Lain mukaan:III luku
| II luku | III luku. Lain mukaan Kirjoittanut Minna Canth |
IV luku |
Villellä oli koko pitkä matka kuljettavaa, uudelta kaupungilta satamatorille saakka, jossa patruuni asui. Siinä astuissaan hän ajatteli yhtä ja toista.
– En mene sille miehelle työhön, ennenkuin viimeisessä tingassa, sitten kun en muualta mistään enää työtä saa. Semmoinen nylkyri kuuluu olevan ... ja tunnoton ... keksii jos minkä koukun, että vaan pääsee maksusta vapaaksi... Vaivainen, joka sen kanssa joutuu tekemisiin, sanoi Kekkos- vainaja. Ja niin sanovat kaikki, jotka hänet tuntevat... Koron kiskomisella kun on rikastunut, niin arvaa sen jo siitäkin minkälainen mies on... Ja viimeiseen penniin kuuluu tinkivän aina jos mitä teettää ... eikä sitäkään vähää saa ulos muuta kuin suurella riidalla... Kyllä en työhön rupea, vaikka pyytäisikin. Ennen hakkaan puita...
Eipä sillä että hän minua nenästä vetäisi kesken, olkoon kuinka kavala hyvänsä ... pitäisin silmäni auki. Eikä hän uskaltaisi maksun kanssa vikuroida. Kun teen kunnollisen työn, niin täysi palkka, jumal’ aut’, siitä tulla pitää, sen näyttäisin herralle. Ja kun ojentaisin ruumiini oikein suoraksi, sanoisin jyrkän sanan ja teroittaisin häneen semmoiset silmät, ettei hän mokomia vielä ikinä ole nähnyt, niin varmaan hänen täytyisi vavista edessäni. Onpa jumala antanut vahvan nyrkin... Mutta ne ovat miehetkin semmoisia vätyksiä monet, ettei tarvitse kuin vähän ärjäsee, niin jo säikähtävät. Hyvähän tuommoisten herrain sitten on menetellä heidän kanssaan aivan oman mielensä mukaan. Mutta tulkoonpas koettamaan tänne ... tulkoonpas, sanon minä! Kyllä minä opetan...
Istuu siellä vaan ja lihoo. Elää koroillaan kuin hyvä kuningas. Ja raiskaa naisia, hyi! Ei kuulu rouva uskaltavan nuorta piikaakaan pitää, kun herra sen kohta viettelee. Hyi, kolmasti, hyi! Ja noita sitä yhtäkaikki kumarrellaan ja kunnioitetaan. Rehellinen työmies ei ole ihminenkään tuommoisen pohatan rinnalla. Ja mikä kumma siinä lienee, että vaikka ne eläisivät kuin siat, ja vaikka viekkaudella ja kujeilla itselleen kokoovat rikkauksia, niin ei ne siltä kiinni joudu... »Laki on niinkuin laki luetaan», sanoo sananlasku.
Mutta annahan olla! jos minä sittenkin menisin hänelle työhön. Lystin vuoksi, yhden hullun kerran. Sepä kumma ettei rehellinen mies saisi puoliaan pidetyksi... Kun tiedän että minulla on oikeus, niin silloin panen kovalle, eikä siinä auta, ei laupiaat silmätkään...
Hän seisoi kyökissä ennenkuin näistä ajatuksistaan selvisi. Aivan niin! Vanhoja, äkäisen näköisiä rumia naisia siellä vaan hääri askareissa.
– Nuo nyt varmaankin säilyvät patruunilta, arveli Ville itsekseen ja hänen täytyi vetää suutansa nauruun.
Näkyivät tietävän, että häntä oli käsketty puheille.
– Menkää toisesta ovesta sinne suoraan patruunin kammariin, eteisestä vasemmalle, neuvoivat. Kyllä hän on kotona.
Kun Villen piti astua noita leveitä ja komeita sisäportaita ylös, huomasi hän saappaansa olevan lumiset ja kovin kömpelömäisesti raskaat. Ja vaatteetkin, vanhat sarkahousut ja harmaa nuttu, muuttuivat hänen silmissään äkkiä peräti huonoiksi. Mutta vasta häneltä eteisessä tahtoi rohkeus tyyten kadota, kun avonaisesta salin ovesta loisti semmoinen valo ja hienous ja prameus vastaan, että pää kerrassa meni pyörälle. Kruunussa paloi lamppuja ja kynttilöitä, seinämillä seisoi korkeita, viheriöitä kasveja, huone oli kuin yrttitarha tai paratiisi. Ja nuo onnelliset, jotka istuivat pöytien ympärillä, ylpeitä rouvia, nuoria, ihania neitosia kauniissa puvuissa, – niin olivat kuin enkeleitä... Pianon luona istui eräs ja soitti, toiset puhelivat ja nauroivat.
Ville unohti itsensä ovensuuhun seisomaan eikä osannut muuta kuin katsoa töllistellä. Talon neiti kait se oli, tuo, joka hänet ensin huomasi, koska kiiruhti eteiseen.
– Mitäs asiaa? Patruuniako haette? hän kysyi silmiään siristellen.
Vaan ennenkuin Ville ehti saada sanaakaan suustaan, hän jatkoi:
– Menkää tuosta ovesta!
Ville nosti varoitellen suuria jalkojaan, ikäänkuin olisi hän pelännyt tuon kiiltävän lattian särkyvän niiden alla. Koko hänen ruumiinsa oli lamaantunut, hän tunsi itsensä vieraaksi ja oudoksi tässä ympäristössä. Äskeinen uhkaylpeys pakeni kuin tuhka tuulessa.
Patruuni käveli edestakaisin kammarissaan, ja eräs nuorempi herra, lieneekö ollut hänen poikansa, istui sohvalla, suuri sanomalehti edessä. Sen takaa hän kerran vain vilkaisi Villeen, sitten ei pitänyt hänestä enää lukua.
– Te olette Toikka? kysyi patruuni.
– Niin olen.
– Osaatteko hoitaa hevosta?
– Kyllä.
– Olen ajatellut lähettää teitä viemään kuormaa Kajaanin markkinoille.
Hän oli selin Villeen ja selaili paperia pöydällä.
– Patruuninko omalla hevosella?
– Niin.
– Joko sinne pitäisi milloin lähteä?
– Maanantai-aamuna. – Hän heitti syrjästä silmäyksen Villeen ja kääntyi sitten taas papereihinsa. – Pari viikkoa siellä korkeintaan menisi. maksun suhteen ... antaisin teille kaksikymmentä markkaa siitä reissusta.
Nuoren herran silmät tulivat esiin sanomalehden toiselta puolen:
– Ä de inte för mycky?
Mutta kun vastausta ei tullut, väisti hän lehden taaskin kasvojensa eteen eikä sen koommin mitään virkkanut.
Ville katseli patruunin leveätä selkää ja lyhyttä, paksua niskaa. Hän koetti päästä tajuunsa; kierteli lakkiaan, omaa, tuttua lakkiaan, ja pyyhkäisi hiuksiaan korvan taakse. Mutta selvän ajatuksen päästä ei hän sittenkään tahtonut kiinni saada. Soitto yhä humisi viereisestä huoneesta, ja kaikki oli täällä niin hienoa, että hän vasten tahtoansakin rusi tuntemaan itsensä kovin halpa-arvoiseksi.
Patruuni kääntyi nyt päin.
– No, mitä sanotte? Suostutteko, vai –?
– Saatanhan minä lähteä.
– No, päätetään sitten niin. Maanantai-aamuna tulette varhain tänne kuormaa laittamaan.
Kadulla vasta Ville taas vähitellen pääsi tolkkuunsa. Ensin häntä harmitti.
– Voi perhana, hän ajatteli, mikä minulta vei rohkeuden? Ihmisiähän ne ovat nekin, ei sen kummempia. Kahdella jalalla kävelevät, ihan niinkuin minäkin. Hitto vieköön! Siinä seisoin kuin mikä justiin, mitähän sekin neiti minusta ajatteli? No, ihme kumma, että pitää olla semmoinen tallukka!
– Noh ... mielelläni sinne nyt kumminkin menen. Enemmän tulee päiväpalkkaa kuin puunhakkuulla, – ja onhan sentään toista kun pääsee liikkumaan...
Hän oli jotenkin hyvällä tuulella kotiin palatessaan. Käski Marian laittamaan kalakukkoa evääksi.
– Ja kaksi viikkoa sinä viivyt poissa? kysy Maria.
Aavistus nousi hänelle poveen, joka pelotti ja houkutteli samalla. Miksi patruuni kääntyi juuri Villeen, jota ei tuntenut ja jota ei koskaan ennen ollut työssään pitänyt? Mutta kun Ville ei näyttänyt mitään epäilevän, karkoitti hänkin sen ajatuksen mielestään ja rupesi hommaamaan evästä kiireimmän takeen.