Merimies G. Lundströmin muistelmia/3. luku
| Toinen luku | Merimies G. Lundströmin muistelmia Kolmas luku Kirjoittanut T. A. |
Neljäs luku |
Ochotskassa saimme odottaa viikkokausia ennenkuin Sitkasta joutui laiva, joka oli meidät viepä meren toiselle puolelle, Amerikan tantereelle. Tässä laivassa oli katteinina eräs herra Bartram, joka oli Venäjän kruunun palveluksessa ja vapaehtoisesti lähtenyt Sitkaan, jossa hän oli oleskellut jo kolme vuotta. Suureksi ihmeekseni ja ilokseni puhui katteini sekä suomen että ruotsin kieltä. Kyselin häneltä yhtä ja toista Sitkan oloista, tutustuakseni hieman uuden elämäni kanssa. Muun muassa sain häneltä kuulla, että vasta tulleet pantaisi puun hakkuusen eli, sikäli kun olivat tottuneet kirvestä käyttämään, laivojen korjauksiin ja veneitten parantamiseen. Tätä kuullessani alkoivat ajatukseni kiireesti lentää entisen ja nykyisen elämäni väliä. Kun viimeinkin sain ne seisahtumaan, päättyivät siihen, että minusta väkisen tehdään kirves-mies. ”Siihen tyytyä täytyy, kun ei parantaa voi,” arvelin itsekseni, ”ehkäpä onnistun paremminkin siinä, kun en kerran muussa, ammatissa ole voinut itseäni ihmisiksi käyttää.” Vihdoin viimeinkin päästiin perille, Sitkan satamaan. ”Kasarat,” niinkuin meitä vastatulleita nimitettiin, vietiin heti päämiehen tykö. Tämä huusi kirjasta jokaisen nimet ja kysyi mitä ammattia kulin kykeni tekemään. Tulipa niin minunkin vuoroni. ”Osaan kirveen kanssa työskennellä,” sokelsin minä murtavalla venäjän kielellä. Tämän perästä sai itsekukin viedä tavaransa kasarmiin, joka tuli asunnoksemme. Täälläkös oli elämää ja melua, kun kappale toista sataa miestä oli yhdessä!
Seuraavana aamuna lähdettiin työhön. Ensimmäinen työ oli sahalautojen kanto. Senjälkeen pantiin meidät vetämään maalle hirsiä, jotka olivat suuria kun uhka mastopuu. Puun latvaan sirottiin kiinni paksu köysi, johon viisikymmentä miestä tarttui käsin ja Markunoff alkoi vetolaulun, johon onnistuikin saada niin sointuman säveleen, että in[n]ostutti yksin parttavoinkin eli työn johtajan. Jokainen värsy loppui näin: ”siloonojaa sommapajat uraa!” ja kun tämä miimeinen sana läksi laulajan suusta, niin silloin joka mies alkoi täysin voimin vetää. Tällä tavoin vedimme suurimmatkin puut aivan helposti ylös merestä ja tulinpa huomaamaan, että kuta parempi laulaja oli sitä köykäsempi oli myös puu nousemaan. Kun joitakuita puita oli vedetty maalle, niin pantiin miehet muuhun työhön, mikä minnekin, kuka kunnekin. Satamassa oli yksi laiva otettu maalle korjattavaksi. Siihen oli pantavana uusi täkki ja uudet mastot. Tänne vietiin meidän joukostamme kaksi miestä, jotka, miten minäkin, olivat sanoneet osaavansa kirvestä käyttää. Mutta tuskin olivat siellä olleet puolta tuntia, ennenkuin jo ajettiin pois, ja mestari samalla viittasi minua tulemaan. Sydämeni säpsähti, sillä pelkäsin minulle käyvän samoin, kun olin edellisiä paljon huonompi kirvesmies. Läksin kuitenkin onneni päälle. Mestari osoitti erästä täkkilankkua, joka oli pantava paikalle. Rohkeasti tartuin laukkuun ja onnistuinkin saada sen mukavaan paikkaan. Mutta tässakös rupesi sydämeni nyt tykyttämään taitamattomuudesta ja pelvosta, oikeenpa kävi vihakseni. Kun nyt olin saanut lankun paikalleen, niin kaappasin äkkiä vinkkelin ja kynän, jolla merkitsin, mistä paikasta tuli pois ottaa. Tämän nähtyään meni mestari pois tyköäni ja sanoi toisille: ”hän näkyy olevan vanha laivantekiä.” Sen koomin ei minua enempatä tarkastettu, ehkä usein meni hyvinkin väärään. Tällä tavoin sain oppia koko lailla kirvestä käyttämään ja pahin hankaluuteni oli vaan, kun en ensimmältä osannut venäjän kieltä, että vähän päästä täytyi tulkkia käyttää.
Jonkun päivän kuluttua annettiin meille jokaiselle pyssyt ynnä muut sotatalut ja tästä alkaen harjoitettiin meitä yksi tunti päivässa ampumisessa. Ensimmältä meitä äköilti tämä sotilaan ammatti, mutta eipä monta aikaa kulunutkaan, ennenkuin jo huomasimme tarpeellisuuden. Muan alkuperäiset asujamet, Kolossit, nostivat, näet, alituisia rauhattomuuksia ja hyökkäsivät päälle aina vähän väliä. Varovaisuutta vaadittiin. Kolonian ja Kolossien rajalla seisoi aina kolme vahtia joilla itsekullakin oli suuri soitto-kello, jota aina paukuttivat, kun Kolossit näyttivät rauhattomuutta. Kasarmin luona seisoi samoin aina vahti. Kun nyt yhden eli toisen kellon ääni kuului, niin silloin kaikki vahdit alkoivat paukuttaa kellojansa ja joka miehen täytyi samassa hankkimatta olla valmiina sotaan. Varsinaisia sotilaita oli meillä noin kahteen sataan mieheen, jotka väliajoilla tekivät työtä, miten mekin, kasarmin edessä.
Tämä alinomainen rauhattomuus oli meille tietysti ensimmältä varsinkin sangen tukalata ja outoa. Hankaluutta ei myöskään alinomaiset pahat ilmat lieventäneet, sillä, paitsi talviaikaa, jota kesti noin kaksi kuukautta, satoi melkeen aina. Sitä varten oli täytynyt tehtä suuret katokset, joiden alla tehtiin kaikki veistotyöt.
Kurjinta kaikista oli kuitenkin miesten huono elämä kasarmissa. Siellä juotiin ja tapeltiin, siellä rähistiin ja mellastettiin, ett'ei koskaan ollut yön lepoa eikä päivän rauhaa. Viinaputelli maksoi 25 ruplaa pankkoossa, mutta nimipäivänään sai itsekukin olla vapaana ja annettiin vielä kaksi putellia viinaa varsin helpolla hinnalla, nimittäin 3 ruplalla kappale. Siellä näet luettiin pankkoluvun jälkeen, ja käytettiin nahkarahaa, 10 kopeekkaa oli pienin ja 25 ruplaa isoin raha. Näin suuressa joukossa tietysti oli nimipäiviä lähes joka päivä, välistä monta yhtenä päivänä ja silloin aina oli elämä mitä julminta.
Aloinpa tuumia jos jotakin keinoa päästäkseni tästä kasarmin perki kehnosta elämästä. Mutta keinoja ei löytynyt tähän muita, paitsi naiminen, sillä ainoastaan naineet miehet saivat erikseen oman asuntonsa. Tosin moni oli nainut Kolossien venäjän uskoon kastettuja tyttäriä, mutta minusta oli tuo kovin raakaa ja heidän elämänsä näytti niin varsin kurjalta, että minulla ei ainakaan ollut halua seurata näiden esimerkkiä. Naisväkeä sitä paitsi oli täällä sangen vähän, ja nämäkin senlaisia, etteivät suinkaan voineet miellyttää sitä, jonka mielessä vielä asui Suomen puhtaat ja siveät neidot.
Näin oli aikaa kulunut jo toista vuotta, kun eräs kohtalo kuitenkin sai naimistuumani eleille. Niinkuin edellä jo mainitsin, täytyi kaikki veistotyö alituisten sateisten ilmojen täh[d]en tehtämän katoksien alla. Tänlainen katos, jossa minäkin työskentelin sattui ole[-] maan aivan tyttökoulun kohdalla. Siellä nimittäin löytyi sekä tyttö- että poika koulu, joissa opetettiin Kolossien ynnä Aleuttien lapsia. Tyttökoulussa oli johtajana eräs leski-rouva Suomesta ja oppilaita koulussa tähän aikaan oli noin seitsemänkymmentä. Kerran loin silmäni ylös akkunaan, joka oli aivan kohdallani, ja kuinka voin selvittää suurta ihastustani, kun näin siellä tytön, joka muotonsa puolesta tykkenäään erkani tämän puolen mustaverisestä vaimoväestä, ja jonka siniset silmät ja vaaleat hiukset merkillisesti muistuttivat Suomen suloisista neidoista. ”Hän on sinulle -luotu”, kuiskaili salainen toivo tykyttävässä sydämessäni. Tästä lähtien tuskin voin silmiäni kääntää akkunasta, jossa onnetar usein soikin nähdäkseni toivoseni esineen. Mustasukkaisesti koin nämä tuumani salata kaikilta, sillä pelkäsin heidän, kerran vaan huomattuaan tuon valko-tukkaisen naisen, kilvassa rientävän minulta häntä riistämään. Tämä pelko oli kuitenkin turha, sillä tyttö oli saavuttamatoin sekä minulta että muilta. Koulusta ei ketään tyttöä laskettu naimiseen, ei myös koskaan saanut tilaisuutta tavata yhtäkään heistä.
Päivät kuluivat, viikot vierivät, olipa jo vuosi mennyt umpeen, eikä tuumieni toteuttamisesta sen parempia toiveita ollut. Päinvastoin olin jo menettänyt viimeisenkin toivoni, ku[u|n] työpalkkainkin oli muutettu, enkä enään saanut edes nähdäkään hempukkaani, jonka yksin nimikin oli minulta salattu. Aina tukalammalta tuntui minusta nyt kasarmin levoton elämä. Päästäkseni tästä, päätin vihdoinkin mennä naimiseen, niin pian kun siihen vaan tilaisuutta saisin. Näissä tuumissa ollessani tuli kerran eräs suomalainen mies luokseni ja kysyi:
— ”Eikö sinulla olisi halua mennä naimiseen, jos toimittaisin sinulle sopivan vaimon?”
— ”Kenen minulle toimittaisit?” kysyin häneltä.
— ”Erään kahdeksantoista vuotiaan, kauniin krivalli-tytön.”
— ”Olkoon menneeksi,” vastasin minä, ”kyllä olen valmis.”
— ”No ensi sunnuntaina siis lähdemme onneamme koittaan?”
— ”Tehdään niin!”
Sydämeni tykytti nämä päivät kummallisella tavalla; —ennustikohan onnea tahi onnettomuutta? Sunnuntai tuli, tuo toivottu päivä valkeni ja hyvissä toiveissa, ehkäpä hiukan levottomana odottelin minä määrättyä lähtö-hetkeä. Mutta tuntia ennen lähtö-aikaa tuli odottamaton este. Kasarmissa syntyi nimittäin taaskin onnetoin kahakka ja ehkä kuinkakin aina olin kokenut välttää näitä tappeluita, veti minut tällä kertaa kuitenkin kova onneni siihen sekaantumaan. Sain siinä muun muassa semmoisen kolauksen silmäkulmaani, että toinen silmäni tykkenään meni umpeen. Tuopas nyt vasta oli kova kohtalo! Juuri piti miehen lähtemän kosimaan ja nyt oli toinen silmä tappeluksesta varsin tukossa. Tämä kävi hirveästi vihakseni, olipa todella sappeni vähällä haljeta. Puhemies tosin kehotti minua siitä huolimatta vaan lähtemään, sanoen: ”ei täällä vaimoväki noin pienistä erhetyksistä milläänkään ole, tule vaan pois”. Arvoni ei kuitenkaan myöntänyt näyttäidä aiotulle morsiamelleni tänlaisessa tilassa — olinhan muka olevinani muita parempi, — ja jätin siis kosimisretkeni vastaiseksi. Sama tyttö kuulutettiin seuraavana sunnuntaina jo toisen miehen kanssa, jonka tähden naimis-tuumani taaskin raukenivat tyhjään.
Jälleen oli aikaa kulunut jo toista vuotta, kun sain tuulla, että eräälle muurarille oli annettu lupa mennä naimiseen tyttö koulun oppilaan kanssa. Tämä riipasi pahasti sydäntäni, sillä luulinpa varmasti hänen valloittaneen valko-tukkaisen hempukkani. Mielenliikutuksesta käännyin sairaaksi ja makasin muutamia päiviä vuoteen omana suuressa sydämen ahdistuksessa. Kun tästä toinnuin, kiiruhdin heti mainitun muurarin luotse tiedustelemaan, oliko hänen morsiamellaan musta eli vaalea tukka. ”Musta on!” sanoi muurari naurahtaen tuskallisille katsannolleni. Tämä sana tietysti rauhoitti sydämeni ja nyt aloin tiedustella lemmittyni nimeä ja sukuperää. Vihdoinkin sain hänestä muutamia tietoja. Hän oli Alenttien sukua, nimensä oli Varvara ja sisarensa naimisessa koloniassa erään venäläisen sepän kanssa. Näiden luokse riensin nyt asiastani puhumaan. Sekä seppä että vaimonsa mieltyivät tuumiini viime-mainittu läksi joutuisasti kouluun, toimittamaan asiatani sisarelleen. Koulukartanoon, näet, ei koskaan päästetty miesväkeä, jonka vuoksi en sinne itse voinut mennä. Varvara oli myöntyväinen, ja nyt täyttyi sydämeni toivolla ja ilolla.
Kuitenkin oli vielä paha pula edessä. Naimiseen täytyi nimittäin hankkia päämiehen lupa. Eräänä iltana päätimme aiotun suoverini kanssa lähteä päämiehen tykö aikomustani ilmoittamaan. Sydämeni tykytti epäilyksen ja toivon välillä, jalkani horjuivat mielen levottomuudesta, käydessämme päämiehen kortteeriin. ”Kuinka voinkaan seisoa silmänräpäyksen”, ajattelin itsekseni ”jona odotan vastausta päämiehen suusta! Jos hän kieltää, niin sydämeni varmaankin pakahtuu surusta, jos taas myöntää, niin tekee se ilosta samoin.” Kun astuimme etuhuoneesen, meni palvelia ilmoittamaan tulomme päämiehelle. Päämies oli venäläinen, nimeltä Tipinkoff. Hetken kuluttua, kuului vakavat askeleet lähestyvän likeisessä huoneessa, ovi aukeni ja päämies seisoi edessämme. Suoverini esitteli asiani päämiehelle sillä tänlaisessa kohdassa en vielä osannut tarpeeksi venäjän kieltä. Tällä kertaa olikin tämä puutos minulle vaan onneksi, sillä sydämeni tykytti, että hammasta täytyi purra, en varmaankaan olisi sanaakan suustani saanut. Päämies astui hetken aikaa tuumien edestakaisin huoneessa, seisahtui viimein eteemme ja sanoi:
— ”Olet käyttänyt itsesi täälly hyvin, — sentähden en voi muuta kun myöntyä anomukseesi.”
— Minä kumarsin tyytyväisenä ja läksimme pois. Nyt horjuivat jalkani ilosta, sillä koko elämästsäni ei mielestäni vielä ollut niin suloista hetkeä ollut, kun mikä nyt oli tulossa. Seuraavana sunnuntaina jo kuulutettiin ensi kerran, — mutta morsiantani en vieläkään nähdä saanut.
Kun seuraavana maanantai-aamuna saavuin työpaikalle, tuli katteini Bartram luokseni ja kysyi surkuttelevalla äänellä:
”Sinuako eilen kuulutettiin?”
”Minua.”
”Nyt kävit pahaan pulaan, sillä eivät vaimot täällä ole niinkuin Suomessa. Minä ainakin surkuttelen sinua.”
”En minä voi kärsiä kasarmin elämää,” vastasin vaan tyytyväisenä onneeni.
”Luuletko siitä sen parempata elämätä tulevan”, mutisi katteini ja meni pois.
Nämä katteinin sanat kolauttivat sydäntäni kokolailla; kuitenkin lohdutin itseäni sillä, että morsiameni oli nuori ja luultavasti siitä syystä myöskin taipumaton; minä taas olin taitava kaikkeen vaimoväen työhön ja voisin siis hempukkaani opettaa.
Kun kolmas kerta oli kuulutettu, päätimme muurarin kanssa mennä morsiamiamme tervehtimään. Koulun johtaja ei tätä kuitenkaan myöntänyt, ennenkuin hankimme päämieheltä lupakirjan. Tämän saatuamme läksimme uudestaan koulukartanolle. Nyt pääsimmekin sisälle ja morsiamet tuotiin näkyviin. Minun oli, miten edellä jo mainitsin, kaunis, valkotukkainen ja vasta seitsemäntoista vuotias tyttönen, kasvultaan vähänläntäinen. Hän näytti heti mieltyvän minuun, — minä olin häneen jo aikoja sitte mieltynyt. Noin tunnin verran siellä oltuamme, täytyi taas lähteämme pois.
Olin kuullut morsiamellani olevan aivan vähän vaatteita, jonka vuoksi arvelin ja tuumin millä keinon hänelle niitä enemmän hankkisin. Onnistuin kuitenkin saada näitä hänelle sekä paljon että helpolla hinnalla. Päämiehellä oli nimittäin ollut e[u]ropalainen piika, aivan Varvaran kokoinen, joka hiljakkoin oli kuollut. Tämän kaikki vaatteet joita oli suuri kirstullinen, onnistuin nyt saada ostaa kolmella sadalla ruplalla pankkoossa.
Vikkon kuluttua menimme vihille. Vihkimisen jälkeen kävimme heti päämiehen luo, joka ystävällisesti otti meitä vastaan, toivotti onnea ja muistutti meitä elämään tyytyväisenä ja sovussa keskenämme. Huone oli meille valmis, johon läksimmekin kohta asumaan. Nyt ei enään tarvinnut mennä kasarmiin, ja kaikki oli muuten hyvin, paitsi ett’emme tahtoneet oikeen ymmärtää toisiemme puhetta, sillä minä olin aina vaan huono venäjän kielessä. Toimeen kuitenkin tultiin senkin puolesta.