Kauppa-Lopo: I luku

Kauppa-Lopo

I luku Kauppa-Lopo Kirjoittanut Minna Canth

II luku

Kauppa-Lopo oli pantu kiinni juopumuksesta ja pyhäpäivän rikkomisesta. Jo tämä oli neljäs kerta kuin hän vankeudessa istui. Kolmasti ennen hän oli joutunut satimeen, kerran löysästä, kahdesti varkaudesta. Ja aina se oli hänen sydäntään kaivellut, mutta ei toki milloinkaan niinkuin nyt.

Sehän se varsinkin harmitti, että oli eksynyt tuohon pieneen, kunnottomaan Jyväskylään. Hän, joka oli Kuopiosta kotoisin. Semmoisesta suuresta kaupungista, jossa linnakin oli kivinen ja komea, eikä tämmöinen ränsistynyt, vanha ijänikuinen puuhökkeli, jonka hatarat seinät olivat niin kallellaan, ettei tiennyt milloin romahti kumoon koko laitos.

Ei täällä ihmisetkään olleet, ei sinnepäinkään kuin Kuopiossa. Ei näöltään eikä tavoiltaan. Siellä nainen mörkissä, suorajuovaisessa hameessaan ja pienessä nutussaan oli kuin ihminen ainakin. Mutta mitäs täällä! Tuossa nyt esimerkiksi tuo piikatyttö. – Lopo katseli häntä ikkunasta, rautaristikon takaa.

– Joutavanpäiväinen hapsinkakkiainen. Hyi!

– Kuka? kysyi Riitta, Lopon huonetoveri, joka istui perempänä ja ompeli.

– Tuo juuri, tuo Römperin piika.

Römperi, näes, oli vanginvartijan nimi. Strömberg se kirjoitettiin, mutta Lopo sanoi häntä muiden mukaan Römperiksi.

– Ei poloisella ole edes kunnon vaatetta päällään.

– Ole tok’ vaiti. Kun on karttuunileninki oikein.

– Pyh! Likainen luuttu! Tuommoista ei kerjäläinenkään ilkiäisi Kuopiossa pitää.

– Aika sievä, jahka tyttö sen vaan pesee ja tärkkää.

– Kuulee, että olet jyväskyläläinen.

Lopo käänsi turpeat kasvonsa huoneesen päin ja virnutti. Riitta taaskin ihmetteli hänen rumuuttaan. Suupielet ja nenän-alusta nuuskaisessa limassa, hiukset takussa ja silmillä. Entä nuo posket sitten! Likaisen harmaina ne pullottivat aivan kuin olisi suuri tupakkamälli ollut molemmin puolin suussa. Ei siellä sentään ollut, vaikka siltä näytti; nuuskaa hän vaan piti huulessaan.

Ja oli tuo vaatteen tyylikin Riitan mielestä vähän kummallinen. Hame yhtä leveä ylhäältä kuin alhaaltakin; nuttu niin että paita, musta ja karkea kuin perunasäkki, vyötäisen kohdalta aina oli esillä. Ylimmäinen nappi oli lähtenyt pois ja alta näkyi kaula, joka oli kuin parkittu.

Tuo se nyt sitten moitti jyväskyläläisiä! Mitä luuli hän itse olevansa?

– Kun näkisi kerran noita kehutuita kuopiolaisia. Ovatko ne kaikki semmoisia kuin sinä?

– Häpiä vähän, mokoma ruoja. Niinkö sinä olet tuhma, että minut otat esimerkiksi, kun on puhe oikeista ihmisistä.

– Vaan olethan sinäkin Kuopiosta?

– Jos kohta. Eikö niitä täällä sitten ole maailman hylkyjä, yhtäläisiä kuin minäkin.

Riitta vaikeni. Harmi lauhtui; hänen kävi tuota poloista melkein sääli, niin inhottava kuin olikin.

Äänettömänä hän ompeli hetken, sitten alkoi taas.

– Mitäs varten sinua sanotaan Kauppa-Lopoksi?

– Mitäkö varten?

Lopo veti nuuskaa sieramiinsa, aivasteli, niisti oikean käden sormiin ja hieroi niitä sitten kupeesensa. Sille kohdalle hametta tuli suuri ruskea läntti entisten lisäksi.

– Niin, mitäkö varten? hän nauroi. No, herran poika, minähän, näet, olen vanha kauppamies. Komesrooti, ymmärrätkös?

– Ei, mutta todenperästä?

– Ka, todenperästä ihan.

Hän nauraa hohotti, suu levällään.

– Kauppamiehenä minä tok’ olen ollut. Kysy Kuopion rouvilta. Vielä ne muistavat tänäkin päivänä, kuinka paljon heille kannoin rahoja kouraan vanhoista vaatteista. Siinähän minä opin juomaankin. Pakkasessa kun kuljeskelin, täytyi ottaa ryyppy aina lämmikkeeksi.

– Vai niin, – sinä, näet, vanhoja vaatteita kaupittelit.

– Mutta myöskin mitä sattui. Ei niin huonoa kalua ollut, etten minä sitä rahaksi muuttanut. Ja rouvat kun minusta pitivät. Voi ihmettä! »Snälla Lopo, sööta Lopo», pantiin. Poskia taputettiin ja vehnäskahvit juotettiin.

– Paljonko antoivat myyntipalkkaa?

– Ei kuin kymmenen penniä markalta. Mutta siitä sitä karttui. Elimme oikein hyvin siihen aikaan, sekä minä että poika.

– Sinulla jo silloin oli poika?

– Hm! Seitsemäntoista vanhana minä sen jo sain.

– No, ja missä hän nyt on?

– Siellä Kuopiossa, isäpuolensa luona.

– Mitä hullua! Onko sinulla mies?

– On tok’. Ja hyvä mies onkin. Ei tämmöinen räähkä kuin minä. Papinkirjassakaan sillä ei pidä oleman, ei ainoatakaan pilkkua. Ja luonnoltaan niin mainio, ettei mihin panna. Tein niin tai näin, ei pahaa sanaa milloinkaan.

– Vaan etpäs pysy luona kumminkaan.

– En malta. Sitä kun kerran on tottunut maailmaa vaeltamaan.

– Lienet sinä sitä jo kiertänytkin aikanasi.

– No varmaan. Olen käynyt Kajaanit, Mikkelit, Savonlinnat, Joensuut; nyt tuota eksyin tähän pahanpäiväiseen kylään.

– Mikäpäs tätäkään vaivaa? Toimeen tulee niinkuin muuallakin.

– Ei täällä ole edes oikeita ihmisiäkään. Vätyksiä, mitä lienevät.

– Joko sinä alat taas?

– No, vätyksiä ovat kuopiolaisten rinnalla, saat uskoa. Katsoppas nyt tuotakin Römperiä, tuossa se taas kuhnustelee. Joudu, joudu!

– Mitä minä siitä? Olenhan sen nähnyt ennenkin.

– Pitkä kuin hongankolistaja, mutta niin laiha, että voisi vainen lukea jok’ainoan luun. Minä hänet paiskaisin kumoon toisella kädelläni ja lähtisin tieheni niinkuin ei mitään.

– Paiskaa, jumalan luoma.

– En häntä viitsi, kun on vaan muutama päivä täällä oltavana.

Lopo kopautti ikkunaan ja vilkutti kättään.

– Sisään, sisään, Römperi! Riitan silmät levenivät.

– Ettäkö kumminkin aijot –?

– Olehan vaiti.

Lukkoa kolisteltiin ulkopuolella, rautakanki jymähti maahan ja ovi aukeni.

Römperi astui sisään. Riitalta putosi ompelus lattiaan.

– Noh! Mitä nyt? tiuskasi Römperi. Lopon käsi oli mennyt taskuun.

– Hyi tuota, kuinka ärjyy. Eikö sitä osaa ihmisiksi puhua?

– Sano pian, jos sinulla on mitä sanottavaa. Lopon käsi yhä kopeloitsi taskua.

– Kun ette olisi noin äkäinen.

– Niin mitä sitten?

– Niin antaisin täältä markan ja –

– Ja –?

– Ja pyytäisin ostamaan viinaa.

– Heh! Vai viinaa.

– Sitäkö se olikin! Riitta purskahti nauramaan ja tarttui uudelleen ompelukseensa.

– Ryypyn saatte vaivoistanne. – Kaksikin.

– Elä höpise. Olethan sen jo kuullut, etten minä siihen peliin rupea.

– Mutta mitäs pahaa teille siitä tulisi? Eihän sitä kukaan ihminen saisi tietää. Hyvä Römperi –

Hän tahtoi väkisin pistää markkansa Römperin kouraan.

Römperi töytäisi hänet syrjään.

– Mene nyt tiehesi siitä. Ja väleen!

– Ka, tuota, kun tappelee! Sika! Kaikennäköisiä niitä pannaan vankinihdiksikin. Mutta annahan olla, vielä sinä muistat. Kunhan tästä irti pääsen. Sen retku. Tuhma olet, että pääsi kolisee. Olen minä ennenkin vankinihtiä nähnyt, mutta en mokomata vielä milloinkaan. Hyi, hyi, hyi! –

Römperi ei ollut häntä kuulevinaan, kääntyi vaan tyyneesti Riittaan. He puhelivat jotain keskenään ja antoivat toisen pauhata mielin määrin.

Lopo purki vihaansa minkä jaksoi. Mutta kun siitä ei mitään apua ollut, näki hän viimein parhaaksi lopettaa. Uteliaaksi hän sitä paitsi kävi tietämään, mitä ne tuolla puhuivat keskenään.

– Kyllä kait minä. – Olisiko niillä kuinka kiire? kuuli hän Riitan sanovan.

– Ei virkkanut tyttö siitä mitään.

– Laittakoon lankaa vaan, niin aloitan heti, kun tämän olen saanut käsistäni.

– Mitä aloitat? kysyi Lopo.

– Ei liikuta sinua, sanoi Römperi.

– Voisitte tuon kertoa yhtäkaikki. Vai pelkäättekö suunne kuluvan?

– Raskin kait minä – alkoi Riitta. Kortmanin rouva pyytää minua tekemään sukkia lapsilleen.

– Kortman –? Oles, eikö se ole Kuopiosta kotoisin? Malmia sukujaan? Entinen Augusta Malm?

– Niinpä luulen. Tunnetko sinä hänet? kysyi vankinihti.

– Tunnen tok’ tavallakin. Monet monituiset leningit häneltä möin. Vai täällä hän nyt on, Augusta neiti. Ja rouvana, herra jesta! Niin, niin, tiesin minä sen, että naimiseen hän tuli maisteri Kortmanin kanssa. Ja näinkin minä sulhasen kerran. Semmoinen partasuu, mustaverinen. Liekö tuo hänelle hyvä edes?

– Kuolluthan se jo on.

– Kuollut? Ettäkö hän sitten on leskenä, Augusta neiti?

– Leskenä, viime kesästä saakka.

– Herra armahda! Ja köyhyydessä!

– Eipä paljon muutenkaan.

– Kuulkaa, elkää menkö. – Onko monta lasta?

– Lienee noita neljä tai viis.

– Voi sentään! Neljä tai viis. Millä ihmeellä se raukka niitä eteenpäin vie?

– Tiukalla taitaa olla välistä.

– Vuottakaahan, vuottakaa, Römperi. Mihin teillä nyt semmoinen kiire on? Herra jumala, vai leskenä! Ja neljä tai viis lasta. Ovatko kuinka pieniä?

– Noin, tuota korkuisia.

– Niin, pieniä ne tietysti ovat. Tuskin siitä on enemmän kuin kymmenkunta vuotta, kun hänet vietiin Kuopiosta. Ooho, sentää!

Lopo pani kätensä ristiin polven ympäri ja vaipui ajatuksiin.

– Kymmenkunta vuotta, ei enempää.

– No, joko minä nyt saan mennä?

– Ei, ei! Ei vielä.

Lopo kaappasi ylös, käsi hapuili taskua taas.

– Hyvä oli, ettei pantu tätä viinaan. Sukkiako se tahtoi neulottaa, raukka? Lapsilleen, niinkö?

– Ettäkö sinä –? Mutta sepä ei, Kortmanin rouva, olekaan tyytyväinen jokaisen neulomiin. Minut hän tuntee ennestään.

– Ole vaiti! Eikö noita muut osaisi, semmoisia kuin sukkia?

– Vaan niidenpä pitää olla kuin valetut jalkaa myöten.

– Ostakaa tuolla markalla, Römperi, villalankaa ensin. Ja sitten menkää rouvan luokse. Pyydätte yhtä sukkaa malliksi. Ja sanotte paljon terveisiä Kauppa-Lopolta. Kyllä hän muistaa. Paljon terveisiä, että ensi viikolla minä pääsen irti ja silloin tulen heti käymään hänen luonaan. Alusta viikon jo.

– Mahtaisiko hän siitä olla niin millänsäkään –?

Römperi hymyili.

– Siihen hyvästi saa yhden parin sukkia neulotuksi. Voin minä ehkä auttaa häntä vielä muullakin. Kunhan nähdään, kunhan nähdään. Neljä tai viis lasta! Hyvä jumala!

– Osaankohan minä ostaa sitä lankaa?

– Ka, miks’et osaa. Sanot puodissa, että se tulee herrasväen lapsille, niin antavat hyvää.

– Mutta minkä väristä?

– Se nyt on se sama.

– Kaiketi mustaa, arveli Riitta, koska heillä on suru.

– No, osta mustaa. Mutta joutuun nyt, että pääsen neulomaan. Kysy samalla vielä kuinka rouva voi. Onko tervennä edes?

– Kysytään vaan.

Römperi meni ja Lopo siirtyi ikkunaan seuratakseen häntä silmillään niin kauvan kuin näkyvissä oli. Otti tuohisen rasiansa esille ja nuuskasi. Nuuskasi oikein hartaasti.

– Voi, kuin hitaasti astuu! Ei se sieltä joudu takaisin tänä päivänä.

– Lyhyt matka, kyllä joutuu.

– Mitähän tuo rouva sanoo, kun saa terveisiä Kauppa-Lopolta. Eikö juohtune mieleen entiset ajat. – Sillä oli niin hyvä koti. Ja voi kuinka hellästi tätä tytärtä pidettiin. Niin kannettiin kuin kukkaa kämmenellä.

– Rikkaitako olivat vanhemmat?

– Rikkaita, mahdottoman rikkaita. Kivikartano semmoinen kuin hyvä linna. Ja pulskasti siellä elettiin. Vieraita jok’ikinen päivä. Mutta konkurssi tuli yhtäkaikki kun kauppamies kuoli. Sanottiin, että olisi se tullut muutenkin, ja kuolemasta huhuiltiin kaikenmoista, kun, näet, meni niin äkkiä, ettei ollut kipeänä ollenkaan... Kuka heidät sitten tietää. Paljon puhutaan semmoistakin, jossa ei ole perää ensinkään.

– Äiti vielä elää?

– Sitä en tiedä. Se kun muutti sieltä pois poikansa luokse, Sortavalaan, vai minne lie mennyt.

– Jokohan Römperi on ehtinyt perille?

– Jo tok’. Eikö tulle pian takaisin.

Lopo istui uskoa ikkunassa nuuskarasia kädessä ja silmät ulkohuoneen nurkassa, jonka takaa odotti Römperin ilmestyvän. Mutta ei sitä vaan näkynyt vielä.

Hyppyset kävivät ahkerasti rasiassa ja nenä sen jälkeen aina tuohahti.

– Se oli niin kaunis nuorena, minkälaiseksi lienee nyt muuttunut. Oli aivan kuin enkeli. Kauniin kaikista Kuopion tytöistä.

– Vai niin! Ei nyt ole enää mitään. Ihan vaan tavallinen.

– Tuolla tulee Römperi. Ja onpas, näet, sukka mukana. – Saas kuulla!

Hän asettui oven eteen. Malttoi tuskin odottaa, että Römperi pääsi sisään.

– Nooh! Mitä hän sanoi?

– Tuossa lanka, ei sitä markalla annettu sen enempää.

– Yhteen pariin riittää. Mutta mitä sanoi rouva, kun kuuli minun olevan täällä?

– Ei tuo paljon mitään. Tämän antoi malliksi. Hiukan suurempia käski tehdä.

– Muistiko?

– Kyllä.

– Käskikö terveisiä? Eikö ihmetellyt, että mistä syystä minut on kiinnipantu?

– Eihän se niin pitkiin puheisiin antaantunut. Seisoi vaan kamarin kynnyksellä pikkuisen aikaa... Eikö siellä liene ollut joku vieras sisällä, siltä minusta tuntui.

– Ahaa – niin, luultavasti siellä oli. No kuule! Oliko hän hyvin muuttunut? Tuntisiko vielä entiseltä näöltä? Tyttö-ajoiltaan?

– Mistä minä sen tiedän, kun en ole häntä tyttönä nähnytkään.

– Ka, hupsuko minä olen. Ethän sinä, näet –. Vaan sanoppas, oliko siellä kuinka köyhää ja puutteellista?

– Siitäkö nyt rupesin selkoa ottamaan.

– Hetihän sen huomaa, jolla kerran on silmät päässä.

– Mene itse katsomaan, kohtapa täältä pääset vapaaksi.

– Sen teenkin aivan varmaan. Aivan, aivan varmaan. – Mutta lapset, näitkö niitä?

– En nähnyt. Kuulin vaan kun peuhasivat toisessa huoneessa.

– Peuhasivatko?... Herran ihme kuitenkin! Että hänellä nyt on monta lasta ympärillä... Ja semmoinen nuori, häiveriäs kuin oli –. Pidäs tuota vyyhteä, Riitta, niin saan keriä... Vai muisti minua? Kuinka hän sanoi?

– Jasso, Kauppa-Lopo. Onko hän täällä?

– Ooho! Niinkö sanoi? Herra jumala! Juuri samoin kuin ennen tyttönä ollessaan. Juuri samoin. Ihan näen hänet elävänä edessäni. Punaisessa leningissään seisoi siellä ruokasalin kynnyksellä ja oli niin iloinen. »Jasso Kauppa-Lopo, gudaa Kauppa Lopo», ja kädestä tervehti jok’ainoan kerran. Niin herttainen, niin suloinen, ei ylpeä milloinkaan. –»Jasso Kauppa-Lopo. Onko hän täällä?» Herran terttu! Mahtoi hänestä olla hauskaa, kun kuuli mainittavan vanhaa tuttua Kuopiosta. Kyllä sen arvaan. Kymmenen vuotta on saanut täällä olla ikävässä... Ja nyt sitten surua ja huolta... Lapsiraukka!... Oikein käy sydämmelle, kun sitä ajattelee... Ei se mitään, jos meitä maailman kynnet kouristavat ... mutta kun tuommoisia hentoja, jotka eivät sitä kestä...

Lopo ei voinut jatkaa, suu hommaili ja vesikarpalot valuivat silmistä pitkin tuota paksua nenää, josta sitten tippuivat alas nutulle.

Riittakin oli vähällä itkeä, enemmän kumminkin matkimisen halusta kuin suorastaan myötätuntoisuudesta rouva Kortmania kohtaan.

– Sinä ilmaiseksi laitat nämä sukat?

– Kuinkas muuten. Olis vaan rahaa, niin tekisin useampia paria...