Merimies G. Lundströmin muistelmia/6
| Osa 5 | Merimies G. Lundströmin muistelmia Kirjoittanut T. A. |
Osa 7 |
| Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 6.3.1875, nro 10, s. 3. Artikkelin verkkoversio. |
Aloinpa tuumia jos jotakin keinoa päästäkseni tästä kasarmin perki kehnosta elämästä. Mutta keinoja ei löytynyt tähän muita, paitsi naiminen, sillä ainoastaan naineet miehet saivat erikseen oman asuntonsa. Tosin moni oli nainut Kolossien venäjän uskoon kastettuja tyttäriä, mutta minusta oli tuo kovin raakaa ja heidän elämänsä näytti niin varsin kurjalta, että minulla ei ainakaan ollut halua seurata näiden esimerkkiä. Naisväkeä sitä paitsi oli täällä sangen vähän, ja nämäkin senlaisia, etteivät suinkaan voineet miellyttää sitä, jonka mielessä vielä asui Suomen puhtaat ja siveät neidot.
Näin oli aikaa kulunut jo toista vuotta, kun eräs kohtalo kuitenkin sai naimistuumani eleille. Niinkuin edellä jo mainitsin, täytyi kaikki veistotyö alituisten sateisten ilmojen täh[d]en tehtämän katoksien alla. Tänlainen katos, jossa minäkin työskentelin sattui ole[-] maan aivan tyttökoulun kohdalla. Siellä nimittäin löytyi sekä tyttö- että poika koulu, joissa opetettiin Kolossien ynnä Aleuttien lapsia. Tyttökoulussa oli johtajana eräs leski-rouva Suomesta ja oppilaita koulussa tähän aikaan oli noin seitsemänkymmentä. Kerran loin silmäni ylös akkunaan, joka oli aivan kohdallani, ja kuinka voin selvittää suurta ihastustani, kun näin siellä tytön, joka muotonsa puolesta tykkenäään erkani tämän puolen mustaverisestä vaimoväestä, ja jonka siniset silmät ja vaaleat hiukset merkillisesti muistuttivat Suomen suloisista neidoista. ”Hän on sinulle -luotu”, kuiskaili salainen toivo tykyttävässä sydämessäni. Tästä lähtien tuskin voin silmiäni kääntää akkunasta, jossa onnetar usein soikin nähdäkseni toivoseni esineen. Mustasukkaisesti koin nämä tuumani salata kaikilta, sillä pelkäsin heidän, kerran vaan huomattuaan tuon valko-tukkaisen naisen, kilvassa rientävän minulta häntä riistämään. Tämä pelko oli kuitenkin turha, sillä tyttö oli saavuttamatoin sekä minulta että muilta. Koulusta ei ketään tyttöä laskettu naimiseen, ei myös koskaan saanut tilaisuutta tavata yhtäkään heistä.
Päivät kuluivat, viikot vierivät, olipa jo vuosi mennyt umpeen, eikä tuumieni toteuttamisesta sen parempia toiveita ollut. Päinvastoin olin jo menettänyt viimeisenkin toivoni, ku[u|n] työpalkkainkin oli muutettu, enkä enään saanut edes nähdäkään hempukkaani, jonka yksin nimikin oli minulta salattu. Aina tukalammalta tuntui minusta nyt kasarmin levoton elämä. Päästäkseni tästä, päätin vihdoinkin mennä naimiseen, niin pian kun siihen vaan tilaisuutta saisin. Näissä tuumissa ollessani tuli kerran eräs suomalainen mies luokseni ja kysyi:
— ”Eikö sinulla olisi halua mennä naimiseen, jos toimittaisin sinulle sopivan vaimon?”
— ”Kenen minulle toimittaisit?” kysyin häneltä.
— ”Erään kahdeksantoista vuotiaan, kauniin krivalli-tytön.”
— ”Olkoon menneeksi,” vastasin minä, ”kyllä olen valmis.”
— ”No ensi sunnuntaina siis lähdemme onneamme koittaan?”
— ”Tehdään niin!”
Sydämeni tykytti nämä päivät kummallisella tavalla; —ennustikohan onnea tahi onnettomuutta? Sunnuntai tuli, tuo toivottu päivä valkeni ja hyvissä toiveissa, ehkäpä hiukan levottomana odottelin minä määrättyä lähtö-hetkeä. Mutta tuntia ennen lähtö-aikaa tuli odottamaton este. Kasarmissa syntyi nimittäin taaskin onnetoin kahakka ja ehkä kuinkakin aina olin kokenut välttää näitä tappeluita, veti minut tällä kertaa kuitenkin kova onneni siihen sekaantumaan. Sain siinä muun muassa semmoisen kolauksen silmäkulmaani, että toinen silmäni tykkenään meni umpeen. Tuopas nyt vasta oli kova kohtalo! Juuri piti miehen lähtemän kosimaan ja nyt oli toinen silmä tappeluksesta varsin tukossa. Tämä kävi hirveästi vihakseni, olipa todella sappeni vähällä haljeta. Puhemies tosin kehotti minua siitä huolimatta vaan lähtemään, sanoen: ”ei täällä vaimoväki noin pienistä erhetyksistä milläänkään ole, tule vaan pois”. Arvoni ei kuitenkaan myöntänyt näyttäidä aiotulle morsiamelleni tänlaisessa tilassa — olinhan muka olevinani muita parempi, — ja jätin siis kosimisretkeni vastaiseksi. Sama tyttö kuulutettiin seuraavana sunnuntaina jo toisen miehen kanssa, jonka tähden naimis-tuumani taaskin raukenivat tyhjään.
Jälleen oli aikaa kulunut jo toista vuotta, kun sain tuulla, että eräälle muurarille oli annettu lupa mennä naimiseen tyttö koulun oppilaan kanssa. Tämä riipasi pahasti sydäntäni, sillä luulinpa varmasti hänen valloittaneen valko-tukkaisen hempukkani. Mielenliikutuksesta käännyin sairaaksi ja makasin muutamia päiviä vuoteen omana suuressa sydämen ahdistuksessa. Kun tästä toinnuin, kiiruhdin heti mainitun muurarin luotse tiedustelemaan, oliko hänen morsiamellaan musta eli vaalea tukka. ”Musta on!” sanoi muurari naurahtaen tuskallisille katsannolleni. Tämä sana tietysti rauhoitti sydämeni ja nyt aloin tiedustella lemmittyni nimeä ja sukuperää. Vihdoinkin sain hänestä muutamia tietoja. Hän oli Alenttien sukua, nimensä oli Varvara ja sisarensa naimisessa koloniassa erään venäläisen sepän kanssa. Näiden luokse riensin nyt asiastani puhumaan. Sekä seppä että vaimonsa mieltyivät tuumiini viime-mainittu läksi joutuisasti kouluun, toimittamaan asiatani sisarelleen. Koulukartanoon, näet, ei koskaan päästetty miesväkeä, jonka vuoksi en sinne itse voinut mennä. Varvara oli myöntyväinen, ja nyt täyttyi sydämeni toivolla ja ilolla.
Kuitenkin oli vielä paha pula edessä. Naimiseen täytyi nimittäin hankkia päämiehen lupa. Eräänä iltana päätimme aiotun suoverini kanssa lähteä päämiehen tykö aikomustani ilmoittamaan. Sydämeni tykytti epäilyksen ja toivon välillä, jalkani horjuivat mielen levottomuudesta, käydessämme päämiehen kortteeriin. ”Kuinka voinkaan seisoa silmänräpäyksen”, ajattelin itsekseni ”jona odotan vastausta päämiehen suusta! Jos hän kieltää, niin sydämeni varmaankin pakahtuu surusta, jos taas myöntää, niin tekee se ilosta samoin.” Kun astuimme etuhuoneesen, meni palvelia ilmoittamaan tulomme päämiehelle. Päämies oli venäläinen, nimeltä Tipinkoff. Hetken kuluttua, kuului vakavat askeleet lähestyvän likeisessä huoneessa, ovi aukeni ja päämies seisoi edessämme. Suoverini esitteli asiani päämiehelle sillä tänlaisessa kohdassa en vielä osannut tarpeeksi venäjän kieltä. Tällä kertaa olikin tämä puutos minulle vaan onneksi, sillä sydämeni tykytti, että hammasta täytyi purra, en varmaankaan olisi sanaakan suustani saanut. Päämies astui hetken aikaa tuumien edestakaisin huoneessa, seisahtui viimein eteemme ja sanoi:
— ”Olet käyttänyt itsesi täälly hyvin, — sentähden en voi muuta kun myöntyä anomukseesi.”
— Minä kumarsin tyytyväisenä ja läksimme pois. Nyt horjuivat jalkani ilosta, sillä koko elämästsäni ei mielestäni vielä ollut niin suloista hetkeä ollut, kun mikä nyt oli tulossa. Seuraavana sunnuntaina jo kuulutettiin ensi kerran, — mutta morsiantani en vieläkään nähdä saanut.
(Jatk.)