Merimies G. Lundströmin muistelmia/14
| Osa 13 | Merimies G. Lundströmin muistelmia Kirjoittanut T. A. |
Osa 15 |
| Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 1.5.1875, nro 18, s. 3–4. Artikkelin verkkoversio. |
Ilma oli yhä sumuinen ja sade ei näyttänyt
lakkaavan. Läksimme kuitenkin heti
katselemaan saaremme luontoa. Se ei näyttänyt
varsin rikkaalta. Koko saarella ei kasvanut
ainoatakaan puuta ja ainoastaan yhden
pienen lähteen silmän löysimme, jossa oli
huononlaista vettä. Tämä meille kuitenkin
oli suuresta arvosta.
Kun muutaman päivän kuluttua myrsky taukosi ja ilma hiukan selkeni, läksimme taaskin etsimään laivan jäännöstä. Mutta sitä ei enään ollutkaan sillä paikalla, johon sen olimme jättäneet. Soudettuamme jonkun aikaa sinne tänne, huomasimme kaukaa mustan esineen, jota kohden heti kiirehdimme. Se oli laivamme maston pää, joka näytti laivan olevan melkeen syrjällään. Tällä kohdalla oli 25 syltä vettä, jonka tähden emme voineet laivasta mitäkään irti saada. Lähiseuduilla löysimme kuitenkin irtonaisia puukappaleita, jotka nähtävästi olivat lähteneet laivan pohjalta. Niistä huomasimme laivamme olevan pahasti rikki. Puut olivat saarellamme suuresti tarpeelliset, jonka tähden ne tarkkaan keräilimme veneesemme.
Ei auttanut muu, kuin tehdä olomme saarella niin vähän hankalaksi kuin suinkin. Omin voimin emme täältä voineet pelastua, sillä saaremme oli yksinäinen ja varsin kaukana asutuista maista. Hataroilla venheillämme olisi hukkuminen tämmöisessä ilman-alassa ollut varma.
Puita ei saatu sen vertaa, että olisi voitu minkäänlaista huonetta kyhätä. Kaivoimme sentähden maahan kuoppia joiden katoiksi keräilimme turpeita ja muuta roskaa, ett’ei sade läväissyt. Leivinuunista oli meillä pula, sillä saarella ei löytynyt kiviä lainkaan. Viimein löysimme kuitenkin pitkän matkan päästä huonoa savea, josta suurella työllä saatiin uuni kokoon.
Nyt pidettiin ruokatavaran jakoa. Kun tätä säästäväisesti syötäisi, laskettiin sen kestävän meille kahdeksaksi kuukaudeksi. Jokaiselle annettiin yhden verran ja niin, että juuri henki pysyi. Enin oli meillä jauhoja ja lihaa. Leipoma-uuniin keräilimme pitkin rantoja tuulen tuomia puita, joilla saimme leivät paistetuiksi. Kaloja pyydettiin myöskin, ehkä niitä oli varsin vähän ja nekin niin huonoja, ett’eivät suinkaan olisi maittaneet, ellemme olisi niin nälkäisiä olleet.
Kun tavara-laiva oli lähetetty Sitkasta saarille, odoteltiin sitä tavallisesti kolmen kuukauden kuluttua takasin. Ellei sitä silloin kuulunut kotia, varustettiin toinen laiva samalla tavaralla ja lähetettiin samoja jälkiä, sillä, jos edellinen laiva olisi joutunut hukkaan, olisivat saarelaiset joutuneet puutteesen. Tähän panimme nyt kaiken toivomme pelastuksesta.
Kolmen kuukauden kuluttua varustimme suuremman venheemme korkealla puulla, jonka nenässä oli lippu, ja aina, kun vaan oli kir kas päivä, soutelimmme sillä niin kaukana ympäri saarta, kuin suinkin uskalsimme. Jok’ainoa aamu toi uuden toivon, jonka ilta aina muserti.
Päivät kuluivat, viikot vierivät, vaan pelastusta ei kuulunut. Neljäs kuukausi jo kului, — jopa meni viideskin. Pelastuksen toiveet rupesivat jo häviämään. Nyt oli jo marraskuun loppupuoli ja talvi läheni pitkillä askeleilla.
(Jatketaan.)