Merimies G. Lundströmin muistelmia/15
Osa 14 | Merimies G. Lundströmin muistelmia Kirjoittanut T. A. |
Osa 16 |
Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 8.5.1875, nro 19, s. 2–3. Artikkelin verkkoversio. |
—Nyt olimme jo viisi kuukautta ummelleen
olleet saaressa. Aina enemmän vaipui
toivomme, aina synkeämmäksi muuttui mielemme.
Eräänä kirkaana päivänä läksimme taaskin kahdeksan henkeä ynnä katteinin kanssa venheellä kiertelemään saartamme. Olimme kaikki äänettömiä, alakuloisia, toivottomia. Hiljaisuus, — syvä, toivoton hiljaisuus vallitsi kaikkialla.
— Vaan kuule! — eikö ollut se jysähdys, tai oliko se ainoastaan korviemme hairahdus? Ilkkuiko luonto meidän onnettomuuttamme? Hengähtämättä kuuntelimme hetken. Jo taaskin kuulimme kaikuna saman jysähdyksen saaresta. Oi selittämätön ilo ja riemu, kun toivon ensimäinen kirkas säde lankeaa epäilyksen synkkään pimeyteen. Tuo ääni oli kun olikin kanuunan laukaus ja varmaksi tiesimme myöskin samalla, että se laiva, josta tykki oli lauaistu, oli juuri meitä etsimässä. Mutta varmaksi emme vielä vomeet arvata, millä suunnalla laiva oli. — Tuli uusi tuska ja pelko, jos tuo kauan odotettu ja toivottu ei meitä löytäisikään, vaan menisi sivuitse. Jännitetyllä tarkkuudella, tykkivillä sydämillä kuuntelimme, eikö uusi jysähdys ilmoittaisi meille laivan joko etenemistä eli lähenemistä. Hetken kuluttua, jopa taaskin kuului jysähdys ja tällä kertaa — oi sanomaton riemu! —paljoa kovemmin ja selkeämmin. Siitä tiesimme laivan meitä lähenevän. Nyt kuului laukaus laukauksen jälkeen ja kun nyt voimme päättää laivan suunnan, aloimme uusilla teroitetuilla voimilla soutaa sitä kohden. Kun luulimme olevamme tarpeeksi likellä, laukasimme mekin pyssymme, antaaksemme laivalle meistä tietoa. Eipä pitkää aikaa kulunutkaan, ennenkuin musta pilkku ilmaantui taivaan rannalle. Se suureni suurenemistaan ja nyt jo huomasimme mustan savu-pilven kohoavan ylös taivasta kohden. Se oli siis höyrylaiva.
Vihdoin ja viimein jo seisoimme laivan kannella. Se oli todellakin meidän hakulaivamme, joka jo puolitoista kuukautta oli meitä etsinyt. Ensimäinen työ laivalle päästyämme oli — juoda raitista hyvää vettä. Järestään oli laiva, seuraten jälkiämme, käynyt samoilla neljällä sijoitus paikoilla kuin mekin, vaan viidennelle tultuaan, kuulivat ett’emme siellä olleetkaan käyneet. Tästä siis tiesivät jotakuinkin suunnan, missä olimme kadonneet. Kun tällä välillä kuitenkin oli paljon autioita saaria, eivät he meitä niin pian voineet löytää. Kaksi kertaa olivat he koittaneet lähestyä meidänkin saarta, vaan kummallakin kerralla esti sakea sumu heitä pääsemästä likitienoillenkaan. Vasta nyt kolmannella kerralla tämä onnistui, kun oli kirkas ja selkeä ilma.
Nyt lähdettiin laivan keralla niin lähelle saarta, tuin suinkin pääsimme. Väki seisoi rannalla odottaen ja riemuten. Olivat he ilosta milt’ei kuolla. Rokkapata kiehui tulella parastaikaa, vaan sitä ei kukaan muistanut katsoa, ennenkuin vihdoin paha käry ilmaisi herneet jo palaneen pohjaan. Sitä ei kukaan nyt surrut. Nyt kiiruulla keräiltiin ruoan jäännökset ja kaikki kapineet ja lähdettiin lai vaan. Sen jälkeen täytyi vielä viedä ruokatavaraa yhteen sioitus-paiktaan ennenkuin pääsimme kotia.
Vihdoin miimein pääsimme kolonian rantaan. Laivasillalla oli jo päämies meitä vastassa. Kuullessaan miten laivallemme oli käynyt, pyörähti hän kantapäillään ja läksi sanaakaan virkkaamatta pois.
Oliko vaimoni iloinen, että vielä olin hengissä ja palasin hänen luoksensa? En tiedä — ei hän siltä ainakaan näyttänyt. Hänen kylmyytensä oli kuin ikuinen jää,jota ei auringon lämpimimmätkään säteet voineet sulattaa.
Parin päivän kuluttua varustettiin seililaivaa matkalle Honoluuluun, Sandviikin saarilla. Sieltä aiottiin, näet, ostaa laiva, jota tarkastamaan minua vaadittiin menemään. Eipä se näyttänyt vaimonikaan mieltä liikuttavan, että näin pian olin jälleen matkalle menemä, — läksin siis mukaan.
Lastina oli meillä kaloja, jotka olimat kuin Suomen lohet, ja joita saarien asukkaat rakastivat syödä. Kuukauden purjehdittuamme saavuimme Honoluuluun, jossa heti kuulustelimme myötäviä laivoja. Näitä ei tällä kertaa sattunut olemaan kun yksi ainoa, joka hiljakkoin oli maalattu erittäin kauniin näköiseksi. Menimme tätä tarkastamaan. Väänsin rei’än yhteen kohtaan ja näin että laiva oli varsin laho. Kaupasta ei niinmuodoin mitään tullut, koska laiva vielä päätteeksi oli sangen hintavakin. Nyt aloimme kalojamme kaupitella. Useampia kauppioita tulikin tarkastaan tavaraamme, ja erään tämän seudun kauppiaan kanssa oli kauppa syntymäisillään, kun vieras kauppias sattui tulemaan samaan liittoon. Tämä tarjosi meille tuhannen taaleria enemmän, ja tietysti annoimme kalat hänelle.
Kun laiva oli kaloista kuitti, niin pääsimme yhden päivän aiaksi kaupunkia katselemaan. Kohta kaupunkiin tultuani tuli kadulla vastaani entinen kuvernöörin palvelia, joka, miten edellä on kerrottu, kokin kanssa karkasi Sitkasta.
”Ahaa veijari, täällälö sinä olet!” oli tervehdykseni, johon hän nauraen vastasi:
”Ka niinkuin näet.”
”No mitä miehelle kuuluu sitte kun viimein Sitkasta karkasi?”
”Tule sisään tänne, niin saat kuulla.”
Näin sanoen vei hän minut erääsen ravintolaan, jossa sitte kertoi matkansa kummalliset vaiheet.
Sitkasta eli uuden Arkankelin satamasta lähdettyään, olivat he pari päivää purjehtineet hyvällä myötä-tuulella melkoisen matkan; mutta sen jälkeen tuli viikkokautinen kova vasta-tuuli, joka ajoi heidän pienen venheensä tykkenään pois koko matkan suunnasta. Nyt rupesivat jo ruoka- ja juomatavaransakin päivä paivältä vähenemään, vaikka kyllä koettivat säästämällä syödä. Viimein oli heillä ainoastaan yksi leipä ja hiukan vettä jälellä. Sen lisäksi olivat he niin sekaantuneet laskuissaan, ett’eivät lainkaan tietäneet, missä olivat, ainoastaan pohjoisen ja etelän näytti heille oiva kompassinsa. Nyt katselivat he jo monasti kuolemata silmästä silmään ja tuumimat, eikö olisi parasta viskautua tuonne alas meren syvyyteen, siellä pikaisen kuoleman saavuttaakseen, ennenkuin valmistauta nälän ja janon hirmuista ja pitkällistä kuolemata kärsimään. Illoin ottivat he aina purjeet pois, antaen veneen olla oloansa ja makasivat yönsä kuoleman sekaista unta; mutta aamuin virkistytti pikkuinen toivon kipinä heitä taaskin sen verran, että uudelleen panivat purjeet päälle ja antoivat venheen kulkea etelää kohden. Eräänä aamuna näkivät he vimeinkin laivan tulevan vastaansa. Tämän he ensin pelkäsivät olevan yhtiön laivoja, sillä näitä tiesivät yhden olevan juuri tulossa SanFranciscosta. mutta lähemmäksi tultuaan, huomasimat sen olevankin englantilaisen.
”Mitä miehiä olette?” kysyttiin laivasta.
”Olemme kalamiehiä”, vastasivat karkurit[.]
”Valetta! Te olette karkuria Venäjän amerikalaisesta siirtomaasta.” Näin jyrkkään puheesen ei käynyt muuta kun myöntäminen.
”Tahdotteko tulla laivaan?” kuului uudelleen kysymys laivasta, johon karkurimme vastasivat:
”Kyllä tulisimme.”
Laivasta laskettiin nyt nuora-raput alas, joita myöden pääsivät ylös laivaan, johon myöskin heidän veneensä nostettiin. Karkulaiset vapisivat ja pelkäsivät heitä nyt vietävän Sitkaan takaisin. Eivät kuitenkaan sanallakaan tohtineet totisilta pelastajiltaan siitä kysyä. Satamaan tultuansa kuulivat olevansa eräässä Englannin omistamassa saaressa Sitkan ja San-Franciscon välillä. Seuraavana päivänä läksi tästä satamasta eräs laiva San-Franciscoon ja karkurit saivat katteininsa luvan lähteä tämän mukaan. Venheestään ja muista kapineistaan saivat he vielä lisäksi kaksi puntaa rahaa. Nyt olivat miehet mielissään, kun niin hyvillä ehdoilla Vapaiksi pääsivät.
Pari viikkoa purjehdittuaan, tulivat he onnellisesti perille, ja menivät erään miehen tykä, jossa merimiehet tavallisesli asustivat. Tämä oli ystävällinen ja lupasi toimittaa heidät johonkuhun laivaan. Eivät he aavistaneet, kuinka suuren kavaluuden tämä ystävällisen kuorensa alla kätki.
(Jatket.)