Osa 4 Merimies G. Lundströmin muistelmia

Kirjoittanut T. A.
Osa 6
Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 27.2.1875, nro 9, s. 3. Artikkelin verkkoversio.


Merimies G. Lundströmin muistelmia.
(Jatkoa viime numeroon.)


Kolmas Luku.

Ochotskassa saimme odottaa viikkokausia ennenkuin Sitkasta joutui laiva, joka oli meidät viepä meren toiselle puolelle, Ameri­kan tantereelle. Tässä laivassa oli kattei­nina eräs herra Bartram, joka oli Venäjän kruunun palveluksessa ja vapaehtoisesti läh­tenyt Sitkaan, jossa hän oli oleskellut jo kolme vuotta. Suureksi ihmeekseni ja ilok­seni puhui katteini sekä suomen että ruotsin kieltä. Kyselin häneltä yhtä ja toista Sit­kan oloista, tutustuakseni hieman uuden elä­mäni kanssa. Muun muassa sain häneltä kuulla, että vasta tulleet pantaisi puun hak­kuusen eli, sikäli kun olivat tottuneet kirvestä käyttämään, laivojen korjauksiin ja veneitten parantamiseen. Tätä kuullessani alkoivat ajatukseni kiireesti lentää entisen ja nykyisen elämäni väliä. Kun viimeinkin sain ne sei­sahtumaan, päättyivät siihen, että minusta väkisen tehdään kirves-mies. ”Siihen tyytyä täytyy, kun ei parantaa voi,” arvelin itsek­seni, ”ehkäpä onnistun paremminkin siinä, kun en kerran muussa, ammatissa ole voinut itseäni ihmisiksi käyttää.” Vihdoin viimeinkin päästiin perille, Sit­kan satamaan. ”Kasarat,” niinkuin meitä vastatulleita nimitettiin, vietiin heti pää­miehen tykö. Tämä huusi kirjasta jokaisen nimet ja kysyi mitä ammattia kulin kykeni tekemään. Tulipa niin minunkin vuoroni. ”Osaan kirveen kanssa työskennellä,” sokelsin minä murtavalla venäjän kielellä. Tämän perästä sai itsekukin viedä tavaransa kasar­miin, joka tuli asunnoksemme. Täälläkös oli elämää ja melua, kun kappale toista sataa miestä oli yhdessä!

Seuraavana aamuna lähdettiin työhön. Ensimmäinen työ oli sahalautojen kanto. Sen­jälkeen pantiin meidät vetämään maalle hir­siä, jotka olivat suuria kun uhka mastopuu. Puun latvaan sirottiin kiinni paksu köysi, johon viisikymmentä miestä tarttui käsin ja Markunoff alkoi vetolaulun, johon onnistui­kin saada niin sointuman säveleen, että in­[n]ostutti yksin parttavoinkin eli työn johtajan. Jokainen värsy loppui näin: ”siloonojaa sommapajat uraa!” ja kun tämä miimeinen sana läksi laulajan suusta, niin silloin joka mies alkoi täysin voimin vetää. Tällä ta­voin vedimme suurimmatkin puut aivan helposti ylös merestä ja tulinpa huomaa­maan, että kuta parempi laulaja oli sitä köy­käsempi oli myös puu nousemaan. Kun joi­takuita puita oli vedetty maalle, niin pan­tiin miehet muuhun työhön, mikä minnekin, kuka kunnekin. Satamassa oli yksi laiva otettu maalle korjattavaksi. Siihen oli pan­tavana uusi täkki ja uudet mastot. Tänne vietiin meidän joukostamme kaksi miestä, jotka, miten minäkin, olivat sanoneet osaa­vansa kirvestä käyttää. Mutta tuskin oli­vat siellä olleet puolta tuntia, ennen­kuin jo ajettiin pois, ja mestari samalla viittasi minua tulemaan. Sydämeni säp­sähti, sillä pelkäsin minulle käyvän samoin, kun olin edellisiä paljon huonompi kirves­mies. Läksin kuitenkin onneni päälle. Mes­tari osoitti erästä täkkilankkua, joka oli pan­tava paikalle. Rohkeasti tartuin laukkuun ja onnistuinkin saada sen mukavaan paikkaan. Mutta tässakös rupesi sydämeni nyt tykyttä­mään taitamattomuudesta ja pelvosta, oi­keenpa kävi vihakseni. Kun nyt olin saanut lankun paikalleen, niin kaappasin äkkiä vink­kelin ja kynän, jolla merkitsin, mistä paikasta tuli pois ottaa. Tämän nähtyään meni mes­tari pois tyköäni ja sanoi toisille: ”hän nä­kyy olevan vanha laivantekiä.” Sen koomin ei minua enempatä tarkastettu, ehkä usein meni hyvinkin väärään. Tällä tavoin sain oppia koko lailla kirvestä käyttämään ja pa­hin hankaluuteni oli vaan, kun en ensimmältä osannut venäjän kieltä, että vähän päästä täytyi tulkkia käyttää.

Jonkun päivän kuluttua annettiin meille jokaiselle pyssyt ynnä muut sotatalut ja tästä alkaen harjoitettiin meitä yksi tunti päivässa ampumisessa. Ensimmältä meitä äköilti tä­mä sotilaan ammatti, mutta eipä monta ai­kaa kulunutkaan, ennenkuin jo huomasimme tarpeellisuuden. Muan alkuperäiset asu­jamet, Kolossit, nostivat, näet, alituisia rau­hattomuuksia ja hyökkäsivät päälle aina vä­hän väliä. Varovaisuutta vaadittiin. Ko­lonian ja Kolossien rajalla seisoi aina kolme vahtia joilla itsekullakin oli suuri soitto-kello, jota aina paukuttivat, kun Kolossit näyttivät rauhattomuutta. Kasarmin luona seisoi sa­moin aina vahti. Kun nyt yhden eli toisen kellon ääni kuului, niin silloin kaikki vahdit alkoivat paukuttaa kellojansa ja joka miehen täytyi samassa hankkimatta olla valmiina sotaan. Varsinaisia sotilaita oli meillä noin kahteen sataan mieheen, jotka väliajoilla te­kivät työtä, miten mekin, kasarmin edessä.

Tämä alinomainen rauhattomuus oli meille tietysti ensimmältä varsinkin sangen tukalata ja outoa. Hankaluutta ei myöskään alino­maiset pahat ilmat lieventäneet, sillä, paitsi talviaikaa, jota kesti noin kaksi kuukautta, satoi melkeen aina. Sitä varten oli täyty­nyt tehtä suuret katokset, joiden alla tehtiin kaikki veistotyöt.

Kurjinta kaikista oli kuitenkin miesten huono elämä kasarmissa. Siellä juotiin ja tapeltiin, siellä rähistiin ja mellastettiin, ett'ei koskaan ollut yön lepoa eikä päivän rauhaa. Viinaputelli maksoi 25 ruplaa pankkoossa, mutta nimipäivänään sai itsekukin olla va­paana ja annettiin vielä kaksi putellia vii­naa varsin helpolla hinnalla, nimittäin 3 ruplalla kappale. Siellä näet luettiin pank­koluvun jälkeen, ja käytettiin nahkarahaa, 10 kopeekkaa oli pienin ja 25 ruplaa isoin raha. Näin suuressa joukossa tietysti oli nimipäi­viä lähes joka päivä, välistä monta yhtenä päivänä ja silloin aina oli elämä mitä jul­minta.


(Jatk.)