Merimies G. Lundströmin muistelmia/18
| Osa 17 | Merimies G. Lundströmin muistelmia Kirjoittanut T. A. |
Osa 19 |
| Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 29.5.1875, nro 22, s. 3. Artikkelin verkkoversio. |
Ihmeekseni ja ilokseni näin perheenikin saapuneen tänne jo minua ennen. Tunnin kuluttua sen jälkeen kun heistä erkanin metsässä, oli höyrylaivasaapunut kylvynrantaan, tuoden sairaille ruokatavaraa. Sen ilmaantuminen ajoi kaikki Kolossit käpälä-mäkeen. Laivan väestö etsi lähitienoilta sairaat pakomatkoiltaan ja löysitvätkin kaikki paitsi minut ja erään kirjurin 16 vuotiaan pojan, jonka Kolossit, ensin pahoin rääkättyään, olivat raksineet mukaansa. Ampuminen, jonka horroksissa maatessani olin kuullut, tuli laivasta, sillä he olivat lauaisneet tykin saadakseen paremmin kaikille tulonsa ilmi. Laivassa olivat sitte tuoneet kaikki sairaat tänne sahalle ja minunki perheeni oli täällä niin muodoin jo raittiina ja tervennä minua vastassa. Parin päivän kuluttua saattoi sama laiva meidät kaikki kotia. Tänne tultuamme kohtasi meitä Kolossien puolelta kauhea näky. Kylään oli nimittäin pystytetty pitkä tanko, jonka nenään oli hiuksista ripustettu ihmisen pää. Kun tätä kiikarilla tarkastimme, tunsimme sen olelvan edellä mainitun kirjurin pojan pään, jonka julmat Kolossit olivat. riemuten menestyneestä retkestaän, asettaneet siihen voittonsa merkiksi. Pojan isä ynnä muut herrat menivät päämiehelle ilmoittamaan Kolossien väärästä käytöksestä, sekä vaatimat näille siitä sopivaa rangaistusta, — mutta päämies ei ottanut korviinsakaan heidän puhettansa. Päinvastoin hän vaan puolusti Kolossia, syytäen kaiken syyn toisen saaren asukkaiden niskoille ja väittäen tuon tangossa riippuvan pään olevan ainoastaan jonkun oman kansalaisensa, jonka he syystä tahi toisesta, olivat murhanneet. Koko rikoksesta ei siis mitään peräänkysymystä nostettu.
Kohtaloni oli nyt kova sillä jalkani oli sangen kipeä ja kaikki vähät säästöni olivat joutuneet Kolossien käsiin. Kuitenki lohdutti minua lääkäri ja vakuutti jalkani piakkoin paranevan nautitun kylvyn voimasta. Paranemisen ainoana ehtona oli levollinen olo ja välttäminen kipeän jalan vaivaamista. Viikkokauden kuluttua toteuntuiki tämä ennustus, ja ennen pitkää oli jalkani aivan terve. Ellen omin silmin olisi nähnyt, en olisi voinut uskoa niin voimallista luonnon laittamaa lääkettä löytyvän, kun mainittu lähdevesi oli.
Taaskin tuli päämiehen muutos. Suomalainen meni pois ja venäläinen tuli sijaan. Kolossit tapansa mukaan nytkin alkoivat niskotella saadakseen itselleen jälleen huopia, mutta vastatullut päämies ei ollutkaan juuri mikään variksen poika, vaan uhkasi heti ampua heidät kuoliaaksi, elleivät heittäisi tyhjiä kujeitaan. Kolossit vaikenivat ja olivat kuin kiltit lapset.
Päivät päättyivät, viikot vierivät, ajat kuluivat ilman erinomaisempata tapahtumata. Uusia siirtolaisia oli taaskin tuotu Turusta, — vanhoja, ulospalvelleita viety pois. Saimmepa niin kerran kuulla sodan syttyneen Venäjän ja Turkin välillä ja ennen pitkää näimme jo kaksi Englantilaista sotalaivaa purjehtelevan satamamme edustalla. Erästä yhtiön höyrylailvaa olivat ne ahdistaneetkin, vaan eivät kuitenkaan kerenneet kiinni saamaan ennenkuin tämä jo pääsi sataman turviin ja sai olla rauhassa. Mutta vuonna 1855 oli tärkeissä asioissa laiva lähetettävä Aasian puolelle Ajaanin koloniaan. Tämän laivan päälliköksi pantiin eräs suomalainen katteini, Juselius nimeltä, joka hiljakkoin oli tullut tänne Turusta. Kun hän ei vielä tuntenut Venäjän kieltä, annettiin hänelle suomalaiset merimiehet, paitse perämiestä, joka oli venäläinen, nimeltä Jerkoloff. Tämä matka oli meille sangen vaivaloinen ja hankala, sillä alituiset vastatuulet vainosivat meitä koko välin. Olimme kuitenki saapuneet niin pitkälle, että maa jo pilvenä hohti edessämme. Silloin eräänä aamuna, päivän valetessa, huomasimme kaksi englantilaista sotalaivaa purjehtivan meitä jo sangen lähellä. Katteini tarkasteli hetken heidän liikuntojaan, ja huomasi niiden purjehtivan meitä kohden. Nyt komennettiin miehet laskemaan venheet alas veteen, jonka tehtyä viipymättä varustettiin niihin ruokaja juomatavaraa niin paljon kuin mahdollista oli. Sen jälkeen pantiin katteinin johdannon alla valkea ruuti-kirstuun, jossa sailytettin noin tynnyrin verran ruutia. Valkea asetettiin sillä tavoin, että vasta englantilaisten laivaan jouduttua ennättäisi ruutiin. ”Vaikka näkevätkin meidän veneillä rientävän pois,” sanoi katteini, ”eivät he kuitenkaan heti lähde meidän jälessämme, vaan ottavat ensin laivan huostaansa.” — Nyt näimme kaksi suurta venettä lähtevän vihollisten laivoista. Emme mekään viivytelleet laivaltamme lähtemistä. Katteini ynnä neljä soutu-miestä sekä perämies läksivät pienempään veneesen. Näiden joukossa sain minäki kunnian voimiani koetella. Muut läksivät suurempaan venheesen, ja niin lähdettiin yhdessä soutamaan maata kohden.
Soutaessamme sopi meidän oivallisesti katsella vihollisten vehkeitä, kun kasvomme olivat käännetyt kohden hyljättyä laivaa. Kun he olivat hetken olleet laivalla, kuului ankara räjähdys ja samassa silmänräpäyksessä näimme laivamme kappaleet sinkoavan lintuina ilmassa. Erittäin somalta näytti suuri masto, noustessaan suorana ylös, aivan semmoisena kuin se oli, ainoastaan raa’at menivät kiivaasta noususta poikki. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli laivamme tyyten, jälkeä jättämättä, kadonnut meren pinnalta, — mutta samalla myöskin huomasimme kaksi venhettä taaskin lähtevän vihollisten laivoilta ja täyttä vauhtia soutavan meitä kohden. Nyt syntyi kilvan-soutu, jommoista en ikänäni ole toista nähnyt ennen enkä jälkeen.
”Vetäkää miehet!” huusi katteini meille aina vähän päästä ja, mi lienee voimaa jäntereissä ollut, niin totta liikkeelle pantiin.
Maa teki nyt pitkiä soukkia niemekkeitä, jotka suuremmalle venheelle olivat paljon haitaksi mutta meille vaan onneksi, kun oli pieni venhe; sillä heidän täytyi kiertää sillä välin kuin me vedettiin venheemme maata myöden suoraa päätä niemen poikki. Aina lähemmäksi ja lähemmäksi joutui vihollinen. Me soudimme henkemme edestä, — mutta vainoojamme eivät olleet meitä huonommat. Nyt saavuttivat he jo suuremman venheen, joka oli hiukan jäänyt meistä jälkeen. Jopa pääsivät niinkin lähelle, että pyssyjensä kuulat meitäkin hätyyttivät. Kuulat surisivat mennessänsä veneen sivuitse ja sattuipa yksi riipasemaan mennessään perämies Jerkoloffin käsivarresta palasen pois. Pääsimmepä vihdoin kuitenkin rantaan ja nolona täytyi vihollistemme kääntyä pois. Pahaksi onneksemme olimme kuitenkin sattuneet tulemaan asumattomalle paikalle, jotta »viikkokauden saimme kuljeskella milt’ei aivan syömättä, ennenkuin saavuimme Ajaaniin. Täällä saimme nyt oleskella vuosikauden aikaa, ennenkuin eräässä valaskala-laivassa onnistuimme Päästä Sitkaan jälleen. Tällä aikaa oli taaskin rauha tullut.
(Jatk.)