalkani. Sahan kartanolle pääsin kumminkin, mutta sitten en enään voinut liikkua askelettakaan. Kolossia täällä ei niin muodoin ollutkaan, vaan useammat työmiehet olivat hiljakkoin ostaneet itselleen punaiset paidat, jotka saattoivat minua väärään luulooni.
Ihmeekseni ja ilokseni näin perheenikin saapuneen tänne jo minua ennen. Tunnin kuluttua sen jälkeen kun heistä erkanin metsässä, oli höyrylaivasaapunut kylvynrantaan, tuoden sairaille ruokatavaraa. Sen ilmaantuminen ajoi kaikki Kolossit käpälä-mäkeen. Laivan väestö etsi lähitienoilta sairaat pakomatkoiltaan ja löysitvätkin kaikki paitsi minut ja erään kirjurin 16 vuotiaan pojan, jonka Kolossit, ensin pahoin rääkättyään, olivat raksineet mukaansa. Ampuminen, jonka horroksissa maatessani olin kuullut, tuli laivasta, sillä he olivat lauaisneet tykin saadakseen paremmin kaikille tulonsa ilmi. Laivassa olivat sitte tuoneet kaikki sairaat tänne sahalle ja minunki perheeni oli täällä niin muodoin jo raittiina ja tervennä minua vastassa. Parin päivän kuluttua saattoi sama laiva meidät kaikki kotia. Tänne tultuamme kohtasi meitä Kolossien puolelta kauhea näky. Kylään oli nimittäin pystytetty pitkä tanko, jonka nenään oli hiuksista ripustettu ihmisen pää. Kun tätä kiikarilla tarkastimme, tunsimme sen olelvan edellä mainitun kirjurin pojan pään, jonka julmat Kolossit olivat. riemuten menestyneestä retkestaän, asettaneet siihen voittonsa merkiksi. Pojan isä ynnä muut herrat menivät päämiehelle ilmoittamaan Kolossien väärästä käytöksestä, sekä vaatimat näille siitä sopivaa rangaistusta, — mutta päämies ei ottanut korviinsakaan heidän puhettansa. Päinvastoin hän vaan puolusti Kolossia, syytäen kaiken syyn toisen saaren asukkaiden niskoille ja väittäen tuon tangossa riippuvan pään olevan ainoastaan jonkun oman kansalaisensa, jonka he syystä tahi toisesta, olivat murhanneet. Koko rikoksesta ei siis mitään peräänkysymystä nostettu.