Lain mukaan:II luku
| I luku | II luku. Lain mukaan Kirjoittanut Minna Canth |
III luku |
Oli lauvantai-ilta. Maria pesi kammarin lattiata, vanhemmat lapset, neljännellä vuodella oleva Liisa ja Mikko, joka ei vielä ollut täyteen kahtakaan, houkuttelivat pikku Yrjöä. Mutta se vaan juonitteli eikä tahtonut ottaa talttuakseen. Maria ovensuussa hankasi lattiaa että hiki nousi päähän ja torui Yrjöä aina väliin.
– Huutamatta siellä. Hyi, semmoista pahaa poikaa. Antaako äiti sinulle tukkapöllyä, häh? Näytä sille nukkeasi, Liisa.
– En minä näytä, se repii, ruikutti Liisa.
– Eikä revi, ja voithan sinä varoittaa. Elä itke mutus, elä, elä!
Mutta »mutus» kun kuuli äidin äänen, äityi kahta kovemmin huutamaan. Toiset häntä viihdyttääkseen huiskivat ja taputtivat käsiään, hyppelivät ja laulaa rallattivat. Siitä syntyi semmoinen melakka, ettei korviaan pitänyt.
Ei Maria kuullut, kun vieras poika tuli sisään, sillä hän sattui silloin juuri olemaan selin oveen, uunin nurkkaa pestessään.
Poika seisoi hyvän aikaa lakki kädessä ja ryki, ennenkuin Maria älysi.
– Hyi, herra siunaa, kuinka säikähdin! hän huusi ja nousi ryömyltään ylös polviensa varaan. Mitä asiaa? Hiljaa, lapset, että kuulee puhetta.
– Patruuni Oppman lähetti sanomaan, että –
Maria ei kuullut enempää. Hän sävähti punaiseksi ja käsi putosi hervottomana alas. Sitäkö kymmenmarkkasta se nyt lähetti perimään?
– En kuule. – Liisa, herkiä, jumalan luoma, eihän se sinun kiljumisestasi kumminkaan välitä. Sanomaan, että mitä?
– Että jos miehenne tulisi käymään hänen puheillaan.
– Sepä on työssä nyt.
– Tulkoon sitten illalla työstä päästyään.
– Kyllä sanon.
Poika meni. Maria lopetti luuttuamisen ja otti Yrjön syliinsä. Lapsen rievut jäivät pesemättä, pölyt pyyhkimättä. Häneltä katosi työinto, eikä hän voinut muuta kuin miettiä ja yhä uudelleen miettiä: »mitä herran nimessä patruuni Villestä tahtoi». Eikä hän päässyt selville siitä, hyvääkö tuo merkitsi vai pahaa.
Niin pian kuin Ville ovea aukasi iltahämärässä työstä palattuaan, huusi Maria hänelle jo vastaan:
– Kuules, hyvä ihminen, kun patruuni laittoi sinua hakemaan luokseen.
– Kuka patruuni?
– Oppman, herra jesta.
– Vai niin. Mitä hän minusta?
Ville laski levollisena hattunsa naulaan.
– No, en tiedä. Sitähän tässä kaiken aikaa olen ihmetellyt.
– Etkös kysynyt sanan tuojalta?
– En hoksannut. Kun minun vaan pisti päähäni, että sitä kymmenmarkkasta kait se nyt tahtoo periä.
– Jopa –! Vaikka eihän peijakkaan tiedä. On se ehkä harmittanut sitä vanhaa saituria, kun pani vakaisen rahan menemään.
Villeä nauratti vieläkin sitä muistellessaan.
– Mutta että hän juuri sinua tahtoo.
– Niin, tosiaankin –! Eikä, hiidessä, ei hän sitä kymmenmarkkasta peri. Jotain muuta hänellä mahtaa olla mielessä.
– Ehkä pyytää työhön.
– Sitä ennemmin. – No, tuleppa nyt sitten tänne isän syliin. Tule, tule!
Sen sanoi Yrjölle, joka kädet ojona pyrki hänelle äidin polvelta.
– Mene vaan. Kyllä oletkin ollut niin paha poika taas, ettei mihin panna. Elä, jumalan luoma, anna sille piippua suuhun, kipeäksi tulee. Niin, nauratko sinä nyt, junkkari? puhui äiti.
Toisetkin lapset keikkuivat isän ympärillä. Mikko tahtoi, että isä häntä hypittäisi jalallaan.
– Sinuako, suurta poikaa? sanoi isä. Jopa jo! Hypi sinä vaan omilla jaloillasi.
Liisankin olisi vielä tehnyt mieli isän syliin, mutta ei hän sentään pyytänyt, kun ymmärsi sen mahdottomaksi. Yrjölla oli etuoikeus ja Mikolla hänen jälkeensä. »Aika tyttö!» sanoi äiti aina, kun hän vaan mielitekojaan toi ilmi. Ja niin oli Liisa ruvennu pitämään itseään jo vallan vanhana, semmoisena, jonka tuli vaan hoitaa noita nuorempia ja vastata niistä.
– Otappas tämä nyt taas minulta, niin saan mennä Oppmaniin kuulemaan, sanoi Ville, samalla kun laski Yrjön Marian syliin ja otti hattunsa.
– Elä viivy kauvan, huusi vaimo hänen jälkeensä