Osa 2 Merimies G. Lundströmin muistelmia

Kirjoittanut T. A.
Osa 4
Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 13.2.1875, nro 7, s. 3. Artikkelin verkkoversio.


Merimies G. Lundströmin muistelmia.
(Jatk. 5 numeroon.)


Toinen Luku.

Päivät kuluivat, vuodet vierivät. Kesät olin minkä missäkin merimiehenä, talvet oles­kelin joutilaana niinkauan ainakin kun rahoja kesti, vaan kun ne loppuivat, koetin halon hakkuulla henkeäni elättää. Elämäni ei toki antanut mitäkään tyydytystä ja alituisia tun­non vaitvoja koetin aina hetkeksi tukahduttaa —viinalla. Tämän lääkkeen kehnouden kyllä jokainen tuntee.

Olinpa niin eräänä talvena joutunut Pie­tariin ja tapasin täällä vanhan tuttavan merimiehen, joka miten minäkin oli jäänyt joutilaaksi. Kaikenlaisia juteltuamme syntyi seuraava keskustelu välillämme:

”Etkö lähde kanssani kanssani Amerikaan?” kysyi tuttavani.

”Nytkö talvella?”

”No niin!”

Tästä minulle pitkät tuumat, mutta sa­noinpa viimein: ”Vie Jumala minne viet, kun et vaan kotia vie. Tähän elämään olen niin tuskaantunut että siitä kernaasti luovun. Ehkä paranee tuo siellä.”

”No hyvä!” vastasi toverini ”huomena lähdetään kaupan tekoon ja sitte parin päi­wän perästä matkalle.[”]

Seuraavana aamuna läksimme ilmoitta­maan itsiämme niille herroille, jotka pestasi­vat miehiä Venäjän siirtomaahan Sitkassa. Toverini, joka osasi Venäjän kieltä, toimitti minunkin asiani, ja käski vaan tulemaan pöydän tykö, sekä kirjottamaan nimeni erään kirjotuksen alle. Tämän kun olin tehnyt, annettiin minulle 5 ruplaa rahaa ja toverini ilmoitti kahden päivän perästä lähdettävän matkalle.

Nyt oli siis tullut päivä,jolloin vanhat olot oli jätettävät, selkä käännettävä sivistyneelle maailmalle ja pyrittävä eteenpäin tunte­mattomaan maahan, tietymöttömiin oloihin, kamppailtawa ennen aavisamattom[ien] hanka­luuksien kanssa. Matkalle lähtiessä annettiin jokaiselle suuri turkki ja isot saappaat. Meitä oli kolmekymmentä kuusi siirtolaista ja kolme päällikköä, jotka hoitivatjärjestystä. Huo­limatonta joukkoa kun oltiinkin, olivat kun­nolliset johtajat välteettömän tarpeen ja juuri senlaiset osaantuivat johtajamme olemaankin. Eivät he säikähtäneet ihmisen ikää eikä kokoa, vaan antoivat keppiä tottelemattomalle, niin kuin siihen aikaan vielä oli tapana tehdä.

Siihen aikaan ei Venäjällä vielä ollut rautateitä, jonka vuoksi meidän tuli matkata hevosella. Kolme miestä pantiin kuhunkin rekeen ja reen eteen kaksi hevoista. Seu­ramme oli parhaasta päästä[ ]mitä huonointa. Useimmat olivat suurimpia pahantekiöitä, jotka kehuen kertoivat urotöitään. Eräs Markoff niminen mies oli toki kaikista jul­min. Näkönsäkin jo kamoksutti ja peloitti arkaluontoista. Suureen ja vahvaan var­taloonsa liittyi karkea, jylisevä ääni ja hir­vittävän rumat kasvot, joiden kolkkoutta suuret arvet huulissa eivät suinkaan vähen­täneet. Kerran kysyi joku häneltä, missä hän oli huulensa turvottanut.

”Jumalata minä siitä kiitän,” vastasi Markoff.

”Kuinka sinä häntä siitä kiität, kuinka hän sinulle on pahaa tehnyt?”

”Kukin saa ansionsa jälkeen. Antoipa hän kerran minulle tavallisesti rahaakin.”

Nyt alkoi Markoff kertoa seuraavaa:

”Minä olin Isakin kirkkoa rakentamassa. Meitä oli viisikymmentä miestä yhden pääl­likön johdannon alla. Meillä oli erittäin rahan antaja, joka meille maksoi palkan. E­räänä päivänä,kun palkkaa piti annettaman, läksin minä kahta tuntia ennen työn lakkaa­mista rahan antajan tykö, ottaen hyvän aseen nuttuni alle. Arvasin, näet, että hän parastaikaa jakaa rahoja joka miehelle val­miiksi. Nöyrimmästi pyysin minä anteeksi ja rukoilin saada palkkani nyt kohta, sillä äi­tini oli muka kuollut ja minun oli heti häntä hautaaminen. Tätä puhetta pitkittäessäni, astuin häntä likemmäksi ja kun olin tullut niin lähelle, että luulin aseeni ulottuvan, sieppasin sen silmänräpäyksessä nuttuni alta ja paukahutin häntä päähän. Hän samassa meni lattialle pitkäkseen. Minä kokosin ra­hat nuttuni helmaan ja läksin pois. Kun olin rahat saanut piiloon, tulin jälleen työ­paikalle, josta olin ainoastaan kymmenen mi­nuttia ollut pois. Kukaan ei ollut toimistani mitään huomannut. Kun työaika loppui, mentiin miehissä palkkaamme saamaan, vaan silloin näimmekin rahan antajan makaavan hengetöinnä lattialla. Kaikki surivat ja ih­mettelivät tapausta ja minä surin ja ihmet­telin myös.

Jonkun ajan olin vielä työssä, mutta sitte rupesin rahojen kanssa elämään. Niillä sai­kin poika herrastella kokonaisen vuoden. Kun rahat loppuivat, tuntui vaikealta ryhtyä työ­hön. Panimme sentähden tuumamme yhteen erään toisen miehen kanssa ja menimme ison maantien varrelle väijymään matkustavia. Täällä asettausimme eräälle autiolle kohdalle, jossa oli pitkä matka kylän mäliä. Eräänä päivänä näimme etäältä vaunut, joiden edessä oli kaksi hevoista, lähestyvän. Pää­timmepä käydä näiden kimppuun. Kun vau­nut joutuivat likemmäksi, näimme iloksemme niissä olevan ainoostaan kaksi miestä, joista toinen istui kuskilla, toinen vaunujen perässä. Kuomi oli alas laskettu. Vaunujen jou­duttua kohdallemme juoksimme toverini kanssa esille ja pidätimme hevoiset. Toverini piti hevosia kiini ja minä menin herran tykö, joka, miten kuskikin, näytti olevan sangen tyyneellä mielellä. Kohteliaasti kysyi hän minulta, mitä oikeastaan tahtoisin, jo­hon lyhyesti vastasin: ”rahaa.” ”Kuinka paljon?” kysyi hän. ”Jospa nyt saisin noin 50 ruplaa,” tuumin minä. Sanaakan virk­kaamatta otti hän povitaskustansa kukkaron, josta antoi minulle anotun summan. Tähän sanoin hänelle nöyrän kiitoksen. Herran kanssa oltiin nyt selvillä, mutta ei kuskin. ”Koska olette noin sopusia miehiä matkusta­via kohtaan,” puhui kuski, ”niin minäkin an­nan puolestani hyvän ryypyn.” Samalla haperoitsi hän istuimensa alta ja veti sieltä esiin rommipotun. Minä lähestyin, otin ryy­pyn ja annoin kiittäen potun hänelle takaisin. ”Odota hetki”, sanoi hän, niin saatpa vielä hyvän sakuskankin.” Vaan tuo veijari siep­pasikin istuimensa alta suuren ruuviavaimen ja samassa silmänräpäyksessä lyödä pamautti hän minua sillä vasten suuta, niin että me­nin kuperikeikaa. Nyt ottivat he rahat pois ja ajoivat matkoihinsa. Kun siitä vähitel­len aloin tointua, tuli toverinikin pakomat­kaltansa ja ihmetteli hirmuista näköäni. Kas­voni olivat veressä, kaksi hammasta[ ]oli irroil­laan suussani ja huulet kaikki palasina. Sa­noin itselleni: ”ryyppy oli hyvä, mutta sa­kuska parempi.” Päätin nyt jättää tämän ammatin, sillä ensimmäisestä yrityksestäni jo sain kantaa ikuisen muistin. Kaksi ham­masta menetin ja huuleni jäimät tänlaisitsi.”

”Sinä lurjus”, sanoivat toiset. ”Jumalatako sitte kaikesta tästä syytät?”

”Ellei Jumala sitä olisi sallinut, niin ei se niin olisi tapahtunut.”

Tästä kertomuksesta jo arvaa, minkälaista joukkoa seuramme oli, ehkä myöntää kuiten­kin täytyy, että Markoff oli kaikista kolkoin. Laulua rakasti hän kumminkin suuresti ja olikin siinä erinomaisen etevä. Monta het­keä ilahdutti hän vaivaloisella matkallamme laulunsa kauniilla säveleillä.