Merimies G. Lundströmin muistelmia/16
| Osa 15 | Merimies G. Lundströmin muistelmia Kirjoittanut T. A. |
Osa 17 |
| Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 15.5.1875, nro 20, s. 3–4. Artikkelin verkkoversio. |
Samana päivänä palkattiin Bostoniin menevään
suureen kauppalaivaan merimiehiä.
Ehkä miehiä oli joutilaina kuin kirjavia kissoja,
eivät he kuitenkaan saaneet täyttä määräänsä,
sillä laivan komento oli mitä huonointa
ja kelvotointa olla taitaa. Karkuritkin
tulivat varoitetuksi siihen menemästä.
”Ei siihen laivaan mene muut kuin isänsä
tappajat,” kuulivat he jokaisen huulilta. Illalla,
kun entinen palvelia meni asuntoonsa,
näki hän siellä joukon miehiä väkevien nauttimisessa.
Häntäkin vaadittiin osaa ottamaan.
Kun siinä hetken olivat ryyppineet,
joutui isäntäkin samaan liittoon ja tarjosi
erinomaisella kohteliaisuudella miehille viinaa,
ryyppy ryypyn jälkeen. Sen ohessa puhui
hänkin tuosta mainitusta laivasta, sanoen
sen olevan henkensä kaupoilla, joka siihen
palkkautuu. Viimein ahtoi jo palvelia mennä
levolle, mutta sitä ennen pakoitti isäntänsä
hänet vieläkin ottamaan viinaa, jonka vaikutuisesta
hän nukkui mitä sikeimpään uneen.
Kun hän hiljankin heräsi toisena päivänä, tuntui hänestä niinkuin olisi hän ollut kulkevassa laivassa. Pilkkosen pimeä kun oli, ei hän voinut lainkaan eteensä nähdä, mutta haamutessaan käsillään ympärilleen, tunsi hän seiliä olevan allansa.Kohmelon sekaiset ajatuksensa lensivät sinne tänne, eivätkä tahtoneet sittekään selvitä. Viimein komperoi hän ylös. koperoi ympärilleen ja löysikin oven. Mutta tämä oli teljetty ja kolkuttaa ei hän rohjennut. Istui hän siis maahan jälleen odottamaan, mitä tuleman piti. Vihdoin aukeni ovi ja hirvittävän suuri, musta mies seisoi edessään, huutaen: ”kamaan!” Tätä ei arrestantti oikeen ymmärtänyt, mutta läksi arviolta kuitenkin astumaan miehen jälessä. Tultuaan kannelle, havaitsi hän olevansa suuressa kauppalaivassa, jossa oli rautaiset mastot ja raa’at. Katseli ympärilleen, — ei maata näkynyt missään. Kyseli hän nyt parilta mieheltä tämän laivan menopaikkaa, mutta nämä vaan pudistelivat päätään, eivätkä mitään vastanneet. Kun hän tässä vielä seisoi ällistyksissään, eikä heti osannut ryhtyä mihinkään työhön, lyödä pamautti edellä mainittu suuri mies nuoralla häntä selkään hirmuisen kovasti, ja viittasi menemään erääsen työ-toimeen. Tämä, joka oli perämies, oli aina nuora kädessä, jolla hän heti sivalsi, sanaakan sanomatta, kun joku vähänkin oli joutilaana. Kun seiliä käskettiin panemaan kiini, lyötiin aina sitä, joka viimeteksi ylös ennätti, ja joka taas viimesenä alas tuli, sille tehtiin samoin.
Palvelia ymmärsi nyt isäntänsä myöneen hänet siihen laivaan, johon ei rehellisellä tavalla miehiä saatu.
Siinä vahdissa, johon karkurimme kuului, ei kukaan osannut sanaakan suomea, venättä eli ruotsia. Ei hän voinut siis kenenkään kanssa puhetta vaihtaa, mutta eipä puhuneet muutkaan keskenänsä. Kerran tuli eräs neekeri ja riisti oivan nutun hänen päältään. Kun hän tätä vastusti, tulivat toiset neekerin avuksi ja niin täytyi hänen hammasta purren luopua hyvästä nutustaan. Tämä oli nyt vuoronperään aina vaan sen käytettävänä, joka perää piti.
Surkeata ja vaivaloista oli elämä. Tietääkseen vähänkin aian kulusta oli palvelia laittanut itselleen oman almanakkansa. Se oli pitkä lastu, johon aina leikkasi loven, kun oli päivän päähän päässyt, ja jota säilytti vuoteensa pohjalla. Näin oli lastussa jo kolme neljättä kymmentä lovea, kun kurssi muutettiin pohjaiseksi. Tästä huomasi hän oltavan Cap Hornin kohdalla ja niinmuodoin matkan puolivälissä, jonka tähden leikkasi almanakkaansa ristin merkiksi.
Nyt kun matka alkoi kulua loppupuoleen, alkoivat päälliköt luultavasti sääliä rahojaan, joita miesten palkoiksi menisi. Tästä päästäkseen keksivät hirveän keinon. Palkkasivat muutamia miehiä, jotka aina ylimpiä seiliä kiini pannessa potkasivat maahan toisia. Siitä vahdista, jossa palvelia oli, tuli yksi mies tällä tavoin alas laivan kannelle tietysti aivan murskana. Asiata ei näön vuoksikaan sen enempää tutkittu, viskattiin ruumis vaan mereen. Palveliata koetettiin myöskin saada samalla tapaa kerran hengiltä pois. Jalkansa jo potkasivat pois köydeltä, mutta hän kun oli varovainen ja piti käsillään köydestä tarkkaan kiinni, eivät häntä saaneetkaan pudotetuksi. Toisesta vahdista oli myöskin kadonnut kaksi miestä, luultavasti samoilla keinoilla.
Eräänä päivänä, kun jo oli kolmekymmentä lovea ristin toisellakin puolella, alkoi maa pilven muotoisena haamoittaa edestäpäin, ja illan hämärässä olivat jo Bostonin satamassa. Nyt annettiin palvelioille paperin palanen sekä 4 dollarsia rahaa. Paperissa oli rätinkinsä. Hänelle oli kuulta ollut 30 dollarsia. Matkalla olivat he viipyneet 64 päivää, mutta kun hän korttierin isännälleen oli jäänyt velkaa 60 dollarsia, jotka tälle olivat edeltäkäsin maksetut, ei hänellä siis ollut kun 4 dollarsia jälellä. ”Olihan tuo vähän kallis kortteeri” sanoi palvelia ”kun kun puolelta vuorokaudelta vei melkoisen summan; mutta kiitin onneani, että olin hengissä päässyt siitä leikistä. Senjälkeen palkkaannuin erääsen valaskalan pyynti-laivaan,jossa vieläkin olen.”
Kun nyt erosimme toisistamme, läksin ostelemaan kaikenmoisia pieniä ostoksia. Näin kävellessäni tuli vieläkin eräs vanha tuttava vastaani, nimittäin se katteini, jonka kanssa olin Riigasta tehnyt Englannin matkan. Hän alkoi minua houkutella laivaansa, luvaten erittäin hyvän palkan. Olisinpa nyt ollut tilaisuudessa palautua taaskin omille seuduille Europaan ja lisäksi tämän vanhan tuttavan katteinin kanssa, joka tuntui aivan kun sukulaiseltani. Toisella puolen sivistynyt maailma ja vanhat rakkaat olot ja toisella puolella uskoton vaimo ja moninaiset hankaluudet, mutta — rakastetut lapseni. — Ajatukseni pyörivät hetken sinne ja tänne, mutta lapset kuitenkin aina juohtuivat mieleeni, enkä voinut heitä hylätä, vaan läksin takasin omaan laivaani. Seuraavana päivänä nostettiin ankkuri ja onnellisen matkan jälkeen saavuimme jälleen Sitkaan.
toiseen päähän oli laitettu suuria sammioita, joihin ränniä myöten johdatettiin kuuma vesi. Kun se tässä tarpeeksi asti jäähtyi, mentiin sammioihin joissa, kaulaa myöden vedessä, istuttiin määrätty aika.
Nyt sain taaskin laivan korjuu-työtä. Tässä työssä loukkaantui jalkani. Tuosta en ensinnä ollut millänikään, mutta se ärtyi ärtymistään ja viimein en enään voinut sillä astuakaan. Olin viikkokauden lasareetissakin, mutta ei tuntunut se sielläkään paranevan.
”Sinun täytyy mennä lämpöiselle lähteelle, kyllä se siellä paranee,” sanoi tohtori.
Tämä lämpöinen lähde oli meren lahden toisella puolen, noin 25 virstan matkan päässä. Lasareetissa oli eräs mies, joka sairasti jäsen-tautia ja oli myöskin sinne vietävä. Otin vaimoni ja lapset mukaani, sekä ruoka-aineita ja makuu-vaatteet, mitä oli. Jalkani oli niin kipeä, että ainoastaan hiljaa kepin kanssa voin liikkua. Kaksi miestä, jotka tunsivat tien, pantiin meitä soutamaan. Perille päästyä haalusin heti, vaikka kulkuni tosin huonokin oli, katsomaan tuota mainiota lähdettä. Sinne ei varsin pitkältä rannasta ollutkaan. Korkean mäen rinteessä oli iso kivi-kolu, josta kolmesta eri paikasta juoksi erilaista vettä. Tämä vesi oli öljynmoista, haisevaa ja pahanmakuista sekä niin kuumaa, että kuin kaloja pantiin koppaan ja pidettiin siinä juuri kun se maasta tuli, niin kalat vähän ajan sisään kypsyivät.
Sairaita oli täällä tätä nykyä noin kolmeenkymmeneen henkeen, joiden joukossa oli eräs toisen luokan katteini ja muuan amerikalainen kauppias. Parannus-laitosta varten oli tehty kaksi asuin-rakennusta joista toinen oli jotenki suuri. Ulkohuoneita myöskin oli tarpeen mukaan. Suuremman asuunon
(Jatk.)