Osa 3 Merimies G. Lundströmin muistelmia

Kirjoittanut T. A.
Osa 5
Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 20.2.1875, nro 8, s. 3. Artikkelin verkkoversio.


Merimies G. Lundströmin muistelmia.
(Jatkoa viime numeroon.)


Matkustus kävi kokolailla hyvin niinkau­van kun oltiin Europan puolella. Tosin ei­vät muutamissa pienemmissä kylissä laske­neet meitä sisään, kun luulivat meidän ole­man Sipiriaan vietäviä vankia, mutta yli­päätään kohdeltiin meitä kuitenkin ystävälli­sesti. Eräässä kylässä eivät milläkään ehdolla tahtoneet päästää sisälle, kävipä niin pitkälle, että täytyi meidän tehdä väkinäinen, sillä yö tuli päälle ja pitkä oli taival seuraa­vaan kylään. Aamulla kun piti lähdettämän, eivät tahtoneetkaan antaa meille hevosia. Näitä ei käynyt väkisin ottaminen, sillä ky­lässä oli paljon miehiä, emme olisi heitä voittaneet. K[u]inka siinä sitte tuumailtiin, niin rupesivatkin kyläläiset meihin jo suostu­maan, ja antoivat ei ainoastaan hevoset, vaan vieläpä ryypynkin joka miehelle.

Tultiinpa siitä vihdoin niin pitkälle, että maantiet loppuivat ja miesten täytyi nousta hevosen selkään. Kahta miestä päälle tuli kolme hevoista, joista yksi kuljetti kapineita. Tämä näytti meistä alussa kovin surkeelta. Kun ensimmäinen päivä oli kuljettu selkä­hevosella, ei ehdittykään kylään yöksi, vaan täytyi asettautua taipaleelle, kirkkaan taivaan alle yötä viettämään. Tästä tultiin varsin pitkiin tuumiin ja näyttipä jo huoli valtaa­van miesten mielet. Mutta Markunoff oli aina iloinen poika, ja kun nytkin päällikkö huusi: ”no Markunoff, kuinka nyt laulun laita on?” alkoi Markunoff heti jylisevällä äänellä pajattamaan. Siihen eivät voineet muutkaan olla ryhtymättä ja vähitellen oli kaikilta surutuumat hajonneet.

Kovin oli vaivaloinen matkamme Aa­sian mantereella. Eräästä kylästä lähties. sämme, alkoivat kyläläiset asetella harvaksi kudottua vaatetta kasvojemme verhoksi. Kun muutamat vastustaen kysyivät tämän mer­kitystä, selvittivät kyläläiset seuraavalla tai­paleella olevan vaarallisia paarmoja, joiden pureminen matkaansaattaisi kuoleman taudin. Antoivatpa vielä luudatkin käteemme, joilla torjuisimme niitä pois hevoisista. Eipä monta virstaa mentykään, ennenkuin jo huo­mattiin puhe todeksi. Kun tämmöinen paar­ma sai purruksi hevoista, nousi siihen äkkiä suuri pauku, karva lensi samalla pois ja he­voselta pääsi surkea huuto. Ehkä olisikin se vienyt hengen, jos vaan olisi ihmisen ihoon päässyt, ainakin olisi siitä hyvin kiepeäksi tullut.

Sinä päivänä ei ennätettykään kylään, vaan täytyi yöpyä erään järven rannalla Tämä järvi oli vielä jäässä, vaikka jo oli sydän kesä. Luuultavasti se harvoin, jos kos­kaan sulikaan. Jää varmaankin oli suureksi kauhuksi paarmoille, koska eivät järven lä­heisyydessä metä vaivanneet, eivät myös­kään aamulla jään yli matkaessa[.] Mutta kun oltiin tuon kotoisan järven toiselle puo­lelle päästy ja ehditty vähän matkaa ran­nasta, niin jopa paarmatkin olivat meitä vastassa. Nyt seurasivat he meitä muuta­mia virstoja kunnes jäivät tykkenään.

Mutta tuskinpa olimme yhdestä pulasta päässeet, ennenkuin jo toinen eteen tuli. Sa­mana päivänä jouduimme nimittäin semmoi­sen hirmupaikan tykö, josta eteenpäin pääse­minen näytti tuiki mahdottomalle. Siinä oli vesi syönyt kahden vuoren väliin kammot­taman syvän kolon, josta pimeys vaan am­motti vastaamme ja ainoastaan veden kau­kainen humiseminen antoi aavistusta jyrk­kyyden hirveästä syvyydestä. Tämän jyrk­kyyden yli ei ollut rakennettu mitään siltaa, vaan ainoastaan suuri puu kaadettu vuo­ren toiselta reunalta toiselle ja puun päällys puolta veistetty vähä tasaiseksi. Rohkeimmatkin meistä pudistelivat epäillyk­sellä päätään ja selvittimät hevosen selässä varsinkin oleman mahdottoman tästä mennä ylitse, mutta jalkasin tahtovat he muka koet­taa. Tätä kuitenkin päälliköt ja kyytimiehet vastustivat, sanoen: ”jalan käyden te voitte siitä pudota, mutta jos vakavasti istutte he­vosenne seljässä, niin pääsette kunnialla ylitse, sillä hevoset omat hyvin harjaantuneet siitä kulkemaan.” Vakavana lähtivät nyt kyyti­miehet menemään ylitse ja päälliköt heti hei­dän perässään. Miehet rupesimat äänetöinnä katselemaan toisiansa, kysymys oli, kenen nyt tuli lähteä. Markunoff ei kauvan tuumi­nut, vaan aloitti iloisen loilotuksen ja läksi menemään. Tällä kertaa ei kukaan yhtynyt hänen lauluunsa, silmät ummessa seurasimme häntä vaan, yksi toisensa perään. Vaikka se kyllä mahdottomalta näytti, pääsimme kui­tenkin kaikki onnellisesti ylitse. Joka ei sitä itse ole nähnyt, ei suinkaan uskoisi hevosen semmoisesta paikasta voivan ylitse mennä, varsinkaan ilman kengitä, mutta näillä he­vosilla ei ole koskaan kenkiä ollut jaloissa.

Seuraava pysäyspaikka oli isonlainen Je­kuuttien kylä. Täällä olimme yötä ja vai­hetimme myöskin hevosia. Aamulla päivän valetessa, kun kylän miehet aikoivat lähteä meille hevosia hakemaan, töytäsi äkkiä koko hevoslauma pihaan. ”Nyt varmaankin on karhut taas olleet hevosten kimpussa,” pu­huivat miehet, ”mutta vähät siitä, jos yhden eli kaksi ovat kaataneet, nyt onkin juuri li­hat lopussa.” Eikä miehet olleet kiireissään­kän menemään hätään. Kun siitä vihdoinkin läksivät, olivat palatessaan mielissään vaan, kun karhu todenperään oli vääntänyt kaksi hevosta kyljelleen.

Siinä taas sälyttiin miehet ja tavarat hevosien selkään ja lähdettiin matkalle. Eipä monta virstaa päästykään, kun tuli joki vastaan, jonka ylitse matka oli jatkettava. Tässä miehille taas tuli yhtä pyöreät silmät kun edelliselläkin kerralla, sillä nyt ei ollut siltaa lainkaan. Tällä kertaa ei kukaan yrit­tänyt turvata omiin jalkoihinsa miten edel­lisellä kerralla, vaan pysyivät kannisti itse kukin hevoisensa seljässä. Hetken aikaa tuu­mailtua, komensi päällikkö jokaisen riisumaan saappaat ja nuo ”nimittämättömät” kappaleet jaloistaan sekä sitomaan ne niskaansa, ettei­vät kastuisi ja kielsi jyrkästi suitsiin kajoo­masta hevosen jokeen astuessa. ”Kyllä he­voset osaavat mennä totutulla tavallansa,” sanoi kyytimies. Kun kaikki olivat valmiit, läksi kyytimies edellä, päälliköt hänen peräs­tään ja näiden jälkeen Markunoff. Mutta Markunoff oli suuri mies ja helvonen painui hänen allansa niin sylvälle, että jo pelkäsimme vaipuvan näkymättömiin. Kuitenkin pääsi myös hänkin onnellisesti ylitse. Matka oli järjestetty siten, että kun yksi oli ennättänyt ylitse toiselle rannalle, niin silloin vasta sai lähteä veteen. Tulipa niin vii­mein minunkin vuoroni. Minä myös olin roteva mies, en kuitenkaan niin suuri kuin Markunoff. Kun olin tullut keskelle jokea, toi virta mukanansa suurta puuta, jonka latva sattui hevoseni kylkeen semmoisella voimalla, että olimme mennä nurin. Hevo­seni erinomaista neroa ja voimaa saan kiit­tää henkeni pelastuksesta. Se käänsi itsensä heti aivan päin virtaa, kunnes puu oli mennyt sivuitsemme, ja koetti kaikella voimalla sotia virtaa vastaan. Kuitenkin olimme joutuneet koko lailla alaspäin tavallisesta matkasuun­nasta ja kun vielä olisimme painuneet kolme syltä niin auttamatta olisimme olleet kuole­man omat, sillä siellä oli jo suuri kivikolu ja virta kävi kovasti. Ei myöskään olisi muut kerinneet tulla meitä pelastamaan. Kun kaikki olimme onnellisesti ylitse tulleet, jat­koimme taaskin matkaamme.

Kauvan saimme mieläkin jatkaa vaiva­loista matkaamme, ennenkuin vihdoi jou­duimme matkamme päähän Ochotskaan. Mat­kalla oli kulunut kappale toista vuotta. Ei kukaan meistä kuollut, ei kukaan edes kipeenä ollut, ehkä kyllä oli hankala matka ja usein kovat ilmat. Tästä tulee meidän kiittää päällikköämme, joka piti erinomaisen järjes­tyksen ja huolen kaikesta.