Merimies G. Lundströmin muistelmia/12
| Osa 11 | Merimies G. Lundströmin muistelmia Kirjoittanut T. A. |
Osa 13 |
| Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 17.4.1875, nro 16, s. 3. Artikkelin verkkoversio. |
Jo ennen Kolossien sotaa oli vaimoni minulle synnyttänyt poian, josta mieleni oli sangen iloinen, Muuten oli koti-elämämme hillalleen vierynyt eteenpäin, ilman merkittävimpiä tapauksia. Vaan nyt, kun laivan rakennus-työtkin olivat loppuneet, heräsi minussa taas entinen intoni päästä merille. Tämän haluni kerroin ala-katteini Bensiman’ille joka juuri oli laivoineen lähtemäisillään toisille saarille viemään ruoka-tavaroita. Sioitus-paikkoja oli kaikkiaan kolmekymmentä. Katteini kohta kehoitti minua tulemaan laivaansa, johon myös olin valmis.
Lähdettiin siis matkalle, johon päämieskin meitä seurasi. Miten jo kerroin, oli päämies kovin arka Kolosseja kohtaan, vaan vieläkin arempi näytti hän olevan merimiehenä. Kun kuljettiin saarien ja karien välitse, vapisi hän pelvosta, eikä antanut katteinille pahaakan rauhaa. Jok’ainoata kiveä nähdessään huusi hänaina katteinille:
”Katsokaa katteini, tuo kivi tulee päälle!”
”Ei kivi tule meidän päällemme, ell’emme mene kiven päälle,” vastasi katteini viimein närkästyneenä ja meni kajuttiinsa, josta ei hyvään aikaan tullut ylös.
Mtta vaikeata todella olikin näillä seuduilla purjehtia, sillä alituisesti oli sumuinen ilma ja lisäksi vielä kävi kaikille puolill-e kova meri-virta, jonka tähden ei tahtonut millään keinon saada matkan kulusta selkoa. Usein täytyi lauasta tykki ja samalla katsoa kelloon, kuinka kauan aikaa ääni viipyi enenkuin kaikuna palasi saaresta takaisin, ja sen mukaan sitten määrättiin saaren etäisyys. Mutta ell’ei ääni palannut, oli saari niin kaukana, ettei laukaseminen sinne kuulunutkaan.
Nyt purjehdettiin ”Paul” nimistä saarta kohden. Kun tätä lähenimme sen verran, että jo hiukan haamoitti taivaan rannalla, alkoi sieltä kuulua kauhea mörinä, joka mörinä kävi aina hirmuisemmaksi, kuta lähemmä saarta tulimme. Ihmetellen kysyin syytä tähän mörinaan, jolloin sain tietää saarella löytyvän niinkutsutuita ”merikissoja,” jotka pitivät tänlaista ääntä. Rannalle tultua en kylläksi voinut ihmetellä näiden merikissojen paljoutla, sillä pitkin saaren sivua, niin pitkälle kuin silmä kannatti, oli niitä täpösten täyteen. Varmaankin löytyi niitä siellä miljoonia.
Päästään olivat nämä eläimet aivan kotikissan muotoisia. Edessä oli niillä kaksi lyhkäistä jalkaa ja takana lyhkäinen kova häntä, joten maalla kulkeminenkin kävi niiltä koko lailla. Kooltaan olivat isommat noin kolme kyynärää pitkät. Nuoremmilla oli kahveen ruuni karva, mutta vanhemmilla hopeanharmaa. Ihmisiä eivät peljänneet lainkaan.
Saarella oli parast’aikaa miehiä niitä pyytämässä. Näiltä kuulustelin tarkemmin merikissan tapoja ja kertoivat he siitä seuraavaa:
Kesällä, sikiöimisen aikana, tulevat merikissat maalle, vaan ainoastaan tälle saarelle, ja viipymät siellä kaksi kuukautta. Tällä ajalla eivät koirakset käy lainkaan meressä, vaan ainoastaan naarakset. Ne elävät moniavioisuudessa ja välistä tulee koiraksien kesken semmoinen riita naaraksista, että kahakassa moni menettää henkensä. Kun ne sikiöimis-aikansa ovat olleet maalla, menevät ne jälleen mereen ja väli ajalla niistä ei näe rahtuakaan. Pyytäessä ei niitä pyssyllä ammuta, vaan ajetaan seipäillä sopivasta paikasta joku kymmenkunta erilleen toiseen paikkaan, jossa ne sitte tapetaan ja nyljetään. Rasva keitetään öljyksi ja raadot korjataan pois, sillä jos eläimet huomaisivat heitä tapettavan, karkamustuisivat ehkä tykkenään koko saarelta. Ne ovat yhtä rasvaisia kuin hylki, jonka heimoa myös ovatkin. Hopeanharmaa karvaista oli tällä kertaa noin neljäänkymmeneen tuhanteen, jotka kaikki otettiin laivaan.
Täältä menimme Beringin salmelle jossa myöskin löytyi yksi sioitus-paikka. Siellä tapasin erään miehen, jonka kanssa olimme samassa seurassa tulleet Sitkaan. Häneltä kysyin Markunnoff’in nykyistä olinpaikkaa, vaan sain vastaukseksi, ett’ei tämä enään kuulunutkaan elävitten joukkoon. Vuosi takaperin olivat villit kerran yöllä hyökänneet täkäläiseen sioitus-paikkaan, leikkasimat veitsellä Markunoff’ilta, — joka nukkuneena makasi vuoteellaan, — vatsan halki ja heittivät suolet akkunasta ulos.
”Koiralla oli koiran kuolema,” lisäsi mies; mutta minä ajattelin: ”Markunoff parka! toisissa suhteissa ja toisissa elämän vaiheissa olisivat etevät luonnon lahjasi tehneet sinut ehkä suureksi mieheksi, nyt ne sinut tekivät ainoastaan sitä suuremmaksi roistoksi.”
Otettuamme täältä useampia lajia nahkoja, läksimme tulemaan Sitkaa kohden. Laivasillalla oli eräs tuttavani vastassa, joka kohta minulle kertoi odottamattoman uutisen. Sanoi nimittäin vaimoni sillä aikaa olleen minulle uskottoman. Tämä sana välähti kuin veitsellä sydämeeni, enkä tietänyt, mitä oli ajatteleminen. Koetin kuitenki rauhoittaa mieltäni ja läksin kotia. Vaimoni otti sangen kylmästi minut vastaan. En monta hetkeä kotona ollutkaan, ennenkuin sattumalta löysin paperi-palasen, johon oli venäjän kielellä ja tuntemattomalla käsialalla jotakin kirjoitettu. Kun epäluuloni jo oli herännyt, enkä itse venäjän kirjoitusta ymmärtänyt, kysyin vaimoltani tämän sisältöä.
—Hän ei mitään ja vastannut. —
Kysyin uudelleen ääneni jo vapisi tuskallisesta harmista.
— Ei sittekään vastausta. —
Panin paperin taskuuni ja läksi erään tuttavani luo, joka osasi venäjän kieltä lukea. Hän ilmoitti kirjeen sisältävän kutsumuksen erääsen salaiseen paikkaan saman päivän iltana. Kun tuttavani näki mieleni muuttuvan kovin synkeäksi, neuvoi hän minua menemään kirjeen kanssa parttavoin eli ylimäisen työ-johtajan tykö.
Tein työtä käskettyä.
Parttavoi katseli kirjettä, nosteli olkapäitään ja kysyi viimein:
”Tahdotko vaimosi tästä johonkin rangaistukseen?”
”Mitäs semmoista voisi olla?” kysyin tuskissani.
”Voitaisiin lähettää hänet kalasaarvllv siivoomaan kaloja joksikin aiaksi.”
”Taitaa olla turhaa, mutta tehdään tuo kuitenkin koetteeksi.”
Aikomukseni oli jättää lapsi kotia, mutta tätä ei myönnettykään. Kun vaimoni oli muutaman viikon ollut poissa, sanoi parttavoi minun taas täytyvän muuttaa kasarmiin, sillä asuntoa ei pidetä yksinäisen miehen kaytettävänä. Tämä sana kolautti pahasti mieltäni, jonka vuoksi sanoin:
”Tulkoon ennen vaimoni kotiae, en minä enään kasarmiin muuta.”
Pian tulikin mainioni takasin; mutta tapojansa hän ei ollut parantanut. Koetin neuvoa häntä hyvällä, niinkuin parhaiten voin, vaan apua ei ollut mistään. Halveksin kovuutta käyttää, vakuutettu kuin olin senkin turhuudesta.
(Jatk.)