Merimies G. Lundströmin muistelmia/3. luku

Toinen luku Merimies G. Lundströmin muistelmia
Kolmas luku
Kirjoittanut T. A.
Neljäs luku


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Kolmas Luku.

Ochotskassa saimme odottaa viikkokausia ennenkuin Sitkasta joutui laiva, joka oli meidät viepä meren toiselle puolelle, Ameri­kan tantereelle. Tässä laivassa oli kattei­nina eräs herra Bartram, joka oli Venäjän kruunun palveluksessa ja vapaehtoisesti läh­tenyt Sitkaan, jossa hän oli oleskellut jo kolme vuotta. Suureksi ihmeekseni ja ilok­seni puhui katteini sekä suomen että ruotsin kieltä. Kyselin häneltä yhtä ja toista Sit­kan oloista, tutustuakseni hieman uuden elä­mäni kanssa. Muun muassa sain häneltä kuulla, että vasta tulleet pantaisi puun hak­kuusen eli, sikäli kun olivat tottuneet kirvestä käyttämään, laivojen korjauksiin ja veneitten parantamiseen. Tätä kuullessani alkoivat ajatukseni kiireesti lentää entisen ja nykyisen elämäni väliä. Kun viimeinkin sain ne sei­sahtumaan, päättyivät siihen, että minusta väkisen tehdään kirves-mies. ”Siihen tyytyä täytyy, kun ei parantaa voi,” arvelin itsek­seni, ”ehkäpä onnistun paremminkin siinä, kun en kerran muussa, ammatissa ole voinut itseäni ihmisiksi käyttää.” Vihdoin viimeinkin päästiin perille, Sit­kan satamaan. ”Kasarat,” niinkuin meitä vastatulleita nimitettiin, vietiin heti pää­miehen tykö. Tämä huusi kirjasta jokaisen nimet ja kysyi mitä ammattia kulin kykeni tekemään. Tulipa niin minunkin vuoroni. ”Osaan kirveen kanssa työskennellä,” sokelsin minä murtavalla venäjän kielellä. Tämän perästä sai itsekukin viedä tavaransa kasar­miin, joka tuli asunnoksemme. Täälläkös oli elämää ja melua, kun kappale toista sataa miestä oli yhdessä!

Seuraavana aamuna lähdettiin työhön. Ensimmäinen työ oli sahalautojen kanto. Sen­jälkeen pantiin meidät vetämään maalle hir­siä, jotka olivat suuria kun uhka mastopuu. Puun latvaan sirottiin kiinni paksu köysi, johon viisikymmentä miestä tarttui käsin ja Markunoff alkoi vetolaulun, johon onnistui­kin saada niin sointuman säveleen, että in­[n]ostutti yksin parttavoinkin eli työn johtajan. Jokainen värsy loppui näin: ”siloonojaa sommapajat uraa!” ja kun tämä miimeinen sana läksi laulajan suusta, niin silloin joka mies alkoi täysin voimin vetää. Tällä ta­voin vedimme suurimmatkin puut aivan helposti ylös merestä ja tulinpa huomaa­maan, että kuta parempi laulaja oli sitä köy­käsempi oli myös puu nousemaan. Kun joi­takuita puita oli vedetty maalle, niin pan­tiin miehet muuhun työhön, mikä minnekin, kuka kunnekin. Satamassa oli yksi laiva otettu maalle korjattavaksi. Siihen oli pan­tavana uusi täkki ja uudet mastot. Tänne vietiin meidän joukostamme kaksi miestä, jotka, miten minäkin, olivat sanoneet osaa­vansa kirvestä käyttää. Mutta tuskin oli­vat siellä olleet puolta tuntia, ennen­kuin jo ajettiin pois, ja mestari samalla viittasi minua tulemaan. Sydämeni säp­sähti, sillä pelkäsin minulle käyvän samoin, kun olin edellisiä paljon huonompi kirves­mies. Läksin kuitenkin onneni päälle. Mes­tari osoitti erästä täkkilankkua, joka oli pan­tava paikalle. Rohkeasti tartuin laukkuun ja onnistuinkin saada sen mukavaan paikkaan. Mutta tässakös rupesi sydämeni nyt tykyttä­mään taitamattomuudesta ja pelvosta, oi­keenpa kävi vihakseni. Kun nyt olin saanut lankun paikalleen, niin kaappasin äkkiä vink­kelin ja kynän, jolla merkitsin, mistä paikasta tuli pois ottaa. Tämän nähtyään meni mes­tari pois tyköäni ja sanoi toisille: ”hän nä­kyy olevan vanha laivantekiä.” Sen koomin ei minua enempatä tarkastettu, ehkä usein meni hyvinkin väärään. Tällä tavoin sain oppia koko lailla kirvestä käyttämään ja pa­hin hankaluuteni oli vaan, kun en ensimmältä osannut venäjän kieltä, että vähän päästä täytyi tulkkia käyttää.

Jonkun päivän kuluttua annettiin meille jokaiselle pyssyt ynnä muut sotatalut ja tästä alkaen harjoitettiin meitä yksi tunti päivässa ampumisessa. Ensimmältä meitä äköilti tä­mä sotilaan ammatti, mutta eipä monta ai­kaa kulunutkaan, ennenkuin jo huomasimme tarpeellisuuden. Muan alkuperäiset asu­jamet, Kolossit, nostivat, näet, alituisia rau­hattomuuksia ja hyökkäsivät päälle aina vä­hän väliä. Varovaisuutta vaadittiin. Ko­lonian ja Kolossien rajalla seisoi aina kolme vahtia joilla itsekullakin oli suuri soitto-kello, jota aina paukuttivat, kun Kolossit näyttivät rauhattomuutta. Kasarmin luona seisoi sa­moin aina vahti. Kun nyt yhden eli toisen kellon ääni kuului, niin silloin kaikki vahdit alkoivat paukuttaa kellojansa ja joka miehen täytyi samassa hankkimatta olla valmiina sotaan. Varsinaisia sotilaita oli meillä noin kahteen sataan mieheen, jotka väliajoilla te­kivät työtä, miten mekin, kasarmin edessä.

Tämä alinomainen rauhattomuus oli meille tietysti ensimmältä varsinkin sangen tukalata ja outoa. Hankaluutta ei myöskään alino­maiset pahat ilmat lieventäneet, sillä, paitsi talviaikaa, jota kesti noin kaksi kuukautta, satoi melkeen aina. Sitä varten oli täyty­nyt tehtä suuret katokset, joiden alla tehtiin kaikki veistotyöt.

Kurjinta kaikista oli kuitenkin miesten huono elämä kasarmissa. Siellä juotiin ja tapeltiin, siellä rähistiin ja mellastettiin, ett'ei koskaan ollut yön lepoa eikä päivän rauhaa. Viinaputelli maksoi 25 ruplaa pankkoossa, mutta nimipäivänään sai itsekukin olla va­paana ja annettiin vielä kaksi putellia vii­naa varsin helpolla hinnalla, nimittäin 3 ruplalla kappale. Siellä näet luettiin pank­koluvun jälkeen, ja käytettiin nahkarahaa, 10 kopeekkaa oli pienin ja 25 ruplaa isoin raha. Näin suuressa joukossa tietysti oli nimipäi­viä lähes joka päivä, välistä monta yhtenä päivänä ja silloin aina oli elämä mitä jul­minta.


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Aloinpa tuumia jos jotakin keinoa pääs­täkseni tästä kasarmin perki kehnosta elä­mästä. Mutta keinoja ei löytynyt tähän muita, paitsi naiminen, sillä ainoastaan nai­neet miehet saivat erikseen oman asuntonsa. Tosin moni oli nainut Kolossien venäjän uskoon kastettuja tyttäriä, mutta minusta oli tuo kovin raakaa ja heidän elämänsä näytti niin varsin kurjalta, että minulla ei ainakaan ollut halua seurata näiden esimerk­kiä. Naisväkeä sitä paitsi oli täällä sangen vähän, ja nämäkin senlaisia, etteivät suin­kaan voineet miellyttää sitä, jonka mielessä vielä asui Suomen puhtaat ja siveät nei­dot.

Näin oli aikaa kulunut jo toista vuotta, kun eräs kohtalo kuitenkin sai naimistuumani eleille. Niinkuin edellä jo mainitsin, täytyi kaikki veistotyö alituisten sateisten ilmojen täh[d]en tehtämän katoksien alla. Tänlainen katos, jossa minäkin työskentelin sattui ole[-] maan aivan tyttökoulun kohdalla. Siellä nimittäin löytyi sekä tyttö- että poika koulu, joissa opetettiin Kolossien ynnä Aleuttien lapsia. Tyttökoulussa oli johtajana eräs leski-rouva Suomesta ja oppilaita koulussa tähän aikaan oli noin seitsemänkymmentä. Kerran loin silmäni ylös akkunaan, joka oli aivan kohdallani, ja kuinka voin selvittää suurta ihastustani, kun näin siellä tytön, joka muotonsa puolesta tykkenäään erkani tämän puolen mustaverisestä vaimoväestä, ja jonka siniset silmät ja vaaleat hiukset merkillisesti muistuttivat Suomen suloisista neidoista. ”Hän on sinulle -luotu”, kuiskaili salainen toivo tykyttävässä sydämessäni. Tästä läh­tien tuskin voin silmiäni kääntää akkunasta, jossa onnetar usein soikin nähdäkseni toivo­seni esineen. Mustasukkaisesti koin nämä tuumani salata kaikilta, sillä pelkäsin heidän, kerran vaan huomattuaan tuon valko-tukkai­sen naisen, kilvassa rientävän minulta häntä riistämään. Tämä pelko oli kuitenkin turha, sillä tyttö oli saavuttamatoin sekä minulta että muilta. Koulusta ei ketään tyttöä las­kettu naimiseen, ei myös koskaan saanut ti­laisuutta tavata yhtäkään heistä.

Päivät kuluivat, viikot vierivät, olipa jo vuosi mennyt umpeen, eikä tuumieni to­teuttamisesta sen parempia toiveita ollut. Päinvastoin olin jo menettänyt viimeisenkin toivoni, ku[u|n] työpalkkainkin oli muutettu, enkä enään saanut edes nähdäkään hempukkaani, jonka yksin nimikin oli minulta salattu. Aina tukalammalta tuntui minusta nyt kasarmin levoton elämä. Päästäkseni tästä, päätin vihdoinkin mennä naimiseen, niin pian kun siihen vaan tilaisuutta saisin. Näissä tuu­missa ollessani tuli kerran eräs suomalainen mies luokseni ja kysyi:

— ”Eikö sinulla olisi halua mennä naimi­seen, jos toimittaisin sinulle sopivan vaimon?”

— ”Kenen minulle toimittaisit?” kysyin häneltä.

— ”Erään kahdeksantoista vuotiaan, kau­niin krivalli-tytön.”

— ”Olkoon menneeksi,” vastasin minä, ”kyllä olen valmis.”

— ”No ensi sunnuntaina siis lähdemme onneamme koittaan?”

— ”Tehdään niin!”

Sydämeni tykytti nämä päivät kummalli­sella tavalla; —ennustikohan onnea tahi on­nettomuutta? Sunnuntai tuli, tuo toivottu päivä valkeni ja hyvissä toiveissa, ehkäpä hiukan levottomana odottelin minä määrättyä lähtö-hetkeä. Mutta tuntia ennen lähtö-aikaa tuli odottamaton este. Kasarmissa syntyi ni­mittäin taaskin onnetoin kahakka ja ehkä kuinka­kin aina olin kokenut välttää näitä tappeluita, veti minut tällä kertaa kuitenkin kova on­neni siihen sekaantumaan. Sain siinä muun muassa semmoisen kolauksen silmäkulmaani, että toinen silmäni tykkenään meni umpeen. Tuopas nyt vasta oli kova kohtalo! Juuri piti miehen lähtemän kosimaan ja nyt oli toinen silmä tappeluksesta varsin tukossa. Tämä kävi hirveästi vihakseni, olipa to­della sappeni vähällä haljeta. Puhemies tosin kehotti minua siitä huolimatta vaan lähtemään, sanoen: ”ei täällä vaimoväki noin pienistä erhetyksistä milläänkään ole, tule vaan pois”. Arvoni ei kuitenkaan myön­tänyt näyttäidä aiotulle morsiamelleni tän­laisessa tilassa — olinhan muka olevinani muita parempi, — ja jätin siis kosimis­retkeni vastaiseksi. Sama tyttö kuulutettiin seuraavana sunnuntaina jo toisen miehen kanssa, jonka tähden naimis-tuumani taaskin raukenivat tyhjään.

Jälleen oli aikaa kulunut jo toista vuotta, kun sain tuulla, että eräälle muurarille oli annettu lupa mennä naimiseen tyttö koulun oppilaan kanssa. Tämä riipasi pahasti sy­däntäni, sillä luulinpa varmasti hänen val­loittaneen valko-tukkaisen hempukkani. Mie­lenliikutuksesta käännyin sairaaksi ja makasin muutamia päiviä vuoteen omana suuressa sydämen ahdistuksessa. Kun tästä toinnuin, kiiruhdin heti mainitun muurarin luotse tie­dustelemaan, oliko hänen morsiamellaan musta eli vaalea tukka. ”Musta on!” sanoi muu­rari naurahtaen tuskallisille katsannolleni. Tämä sana tietysti rauhoitti sydämeni ja nyt aloin tiedustella lemmittyni nimeä ja sukuperää. Vihdoinkin sain hänestä muuta­mia tietoja. Hän oli Alenttien sukua, ni­mensä oli Varvara ja sisarensa naimisessa koloniassa erään venäläisen sepän kanssa. Näiden luokse riensin nyt asiastani puhumaan. Sekä seppä että vaimonsa mieltyivät tuu­miini viime-mainittu läksi joutuisasti kou­luun, toimittamaan asiatani sisarelleen. Kou­lukartanoon, näet, ei koskaan päästetty mies­väkeä, jonka vuoksi en sinne itse voinut mennä. Varvara oli myöntyväinen, ja nyt täyttyi sydämeni toivolla ja ilolla.

Kuitenkin oli vielä paha pula edessä. Nai­miseen täytyi nimittäin hankkia päämiehen lupa. Eräänä iltana päätimme aiotun suo­verini kanssa lähteä päämiehen tykö aiko­mustani ilmoittamaan. Sydämeni tykytti epäilyksen ja toivon välillä, jalkani horjui­vat mielen levottomuudesta, käydessämme päämiehen kortteeriin. ”Kuinka voinkaan sei­soa silmänräpäyksen”, ajattelin itsekseni ”jona odotan vastausta päämiehen suusta! Jos hän kieltää, niin sydämeni varmaankin pakahtuu surusta, jos taas myöntää, niin tekee se ilosta samoin.” Kun astuimme etu­huoneesen, meni palvelia ilmoittamaan tu­lomme päämiehelle. Päämies oli venäläinen, nimeltä Tipinkoff. Hetken kuluttua, kuului vakavat askeleet lähestyvän likeisessä huo­neessa, ovi aukeni ja päämies seisoi edes­sämme. Suoverini esitteli asiani päämiehelle sillä tänlaisessa kohdassa en vielä osannut tarpeeksi venäjän kieltä. Tällä kertaa olikin tämä puutos minulle vaan onneksi, sillä sy­dämeni tykytti, että hammasta täytyi purra, en varmaankaan olisi sanaakan suustani saa­nut. Päämies astui hetken aikaa tuumien edestakaisin huoneessa, seisahtui viimein eteemme ja sanoi:

— ”Olet käyttänyt itsesi täälly hyvin, — sentähden en voi muuta kun myöntyä ano­mukseesi.”

— Minä kumarsin tyytyväisenä ja läk­simme pois. Nyt horjuivat jalkani ilosta, sillä koko elämästsäni ei mielestäni vielä ollut niin suloista hetkeä ollut, kun mikä nyt oli tulossa. Seuraavana sunnuntaina jo kuulu­tettiin ensi kerran, — mutta morsiantani en vieläkään nähdä saanut.


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Kun seuraavana maanantai-aamuna saa­vuin työpaikalle, tuli katteini Bartram luok­seni ja kysyi surkuttelevalla äänellä:

”Sinuako eilen kuulutettiin?”

”Minua.”

”Nyt kävit pahaan pulaan, sillä eivät vaimot täällä ole niinkuin Suomessa. Minä ainakin surkuttelen sinua.”

”En minä voi kärsiä kasarmin elämää,” vastasin vaan tyytyväisenä onneeni.

”Luuletko siitä sen parempata elämätä tu­levan”, mutisi katteini ja meni pois.

Nämä katteinin sanat kolauttivat sydän­täni kokolailla; kuitenkin lohdutin itseäni sillä, että morsiameni oli nuori ja luultavasti siitä syystä myöskin taipumaton; minä taas olin taitava kaikkeen vaimoväen työhön ja voisin siis hempukkaani opettaa.

Kun kolmas kerta oli kuulutettu, päätimme muurarin kanssa mennä morsiamiamme ter­vehtimään. Koulun johtaja ei tätä kuiten­kaan myöntänyt, ennenkuin hankimme pää­mieheltä lupakirjan. Tämän saatuamme läk­simme uudestaan koulukartanolle. Nyt pää­simmekin sisälle ja morsiamet tuotiin näkyviin. Minun oli, miten edellä jo mainitsin, kaunis, valkotukkainen ja vasta seitsemäntoista vuo­tias tyttönen, kasvultaan vähänläntäinen. Hän näytti heti mieltyvän minuun, — minä olin häneen jo aikoja sitte mieltynyt. Noin tunnin verran siellä oltuamme, täytyi taas lähteämme pois.

Olin kuullut morsiamellani olevan aivan vähän vaatteita, jonka vuoksi arvelin ja tuumin millä keinon hänelle niitä enemmän hankkisin. Onnistuin kuitenkin saada näitä hänelle sekä paljon että helpolla hinnalla. Päämiehellä oli nimittäin ollut e[u]ropalainen piika, aivan Varvaran kokoinen, joka hil­jakkoin oli kuollut. Tämän kaikki vaatteet joita oli suuri kirstullinen, onnistuin nyt saada ostaa kolmella sadalla ruplalla pank­koossa.

Vikkon kuluttua menimme vihille. Vih­kimisen jälkeen kävimme heti päämiehen luo, joka ystävällisesti otti meitä vastaan, toi­votti onnea ja muistutti meitä elämään tyytyväisenä ja sovussa keskenämme. Huone oli meille valmis, johon läksimmekin kohta asumaan. Nyt ei enään tarvinnut mennä kasarmiin, ja kaikki oli muuten hyvin, paitsi ett’emme tahtoneet oikeen ymmärtää toisiemme puhetta, sillä minä olin aina vaan huono venäjän kielessä. Toimeen kuitenkin tultiin senkin puolesta.