Merimies G. Lundströmin muistelmia/13
| Osa 12 | Merimies G. Lundströmin muistelmia Kirjoittanut T. A. |
Osa 14 |
| Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 24.4.1875, nro 17, s. 3–4. Artikkelin verkkoversio. |
Knlui taaskin joitakuita aikoja ja vaimoni
sai toisen perillisen. Kun lapsi oli muutaman
viikon vanha, huomasin hänellä olevan
mustat silmät ja mustat hiukset. Kauhea
aavistus puristi kokoon sydämenti. Luulin
tulevani mielettömäksi.
”Varvara” puhuin vaimolleni kamalalla äänellä ”kuka on tämän lapsen isä?”
— Hän vastannut mitään. —
”Jumalan tähden elä minua kiusaa, vaan sano, kuka on tämän lapsen isä?”
— Ei mitään vastausta. —
Puoli mielettömänä sieppasin ladatun pyssyn seinältä, ojensin sen hänen rintaansa vasten ja kysyin uudelleen:
”Kuka on lapsen isä?”
”Lundström, pane pois pyssy, minä tunnustan,” sanoi hän nyt viimeinkin alakuloisesti.
Kun olin ripustanut pyssyn jälleen seinälle, alkoi hän levollisesti kertoa minulle kaikki, eikä salannut mitään. Samalla lupasi hän myöskin täst’edes karttaa pahuutta ja olla minulle uskollinen.
Vaimolleni annoin anteeksi, mutta koston himo paloi rinnassani päämiehen kirjuria vastaan, joka oli vaimoni vietteliä. Kuitenkin täytyi hillitä itseäni, sillä rangaistukseen en häntä olisi kumminkaan voinut saada, vaimoni olisi vaan suotta tullut häväistyksi.
Yhtiö oli ostanut Hampurista uuden rekatti-laivan, jota nyt saapui Sitkaan, tuoden vaate- ja ruokatavaraa muassaan. Näistä osa jätettiin meidän koloniaan ja loput aiottiin vietää muille saarille. Tälle matkalle olin luvannut seurata.
Matkamme oli alussa onnellinen. Jo olimme neljään eri saareen jättäneet tavarata, ja purjehdimme nyt hyvillä toiveilla eteenpäin. Mutta silloinpa tulikin kova myrsky ja samalla niin paksu sumu, että eteensä ei voinut lainkaan nähdä. Tätä oli kestänyt jo monta vuorokautta, kun eräänä yönä laiva äkkiä jysähti niin ankarasti, että kaikki mastot tärisivät. Samassa silmänräpäyksessä veri jok’ainoan suonissa seisahtui ja kuolon kamala hiljaisuus vallitsi hetken laivassa. Laiva ei enään liikkunut mihinkään, se oli auttamatta syösnyt kiveen. — Yö oli pimeä, myrsky kova ja sade tuli virtana alas taivaasta. Yleinen hätä ja huuto hämmensi vielä enemmän tilaamme; katteinin komento-huutoja ei tahtonut kukaan kuulla. Kaikkiaan oli meitä laivassa viisi-kolmatta kymmentä henkeä, joiden joukossa oli katteinin rouva ja lapsi. Viimeinkin onnistuimme saada venheet irki, jotka myrskyn tähden olivat olleet kovasti köytettyinä. Suurempi venhe laskettiin ensin onnellisesti alas mereen. Tähän meni katteinin rouva ja lapsi sekä kahdeksan miestä, joiden joukossa minäkin olin. Mukaamme otimme kompassin ynnä ruokatavaraa sen kuin ennätimme. Ensimäisen perämiehen johdannon alla soudimme sitte maata kohden. Kun jonkun aikaa olimme laitatuulta soutaneet oikeen henkemme edestä, sattui veneen kokka rantaan. Nyt kiiruusti otettiin tavarat pois venheestä, rouva, lapsi ynnä kaksi miestä jätettiin rantaan, mutta me toiset läksimme samaa päätä takaisin laivalle. Täällä olivat jo kaikki venheet vedessä odottaen ainoastaan meitä, sillä heiltä oli kompassi pudonnut mereen, eivätkä sitä paitse ojanneet mihinkään mennä. Otimme taaskin menheesemme tavaraa niin paljon kuin mahdollista oli, jonka jälkeen peräkkäin läksimme soutamaan maalle. Tällä välin oli tuuli kääntynyt toiseen suuntaan ja päivä ruvennut hiukan valkenemaan. Vieläkin kerran palasimme laivaan, joka yhä seisoi samalla paikalla, ehkä jo oli painunut syvemmälle. Otimme nytkin täyden lastin kaiken laista tavaraa, jonka ohessa kaksi tynnyriä vettäkin, sillä emme tienneet löytyikö tätä saarella lainkaan. Takasin soutaessa koveni tuuli kovenemistaan ja ainoastaan suurella vaivalla saavuimme vihdoin vielä maalle. Vaan nyt olikin myrsky senlainen, ett’ei ollut ajattelemistakaan enään lähteä veneillä liitteelle.
(Jatk.)